Auttakaa - annanko miehelle mahdollisuuden vai luovutanko heti?

Vierailija kirjoitti:

Itse tein tänne jonkin aikaa sitten ketjun, jossa käsittelin hieman samaa asiaa. Ei minulla toki ollut mitään potentiaalistakaan naisystävää näköpiirissä, mutta pohdin siinä ketjussa kannattaisiko sellaista edes lähteä hakemaan, jos ei aikuisella miehellä (eli minulla) ole asiat siinä kunnossa kuin tämän ikäisiltä odotetaan. 

Kerroin miten olen useiden vuosien tomettomuuden, masennuksen ja sairastelujen jälkeen saanut itseni palkkatukityöhön, joka on minulle noiden vuosien jälkeen todella suuri saavutus, mutta ei varmasti keskimääräisen kolmekymppisen silmään ole kuin osoitus epäonnistumisesta ja kunnianhimon puutteesta. Pohdin kannattaako tuolla pohjalla edes yrittää, koska vaikka pääsisikin naisten kanssa tekemisiin ja treffeille niin varmasti tuo aiemman työ- ja opiskeluhistorian puute tulisi jossain vaiheessa esiin ja se olisi todella monelle (kuten tämänkin ketjun aloitusviestistä voi päätellä) asia, jota ei kumppanilta haluta.

Kokeilin kuitenkin liittyä Tinderiin (ja olen siellä vieläkin) ja kieltämättä siellä paljastui se mitä palstallakin puhuttiin: ihmisen historiasta kysellään ja suurimmalla osalla se vaikuttaa parinvalintaan. Moni voi historiaan puutteen tai vaatimattomuuden hyväksyä, jos on selvä suunta ylöspäin ja parempiin ammatteihin, mutta jumiutumista esim. minun tapauksessani palkkatuettuun työhön tuskin kukaan katsoo positiivisena juttuna.

Niin jotenkin vain tuntuu siltä, että parashan se on kun tuollaiset jutut tulee selkeästi esiin ennen kuin ruvetaan mihinkään vakavampaan.

Itselleni kävi niin että seukkasin jonkin aikaa työkaverin kanssa. Hän oli hyvin velvollisuudentuntoinen ja hänen asiansa tuntuivat olevan kunnossa, siis vakityö, auto, asunto. Mutta.

Jonkin ajan kuluttua hän pisti välimme poikki ja kertoi syyksi, että hän ei tykkää siitä että joku nainen "eläisi ikään kuin hänen kauttaan". Siinä meni pöperöksi yhteisiksi kuvittelemani talonhankinta ym yhteisen elämän suunnittelu.

Olisi voinut olettaa, että hän lähtee siitä työpaikasta koska hänen olisi ollut helpompi löytää uusi paikka. Mutta ei siitä tullut uutta eikä vanhaa. Minä sitten onnistuin löytämään uuden paikan.

No joitakin vuosia myöhemmin satuin hänen facebook-sivulleen ja voi härdegyyd, mies oli skitsofreenikko. En ollut silloin seurusteluaikana älynnyt tarkistaa hänen menneisyyttään, jossa nyt huomasin ison aukon - esim. intti puuttui + muutama vuosi siihen päälle - hän oli nuorena ollut hoidossa ja sitten päässyt jotenkuten jaloilleen, hankkinut koulutuksen, valmistui kolmikymppisenä.

Kyllä se tuntui vähän jäätävältä kun olin luullut häntä tavalliseksi mukavaksi tyypiksi jonka kanssa voisi suunnitella elävänsä lopun elämäänsä. Nyt sitten ymmärsin, ettei se olisi koskaan ollut mahdollista. Viimei aikoina hän oli joutunut hanttihommiin, kuvitteli kaikenlaista vainoharhaista poliiseista ja vuokraisännästä. On nykyään sairaseläkkeellä.

Omasta elämästäni meni eräässä mielessä hukkaan noin kolme vuotta. Varmaan työnantaja tiesi, että sillä miehellä on sellainen sairaus mutta ei tietysti kukaan pomo tullut mulle sitä kertomaan, olisihan se ollut sen miehen oma asia jutella ja kertoa totuus.

Moi, kun luin Ap aloituksesi, mieleeni tuli heti eräs 2010 vuonna tapaamani mies. Hän oli tuolloin 35-vuotias, kävi tuolloin töissä, tosin sai sieltä jostain syystä kenkää aika pian. Olimme jonkun kuukauden tekemisissä, pikkuhiljaa älysin hänen käyttävän alkoholia aika paljon ja hän kertoi jättäneensä useita opiskelualoja kesken, varmaan puolenkymmentä ainakin. Oli opiskellut yliopistoissa ja siihen aikaan kun tapasimme oli opiskelemassa AMK-tutkintoa, sekin oli jo "venynyt".

