Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miehen unelmatyö, muutto ja minun ahdistukseni
03.05.2019 |
Eilen oli tullut puhelu, että onneksi olkoon ja tervetuloa, täällä olisi työpaikka 700 kilometrin päässä meidän nykyisestä kodista, jossa ollaan asuttu 17 vuotta. Onnittelin tietenkin, kehuin ja kerroin olevani ylpeä, mutta sisälläni romahdin. Ei ollut missään vaiheessa mikään itsestäänselvyys, että miestä valittaisiin, mutta niin nyt kuitenkin kävi. Työ olisi miehelle selkeästi etenemistä uralla ja siirtymistä sellaisten tehtävien pariin, jotka kiinnostavat nykyistä enemmän.
Ongelmana on se, että täällä on kaikki. Minun työpaikkani, lastemme (8-, 5- ja 3-vuotiaat) koulu ja päiväkoti. On harrastukset, meidän aikuisten kuin lastenkin ystävät, oma asunto. Molempien vanhemmat eivät nyt samalla paikkakunnalla, mutta huomattavasti lähempänä kuin mitä tuolla kaupungissa X olisivat. Miehelläkin on täällä vakituinen työpaikka, jossa ei ole mitään muuta vikaa kuin se, että se ei ole tuo unelmapesti.
Toistaiseksi en ole onnistunut keksimään yhtä ainutta positiivista asiaa muutosta. Okei, "saisimme" omakotitalon, mutta en ole siitä koskaan haaveillut, rivitalossa on aivan hyvä. Kaikki muu menisi. Uusi kaupunki olisi profiililtaankin ihan erilainen kuin nykyinen, joka on iso ja monipuolinen kaupunki.
Että onko tässä nyt pienipalkkaisella naisella oikeutta sanoa, että minä en muuten sitten muuta? Ajatus siitä, että jäisin lasten kanssa yksin arkiviikoiksi tuntuu kauhealta, mutta suorastaan musertavalta tuntuu, että lapset lähtisivätkin isänsä mukaan enkä olisi enää läsnä heidän elämänsä jokaisessa käänteessä.
Kommentit (408)
Vierailija kirjoitti:
Itsekkin olen aina ihmetellyt näitä jumittajia. Ei voi muuttaa, kun kaverit, tottumukset, juoksukaverit, tutut maisemat jne..
Olen itse muuttanut monta kertaa ja aina löytänyt uuden elämän uudesta kaupungista. Äkkiä rakentanut uuden tuttavapiirin ja löytänyt harrastukset ja sopeutunut ja kotiutunut. Toiset taas ei uskalla lähteä kotipaikkakunnaltaan mihinkään, vaan jumittavat syntymäkatunsa varrella vanhempien kodin vieressä omassa kodissaan eläkkeelle asti, ettei vain koe perusturvansa rikkoutuvan ja nähdä mitään uutta.
Minusta kyse ei ole jumittamisesta jos pitää muuttaa jonnekin hevonhuitsaan missä ei ole mitään muuta kuin se miehen työ. Josta hän muuten voi saada kenkää koeajalla, just saying.
Olen vaihtanut kaupunkia 5 kertaa ja muuttanut muuten parikymmentä kertaa mutta en helvetissä muuttaisi Kemiin vaikka mieheni olisi saanut pestin Perämeren kuninkaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hämmentävä ketju. Olen itse aina ihmetellyt työn perässä muuttavia, jos tilanne on se, että ei ole työtön vaan on jo ihan hyvässä vakityöpaikassa (työttömien kohdalla ymmärrän, että elannon saadakseen voi olla pakko muuttaa). Itselleni työ on elämässä vasta sijalla viisi, sitä paljon paljon tärkeämpiä asioita on perhe ja läheiset ihmiset, lastani varten olevat hyvät mahdollisuudet lähellä (niin palvelut, koulut, kaverit, harrastukset kuin muut lapselleni tärkeät asiat), oman näköinen elämänpiiri ja oman näköinen vapaa-aika (esim. tietyt harrastusmahdollisuudet, tietty kulttuuritarjonta, tietyntyyppiset luontomahdollisuudet), viihtyisä kodin tuntuinen koti jne. Ja olen korkeasti koulutettu vaativassa työssä eli en tee työtä vain rahan takia vaan haluan, että työ on mielekästä. Mutta silti elämässä on useita työtä paljon tärkeämpiä asioita, joista en olisi koskaav valmis luopumaan oman työn enkä miehen työn takia (ellei perheen elannon vuoksi olisi äärimmäinen pakko). Mikään korkeampi palkka ei houkuttelisi minua luopumaan noista asioista vaan mieluummin laskisin elintasoa, jos täytyisi.
