Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen

Samat olot ja dissosiaatiohäiriö. Minä haaveilen nykyään koko ajan perheestä, mutten siis miehestä ja lapsista koska minua ei yhtään kiinnosta olla hoitamassa muita ja antamassa muille kauheasti mitään, vaan haluaisin olla se perheen vauva/lapsi jota rakastavat, läsnäolevat vanhemmat paapoo. Sitä ei koskaan ollut, joten minulla ei ole mitään "rakkautta" tms mitä antaa muille, ajatuskin siitä uuvuttaa.

Surullinen ap kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla meni ajoittain hyvin, kun välittävämpi vanhempi oli vielä elossa.

Joo, ehkä mies ja lapset eivät olisi ratkaisseet ongelmaa. Ehkä se on sellainen henkinen pakopaikka, että kuvittelee, että silloin asiat olisivat hyvin. Tunnistan tuon suoritusstressin. Minun on tosi vaikea lähteä vaikka kummilapsenkaan kanssa mihinkään, kun tulee jotain suorituspainetta ja olo kyvyttömyydestä. Itsetunto heilahtelee hetkuttäin ok:sta olemattomaan.

Minua on kohdeltu ihan konkreettisesti näkymättömänä vuosia, mutta uskon kokemuksen syntyvän myös aktiivisesta kaltoikohtelusta tai siitä, ettei vanhempi osaa tukea henkisesti.

Minulle taas se henkinen pakopaikka oli ajatus siitä, että saavuttaisin jotain niin merkittävää ammatillista menestystä ja saisin niin paljon vaikutusvaltaa, että lapsuuden näkymättömyyden kokemus ikään kuin sen avulla pyyhkiytyisi pois. Että vaikka lapsena olin näkymätön, niin nyt olen täysillä ohjaksissa.

Kuvitelmani työelämästä oli aika ylitsevuotavan idealistinen (ei kukaan pääse tekemään niin vapaasti juttuja mielensä mukaan kuin teininä luulin). Perhe-elämään taas ajattelin olevani jollain tavalla sopimaton ja mietin, että ehkä olisi parempi elää yksin. Elämä kuitenkin jakoi käteen toisenlaiset kortit aikuisena.

Minulla on täysin samat fantasiat kyllä edelleen tuon menestyksen suhteen... Saisihan siitä rahaa jolla ostaa itselle vaikka kokopäiväistä terapiaa.

Vierailija kirjoitti:

Samat olot ja dissosiaatiohäiriö. Minä haaveilen nykyään koko ajan perheestä, mutten siis miehestä ja lapsista koska minua ei yhtään kiinnosta olla hoitamassa muita ja antamassa muille kauheasti mitään, vaan haluaisin olla se perheen vauva/lapsi jota rakastavat, läsnäolevat vanhemmat paapoo. Sitä ei koskaan ollut, joten minulla ei ole mitään "rakkautta" tms mitä antaa muille, ajatuskin siitä uuvuttaa.

Teininä oli pakko yrittää pitää itsensä kasassa kaoottisista vanhemmista huolimatta, mutta aikuisena huomaan, että saan nykyään yhä voimakkaampia reaktioita, jos ihmiset yrittävät hakea minulta paljon tukea. Jollain tavalla takki on todella tyhjä. Ei ole muille kovin paljon annettavaa. Ihmissuhteita on paljon päättynyt siihen, että olen saanut voimakkaita stressireaktioita ja mennyt henkisesti aivan lukkoon.

Surullinen ap kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla meni ajoittain hyvin, kun välittävämpi vanhempi oli vielä elossa.

Joo, ehkä mies ja lapset eivät olisi ratkaisseet ongelmaa. Ehkä se on sellainen henkinen pakopaikka, että kuvittelee, että silloin asiat olisivat hyvin. Tunnistan tuon suoritusstressin. Minun on tosi vaikea lähteä vaikka kummilapsenkaan kanssa mihinkään, kun tulee jotain suorituspainetta ja olo kyvyttömyydestä. Itsetunto heilahtelee hetkuttäin ok:sta olemattomaan.