Olen tuohon mieheen törmännyt aina silloin tällöin vuosien varrella ja tilanne on hänellä pysynyt ennallaan. Tosin hän oli parisuhteessa muutaman vuoden ajan, jolloin sai suoritettua jnk ammattitutkinnon, niissä hommissa ei kuitenkaan ole ollut. Miehen äiti "ruokkii" hänet ja huolehtii, ostaa vaatteet yms. 

Tavallinen nainen kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse tein tänne jonkin aikaa sitten ketjun, jossa käsittelin hieman samaa asiaa. Ei minulla toki ollut mitään potentiaalistakaan naisystävää näköpiirissä, mutta pohdin siinä ketjussa kannattaisiko sellaista edes lähteä hakemaan, jos ei aikuisella miehellä (eli minulla) ole asiat siinä kunnossa kuin tämän ikäisiltä odotetaan. 

Kerroin miten olen useiden vuosien tomettomuuden, masennuksen ja sairastelujen jälkeen saanut itseni palkkatukityöhön, joka on minulle noiden vuosien jälkeen todella suuri saavutus, mutta ei varmasti keskimääräisen kolmekymppisen silmään ole kuin osoitus epäonnistumisesta ja kunnianhimon puutteesta. Pohdin kannattaako tuolla pohjalla edes yrittää, koska vaikka pääsisikin naisten kanssa tekemisiin ja treffeille niin varmasti tuo aiemman työ- ja opiskeluhistorian puute tulisi jossain vaiheessa esiin ja se olisi todella monelle (kuten tämänkin ketjun aloitusviestistä voi päätellä) asia, jota ei kumppanilta haluta.

Kokeilin kuitenkin liittyä Tinderiin (ja olen siellä vieläkin) ja kieltämättä siellä paljastui se mitä palstallakin puhuttiin: ihmisen historiasta kysellään ja suurimmalla osalla se vaikuttaa parinvalintaan. Moni voi historiaan puutteen tai vaatimattomuuden hyväksyä, jos on selvä suunta ylöspäin ja parempiin ammatteihin, mutta jumiutumista esim. minun tapauksessani palkkatuettuun työhön tuskin kukaan katsoo positiivisena juttuna.

Niin jotenkin vain tuntuu siltä, että parashan se on kun tuollaiset jutut tulee selkeästi esiin ennen kuin ruvetaan mihinkään vakavampaan.

Itselleni kävi niin että seukkasin jonkin aikaa työkaverin kanssa. Hän oli hyvin velvollisuudentuntoinen ja hänen asiansa tuntuivat olevan kunnossa, siis vakityö, auto, asunto. Mutta.

Jonkin ajan kuluttua hän pisti välimme poikki ja kertoi syyksi, että hän ei tykkää siitä että joku nainen "eläisi ikään kuin hänen kauttaan". Siinä meni pöperöksi yhteisiksi kuvittelemani talonhankinta ym yhteisen elämän suunnittelu.

Olisi voinut olettaa, että hän lähtee siitä työpaikasta koska hänen olisi ollut helpompi löytää uusi paikka. Mutta ei siitä tullut uutta eikä vanhaa. Minä sitten onnistuin löytämään uuden paikan.

No joitakin vuosia myöhemmin satuin hänen facebook-sivulleen ja voi härdegyyd, mies oli skitsofreenikko. En ollut silloin seurusteluaikana älynnyt tarkistaa hänen menneisyyttään, jossa nyt huomasin ison aukon - esim. intti puuttui + muutama vuosi siihen päälle - hän oli nuorena ollut hoidossa ja sitten päässyt jotenkuten jaloilleen, hankkinut koulutuksen, valmistui kolmikymppisenä.

Kyllä se tuntui vähän jäätävältä kun olin luullut häntä tavalliseksi mukavaksi tyypiksi jonka kanssa voisi suunnitella elävänsä lopun elämäänsä. Nyt sitten ymmärsin, ettei se olisi koskaan ollut mahdollista. Viimei aikoina hän oli joutunut hanttihommiin, kuvitteli kaikenlaista vainoharhaista poliiseista ja vuokraisännästä. On nykyään sairaseläkkeellä.

Omasta elämästäni meni eräässä mielessä hukkaan noin kolme vuotta. Varmaan työnantaja tiesi, että sillä miehellä on sellainen sairaus mutta ei tietysti kukaan pomo tullut mulle sitä kertomaan, olisihan se ollut sen miehen oma asia jutella ja kertoa totuus.

Jännä tarina, mutta en ihan ymmärtänyt miten se liittyy kirjoitukseeni tai tilanteeseeni? Halusitko rinnastaa työ- ja opiskeluhistoriaan puutteen mahdollisiin mielisairauksiin? Vai oliko tarkoituksena sanoa, että jokaisen erilaista elämäntietä noudattaneen historia olisi syytä kammatta tiheällä kammalla ennen tapailun aloittamista, koska on todennäköistä, että sieltä löytyy jotain epäilyttävää?

