Lue keskustelun säännöt.
Miten te jaksatte kuunnella lasten loputonta höpötystä?
Olen tässä viime aikoina tajunnut, että esikoinen on ihan koko ajan äänessä. Oikeasti tuntuu, että vain puhuu päästääkseen ääntä.
Asiaa saa vaikka pilvestä taivaalla, ohhoh onpa tuolla musta pilvi tuleekohan siitä ukkonen ja siitä selostus, kun päivällä jyrisi ja näkivät salaman sen tämän ja tuon kaverin kanssa. Ja sitten jaahkausta ukkosesta ja kerrostalon ylimmässä kerroksessa on vaarallista asua jos sattuu vaikka iskemään salama. Ja onko ukkosella turvallisempaa sisällä vai ulkona?
Ostin lapsille pienet vihkot eilen kirjakaupasta. Oli sitten yhden sivun tehnyt täyteen plus laskuja, ei siinä, kiva kun harjoittelee mutta kun jokainen piti tulla lukemaan ääneen. Samoin oli kirjoittanut koulukavereidensa nimet ylös ja nämäkin piti joka ikinen luetella ääneen.
Jokeen on tulvaveden myötä ilmestynyt koski, tästä hirveät spekulaatiot, että miten se on tullut ja mitähän siellä elää? Onkohan siellä semmonen tai tämmönen? Tai mitä jos siellä on vaikka haita? Illalla puuskahti, että "miksi tuohon piti tulla tuommonen, se joki oli niin kiva ennen" . Siinä vaiheessa (iltapäivästä asti samaa jauhamista kuunnelleena) tiuskaisin jo, että mitä h*lvetin väliä silläkin on onko se siinä vai ei kun se ei yhtään mitään mihinkään vaikuta.
Viime viikolla yhtenä päivänä kuuntelin 10min selostuksen jostain "unesta" jonka oli nähnyt, selvästi joku tv sarja sijoitettuna mummolaan lapset sankareina jotka sammuttivat tulipalon. Ja toisen kerran kun selosti tämän mummolle.
Miksi ei saada hevosta, oliko sulla hevonen pienenä, miksei sulla ollut hevosta, eikö isi ostanut ja eikö sen olis voinu laittaa sinne ja laitumen tuonne. Tätä on jaahkattu miljoona kertaa.
Päivän tapahtumista ja kuulumisista ei saa mitään irti, mutta äänessä on silti koko ajan. Oikeasti aika henkisesti raskasta, jos esim kauppareissulla yrität muistella mitä kaikkea tarvittiin ja toinen selostaa vieressä koko ajan jotain. Puhumattakaan siitä, että haluaisit ihan hetken levähtää sohvalla ja katsoa vaikka netflixiä niin vähän väliä käydään selostamassa jotain. Jos menen makkariin, niin huudellaan katsomaan mitä marsu tekee.
Samoin kaupassa tuntuu kipittävän hyllyltä hyllylle "äiti tuu kattoon, äiti tuu kattoon, äiti tuu kattoon". Aina huutamassa jossain nurkan takana.
Monesti tuntuu, ettei edes kuuntele kun yrittää selittää jotain ja lisäkysymyksiä vain tulee kuin kuularuiskusta.
N vuosi sitten päätti JOKA IKISEN lauseen "Niinhän äiti?". Luojan kiitos saatiin se onneksi loppumaan. Puuh, kylläpä helpotti kun sai avautua..
Kommentit (415)
Mä lapsena pyysin systeriä illalla höpöttämään, ihan parasta unilääkettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli tollanen kaveri joka puhua pälpätti koko ajan. Hermot meni
Mun 21-vuotias sisko on samanlainen. Eilen soitti kysyäkseen yhtä asiaa. Puhelu kesti 18 minuuttia ja mä sanoin pari kertaa "joo" tai "niin". Usein sanon jo vastatessa, että "pitää olla nopee, max 5 minsaa".
Onneksi oon siskoa 16 vuotta vanhempi, niin ei eletty samaa lapsuutta. Päähän tollaseen jatkuvaan puhumiseen räjähtää.