Minua on kohdeltu ihan konkreettisesti näkymättömänä vuosia, mutta uskon kokemuksen syntyvän myös aktiivisesta kaltoikohtelusta tai siitä, ettei vanhempi osaa tukea henkisesti.

Minulle taas se henkinen pakopaikka oli ajatus siitä, että saavuttaisin jotain niin merkittävää ammatillista menestystä ja saisin niin paljon vaikutusvaltaa, että lapsuuden näkymättömyyden kokemus ikään kuin sen avulla pyyhkiytyisi pois. Että vaikka lapsena olin näkymätön, niin nyt olen täysillä ohjaksissa.

Kuvitelmani työelämästä oli aika ylitsevuotavan idealistinen (ei kukaan pääse tekemään niin vapaasti juttuja mielensä mukaan kuin teininä luulin). Perhe-elämään taas ajattelin olevani jollain tavalla sopimaton ja mietin, että ehkä olisi parempi elää yksin. Elämä kuitenkin jakoi käteen toisenlaiset kortit aikuisena.

Tiedätkö, mulla ihan sama! Paskapääisä alisti ja latisti ja aina haukkui miten naisista ei ole mihinkään. No minäpä päätin näyttää, kun luulin että sillä lailla saan hyväksyntää viimeinkin.

Raivopäisestu luin kaksi tutkintoa opinnot työllä rahoittaen (maisteri ja lisuri), puskin työelämässä, aloitin pohjalta ja etenin keskijohtoon, päällikkötasolle, sit ylimpään johtoon.

Olen nyt johtoryhmä vp. Arvaa kunnioittaako isäni?EI!

Vähättelee ja halveksii, mitätöi osaamistani, kertoilee suvulle että ”meidän Meeri on joku assistentti tai sihteeri”, ei usko että tiedän mistää mitään (ja olen siis alallani arvostettu ja tunnettu).

Isäni on wt juntti kouluttamaton duunari mutta silti ylenkatsoo akteemisen johtajalapsensa uraa. Ja edelleen se sattuu. Ja edelleen lapsellisesti toivon että vanhemmat arvostaisi, vaikka olen jo 45 ja tiedän että arvostusta ei tule.

Joku muu vanhempi olisi mun saavutuksista ylpeä, itsekin olisin jos lapseni tekisi saman. Mutta mun parologiset narsupaska vanhemmat ei pysty muuta kuin haukkumaan ja mollaamaan.

Surullinen ap kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samat olot ja dissosiaatiohäiriö. Minä haaveilen nykyään koko ajan perheestä, mutten siis miehestä ja lapsista koska minua ei yhtään kiinnosta olla hoitamassa muita ja antamassa muille kauheasti mitään, vaan haluaisin olla se perheen vauva/lapsi jota rakastavat, läsnäolevat vanhemmat paapoo. Sitä ei koskaan ollut, joten minulla ei ole mitään "rakkautta" tms mitä antaa muille, ajatuskin siitä uuvuttaa.

Teininä oli pakko yrittää pitää itsensä kasassa kaoottisista vanhemmista huolimatta, mutta aikuisena huomaan, että saan nykyään yhä voimakkaampia reaktioita, jos ihmiset yrittävät hakea minulta paljon tukea. Jollain tavalla takki on todella tyhjä. Ei ole muille kovin paljon annettavaa. Ihmissuhteita on paljon päättynyt siihen, että olen saanut voimakkaita stressireaktioita ja mennyt henkisesti aivan lukkoon.

Se aiempi, olosuhteiden pakosta syntynyt pikkuaikuisen ja vastuunkantajan rooli ei vain enää toimi. Nykyään tuntuu siltä, että sisäinen lapsi on yhä voimakkaammin esillä eikä hän enää suostu ottamaan muilta paskaa niskaansa.

Vierailija kirjoitti:

Surullinen ap kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla meni ajoittain hyvin, kun välittävämpi vanhempi oli vielä elossa.