Tässä kulminoituu aika lailla asia, mitä ihmettelen tässä ketjussa. Miten maailma olisi kehittynyt, jos kaikki olisivat yhtä arkoja muuttamaan ja kiinni siinä turvallisessa, ettei mikään muutu. Kukaan ei olisi uskaltanut lähteä mihinkään, kun ei työ ole tärkeää ja siellä ei ole turvaverkkoa. Kansainvälisyyden olisi saanut unohtaa, kun miten sitä jossain Saksassa voi elää, kun äiti ja kummit jää tänne Nivalaan ja se turvaverkko. Ei ei, työ ei saa olla niin tärkeää, vaan turvallisinta on jäädä tänne omaan kotikuntaan asumaan, missä on asunut vanhempani ja isovanhempi jne...
Kukin kykkii nurkkakunnassaan ja pelkää ulkopaikkakuntalaisia, kun ne ovat niin omituisia, että ovat muuttaneet kotoaan muualle. Ei kai ne vaadi meitä viidennen sukupolven pihtiputaalaisia olemaan niiden ystäviä ja turvaverkkoja. Äkkiä sälekaihtimet kiinni, ettei ne vain tule meillä käymään ja tutustumaan meihin, kun ne hui on muualta muuttaneita.
Saati tuo toinen naapuri. Ovat olleet ulkomailla jopa monta vuotta. Hirveää, ei työ saa olla niin tärkeää, että asuu monta vuotta ihan toisessa maassa. Ovi lukkoon, ettei ne vain hae meistä turvaverkkoa. Ja niiden lapsetkin, muka niin kansainvälisiä, ei ei, juurettomia ja yksinäisiä ja traumatisoituneita niiden täytyy olla ja huonoa seuraa meidän Minna-Irmelille, kun ovat asuneet jossain ihan ameriikoissa ja apua, välillä jossain perämetsässä kuulemma kanaatassa pikkukylässä.
Hyi helvetti - kemi on ihan kauhea paikka ja ilmasto verrattuna etelä-suomeen ihan kauhea suorastaan s-------nen!
Oikeasti en halua neuvoa mutta värisyttää tuo tilanne!
Ehdottomasti kannattaa kokeilla sitä, että mies tekee siellä vaikkapa 4-päiväistä viikkoa ja yhden etäpäivän. Koeajan jälkeen voitte keskustella, että muutatteko koko poppoo sinne uudelle paikkakunnalle. Muutos on aina stressitekijä koko perheelle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hämmentävä ketju. Olen itse aina ihmetellyt työn perässä muuttavia, jos tilanne on se, että ei ole työtön vaan on jo ihan hyvässä vakityöpaikassa (työttömien kohdalla ymmärrän, että elannon saadakseen voi olla pakko muuttaa). Itselleni työ on elämässä vasta sijalla viisi, sitä paljon paljon tärkeämpiä asioita on perhe ja läheiset ihmiset, lastani varten olevat hyvät mahdollisuudet lähellä (niin palvelut, koulut, kaverit, harrastukset kuin muut lapselleni tärkeät asiat), oman näköinen elämänpiiri ja oman näköinen vapaa-aika (esim. tietyt harrastusmahdollisuudet, tietty kulttuuritarjonta, tietyntyyppiset luontomahdollisuudet), viihtyisä kodin tuntuinen koti jne. Ja olen korkeasti koulutettu vaativassa työssä eli en tee työtä vain rahan takia vaan haluan, että työ on mielekästä. Mutta silti elämässä on useita työtä paljon tärkeämpiä asioita, joista en olisi koskaav valmis luopumaan oman työn enkä miehen työn takia (ellei perheen elannon vuoksi olisi äärimmäinen pakko). Mikään korkeampi palkka ei houkuttelisi minua luopumaan noista asioista vaan mieluummin laskisin elintasoa, jos täytyisi.