Ap:n aloituksen pituuden perusteella sanoisin, että kyseessä on periytyvä vaiva. Aikamoinen sanallinen oksennus!
Mullakin on (Luoja ties miksi) hölisevä lapsi, on välillä ollut ihan älyttömän raskas, mutta nyt onneksi aikuinen. Muutama vuosi sitten kirjoittelin gradua, pitkästynyt nuori raahasi viereni keittiöjakkaran, liimaili tylsyyksissään otsaani ja poskiini post-it -lappuja ja hölisi neljä tuntia, kunnes sanoi "oli kiva jutella" ja paineli virkeänä ja latautuneena omaan huoneeseessa. Siinä vaiheessa olin kypsä sohvan pohjalle.... En mä silti usein hermostunut, yleensä vaan lakkasin kuuntelemasta jossakin kohtaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No en kyllä aina jaksakaan. Erityisesti 9-vuotias meillä alkaa selittämään jotain tooooodella pitkää juttua, missä ei oo lopulta mitään kiinnostavaa pointtia. Ja siis jopa soittaa mulle kertoakseen sen. Ehkä se on äidin kaipuuta.
Täällä 3v ja uskomaton puhetulva. Ja kun kaikki äänteet ei tuu vielä kunnolla, että sitä pitää olla ite ns. virittäytynyt tietylle taajuudelle että ymmärtää kaiken lapsen puheen, niin tiiättekö kun aina ei jaksa virittäytyä. Kuuluu vaan tauoton "jdkdndklbdbsksk" eikä tajua sanaakaan, ja lapsi silminnähden harmistuu jos en joskus yritä kuunnella.
Meilläkin tulee jatkuvalla syötöllä kysymyksiä, tyyliin "mikä tämä on, äiti?" tai vielä kuvailevampi "mikä tämä meiän auto on, äiti?". Myös isälle esitetyt kysymykset päättyvät usein tuohon samaan, eli kysymys voi olla muotoa "isi missä sinä kävit, äiti?" :D
Pitää tosiaan koettaa olla vaan tyytyväinen siitä, miten paljon helpompaa tämä on nyt kuitenkin kun lapsi on ja tuottaa puhetta. Ja nähdään sitä välillä aika hauskoja keskustelujakin. Mutta voin vaan kuvitella, että kun tähän nytkin väsyy välillä niin mitä se on sitten parin, kolmen vuoden päästä.
Onhan tässä hyvääkin! Kun sitä tottuu jatkuvaan hälinään ja meteliin. On ihan kotonaan sitten muissakin hälinöissä, ei tunnu missään. Ei kaikki pysty siihen. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei auta muuta kuin sanoa suu kiinni. Kyllä ne sitten teini-iässä lopettaa puhumisen. Lähes kokonaan.
Tämä. Kyllä sitä voi välillä opetella olemaan hiljaa. Jos itsellä on jokin keskittymistä vaativa juttu kesken niin pyydän olemaan hiljaa , että saan sen tehtyä. Huomioitahan tuolla höpötyksellä haetaan. Onneksi omat lapset ovat enemmänkin esim. Luonnon ja tekniikan asioista kiinnostuneita kuin tyhjän höpöttäjiä. Eli ihan mielelläni vastailen pohdintoihin , miksi sateenkaari asettuu kaaren muotoon jne.
Onko se tauoton puhuminen ihan sitä että lapsi ajattelee ääneen, kaikki mikä tulee mieleen suolletaan puheena ulos. Ehkä sitä vois ohjailla vähän, että ihan jokaista asiaa ei edes kuulu sanoa vaan voi ajatella itsekseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olin tuollainen lapsi ja muistan että jos minua ei kuunneltu, puhuin vaan enemmän. Kaipasin siis huomiota.