Joo, ehkä mies ja lapset eivät olisi ratkaisseet ongelmaa. Ehkä se on sellainen henkinen pakopaikka, että kuvittelee, että silloin asiat olisivat hyvin. Tunnistan tuon suoritusstressin. Minun on tosi vaikea lähteä vaikka kummilapsenkaan kanssa mihinkään, kun tulee jotain suorituspainetta ja olo kyvyttömyydestä. Itsetunto heilahtelee hetkuttäin ok:sta olemattomaan.

Minua on kohdeltu ihan konkreettisesti näkymättömänä vuosia, mutta uskon kokemuksen syntyvän myös aktiivisesta kaltoikohtelusta tai siitä, ettei vanhempi osaa tukea henkisesti.

Minulle taas se henkinen pakopaikka oli ajatus siitä, että saavuttaisin jotain niin merkittävää ammatillista menestystä ja saisin niin paljon vaikutusvaltaa, että lapsuuden näkymättömyyden kokemus ikään kuin sen avulla pyyhkiytyisi pois. Että vaikka lapsena olin näkymätön, niin nyt olen täysillä ohjaksissa.

Kuvitelmani työelämästä oli aika ylitsevuotavan idealistinen (ei kukaan pääse tekemään niin vapaasti juttuja mielensä mukaan kuin teininä luulin). Perhe-elämään taas ajattelin olevani jollain tavalla sopimaton ja mietin, että ehkä olisi parempi elää yksin. Elämä kuitenkin jakoi käteen toisenlaiset kortit aikuisena.

Minulla on täysin samat fantasiat kyllä edelleen tuon menestyksen suhteen... Saisihan siitä rahaa jolla ostaa itselle vaikka kokopäiväistä terapiaa.

Samalla tavalla kuin huomaan perhehaaveeni olevan yli-idealistinen niin valitettavasti on tuokin.

Minulla olisi rahaa maksaa terapiaa, mutta mistäpä sellaisen terapeutin löytää, jonka avulla ihan oikeasti paranee. Eipä ole ollut apua tähän mennessä kokeilluista. Eikä kyllä ole tällä hetkellä oikein aikaakaan, koska on velvollisuuksia sitä työtä kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Surullinen ap kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla meni ajoittain hyvin, kun välittävämpi vanhempi oli vielä elossa.

Joo, ehkä mies ja lapset eivät olisi ratkaisseet ongelmaa. Ehkä se on sellainen henkinen pakopaikka, että kuvittelee, että silloin asiat olisivat hyvin. Tunnistan tuon suoritusstressin. Minun on tosi vaikea lähteä vaikka kummilapsenkaan kanssa mihinkään, kun tulee jotain suorituspainetta ja olo kyvyttömyydestä. Itsetunto heilahtelee hetkuttäin ok:sta olemattomaan.

Minua on kohdeltu ihan konkreettisesti näkymättömänä vuosia, mutta uskon kokemuksen syntyvän myös aktiivisesta kaltoikohtelusta tai siitä, ettei vanhempi osaa tukea henkisesti.

Minulle taas se henkinen pakopaikka oli ajatus siitä, että saavuttaisin jotain niin merkittävää ammatillista menestystä ja saisin niin paljon vaikutusvaltaa, että lapsuuden näkymättömyyden kokemus ikään kuin sen avulla pyyhkiytyisi pois. Että vaikka lapsena olin näkymätön, niin nyt olen täysillä ohjaksissa.

Kuvitelmani työelämästä oli aika ylitsevuotavan idealistinen (ei kukaan pääse tekemään niin vapaasti juttuja mielensä mukaan kuin teininä luulin). Perhe-elämään taas ajattelin olevani jollain tavalla sopimaton ja mietin, että ehkä olisi parempi elää yksin. Elämä kuitenkin jakoi käteen toisenlaiset kortit aikuisena.

Tiedätkö, mulla ihan sama! Paskapääisä alisti ja latisti ja aina haukkui miten naisista ei ole mihinkään. No minäpä päätin näyttää, kun luulin että sillä lailla saan hyväksyntää viimeinkin.

Raivopäisestu luin kaksi tutkintoa opinnot työllä rahoittaen (maisteri ja lisuri), puskin työelämässä, aloitin pohjalta ja etenin keskijohtoon, päällikkötasolle, sit ylimpään johtoon.