Tässä kulminoituu aika lailla asia, mitä ihmettelen tässä ketjussa. Miten maailma olisi kehittynyt, jos kaikki olisivat yhtä arkoja muuttamaan ja kiinni siinä turvallisessa, ettei mikään muutu. Kukaan ei olisi uskaltanut lähteä mihinkään, kun ei työ ole tärkeää ja siellä ei ole turvaverkkoa. Kansainvälisyyden olisi saanut unohtaa, kun miten sitä jossain Saksassa voi elää, kun äiti ja kummit jää tänne Nivalaan ja se turvaverkko. Ei ei, työ ei saa olla niin tärkeää, vaan turvallisinta on jäädä tänne omaan kotikuntaan asumaan, missä on asunut vanhempani ja isovanhempi jne...
Kukin kykkii nurkkakunnassaan ja pelkää ulkopaikkakuntalaisia, kun ne ovat niin omituisia, että ovat muuttaneet kotoaan muualle. Ei kai ne vaadi meitä viidennen sukupolven pihtiputaalaisia olemaan niiden ystäviä ja turvaverkkoja. Äkkiä sälekaihtimet kiinni, ettei ne vain tule meillä käymään ja tutustumaan meihin, kun ne hui on muualta muuttaneita.
Saati tuo toinen naapuri. Ovat olleet ulkomailla jopa monta vuotta. Hirveää, ei työ saa olla niin tärkeää, että asuu monta vuotta ihan toisessa maassa. Ovi lukkoon, ettei ne vain hae meistä turvaverkkoa. Ja niiden lapsetkin, muka niin kansainvälisiä, ei ei, juurettomia ja yksinäisiä ja traumatisoituneita niiden täytyy olla ja huonoa seuraa meidän Minna-Irmelille, kun ovat asuneet jossain ihan ameriikoissa ja apua, välillä jossain perämetsässä kuulemma kanaatassa pikkukylässä.
Niitä tyytyväisinä kotikulmillaan asuvia ja kaukomaille halajavia on ollut aina. Ei ole mikään pakko lähteä, jos haluaa jäädä eikä ole mikään pakko jäädä, jos haluaa lähteä. Sinulla ei ole mitään syytä ilkeillä ja arvostella ihmisiä, jotka ovat erilaisia mitä sinä. Voi olla, että sinun lapsesi aikanaan kertovat palstalla, miten lapsuus oli kurjaa, kun aina piti muuttaa parin vuoden välein sinne ja tänne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näin kävi minulle, kun olin lapsi.
Olin hyvin ujo lapsena, mutta minulla oli joitain hyviä ystäviä koulussa. Äitini alkoi seurustelemaan ja kesäloman aikana muutimme hyvin pienelle paikkakunnalle. Syksyllä koulun alkaessa en tuntenut ketään uudesta koulusta ja ujouteni teki muihin tutustumisen vielä vaikeammaksi. Lisäksi tämä koulu oli pieni kyläkoulu, minun ikäisiäni oli vain pari muuta. Olin todella yksinäinen ja osa muista lapsista tarkoituksella vältteli seuraani.
Muutimme taas parin vuoden jälkeen. Uudessa koulussa sain joitain ystäviä, joiden kanssa en enää nykyään ole tekemisissä. Aiempi koulukiusaaminen ja yksinäisyys on kuitenkin jättänyt jäljet ja välttelen lähentymästä kenenkään kanssa, koska pelkään hylätyksi tulemista. Lisäksi on sellainen juureton olo. Omia lapsiani kun katson, olen iloinen, että heillä on monia hyviä, läheisiä ystäviä, enkä haluaisi heiltä sitä riistää omien "unelmieni" vuoksi. Oman elämäni suunnittelen siten, että lasteni ei tarvitse kärsiä halustani toteuttaa itseäni.
Näin ei varmasti käy kaikille, mutta sen verran kokemukseni ovat vaikuttaneet, että toivon lasteni välttyvän tuollaiselta.
Vierailija kirjoitti:
Olen vasta pari sivua lukenut, mutta lyhyt kommenti tuohon asuntoasiaan. Jos nykyisen rivarin voisi vaihtaa uudella paikkakunnalla omakotitaloon, se tarkoittaa käytännössä sitä, että paluumuutosta tulee erittäin vaikeaa. Uudella paikkakunnalla olevan omakotitalon arvo laskee ja entisellä kotipaikkakunnalla hinnat jatkavat nousuaan. Jos haluatte joskus palata takaisin, kun huomaatte, ettette viihdykään, teillä saattaa olla varaa vain kerrostalokolmioon.
Olin tulossa sanomaan tätä samaa asiaa!
