Lue keskustelun säännöt.
Auttakaa - annanko miehelle mahdollisuuden vai luovutanko heti?
Anci85
13.05.2019 |
Fiksu 35-vuotias mies, sosiaalisesti taitava, ihan älykäskin, ei sairauksia, ei mielenterveysongelmia tms. EI ole päihdeongelmaa tai muita riippuvuuksia, paitsi tupakointi. Tällaisen tapasin Tinderissä ja ihastuin. Tapailtiin pari kuukautta aina kun työni antoivat periksi, pikkuhiljaa tiiviimmin.
Sitten selvisi, että miehellä ei ole mitään koulutusta (kaikki koulut jättänyt aina kesken), ei ole tehnyt töitä nyt noin 6-7 vuoteen (ainoastaan yksi lyhyt työkokeilu tältä ajalta) ja mikä erikoisinta: asuu äitinsä kanssa... Äitinsä on täysin terve ja yhä työelämässä jne. On joskus asunut yksinkin pari vuotta, mutta kun vuokranantaja myi asunnon, niin mies ei vaan hakenut uutta kämppää vaan majaili kodittomana kavereiden nurkissa usean vuoden ajan, kunnes sitten palasi äidilleen asumaan (varmaan meni kavereilta hermot loisimiseen?).
Olen varovasti kysynyt, että miksi näin, niin kuulemma "ei tiedä miksei hakenut omaa asuntoa" ja kun kyselen miksei mene johonkin opiskelemaan/hae töitä/nyt omaa asuntoa, niin vastaus on että "niin, pitäis varmaan". Siis aivan uskomatonta! Sen verran tiedän, että luottotiedot ovat menneet, mutta kyllä kaupungin asuntoja saa silti tai edes jotain jostain, jos koditon on tai asuu äidillään. Kyseessä kuitenkin iso kaupunki (Tampere), joten asuntoja riittää.
En tosiaan päällepäin tai muista jutuista todellakaan arvannut tällaista tilannetta! Nyt en tiedä mitä tehdä, kun olen jo ihastunut, mutta onhan tuo nyt todella erikoista, ettei ole yhtään koulua suorittanut peruskoulun jälkeen loppuun eikä muutenkaan mitään kiinnostusta ns. normaaliin itsenäisyyteen tai itsensä elättämiseen. Elää siis nyt alennetulla toimeentulotuella ja päivät kuluu kavereiden kanssa, tv:tä katsellen, makoillen, sukulaisten luona vieraillen jne.
Auttakaa mua :( Annanko mahdollisuuden vai jätänkö tämän tähän? En itse halua elättää miestä tai ottaa luokseni asumaan + koen tosi epäeroottisena miehen tilanteen... Mutta samaan aikaan olen ihastunut, hän on kiltti, koskettaa paljon, on ystävällinen jne. Kannattaako odottaa, josko mies tuosta skarppaisi? Vai onko peli menetetty, kun on kuitenkin yli kolmekymppinen ja viimeksi lähes 10 vuotta sitten ollut oma asunto ja töitä? Ja silloinkin vain parin vuoden ajan.
Nyt mies on kuitenkin ainakin teoriassa kiinnostunut ryhdistäytymään ja sanonut, että haluaisi omilleen, mutta toisaalta aina kun kysyn, että onko laittanut hakemuksia asunnosta/töistä/koulusta/tms, niin kuulemma "no tää päivä meni vähän ohi kun nukuin vähän huonosti/piti käyttää veljen koiraa ulkona" tms eikä mitään tunnu oikein tapahtuvan. Yhden työvuoron teki kaupan hyllytyksessä, mutta siinä se. Olen yrittänyt selittää, että jo yhdessä päivässä saa paljon aikaan (saanhan minäkin jo työpäivän aikana vaikka mitä tehtyä!), jos vain haluaa, mutta jotenkin hän vaan tekee korkeintaan yhden asian kuukaudessa tai viikossa...
Kommentit (186)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo mies vähän kuin minä, tosin en asunut äitin kanssa ja luottotiedot sentään pysyivät, ja yhden koulun sain rämmittyä läpi.
Olen nyt kohta jo 50 , mutta tuommoisessa kuvatun kaltaisessa jamassa elin tonne 40 ikävuoteen asti, sitten kaverit pisti lääkärille ja sain sen muotidiagnoosin, siis adhd.
Nyt melkein 10 vuotta dg:n saamisen jälkeen olen tehnyt enemmän kuin sitä ennen, ja ennenkaikkea olen nauttinut . Lukeminen sujuu ja oikeastaan kaikki muukin, sain itselleni ammatin .
Kyllä tähän lääkitys tarvittiin,mutta se avasi silmät kirjaimellisesti ensimmäisen pillerin jälkeen.
Kaikkein tärkein tulos oli että enää en ajattele olevani se laiska idiootti joka ei halua tehdä mitään, tuota kuuntelin koko lapsuuteni ja nuoruuden.
Kyllä ap:n mies kuulostaa ADD:stä kärsivältä ihmiseltä. Ihanaa, että ap tuntuu haluavan auttaa häntä. Saisitko ap miehen menemään lääkäriin ja yrittämään saamaan diagnoosin ja siten lääkityksen? Voisit vaikka mennä mukaan hänen tuekseen :) Lääkärit eivät kyllä julkisella puolella meinaa suostua myöntämään ADD-diagnooseja, mutta kannattaahan sitä yrittää, lääkitys kun saattaisi muuttaa hänen elämänsä.
Lopettakaa muuten tuo miehen haukkuminen laiskaksi pelleksi ym! Todennäköisesti mies on yrittänyt parhaansa, mutta hän ei vain ole neurologisen häiriön takia kykeneväinen selviämään tässä yhteiskunnassa samalla lailla kuin te huutelijat.