Olen nyt johtoryhmä vp. Arvaa kunnioittaako isäni?EI!

Vähättelee ja halveksii, mitätöi osaamistani, kertoilee suvulle että ”meidän Meeri on joku assistentti tai sihteeri”, ei usko että tiedän mistää mitään (ja olen siis alallani arvostettu ja tunnettu).

Isäni on wt juntti kouluttamaton duunari mutta silti ylenkatsoo akteemisen johtajalapsensa uraa. Ja edelleen se sattuu. Ja edelleen lapsellisesti toivon että vanhemmat arvostaisi, vaikka olen jo 45 ja tiedän että arvostusta ei tule.

Joku muu vanhempi olisi mun saavutuksista ylpeä, itsekin olisin jos lapseni tekisi saman. Mutta mun parologiset narsupaska vanhemmat ei pysty muuta kuin haukkumaan ja mollaamaan.

Tulipa paha mieli puolestasi. Sinun olisi kuulunut saada paljon parempaa kohtelua vanhemmiltasi. Olet ihan mielettömän sisukas tyyppi, kun olet kokemastasi huolimatta päässyt noin pitkälle.

Meidän isä arvosteli aivan kaikkea tekemisiä. Siis ihan pienen pieniäkin liikkeitä. Kaikkea. Etsi asioista aina huonot puolet. Jos olin jotain saavuttanut niin joko muuten vaan tai vitsillä keksi sanoa jotain huonoa. Tämä oli hänen huumoriaan ja elämänkatsomustaan.

Syvät jäljet on jättänyt. Itselläkin oli jossain vaiheessa käsitys että kelpaan vain jos suoritan asioita täydellisesti. Oli tarve miellyttää jokaista ihmistä ja jollain tapaa isäni suhtautuminen ihmisiin heijastui aina tekemisiini. Kaikki virheet ja epäonnistumiset koin todella raskaasti.

Olen käynyt terapiassa ja alan näkemään elämää paremmalla tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Meidän isä arvosteli aivan kaikkea tekemisiä. Siis ihan pienen pieniäkin liikkeitä. Kaikkea. Etsi asioista aina huonot puolet. Jos olin jotain saavuttanut niin joko muuten vaan tai vitsillä keksi sanoa jotain huonoa. Tämä oli hänen huumoriaan ja elämänkatsomustaan.

Syvät jäljet on jättänyt. Itselläkin oli jossain vaiheessa käsitys että kelpaan vain jos suoritan asioita täydellisesti. Oli tarve miellyttää jokaista ihmistä ja jollain tapaa isäni suhtautuminen ihmisiin heijastui aina tekemisiini. Kaikki virheet ja epäonnistumiset koin todella raskaasti.

Olen käynyt terapiassa ja alan näkemään elämää paremmalla tavalla.

Kuulostaa todella hyvältä, että olet hyötynyt terapiasta noin paljon. Minulla on ollut todella paljon työstettävää siinä ajatuksessa, ettei toisten kohtelu määritä arvoani ihmisenä. Nykyään olen uskaltanut päästää irti huonoista ihmissuhteista, vaikka se tarkoittaisikin yksinäisyyttä.

Sama täälläkin, ptsd ja dissosiaatio-oireita, tunne näkymättömyydestä ja tarve edetä uralla, näyttää kaikille. Ja tunne että jos näytän jotain, olen hyvä, se tekee minusta pahan ja huonon. 

Terapia auttaa kohtaamaan sen kaiken. Itse käyn psykodynaamisessa. Se repii mielen hajalle, pakottaa kohtaamaan sen kaiken arvottomuuden tunteen ja muun kivun, jokaisen yksittäisen trauman. Ei ole helppoa, mutta jos on sellainen tunne, että koko ihmisikä menee käsittelyssä ja kuitenkin elämä tässä ja nyt on suht koht kunnossa, niin sitten päin kipua vaan.  Halauksia, voimia ja ymmärrystä jokaiselle, erityisesti kaikille jotka eivät hoitoon pääse tai voimavarat eivät nyt anna myöten asioiden käsittelemistä. <3

Vierailija kirjoitti:

Sama täälläkin, ptsd ja dissosiaatio-oireita, tunne näkymättömyydestä ja tarve edetä uralla, näyttää kaikille. Ja tunne että jos näytän jotain, olen hyvä, se tekee minusta pahan ja huonon. 