Suomen asuntomarkkinat ovat jo pahasti eriytyneet ja kehitys ei tule lähivuosina pysähtymään, vaan pahenee. Pikkupaikkakunnalle muuttaminen (jos myy asuntonsa ja ostaa uuden pikkupaikkakunnalta) merkitsee asunnossa kiinni olevan sijoituksen vetämistä vessasta alas.
Ap, jos muutatte, muuttakaa ehdottomasti vuokra-asuntoon ja pitäkää nykyinen asunto omistuksessanne (sen voitte laittaa myös vuokralle). Itse en muuttaisi pikkupaikkakunnalle miehen unelmatyön perässä vaikka minulla ei edes ole lapsia, ja olen tämän myös miehelle kertonut kun hän ehdotti että hakisi erästä Oulussa avautunutta työpaikkaa. Mies jätti paikan hakematta ja hakee toistaiseksi vain PK-seudulta. Olemme sopineet aikarajan, jonka jälkeen saa alkaa hakea muista Etelä-Suomen isoista kaupungeista, jos ei PK-seutu tärppää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Katsoin etuovesta, totesin,että Kemissä myytävät omakotitalot ovat aika ankeita. Harkitkaa kaksi kertaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sen vain sanon, että jos ap:lla on edes jonkinlaiset turvaverkot (kummit, mummit tai avuliaat ystävät) lähistöllä, niin ei ikinä ikinä kannata muuttaa kauas paikkaan, jossa ei ole mitään turvaverkkoja (ja on pieniä lapsia). Sanon tämän ihmisenä, jolla on pieniä lapsia, mutta ei mitään turvaverkkoja. Asiaa ei tule ajatelleeksi, jos on edes joku joka voi joskus auttaa jossain pikkujutussa. Ongelma konkretisoituu vasta sitten, kun joutuu olemaan ilman kenenkään apua vaikka mitä tapahtuisi (rahallakaan ei saa aina apua).
Turvaverkkoja pystyy rakentamaan, jos haluaa. Aika moni ei näköjään halua.
Miten? Olen yrittänyt jo pari vuotta, ei ole onnistunut.
tutustumalla, ystävystymällä, auttamalla muita
Kuinka monta sellaista ystävää olet tavannut aikuisiällä, jotka haluaa hoitaa sun lapsia? Tai joiden haluat hoitavan sun lapsia?
Mene itseesi. Turvaverkkoja ei niin vaan luoda tyhjästä, ne koostuu yleensä sukulaisista.
/139
Kaikki on erilaisia, joillekin ystävystyminen on vaikeaa, mutta ei se kellekään pitäisi täysin mahdotonta olla. Itselle on tavallaan helppoa löytää ystäviä, en tosin kaipaa kovin monia ystäviä. Muutama hyvä ystävä riittää, pari kolmekin ihan hyvin. Ja kyllä vaan voisin jättää lapset heille hoitoon!
En ole edellinen kirjoittaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perheen on hyvä pysyä yhdessä viikotkin.
Eivät lapsetkaan mitään heittopusseja ole. Itse päätin, että en kasvata lapsestani juuretonta, vaan lapsella on oikeus elää ja varttua yhdessä ja samassa lapsuudenkodissa ja leikkiä niiden lapsuudenystävien kanssa, joita on tavannut ennen kouluikää tarhassa ja naapureissa sekä myöhemmin koulussa. Näistä on ainakin omalle tyttärelleni tullut ne parhaat kaverit ikinä. Lisäksi muutama partiosta ja harrastuspiireistä.
Itsekkäät vanhemmat ajattelevat usein asioita vain omalta kannaltaan. Se ei ole välttämättä hyvä asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näin kävi minulle, kun olin lapsi.
Olin hyvin ujo lapsena, mutta minulla oli joitain hyviä ystäviä koulussa. Äitini alkoi seurustelemaan ja kesäloman aikana muutimme hyvin pienelle paikkakunnalle. Syksyllä koulun alkaessa en tuntenut ketään uudesta koulusta ja ujouteni teki muihin tutustumisen vielä vaikeammaksi. Lisäksi tämä koulu oli pieni kyläkoulu, minun ikäisiäni oli vain pari muuta. Olin todella yksinäinen ja osa muista lapsista tarkoituksella vältteli seuraani.