Eiköhän jossain vaiheessa ole itselläkin raksuttanut, että mikähän mua oikein vaivaa, kun mistään ei tule mitään, pitäisiköhän asiaa selvitellä jotenkin? Eikö lähipiirissä, koulussa tai opiskelun parissa, työkkärissä kellekään ole muka juolahtanut mieleen, että olisi syytä passittaa kaveri tutkimuksiin? Ei se ole voinut päästä elämän läpi ilman, että joku on kyseenalaistanut terveyden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanoisin, että sinulla on kaksi vaihtoehtoa: Joko jätä leikin sikseen, tai jos olet jo tässä ajassa tykästynyt häneen sen verran paljon, että aidostit välität, niin sitten voitte yhdessä yrittää selvittää syyn hänen tekemättömyyteensä.
Kyllä tuollaisessa tilanteessa aina jotain taustalla on, varsinkin kun mies on sinun mukaasi fiksu ja kunnollinen. Voi olla syy sen verran syvemmällä haudattuna, ettei hän itsekään ole siitä tietoinen.
-mies 30 v.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo mies vähän kuin minä, tosin en asunut äitin kanssa ja luottotiedot sentään pysyivät, ja yhden koulun sain rämmittyä läpi.
Olen nyt kohta jo 50 , mutta tuommoisessa kuvatun kaltaisessa jamassa elin tonne 40 ikävuoteen asti, sitten kaverit pisti lääkärille ja sain sen muotidiagnoosin, siis adhd.
Nyt melkein 10 vuotta dg:n saamisen jälkeen olen tehnyt enemmän kuin sitä ennen, ja ennenkaikkea olen nauttinut . Lukeminen sujuu ja oikeastaan kaikki muukin, sain itselleni ammatin .
Kyllä tähän lääkitys tarvittiin,mutta se avasi silmät kirjaimellisesti ensimmäisen pillerin jälkeen.
Kaikkein tärkein tulos oli että enää en ajattele olevani se laiska idiootti joka ei halua tehdä mitään, tuota kuuntelin koko lapsuuteni ja nuoruuden.
Kyllä ap:n mies kuulostaa ADD:stä kärsivältä ihmiseltä. Ihanaa, että ap tuntuu haluavan auttaa häntä. Saisitko ap miehen menemään lääkäriin ja yrittämään saamaan diagnoosin ja siten lääkityksen? Voisit vaikka mennä mukaan hänen tuekseen :) Lääkärit eivät kyllä julkisella puolella meinaa suostua myöntämään ADD-diagnooseja, mutta kannattaahan sitä yrittää, lääkitys kun saattaisi muuttaa hänen elämänsä.
Lopettakaa muuten tuo miehen haukkuminen laiskaksi pelleksi ym! Todennäköisesti mies on yrittänyt parhaansa, mutta hän ei vain ole neurologisen häiriön takia kykeneväinen selviämään tässä yhteiskunnassa samalla lailla kuin te huutelijat.
Ja höpö höpö.
Minulla on ADD, oikein virallisella diagnoosilla ja lääkityksellä - nykyään.
Sitä ennen, yli kolmekymmentä vuotta, kuuntelin kuittailuja kuten "sun keskeneräisistä käsitöistä sais koko vpk:n juhlasalin kattavan näyttelyn" (äitini) tai "mitä mun pikku Oblomov" (isäni).
[sivuhuomautus: Oblomov on koko kirjallisuuden historian saamattomin hahmo]Mutta minä sentään yritin. Purin hammasta ja itkin, mutta puskin eteenpäin.
Jos älyssä ei ole vikaa, ylioppilaaksi saakka pystyy purjehtimaan melko vaivattomasti.
Ja yliopistoonkin - sisälle. Sitten haasteet kasvavat. Mutta eivät ole kuitenkaan ylitsepääsemättömiä. Kaikki riippuu omasta tahdonvoimasta.Jos puhelahjatkin ovat kunnossa, ei parisuhteen tai työpaikan hankkiminen tuota yleensä suurempia ongelmia. Niiden säilyttäminen kylläkin.
Varsinkin samanaikaisesti.ADD kun helposti uppoutuu nk hinkkaamaan pikkuasioita, ja työasioissa tämä johtaa usein perfektionismiin.
Toisaaltaan työstä selviytyminen myös edellyttää tietynlaista perfektionismia; kun yksityiskohdat on hiottu mahdollisimman hyvin eli kokonaisuus on hallinnassa, ei yksittäinen muuttuva tekijä suista koko systeemiä radaltaan. Eikä muutamakaan.Parisuhteessa taas pärjää jos se kumppani on tasainen ja suhtkoht ennalta-arvattava toimissaan (minä kun en ole) mutta vastavuoroisesti arvostaa toisessa vastakkaisia ominaisuuksia kuten luovuutta ja kykyä tehdä arjestakin pieni juhlahetki. Esimerkiksi.
Ei silti pidä unohtaa että se suhde rakentuu kuitenkin niille samoille perustuksille kuin kaikki muutkin ihmissuhteet; luottamukselle, tasa-arvolle ja keskinäiselle kunnioitukselle.
On ihan pelkkää itsepetosta yrittää keksiä tyypille jotain ADD/ADHD-diagnoosia muka selitykseksi kaikkeen.
Tämä dg on kyllä haaste (kun pelkkä minkä-hyvänsä aloittaminenkin saa aikaan fyysisen pahoinvoinnin, ahdistuksen ja sijaistoimintojen ryöpyn), mutta ei tämä todellakaan anna lupaa perseillä!
Eikä tämä käy myöskään excusena - oikeastaan yhtään mihinkään.
Varsinkaan kun sitä ei ole edes tehty.
Ihmisillä on vähän eri tasoisina tuota. Sinulla tuskin tarvittaisi edes lääkitystä. Joku muuttuu ihan täysin erilaiseksi ihmiseksi lääkityksellä ja saa opiskeltua itsensä vaikka miksikä.
Kyllä se vaan voi tehdä todella saamattomaksi. Toisaalta minä menetin hyvän ystävän, mutta hänen elämä parani huomattavasti ja on nyt menestynyt ihminen. Olen tavallaan onnellinen hänen puolesta.