Minusta lapsesi kuulostaa hauskalta tyypiltä. Anna mennä toisesta korvasta ulos jos et kestä. Älä viitsi tiuskia jos toisella on asiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis ihan tosissaa valitatte ku jälkikasvu puhuu ja haluaa harjotella laskuja vihkoon? Menkää vähä itteenne
En kyllä ymmärrä tässä ongelmaa. Itse olisin ainakin todella onnellinen ja tyytyväinen, jos lapsi puhuisi ja höpöttelisi paljon, mutta ei, kaikki kommunikointi pitää käydä ulinalla/kitisemällä/huutamalla/raivoamalla/kirkumalla. Siis se, jos mikä, on raivostuttavaa! Koitan selittää lapselle, että kerro mikä sinua vaivaa, mikä on ongelma, mikä harmittaa, sano se SANOILLA, mutta ei auta, aina vaan pitää rutista ja ulista ja kiukutella, argh! Tuntuu, että olen tullut yliherkäksi/allergiseksi jo tuolle ulina-ääntelylle. Tuntuu siltä, kun joku iskisi puukolla aivoihin joka kerta. Normaali puhe ja höpöttely ei tietenkään haittaa eikä häiritse, sillon kuuntelen kyllä mielissäni, mutta aina kun se rutina alkaa, tuntuu että sulkeudun jonnekin omiin maailmoihini ja ignoraan lapsen täysin, koska muuten saisin raivokohtauksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä tässä ongelmaa. Itse olisin ainakin todella onnellinen ja tyytyväinen, jos lapsi puhuisi ja höpöttelisi paljon, mutta ei, kaikki kommunikointi pitää käydä ulinalla/kitisemällä/huutamalla/raivoamalla/kirkumalla. Siis se, jos mikä, on raivostuttavaa! Koitan selittää lapselle, että kerro mikä sinua vaivaa, mikä on ongelma, mikä harmittaa, sano se SANOILLA, mutta ei auta, aina vaan pitää rutista ja ulista ja kiukutella, argh! Tuntuu, että olen tullut yliherkäksi/allergiseksi jo tuolle ulina-ääntelylle. Tuntuu siltä, kun joku iskisi puukolla aivoihin joka kerta. Normaali puhe ja höpöttely ei tietenkään haittaa eikä häiritse, sillon kuuntelen kyllä mielissäni, mutta aina kun se rutina alkaa, tuntuu että sulkeudun jonnekin omiin maailmoihini ja ignoraan lapsen täysin, koska muuten saisin raivokohtauksen.
Sama. Sitten, kun kysyt jotain, niin vastaus on automaattisesti "emmä tiiä" tai "emmä muista". Jos haluaa vaikka maitoa jääkaapista, niin osoittelee lasia sormellaan ja tekee sellaisen kysyvän ilmeen pienen "hmmhmm" kera. Monet kerrat tuostakin sanonut, että "ole hyvä ja avaa se suusi (!!)".
Nautin niistä hetkistä, kun lapsi höpöttelee menemään, mutta niitä on harvassa. Useimmiten se on sitä jankkaamista, miksi ei saa sitä ja miksi ei saa tätä, jne.
Miehen lapsi taas on sellainen höpöttelijä, joka tekisi vaikka tikusta asiaa. Laulaakin itsekseen toisessa huoneessa. Ei ikinä ole hiljaa. Nyt vanhemmiten oppinut, että koko ajan ei tarvitse olla äänessä :D Mutta tässäkin tapauksessa huomannut sen, että mitä vähemmän saa huomiota, sitä enemmän puhuu. Kun puolipäivää jaksaa kiinnostuneena kuunnella lapsen juttuja, niin iltapäivästä jo rauhoittuu.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se siitä hiljenee. Kohta se on teini ja vastaa kaikkeen emmätiiä, joo kai sekä ihan sama, ja alat epäilemään onko sillä enää yhtään mitään aivotoimintaa. Ja sitä ei todellakaan kiinnosta kysyä ”niinhän, äiti?” vaan se kysyy että ”mitä ny TAAS”.
Aika aikansa kutakin ihmistaimen kehityksessä, usko pois.