Terapia auttaa kohtaamaan sen kaiken. Itse käyn psykodynaamisessa. Se repii mielen hajalle, pakottaa kohtaamaan sen kaiken arvottomuuden tunteen ja muun kivun, jokaisen yksittäisen trauman. Ei ole helppoa, mutta jos on sellainen tunne, että koko ihmisikä menee käsittelyssä ja kuitenkin elämä tässä ja nyt on suht koht kunnossa, niin sitten päin kipua vaan.  Halauksia, voimia ja ymmärrystä jokaiselle, erityisesti kaikille jotka eivät hoitoon pääse tai voimavarat eivät nyt anna myöten asioiden käsittelemistä. <3

Mikä suuntaus olisi paras? Olen siis psykopaatin lapsi (isäni on vielä paljon pahempi kuin perus narsisti, suorastaan sadistisesti nautti nöyryyttämisestä ja väkivallata ja kelsi aivan sairaita alistusjuttuja (”nuoe saappaitani, matele lattialla, ano ruloillen polvillasi anteeksi”).

Mulle jäänyt juuri arvottomuus ja ylisuorittaminen pahasti päälle.

En haluaisi siihen terapiaan missä leikitään rooleja (siis ”leiki että tässä istuu isä ja kerro sille tunteistasi”) mikä tän terapiamuodon nimi oli?

Entä joku emdr tai traumaterapia?

Sama.

Tosin en pidä (enää) itseäni huonompana. Jos minusta ei pidetä, ei ole ainakaan minun ongelmani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama täälläkin, ptsd ja dissosiaatio-oireita, tunne näkymättömyydestä ja tarve edetä uralla, näyttää kaikille. Ja tunne että jos näytän jotain, olen hyvä, se tekee minusta pahan ja huonon. 

Terapia auttaa kohtaamaan sen kaiken. Itse käyn psykodynaamisessa. Se repii mielen hajalle, pakottaa kohtaamaan sen kaiken arvottomuuden tunteen ja muun kivun, jokaisen yksittäisen trauman. Ei ole helppoa, mutta jos on sellainen tunne, että koko ihmisikä menee käsittelyssä ja kuitenkin elämä tässä ja nyt on suht koht kunnossa, niin sitten päin kipua vaan.  Halauksia, voimia ja ymmärrystä jokaiselle, erityisesti kaikille jotka eivät hoitoon pääse tai voimavarat eivät nyt anna myöten asioiden käsittelemistä. <3

Mikä suuntaus olisi paras? Olen siis psykopaatin lapsi (isäni on vielä paljon pahempi kuin perus narsisti, suorastaan sadistisesti nautti nöyryyttämisestä ja väkivallata ja kelsi aivan sairaita alistusjuttuja (”nuoe saappaitani, matele lattialla, ano ruloillen polvillasi anteeksi”).

Mulle jäänyt juuri arvottomuus ja ylisuorittaminen pahasti päälle.

En haluaisi siihen terapiaan missä leikitään rooleja (siis ”leiki että tässä istuu isä ja kerro sille tunteistasi”) mikä tän terapiamuodon nimi oli?

Entä joku emdr tai traumaterapia?

Terapeutin löytäminen ylipäätään on hankalaa. Itse olen käynyt ratkaisukeskeisessä ja psykodynaamisessa terapiassa. Molemmista on ollut apua, mutta välillä kyllä harmittelen ettei missään vaiheessa psykiatrian poliklinikalta ole ohjattu suoraan traumaterapiaan. Vaikkei traumaterapeutteja olekaan kovin paljon, niin sellaisen kanssa olisi ehkä alusta lähtien ollut vielä nopeammin samalla aallonpituudella.

Vierailija kirjoitti:

Sama.