Kyllä se joillakin vaikuttaa niin pahasti ettei pääse edes peruskoulua läpi, mutta sitten lääkityksellä pääsee leikiten oikikseen.
Elämä on ihmeellistä kun lääkitys menee kohdilleen. Nykyään kun harvoin nähdään niin ihan erilainen ihminen. Se muutos tapahtui ihan muutamassa kuukaudessa. Hänen elämänsä kiihtyi vauhtiin.
Ihmeellistä että miten kauan aikuinen ihminen joutui tappelemaan että saa adhd-lääkityksen.
Suomessa ei auteta ihmisiä tarpeeksi. Siinäkin meni useita vuosia hukkaan kun piti löytää lääkäri joka kirjoittaa reseptin ja tehdään diagnoosi.
Alkoholismi ja kuolemakin kävi lähellä hänellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo mies vähän kuin minä, tosin en asunut äitin kanssa ja luottotiedot sentään pysyivät, ja yhden koulun sain rämmittyä läpi.
Olen nyt kohta jo 50 , mutta tuommoisessa kuvatun kaltaisessa jamassa elin tonne 40 ikävuoteen asti, sitten kaverit pisti lääkärille ja sain sen muotidiagnoosin, siis adhd.
Nyt melkein 10 vuotta dg:n saamisen jälkeen olen tehnyt enemmän kuin sitä ennen, ja ennenkaikkea olen nauttinut . Lukeminen sujuu ja oikeastaan kaikki muukin, sain itselleni ammatin .
Kyllä tähän lääkitys tarvittiin,mutta se avasi silmät kirjaimellisesti ensimmäisen pillerin jälkeen.
Kaikkein tärkein tulos oli että enää en ajattele olevani se laiska idiootti joka ei halua tehdä mitään, tuota kuuntelin koko lapsuuteni ja nuoruuden.
Kyllä ap:n mies kuulostaa ADD:stä kärsivältä ihmiseltä. Ihanaa, että ap tuntuu haluavan auttaa häntä. Saisitko ap miehen menemään lääkäriin ja yrittämään saamaan diagnoosin ja siten lääkityksen? Voisit vaikka mennä mukaan hänen tuekseen :) Lääkärit eivät kyllä julkisella puolella meinaa suostua myöntämään ADD-diagnooseja, mutta kannattaahan sitä yrittää, lääkitys kun saattaisi muuttaa hänen elämänsä.
Lopettakaa muuten tuo miehen haukkuminen laiskaksi pelleksi ym! Todennäköisesti mies on yrittänyt parhaansa, mutta hän ei vain ole neurologisen häiriön takia kykeneväinen selviämään tässä yhteiskunnassa samalla lailla kuin te huutelijat.
Ja höpö höpö.
Minulla on ADD, oikein virallisella diagnoosilla ja lääkityksellä - nykyään.
Sitä ennen, yli kolmekymmentä vuotta, kuuntelin kuittailuja kuten "sun keskeneräisistä käsitöistä sais koko vpk:n juhlasalin kattavan näyttelyn" (äitini) tai "mitä mun pikku Oblomov" (isäni).
[sivuhuomautus: Oblomov on koko kirjallisuuden historian saamattomin hahmo]Mutta minä sentään yritin. Purin hammasta ja itkin, mutta puskin eteenpäin.
Jos älyssä ei ole vikaa, ylioppilaaksi saakka pystyy purjehtimaan melko vaivattomasti.
Ja yliopistoonkin - sisälle. Sitten haasteet kasvavat. Mutta eivät ole kuitenkaan ylitsepääsemättömiä. Kaikki riippuu omasta tahdonvoimasta.Jos puhelahjatkin ovat kunnossa, ei parisuhteen tai työpaikan hankkiminen tuota yleensä suurempia ongelmia. Niiden säilyttäminen kylläkin.
Varsinkin samanaikaisesti.ADD kun helposti uppoutuu nk hinkkaamaan pikkuasioita, ja työasioissa tämä johtaa usein perfektionismiin.
Toisaaltaan työstä selviytyminen myös edellyttää tietynlaista perfektionismia; kun yksityiskohdat on hiottu mahdollisimman hyvin eli kokonaisuus on hallinnassa, ei yksittäinen muuttuva tekijä suista koko systeemiä radaltaan. Eikä muutamakaan.Parisuhteessa taas pärjää jos se kumppani on tasainen ja suhtkoht ennalta-arvattava toimissaan (minä kun en ole) mutta vastavuoroisesti arvostaa toisessa vastakkaisia ominaisuuksia kuten luovuutta ja kykyä tehdä arjestakin pieni juhlahetki. Esimerkiksi.
Ei silti pidä unohtaa että se suhde rakentuu kuitenkin niille samoille perustuksille kuin kaikki muutkin ihmissuhteet; luottamukselle, tasa-arvolle ja keskinäiselle kunnioitukselle.
On ihan pelkkää itsepetosta yrittää keksiä tyypille jotain ADD/ADHD-diagnoosia muka selitykseksi kaikkeen.
Tämä dg on kyllä haaste (kun pelkkä minkä-hyvänsä aloittaminenkin saa aikaan fyysisen pahoinvoinnin, ahdistuksen ja sijaistoimintojen ryöpyn), mutta ei tämä todellakaan anna lupaa perseillä!
Eikä tämä käy myöskään excusena - oikeastaan yhtään mihinkään.
Varsinkaan kun sitä ei ole edes tehty.
Ihmisillä on vähän eri tasoisina tuota. Sinulla tuskin tarvittaisi edes lääkitystä. Joku muuttuu ihan täysin erilaiseksi ihmiseksi lääkityksellä ja saa opiskeltua itsensä vaikka miksikä.
Kyllä se vaan voi tehdä todella saamattomaksi. Toisaalta minä menetin hyvän ystävän, mutta hänen elämä parani huomattavasti ja on nyt menestynyt ihminen. Olen tavallaan onnellinen hänen puolesta.
Kyllä se joillakin vaikuttaa niin pahasti ettei pääse edes peruskoulua läpi, mutta sitten lääkityksellä pääsee leikiten oikikseen.