Mä olen kyllä ollut näistä asioista avoin, jos ja kun kysytään. Ei se ole ongelma. Ongelma on, että se mitä pystyn tarjoamaan ei ole tarpeeksi tai sitä mitä haetaan. En tuhlaa kenenkään aikaa valehtelemalla vaikka kieltämättä se turhauttaa, kun on saattanut oman elämänsä tilanteeseen, jossa kumppanin löytäminen on todella vaikeaa.

Noh? Miten romanssi etenee? Joko on muutettu yhteen?

Tavallinen nainen kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse tein tänne jonkin aikaa sitten ketjun, jossa käsittelin hieman samaa asiaa. Ei minulla toki ollut mitään potentiaalistakaan naisystävää näköpiirissä, mutta pohdin siinä ketjussa kannattaisiko sellaista edes lähteä hakemaan, jos ei aikuisella miehellä (eli minulla) ole asiat siinä kunnossa kuin tämän ikäisiltä odotetaan. 

Kerroin miten olen useiden vuosien tomettomuuden, masennuksen ja sairastelujen jälkeen saanut itseni palkkatukityöhön, joka on minulle noiden vuosien jälkeen todella suuri saavutus, mutta ei varmasti keskimääräisen kolmekymppisen silmään ole kuin osoitus epäonnistumisesta ja kunnianhimon puutteesta. Pohdin kannattaako tuolla pohjalla edes yrittää, koska vaikka pääsisikin naisten kanssa tekemisiin ja treffeille niin varmasti tuo aiemman työ- ja opiskeluhistorian puute tulisi jossain vaiheessa esiin ja se olisi todella monelle (kuten tämänkin ketjun aloitusviestistä voi päätellä) asia, jota ei kumppanilta haluta.

Kokeilin kuitenkin liittyä Tinderiin (ja olen siellä vieläkin) ja kieltämättä siellä paljastui se mitä palstallakin puhuttiin: ihmisen historiasta kysellään ja suurimmalla osalla se vaikuttaa parinvalintaan. Moni voi historiaan puutteen tai vaatimattomuuden hyväksyä, jos on selvä suunta ylöspäin ja parempiin ammatteihin, mutta jumiutumista esim. minun tapauksessani palkkatuettuun työhön tuskin kukaan katsoo positiivisena juttuna.

Niin jotenkin vain tuntuu siltä, että parashan se on kun tuollaiset jutut tulee selkeästi esiin ennen kuin ruvetaan mihinkään vakavampaan.

Itselleni kävi niin että seukkasin jonkin aikaa työkaverin kanssa. Hän oli hyvin velvollisuudentuntoinen ja hänen asiansa tuntuivat olevan kunnossa, siis vakityö, auto, asunto. Mutta.

Jonkin ajan kuluttua hän pisti välimme poikki ja kertoi syyksi, että hän ei tykkää siitä että joku nainen "eläisi ikään kuin hänen kauttaan". Siinä meni pöperöksi yhteisiksi kuvittelemani talonhankinta ym yhteisen elämän suunnittelu.

Olisi voinut olettaa, että hän lähtee siitä työpaikasta koska hänen olisi ollut helpompi löytää uusi paikka. Mutta ei siitä tullut uutta eikä vanhaa. Minä sitten onnistuin löytämään uuden paikan.

No joitakin vuosia myöhemmin satuin hänen facebook-sivulleen ja voi härdegyyd, mies oli skitsofreenikko. En ollut silloin seurusteluaikana älynnyt tarkistaa hänen menneisyyttään, jossa nyt huomasin ison aukon - esim. intti puuttui + muutama vuosi siihen päälle - hän oli nuorena ollut hoidossa ja sitten päässyt jotenkuten jaloilleen, hankkinut koulutuksen, valmistui kolmikymppisenä.

Kyllä se tuntui vähän jäätävältä kun olin luullut häntä tavalliseksi mukavaksi tyypiksi jonka kanssa voisi suunnitella elävänsä lopun elämäänsä. Nyt sitten ymmärsin, ettei se olisi koskaan ollut mahdollista. Viimei aikoina hän oli joutunut hanttihommiin, kuvitteli kaikenlaista vainoharhaista poliiseista ja vuokraisännästä. On nykyään sairaseläkkeellä.

Omasta elämästäni meni eräässä mielessä hukkaan noin kolme vuotta. Varmaan työnantaja tiesi, että sillä miehellä on sellainen sairaus mutta ei tietysti kukaan pomo tullut mulle sitä kertomaan, olisihan se ollut sen miehen oma asia jutella ja kertoa totuus.

"Joutunut hanttihommiin". Aika tylysti kirjoitettu,  ikään kuin toinen työ olisi arvokkaampi kuin toinen.

Tämä oli hauska keskustelu. Ja vastaus: en antaisi. En olisi kyllä edes aloittanut mieslapsen kanssa mitään juttua. Olen aikuinen ja haluan kumppaninkin olevan.