Tosin en pidä (enää) itseäni huonompana. Jos minusta ei pidetä, ei ole ainakaan minun ongelmani.

Itsekin ajattelen järjen tasolla juuri noin, mutta tunnepuoli on eri mieltä asiasta. Se huutaa "taas olet ulkopuolinen, kukaan ei pidä sinusta, ihmiset kohtelevat sinua kuin roskaa, olet täysin arvoton..." Luulen, että tällaisia tunnelukkoja saa purkaa todella pitkään, jos niitä on lapsuuden jäljiltä paljon.

Googlettakaa reddit raisedbynarcissists. Palstalla on paljon englanninkielellä ihmisten kokemuksia tuosta näkymättömyydestä ym. Varoitus, että jutut voivat järkyttää :/ mutta niistä on myös paljon ollut apua.

Vierailija kirjoitti:

Niin. Paha ei ikävä kyllä saa palkkaansa.

Vielä sitäkin pahempi, jos koulussa joutuu kiusatuksi just sen takia että olet vaikka kotiolojen takia "outo", hiljainen tms. Pahimmillaan myös opettajat liittyvät kiusaamiseen ja vähättelyyn. Voiko siinä tilanteessa enää yksinäisempi olla? Lyötyä lyödään aina vaan lisää, olipa sitten lapsi, aikuinen tai vanhus. Sairas maailma ja luotto ihmiskuntaan aika mitättömällä tolalla.

(ei ap)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin. Paha ei ikävä kyllä saa palkkaansa.

Vielä sitäkin pahempi, jos koulussa joutuu kiusatuksi just sen takia että olet vaikka kotiolojen takia "outo", hiljainen tms. Pahimmillaan myös opettajat liittyvät kiusaamiseen ja vähättelyyn. Voiko siinä tilanteessa enää yksinäisempi olla? Lyötyä lyödään aina vaan lisää, olipa sitten lapsi, aikuinen tai vanhus. Sairas maailma ja luotto ihmiskuntaan aika mitättömällä tolalla.

(ei ap)

Tämä juuri! Ja jos kaikessa huolimatta onnistut saamaan jonkun läheisemmän ihmissuhteen, niin toiset ovat ristiriitatilanteissa ihan pihalla reaktioistasi ja pitävät sinua outona, jos saat vaikka paniikkikohtauksen sen takia, kun koet taas kerran joutuvasi hylätyksi tai kaltoinkohdelluksi.

En jaksa kirjoittaa nyt paljoa mitään muuta, kuin että tuttua, niin tuttua monen tunteet. Minulla on diagnoosina estynyt persoonallisuus, yleinen ahdistuneisuushäiriö ja keskivaikea masennus. Olen joskus ihmetellyt, miksi posttraumaattisesta stressistä ei missään mainita mitään, mutta toisaalta en ole avoin edes lääkärin luona joten mistä he sen tietäisivätkään ihan tarkalleen. 

Minua vaivaa usein se, että hätkähdän kun minua kutsutaan nimeltä. Sydänalassa läikähtää epämiellyttävä tunne. Vähän kuin pelko, vähän kuin jopa inho, mutta ainakin muutun sillä sekunnilla varautuneeksi. Jos minua kutsuu nimeltä ihminen jonka seurassa on välitön olo, sitten toki en tunne muuta kuin uteliaisuutta, että no mitäs? Mutta kuka tahansa muu ...

Muistan lapsuudesta vain sen, että tuntui oudolta että jollain oli minulle asiaa, ja että se asia oli 95% kerroista jotain sellaista, että olin tehnyt väärin. Muuten olin tosiaan näkymätön. Mitään hyvää en itsestäni kuullut kotona tai sukulaisilta tai koulussa. Nyt ajateltuna se tuntuu todella epäreilulta. Lapsi joka on hiljainen ja omissa oloissaan, ei kiusannut eikä halunnut aiheuttaa vaivaa. Edelleen saatan ajatella, että minussa oli jotain hirveän vastenmielistä, että en saanut osakseni empatiaa. 