Elämä on ihmeellistä kun lääkitys menee kohdilleen. Nykyään kun harvoin nähdään niin ihan erilainen ihminen. Se muutos tapahtui ihan muutamassa kuukaudessa. Hänen elämänsä kiihtyi vauhtiin.
Ihmeellistä että miten kauan aikuinen ihminen joutui tappelemaan että saa adhd-lääkityksen.
Suomessa ei auteta ihmisiä tarpeeksi. Siinäkin meni useita vuosia hukkaan kun piti löytää lääkäri joka kirjoittaa reseptin ja tehdään diagnoosi.
Alkoholismi ja kuolemakin kävi lähellä hänellä.
Ai että mulla on niinku kevyt-ADD? Sellainen lightversio?
No ei ole.
En katsonut tarpeelliseksi tilittää missä kaikissa asioissa olen elämässäni kompuroinut, mutta voin vakuuttaa että helppoa ei ole ollut. Koskaan.
Minulle ovat lääkärit ja terapeutit selittäneet että älykkyydellä pystyy kompensoimaan oireilua varsin pitkälle - kuten aiemmin kerroin.
Tämä pätee erityisesti koulutuksen suhteen. Siihen tiettyyn rajaan saakka.
Kuten myös kerroin.
Näen punaista kun tätä diagnoosia käytetään jonkinlaisena lahjattomuuden, moniongelmaisuuden tai yleisen luuseriuden symbolina. *)
Tai AINOANA ja kaikenkattavana selityksenä sille miksi on sössinyt kaikki asiansa.
Joo, ei tämä mitenkään helpota tai edesauta elämässä selviämisessä.
Mutta kyseessä on kuitenkin vain yksi (1) tekijä siinä monisyisessä vyyhdissä mistä se elämämme koko soppa koostuu.
Sitä voi joko heittäytyä marttyyriksi ja syyttää epäonnistumisistaan "ulkoisia tekijöitä", niitä kuuluisia "muita", "ex-miehen narsismia" tai "kun mulla on tää add/adhd".
Tai sitten voi sanoa että prkl, mä näytän teille vielä!
*) Stigma jonka vuoksi harva meistä ihan tavallisista tyypeistä tulee kaapista ulos - muuten kuin anonyymisti. Eikä kovin moni kohtuullisesti menestynytkään.
- Ellei sitten ole maailmankuulu rokkitähti jolloin dg on vain cool ja lähes must.
[Hjallis Harkimo on esimerkki "meikäläisistä" jolla on sekä akateeminen loppututkinto (KTM) että sitä kohtalaista meriittiäkin. - ihan täysin ohis]
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo mies vähän kuin minä, tosin en asunut äitin kanssa ja luottotiedot sentään pysyivät, ja yhden koulun sain rämmittyä läpi.
Olen nyt kohta jo 50 , mutta tuommoisessa kuvatun kaltaisessa jamassa elin tonne 40 ikävuoteen asti, sitten kaverit pisti lääkärille ja sain sen muotidiagnoosin, siis adhd.
Nyt melkein 10 vuotta dg:n saamisen jälkeen olen tehnyt enemmän kuin sitä ennen, ja ennenkaikkea olen nauttinut . Lukeminen sujuu ja oikeastaan kaikki muukin, sain itselleni ammatin .
Kyllä tähän lääkitys tarvittiin,mutta se avasi silmät kirjaimellisesti ensimmäisen pillerin jälkeen.
Kaikkein tärkein tulos oli että enää en ajattele olevani se laiska idiootti joka ei halua tehdä mitään, tuota kuuntelin koko lapsuuteni ja nuoruuden.
Kyllä ap:n mies kuulostaa ADD:stä kärsivältä ihmiseltä. Ihanaa, että ap tuntuu haluavan auttaa häntä. Saisitko ap miehen menemään lääkäriin ja yrittämään saamaan diagnoosin ja siten lääkityksen? Voisit vaikka mennä mukaan hänen tuekseen :) Lääkärit eivät kyllä julkisella puolella meinaa suostua myöntämään ADD-diagnooseja, mutta kannattaahan sitä yrittää, lääkitys kun saattaisi muuttaa hänen elämänsä.
Lopettakaa muuten tuo miehen haukkuminen laiskaksi pelleksi ym! Todennäköisesti mies on yrittänyt parhaansa, mutta hän ei vain ole neurologisen häiriön takia kykeneväinen selviämään tässä yhteiskunnassa samalla lailla kuin te huutelijat.
Ja höpö höpö.
Minulla on ADD, oikein virallisella diagnoosilla ja lääkityksellä - nykyään.
Sitä ennen, yli kolmekymmentä vuotta, kuuntelin kuittailuja kuten "sun keskeneräisistä käsitöistä sais koko vpk:n juhlasalin kattavan näyttelyn" (äitini) tai "mitä mun pikku Oblomov" (isäni).
[sivuhuomautus: Oblomov on koko kirjallisuuden historian saamattomin hahmo]Mutta minä sentään yritin. Purin hammasta ja itkin, mutta puskin eteenpäin.
Jos älyssä ei ole vikaa, ylioppilaaksi saakka pystyy purjehtimaan melko vaivattomasti.
Ja yliopistoonkin - sisälle. Sitten haasteet kasvavat. Mutta eivät ole kuitenkaan ylitsepääsemättömiä. Kaikki riippuu omasta tahdonvoimasta.Jos puhelahjatkin ovat kunnossa, ei parisuhteen tai työpaikan hankkiminen tuota yleensä suurempia ongelmia. Niiden säilyttäminen kylläkin.
Varsinkin samanaikaisesti.ADD kun helposti uppoutuu nk hinkkaamaan pikkuasioita, ja työasioissa tämä johtaa usein perfektionismiin.