Tän avulla jaksan mä kuunnella. Eli mietin, että 5-10 vuoden päästä kukaan ei enää höpötä ja kysele äidin mielipidettä joka asiaan. Ja olen jopa oppinut oikeasti kuuntelemaan niitä juttuja. Elämä on tässä ja nyt. Mut toki välilllä on pakko ottaa pikku breikkejä.
Lapset 3,7 ja 10v.
Minä luulin esikoiseni olevan puhelias. Sitten sain toisen lapsen ja huomasin kuinka väärässä olinkaan 😂 Kuopus puhuu unissaankin ja pitää esim. ohjelmaa katsoessa koko ajan ääntä tehden äänitehosteita ohjelmaan. Ei sitä aina jaksa, ja vähän hankaloittaa sekin että sisarus ei sitä jaksa, vaan on osoittautunut ääniyliherkäksi introvertiksi ja kulkeekin välillä illat Peltorit korvilla...
Mutta silti teen parhaani että lapsi saisi säilyttää positiivisen kuvan omasta puheliaisuudestaan, sosiaalisuudestaan ja innostumisestaan, samalla kun harjoittelee itsesäätelyä ja toisten huomioimista.
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä tässä ongelmaa. Itse olisin ainakin todella onnellinen ja tyytyväinen, jos lapsi puhuisi ja höpöttelisi paljon, mutta ei, kaikki kommunikointi pitää käydä ulinalla/kitisemällä/huutamalla/raivoamalla/kirkumalla. Siis se, jos mikä, on raivostuttavaa! Koitan selittää lapselle, että kerro mikä sinua vaivaa, mikä on ongelma, mikä harmittaa, sano se SANOILLA, mutta ei auta, aina vaan pitää rutista ja ulista ja kiukutella, argh! Tuntuu, että olen tullut yliherkäksi/allergiseksi jo tuolle ulina-ääntelylle. Tuntuu siltä, kun joku iskisi puukolla aivoihin joka kerta. Normaali puhe ja höpöttely ei tietenkään haittaa eikä häiritse, sillon kuuntelen kyllä mielissäni, mutta aina kun se rutina alkaa, tuntuu että sulkeudun jonnekin omiin maailmoihini ja ignoraan lapsen täysin, koska muuten saisin raivokohtauksen.
Et ymmärrä ongelmaa kun et ole kokenut sitä. Myös jatkuvalla puheella voi riistää toisen tilan omiin ajatuksiin tai osaan vuorovaikutuksessa. Jatkuva keskeyttäminen on uuvuttavaa aivoille, jatkuva vuorovaikutuksen vaatiminen liikaa useimmille meistä (introvertille enemmän, ekstrovertille vähemmän). Kun edes vessassa ei saa istua rauhassa vaan pitäisi oven läpi ottaa kantaa siihen että eikä ookin hieno juttu kun tää legoukko menis tälleen ja sit tää toinen tekis tolleen ja äiti tuu kattoo ja Veetillä on kans sellainen legoukko jolla on kypärä eikä ooki hieno voidaanko meillekin hankkia vaikka synttärilahjaks ja äiti voiks mulla olla päärynäkakku äiti voiko?? Ja olet ehtinyt vetää kolmesti henkeä vastataksesi jotain (esim. "jutellaan kun tulen vessasta") mutta et ole ehtinyt sanoa mitään kun lapsi jo jatkaa. Se on uuvuttavaa.
No mykkäkö lapsi sinulle olisi pitänyt syntyä? Tai jos itse olisit kuuro, haluaisit varmaan kuullalapsesi höpötystä!
Minä pohtisin mielelläni lapsen kanssa tuollaisia, kuten että mitä joessa on?
Sama täällä. Asiaa riittää 6-vuotiaalla ihan järjettömästi ja kaikki kerrotaan juurta jaksaen.
Meillä on jaksettu huumorilla ja välillä pitää harhauttaa (oho kattos täällä on ISON hämähäkin kuva!)
"Karpolla on asiaa" on meillä koodinimitys lapsen puheripulille. :D