Miettikää tarkkaan perheen perustamista - sieltä nimittäin tulee kaltonkohdellille lisää paskaa niskaan joka tuutista. Olen perheellinen ja saanut lapsuuteni takia paljon paheksuntaa (ikäänkuin se olisi mun vila).

Raskausaikana neuvola oli aivan pöyristynyt ettei isovanempia ole elämässä ollenkaan. Käski ”sopia” riidat. Selitti että PITÄÄ OLLA tukiverkko tai muuten joutuu seurantaan neuvolasta.

Seuraavana sit ristiäispappi pöyristyi kun ei yjtöön isovanhempaa ristiäisiin tulossa. Saarnasi anteeksiannosta ja käski kutsua isovanhemmat vaikka välit poikki jo 10 v ajan.

Sitten pöyristyi tarha, kun ei varahoitajaa isovanhemmasta eikä kukaan isovanhempi tullut isovanhemman päivänä.

Samoin pöyristyi ja ällisteli äititutu, ”miten teillä ei ikinä isovanhemmat hoida, meillä ne kilpilee kuka saa hoitaa”.

Sitten myös koulu ällistelee ja ihmettelee, kaikki tutut ihmettelee jne jne.

Siis voi v*ttu! Jokainen ijmettely ja pöyristyminen on muutenkin kuin puukko haavassa kääntyisi. Ihan kin en tiedä olevani eriöainen!! Ihan kuin en ITSE KÄRSISI jo valmiiksi siitä että sukiua ei ole ja yksin ollaan.

Kerran äitikerhossa sit hermostuin ällistelyyb ja kerroin millanen lapsuus oli ja miksi välit on vanhempiin poikki. Koko äitikööri järkyttyi sanattomaksi ja sen jälkeen yhdessä hylkäsi ja eristi mut täysin. Oli liian hirveää kuultavaksi.

Joten on aika hiton vaikeaa trauma-kaltoinkohdeltuna perustaa perhe.

Vierailija kirjoitti:

En jaksa kirjoittaa nyt paljoa mitään muuta, kuin että tuttua, niin tuttua monen tunteet. Minulla on diagnoosina estynyt persoonallisuus, yleinen ahdistuneisuushäiriö ja keskivaikea masennus. Olen joskus ihmetellyt, miksi posttraumaattisesta stressistä ei missään mainita mitään, mutta toisaalta en ole avoin edes lääkärin luona joten mistä he sen tietäisivätkään ihan tarkalleen. 

Minua vaivaa usein se, että hätkähdän kun minua kutsutaan nimeltä. Sydänalassa läikähtää epämiellyttävä tunne. Vähän kuin pelko, vähän kuin jopa inho, mutta ainakin muutun sillä sekunnilla varautuneeksi. Jos minua kutsuu nimeltä ihminen jonka seurassa on välitön olo, sitten toki en tunne muuta kuin uteliaisuutta, että no mitäs? Mutta kuka tahansa muu ...

Muistan lapsuudesta vain sen, että tuntui oudolta että jollain oli minulle asiaa, ja että se asia oli 95% kerroista jotain sellaista, että olin tehnyt väärin. Muuten olin tosiaan näkymätön. Mitään hyvää en itsestäni kuullut kotona tai sukulaisilta tai koulussa. Nyt ajateltuna se tuntuu todella epäreilulta. Lapsi joka on hiljainen ja omissa oloissaan, ei kiusannut eikä halunnut aiheuttaa vaivaa. Edelleen saatan ajatella, että minussa oli jotain hirveän vastenmielistä, että en saanut osakseni empatiaa. 

Minäkin huomaan, että lapsuudenkodin turvattomuus näkyy siinä, että yhä aikuisena säpsähtelen todella helposti jos joku tulee yhtäkkiä lähelle. Ja väkivaltaisen kohtelun takia minun on vaikea yleensä suhtautua luontevasti, jos joku haluaa olla fyysisesti hyvin lähellä. Se tuntuu epämiellyttävältä ja yritän yleensä itse aina siirtyä kauemmas mikäli suinkin mahdollista (ellei ole, niin yritän pitää kurissa haluni tönäistä toinen kauemmas, jotta saisin olla rauhassa).