Toisaaltaan työstä selviytyminen myös edellyttää tietynlaista perfektionismia; kun yksityiskohdat on hiottu mahdollisimman hyvin eli kokonaisuus on hallinnassa, ei yksittäinen muuttuva tekijä suista koko systeemiä radaltaan. Eikä muutamakaan.Parisuhteessa taas pärjää jos se kumppani on tasainen ja suhtkoht ennalta-arvattava toimissaan (minä kun en ole) mutta vastavuoroisesti arvostaa toisessa vastakkaisia ominaisuuksia kuten luovuutta ja kykyä tehdä arjestakin pieni juhlahetki. Esimerkiksi.
Ei silti pidä unohtaa että se suhde rakentuu kuitenkin niille samoille perustuksille kuin kaikki muutkin ihmissuhteet; luottamukselle, tasa-arvolle ja keskinäiselle kunnioitukselle.
On ihan pelkkää itsepetosta yrittää keksiä tyypille jotain ADD/ADHD-diagnoosia muka selitykseksi kaikkeen.
Tämä dg on kyllä haaste (kun pelkkä minkä-hyvänsä aloittaminenkin saa aikaan fyysisen pahoinvoinnin, ahdistuksen ja sijaistoimintojen ryöpyn), mutta ei tämä todellakaan anna lupaa perseillä!
Eikä tämä käy myöskään excusena - oikeastaan yhtään mihinkään.
Varsinkaan kun sitä ei ole edes tehty.
Ihmisillä on vähän eri tasoisina tuota. Sinulla tuskin tarvittaisi edes lääkitystä. Joku muuttuu ihan täysin erilaiseksi ihmiseksi lääkityksellä ja saa opiskeltua itsensä vaikka miksikä.
Kyllä se vaan voi tehdä todella saamattomaksi. Toisaalta minä menetin hyvän ystävän, mutta hänen elämä parani huomattavasti ja on nyt menestynyt ihminen. Olen tavallaan onnellinen hänen puolesta.
Kyllä se joillakin vaikuttaa niin pahasti ettei pääse edes peruskoulua läpi, mutta sitten lääkityksellä pääsee leikiten oikikseen.
Elämä on ihmeellistä kun lääkitys menee kohdilleen. Nykyään kun harvoin nähdään niin ihan erilainen ihminen. Se muutos tapahtui ihan muutamassa kuukaudessa. Hänen elämänsä kiihtyi vauhtiin.
Ihmeellistä että miten kauan aikuinen ihminen joutui tappelemaan että saa adhd-lääkityksen.
Suomessa ei auteta ihmisiä tarpeeksi. Siinäkin meni useita vuosia hukkaan kun piti löytää lääkäri joka kirjoittaa reseptin ja tehdään diagnoosi.
Alkoholismi ja kuolemakin kävi lähellä hänellä.
Ai että mulla on niinku kevyt-ADD? Sellainen lightversio?
No ei ole.
En katsonut tarpeelliseksi tilittää missä kaikissa asioissa olen elämässäni kompuroinut, mutta voin vakuuttaa että helppoa ei ole ollut. Koskaan.
Minulle ovat lääkärit ja terapeutit selittäneet että älykkyydellä pystyy kompensoimaan oireilua varsin pitkälle - kuten aiemmin kerroin.
Tämä pätee erityisesti koulutuksen suhteen. Siihen tiettyyn rajaan saakka.
Kuten myös kerroin.Näen punaista kun tätä diagnoosia käytetään jonkinlaisena lahjattomuuden, moniongelmaisuuden tai yleisen luuseriuden symbolina. *)
Tai AINOANA ja kaikenkattavana selityksenä sille miksi on sössinyt kaikki asiansa.
Joo, ei tämä mitenkään helpota tai edesauta elämässä selviämisessä.
Mutta kyseessä on kuitenkin vain yksi (1) tekijä siinä monisyisessä vyyhdissä mistä se elämämme koko soppa koostuu.Sitä voi joko heittäytyä marttyyriksi ja syyttää epäonnistumisistaan "ulkoisia tekijöitä", niitä kuuluisia "muita", "ex-miehen narsismia" tai "kun mulla on tää add/adhd".
Tai sitten voi sanoa että prkl, mä näytän teille vielä!
*) Stigma jonka vuoksi harva meistä ihan tavallisista tyypeistä tulee kaapista ulos - muuten kuin anonyymisti. Eikä kovin moni kohtuullisesti menestynytkään.
- Ellei sitten ole maailmankuulu rokkitähti jolloin dg on vain cool ja lähes must.[Hjallis Harkimo on esimerkki "meikäläisistä" jolla on sekä akateeminen loppututkinto (KTM) että sitä kohtalaista meriittiäkin. - ihan täysin ohis]
Kyllä sulla on. En ymmärrä tollasta vänkäämistä tässä asiassa.
Onneksi meillä on kunnon tukijärjestelmä ihmisille ja terveydenhuolto.
Pitäisi vaan parantaa tuota diagnoosin saantia. Todella monen katujuopon kohdalla kyseessä on vakava adhd tai addiu diu addiu diu.
Eivät vaan pääse elämässään eteenpäin, kun eivät saa lääkettä lärviin. Susta nyt vaan paistaa pahasti läpi tuollainen taistolaisuus ja asennevamma työnorjista ja sorrosta.
Et oikein halua että ihmiset menestyy ja ottaa vapauden käsiinsä. Tykkäät jotenkin että ihmiset junnaa paikallaan.
Sosialismi ei toiminut hei kaveri. Yritä se jo tajuta sinne pääkoppaas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ted nugent fani kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo mies vähän kuin minä, tosin en asunut äitin kanssa ja luottotiedot sentään pysyivät, ja yhden koulun sain rämmittyä läpi.
Olen nyt kohta jo 50 , mutta tuommoisessa kuvatun kaltaisessa jamassa elin tonne 40 ikävuoteen asti, sitten kaverit pisti lääkärille ja sain sen muotidiagnoosin, siis adhd.
Nyt melkein 10 vuotta dg:n saamisen jälkeen olen tehnyt enemmän kuin sitä ennen, ja ennenkaikkea olen nauttinut . Lukeminen sujuu ja oikeastaan kaikki muukin, sain itselleni ammatin .
Kyllä tähän lääkitys tarvittiin,mutta se avasi silmät kirjaimellisesti ensimmäisen pillerin jälkeen.
Kaikkein tärkein tulos oli että enää en ajattele olevani se laiska idiootti joka ei halua tehdä mitään, tuota kuuntelin koko lapsuuteni ja nuoruuden.
Kyllä ap:n mies kuulostaa ADD:stä kärsivältä ihmiseltä. Ihanaa, että ap tuntuu haluavan auttaa häntä. Saisitko ap miehen menemään lääkäriin ja yrittämään saamaan diagnoosin ja siten lääkityksen? Voisit vaikka mennä mukaan hänen tuekseen :) Lääkärit eivät kyllä julkisella puolella meinaa suostua myöntämään ADD-diagnooseja, mutta kannattaahan sitä yrittää, lääkitys kun saattaisi muuttaa hänen elämänsä.
Lopettakaa muuten tuo miehen haukkuminen laiskaksi pelleksi ym! Todennäköisesti mies on yrittänyt parhaansa, mutta hän ei vain ole neurologisen häiriön takia kykeneväinen selviämään tässä yhteiskunnassa samalla lailla kuin te huutelijat.
Ja höpö höpö.
Minulla on ADD, oikein virallisella diagnoosilla ja lääkityksellä - nykyään.
Sitä ennen, yli kolmekymmentä vuotta, kuuntelin kuittailuja kuten "sun keskeneräisistä käsitöistä sais koko vpk:n juhlasalin kattavan näyttelyn" (äitini) tai "mitä mun pikku Oblomov" (isäni).
[sivuhuomautus: Oblomov on koko kirjallisuuden historian saamattomin hahmo]Mutta minä sentään yritin. Purin hammasta ja itkin, mutta puskin eteenpäin.
Jos älyssä ei ole vikaa, ylioppilaaksi saakka pystyy purjehtimaan melko vaivattomasti.
Ja yliopistoonkin - sisälle. Sitten haasteet kasvavat. Mutta eivät ole kuitenkaan ylitsepääsemättömiä. Kaikki riippuu omasta tahdonvoimasta.Jos puhelahjatkin ovat kunnossa, ei parisuhteen tai työpaikan hankkiminen tuota yleensä suurempia ongelmia. Niiden säilyttäminen kylläkin.
Varsinkin samanaikaisesti.ADD kun helposti uppoutuu nk hinkkaamaan pikkuasioita, ja työasioissa tämä johtaa usein perfektionismiin.
Toisaaltaan työstä selviytyminen myös edellyttää tietynlaista perfektionismia; kun yksityiskohdat on hiottu mahdollisimman hyvin eli kokonaisuus on hallinnassa, ei yksittäinen muuttuva tekijä suista koko systeemiä radaltaan. Eikä muutamakaan.Parisuhteessa taas pärjää jos se kumppani on tasainen ja suhtkoht ennalta-arvattava toimissaan (minä kun en ole) mutta vastavuoroisesti arvostaa toisessa vastakkaisia ominaisuuksia kuten luovuutta ja kykyä tehdä arjestakin pieni juhlahetki. Esimerkiksi.
Ei silti pidä unohtaa että se suhde rakentuu kuitenkin niille samoille perustuksille kuin kaikki muutkin ihmissuhteet; luottamukselle, tasa-arvolle ja keskinäiselle kunnioitukselle.
On ihan pelkkää itsepetosta yrittää keksiä tyypille jotain ADD/ADHD-diagnoosia muka selitykseksi kaikkeen.
Tämä dg on kyllä haaste (kun pelkkä minkä-hyvänsä aloittaminenkin saa aikaan fyysisen pahoinvoinnin, ahdistuksen ja sijaistoimintojen ryöpyn), mutta ei tämä todellakaan anna lupaa perseillä!
Eikä tämä käy myöskään excusena - oikeastaan yhtään mihinkään.
Varsinkaan kun sitä ei ole edes tehty.
Ihmisillä on vähän eri tasoisina tuota. Sinulla tuskin tarvittaisi edes lääkitystä. Joku muuttuu ihan täysin erilaiseksi ihmiseksi lääkityksellä ja saa opiskeltua itsensä vaikka miksikä.
Kyllä se vaan voi tehdä todella saamattomaksi. Toisaalta minä menetin hyvän ystävän, mutta hänen elämä parani huomattavasti ja on nyt menestynyt ihminen. Olen tavallaan onnellinen hänen puolesta.
Kyllä se joillakin vaikuttaa niin pahasti ettei pääse edes peruskoulua läpi, mutta sitten lääkityksellä pääsee leikiten oikikseen.
Elämä on ihmeellistä kun lääkitys menee kohdilleen. Nykyään kun harvoin nähdään niin ihan erilainen ihminen. Se muutos tapahtui ihan muutamassa kuukaudessa. Hänen elämänsä kiihtyi vauhtiin.
Ihmeellistä että miten kauan aikuinen ihminen joutui tappelemaan että saa adhd-lääkityksen.
Suomessa ei auteta ihmisiä tarpeeksi. Siinäkin meni useita vuosia hukkaan kun piti löytää lääkäri joka kirjoittaa reseptin ja tehdään diagnoosi.
Alkoholismi ja kuolemakin kävi lähellä hänellä.
Ai että mulla on niinku kevyt-ADD? Sellainen lightversio?
No ei ole.
En katsonut tarpeelliseksi tilittää missä kaikissa asioissa olen elämässäni kompuroinut, mutta voin vakuuttaa että helppoa ei ole ollut. Koskaan.
Minulle ovat lääkärit ja terapeutit selittäneet että älykkyydellä pystyy kompensoimaan oireilua varsin pitkälle - kuten aiemmin kerroin.
Tämä pätee erityisesti koulutuksen suhteen. Siihen tiettyyn rajaan saakka.
Kuten myös kerroin.Näen punaista kun tätä diagnoosia käytetään jonkinlaisena lahjattomuuden, moniongelmaisuuden tai yleisen luuseriuden symbolina. *)
Tai AINOANA ja kaikenkattavana selityksenä sille miksi on sössinyt kaikki asiansa.
Joo, ei tämä mitenkään helpota tai edesauta elämässä selviämisessä.
Mutta kyseessä on kuitenkin vain yksi (1) tekijä siinä monisyisessä vyyhdissä mistä se elämämme koko soppa koostuu.Sitä voi joko heittäytyä marttyyriksi ja syyttää epäonnistumisistaan "ulkoisia tekijöitä", niitä kuuluisia "muita", "ex-miehen narsismia" tai "kun mulla on tää add/adhd".
Tai sitten voi sanoa että prkl, mä näytän teille vielä!
*) Stigma jonka vuoksi harva meistä ihan tavallisista tyypeistä tulee kaapista ulos - muuten kuin anonyymisti. Eikä kovin moni kohtuullisesti menestynytkään.
- Ellei sitten ole maailmankuulu rokkitähti jolloin dg on vain cool ja lähes must.[Hjallis Harkimo on esimerkki "meikäläisistä" jolla on sekä akateeminen loppututkinto (KTM) että sitä kohtalaista meriittiäkin. - ihan täysin ohis]
Kyllä sulla on. En ymmärrä tollasta vänkäämistä tässä asiassa.
Onneksi meillä on kunnon tukijärjestelmä ihmisille ja terveydenhuolto.
Pitäisi vaan parantaa tuota diagnoosin saantia. Todella monen katujuopon kohdalla kyseessä on vakava adhd tai addiu diu addiu diu.
Eivät vaan pääse elämässään eteenpäin, kun eivät saa lääkettä lärviin. Susta nyt vaan paistaa pahasti läpi tuollainen taistolaisuus ja asennevamma työnorjista ja sorrosta.
Et oikein halua että ihmiset menestyy ja ottaa vapauden käsiinsä. Tykkäät jotenkin että ihmiset junnaa paikallaan.
Sosialismi ei toiminut hei kaveri. Yritä se jo tajuta sinne pääkoppaas.
Pikkasen taisit nyt eksyä aiheesta?
Edelleenkin täällä on kysymyksenasetteluna "ap:n uusi miesystävä, uhka vai mahdollisuus?" ;>
_____________
[Ihan oma aihepiirinsä on add/adhd-dg:n saannin kesto; neuropsykologiset tutkimukset odotusaikoineen vievät tosiaankin kuukausia. Eli tästä asiasta olen kanssasi täysin samaa mieltä.
Jokunen yksityinen neurologi maassamme on, joilla oikeus tehdä dg ja kirjoittaa lääkitys, mutta heiltä saatu dg ei kelpaa kelalle esim kuntoutushakemukseen.
Tilanne on ajautunut näin tiukaksi kiitos niiden vatipäiden jotka yrittävät kalastella itselleen lääkitystä puhtaasti "viihdekäyttöön" ja muutaman (nyt jo lupansa menettäneen) hövelimmän lääkärin jotka niitä reseptejä kirjoittelivat. Siis aikoinaan 90-luvulla.
Nyt on taas hieman liberaalimpi aika, kaikkiin valmisteisiin ei enää tarvita erityislupaa.
- Tämä siis todellakin ohis, ja ihan oman keskustelunsa väärti]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hjallis nyt hieman huono esimerkki mihinkään ,suhteessa normi kansalaiseen.
Harvalla on hackmannit takataskussa turvaamassa purjehdusreissuja ja pisneksiä lapsuudesta saakka.
Ja nuilla eduilla saa kyllä kaikki mahdolliset tuet,terapiat ja lääkkeet jos tarvii.
ahdh,add ne on todella monimutkaisia,joillaki lievittyy ,joillaki jotkut asiat pahenevat iän mukana.
eikä jokainen tartte edes lääkitystä.
Kuulostaa masentuneelta tai on joku muu mielenterveysongelma.
Huolisin mielelläni jos muuten kiva ja komee mies, joten jos ap päädyt jättämään, niin laita miehen yhteystiedot tänne kiitos :D.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse tein tänne jonkin aikaa sitten ketjun, jossa käsittelin hieman samaa asiaa. Ei minulla toki ollut mitään potentiaalistakaan naisystävää näköpiirissä, mutta pohdin siinä ketjussa kannattaisiko sellaista edes lähteä hakemaan, jos ei aikuisella miehellä (eli minulla) ole asiat siinä kunnossa kuin tämän ikäisiltä odotetaan.
Kerroin miten olen useiden vuosien tomettomuuden, masennuksen ja sairastelujen jälkeen saanut itseni palkkatukityöhön, joka on minulle noiden vuosien jälkeen todella suuri saavutus, mutta ei varmasti keskimääräisen kolmekymppisen silmään ole kuin osoitus epäonnistumisesta ja kunnianhimon puutteesta. Pohdin kannattaako tuolla pohjalla edes yrittää, koska vaikka pääsisikin naisten kanssa tekemisiin ja treffeille niin varmasti tuo aiemman työ- ja opiskeluhistorian puute tulisi jossain vaiheessa esiin ja se olisi todella monelle (kuten tämänkin ketjun aloitusviestistä voi päätellä) asia, jota ei kumppanilta haluta.
Kokeilin kuitenkin liittyä Tinderiin (ja olen siellä vieläkin) ja kieltämättä siellä paljastui se mitä palstallakin puhuttiin: ihmisen historiasta kysellään ja suurimmalla osalla se vaikuttaa parinvalintaan. Moni voi historiaan puutteen tai vaatimattomuuden hyväksyä, jos on selvä suunta ylöspäin ja parempiin ammatteihin, mutta jumiutumista esim. minun tapauksessani palkkatuettuun työhön tuskin kukaan katsoo positiivisena juttuna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luuseri on aina luuseri. Vielä noin vanha niin ei muutu. Minkälainen "mies" edes sallii itselleen tuollaisen tilanteen? Kunnon epäonnistuja, epämaskuliininen vetelys.
Vierailija kirjoitti:
Tarinasi on ristiriitainen. Sanot ettei miehellä ole mt-häiriöitä, mutta kuvailet mt-häiriöisen ihmisen. Ei se ole normaalia, ettei ole työpaikkaa, ei ole saanut opiskeluja loppuun ja asuu äidin luona. Ei mieleltään tasapainoinen tyytyisi noin epätyydyttävään elämään ellei olisi tyhmä kuin saapas. Jos on mieleltään vakaa, niin silloin haluaa ja pystyy opiskelemaan edes jonkin tutkinnon ja työkokemusta löytyy edes pätkistä.
Kyllä, itsekin pidän kouluttamattomia ja työttömiä mielisairaina. Onneksi joku muukin uskalsi sanoa tämän faktan. Milloin nämä ihmiset saadaan hoitoon ja pois näkyvistä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Porvoossa asuu tämä mies? Jos ei niin juokse ja lujaa, koittaa selvästi tehdä tylpällä rahaa!
Montaks vuotta olit ajatellut odotella?
Vierailija kirjoitti:
Montaks vuotta olit ajatellut odotella?
35-vuotias mies, asuu äitinsä kanssa, ei koulutusta, pitkäaikaistyötön, asunut työttömänä kaveriensa nurkassa.
Olen nauranut ääneen minuuttikaupalla lukiessani ketjua. Voiko tällaisia ihmisiä edes olla olemassa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tarinasi on ristiriitainen. Sanot ettei miehellä ole mt-häiriöitä, mutta kuvailet mt-häiriöisen ihmisen. Ei se ole normaalia, ettei ole työpaikkaa, ei ole saanut opiskeluja loppuun ja asuu äidin luona. Ei mieleltään tasapainoinen tyytyisi noin epätyydyttävään elämään ellei olisi tyhmä kuin saapas. Jos on mieleltään vakaa, niin silloin haluaa ja pystyy opiskelemaan edes jonkin tutkinnon ja työkokemusta löytyy edes pätkistä.
Kyllä, itsekin pidän kouluttamattomia ja työttömiä mielisairaina. Onneksi joku muukin uskalsi sanoa tämän faktan. Milloin nämä ihmiset saadaan hoitoon ja pois näkyvistä?
Tule hakemaan baby ;)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tarinasi on ristiriitainen. Sanot ettei miehellä ole mt-häiriöitä, mutta kuvailet mt-häiriöisen ihmisen. Ei se ole normaalia, ettei ole työpaikkaa, ei ole saanut opiskeluja loppuun ja asuu äidin luona. Ei mieleltään tasapainoinen tyytyisi noin epätyydyttävään elämään ellei olisi tyhmä kuin saapas. Jos on mieleltään vakaa, niin silloin haluaa ja pystyy opiskelemaan edes jonkin tutkinnon ja työkokemusta löytyy edes pätkistä.
Kyllä, itsekin pidän kouluttamattomia ja työttömiä mielisairaina. Onneksi joku muukin uskalsi sanoa tämän faktan. Milloin nämä ihmiset saadaan hoitoon ja pois näkyvistä?
Tule hakemaan baby ;)
Paljon on ikää?
Mitä tää terveydestä jankkaaminen on. 0/5
Ja höpö höpö.
Minulla on ADD, oikein virallisella diagnoosilla ja lääkityksellä - nykyään.
Sitä ennen, yli kolmekymmentä vuotta, kuuntelin kuittailuja kuten "sun keskeneräisistä käsitöistä sais koko vpk:n juhlasalin kattavan näyttelyn" (äitini) tai "mitä mun pikku Oblomov" (isäni).
[sivuhuomautus: Oblomov on koko kirjallisuuden historian saamattomin hahmo]
Mutta minä sentään yritin. Purin hammasta ja itkin, mutta puskin eteenpäin.
Jos älyssä ei ole vikaa, ylioppilaaksi saakka pystyy purjehtimaan melko vaivattomasti.
Ja yliopistoonkin - sisälle. Sitten haasteet kasvavat. Mutta eivät ole kuitenkaan ylitsepääsemättömiä. Kaikki riippuu omasta tahdonvoimasta.
Jos puhelahjatkin ovat kunnossa, ei parisuhteen tai työpaikan hankkiminen tuota yleensä suurempia ongelmia. Niiden säilyttäminen kylläkin.
Varsinkin samanaikaisesti.
ADD kun helposti uppoutuu nk hinkkaamaan pikkuasioita, ja työasioissa tämä johtaa usein perfektionismiin.
Toisaaltaan työstä selviytyminen myös edellyttää tietynlaista perfektionismia; kun yksityiskohdat on hiottu mahdollisimman hyvin eli kokonaisuus on hallinnassa, ei yksittäinen muuttuva tekijä suista koko systeemiä radaltaan. Eikä muutamakaan.
Parisuhteessa taas pärjää jos se kumppani on tasainen ja suhtkoht ennalta-arvattava toimissaan (minä kun en ole) mutta vastavuoroisesti arvostaa toisessa vastakkaisia ominaisuuksia kuten luovuutta ja kykyä tehdä arjestakin pieni juhlahetki. Esimerkiksi.
Ei silti pidä unohtaa että se suhde rakentuu kuitenkin niille samoille perustuksille kuin kaikki muutkin ihmissuhteet; luottamukselle, tasa-arvolle ja keskinäiselle kunnioitukselle.
On ihan pelkkää itsepetosta yrittää keksiä tyypille jotain ADD/ADHD-diagnoosia muka selitykseksi kaikkeen.
Tämä dg on kyllä haaste (kun pelkkä minkä-hyvänsä aloittaminenkin saa aikaan fyysisen pahoinvoinnin, ahdistuksen ja sijaistoimintojen ryöpyn), mutta ei tämä todellakaan anna lupaa perseillä!
Eikä tämä käy myöskään excusena - oikeastaan yhtään mihinkään.
Varsinkaan kun sitä ei ole edes tehty.