Muutimme taas parin vuoden jälkeen. Uudessa koulussa sain joitain ystäviä, joiden kanssa en enää nykyään ole tekemisissä. Aiempi koulukiusaaminen ja yksinäisyys on kuitenkin jättänyt jäljet ja välttelen lähentymästä kenenkään kanssa, koska pelkään hylätyksi tulemista. Lisäksi on sellainen juureton olo. Omia lapsiani kun katson, olen iloinen, että heillä on monia hyviä, läheisiä ystäviä, enkä haluaisi heiltä sitä riistää omien "unelmieni" vuoksi. Oman elämäni suunnittelen siten, että lasteni ei tarvitse kärsiä halustani toteuttaa itseäni.
Näin ei varmasti käy kaikille, mutta sen verran kokemukseni ovat vaikuttaneet, että toivon lasteni välttyvän tuollaiselta.
Ihan yhtä hukassa olisit ollut heti, kun ne pari vauvaikäisestä tuntemaasi kaveria olisi muuttanut jonnekin. Ujous johtuu siitä, kun kotona ei rohkaista tutustumaan mihinkään uuteen. Ujouden kierre on vaikea katkaista, mutta kyllä se onnistuu, ja se tekee oikeasti hyvää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sen vain sanon, että jos ap:lla on edes jonkinlaiset turvaverkot (kummit, mummit tai avuliaat ystävät) lähistöllä, niin ei ikinä ikinä kannata muuttaa kauas paikkaan, jossa ei ole mitään turvaverkkoja (ja on pieniä lapsia). Sanon tämän ihmisenä, jolla on pieniä lapsia, mutta ei mitään turvaverkkoja. Asiaa ei tule ajatelleeksi, jos on edes joku joka voi joskus auttaa jossain pikkujutussa. Ongelma konkretisoituu vasta sitten, kun joutuu olemaan ilman kenenkään apua vaikka mitä tapahtuisi (rahallakaan ei saa aina apua).
Turvaverkkoja pystyy rakentamaan, jos haluaa. Aika moni ei näköjään halua.
Ai että rahalla saa ja hevosella pääsee? Vai menetkö uuden naapurin ovelle kysymään heitä tukiverkoksi?
Ensin kannattaa luoda ystävyys
Noh, kuinka se tehdään? Kun kaikilla on jo omat perheensä, elämänsä ja porukkansa, miten tunget sinne ystäväksi?
Osoitat mielenkiintoa, olet ystävällinen, juttelet, kyselet, teet hyviä tekoja. Eihän tämä herranen aika nyt oikeasti voi olla mitään salatiedettä ihmisille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sen vain sanon, että jos ap:lla on edes jonkinlaiset turvaverkot (kummit, mummit tai avuliaat ystävät) lähistöllä, niin ei ikinä ikinä kannata muuttaa kauas paikkaan, jossa ei ole mitään turvaverkkoja (ja on pieniä lapsia). Sanon tämän ihmisenä, jolla on pieniä lapsia, mutta ei mitään turvaverkkoja. Asiaa ei tule ajatelleeksi, jos on edes joku joka voi joskus auttaa jossain pikkujutussa. Ongelma konkretisoituu vasta sitten, kun joutuu olemaan ilman kenenkään apua vaikka mitä tapahtuisi (rahallakaan ei saa aina apua).
Turvaverkkoja pystyy rakentamaan, jos haluaa. Aika moni ei näköjään halua.
Miten? Olen yrittänyt jo pari vuotta, ei ole onnistunut.
tutustumalla, ystävystymällä, auttamalla muita
Kuinka monta sellaista ystävää olet tavannut aikuisiällä, jotka haluaa hoitaa sun lapsia? Tai joiden haluat hoitavan sun lapsia?
Mene itseesi. Turvaverkkoja ei niin vaan luoda tyhjästä, ne koostuu yleensä sukulaisista.
/139
Kyllä meidän naapuristossa on toiminut oikein hyvin. Asumme Espoossa.
Sanoisin ap:lle, että älkää muuttako kun teillä on noin nuoria lapsia ja turvaverkot nykyisellä paikkakunnalla. Mikään ei takaa miehen uralla etenemistä tuon työpaikan vastaanottamisen jälkeen, voihan olla ettei siihen ole saatu ketään muuta varteenotettavaa hakijaa tai haetaan hyväuskoista yksilöä. Voi käydä niin, että jämähdätte sinne pienelle paikkakunnalle loppuelämäksi. Riippuu siitä miten hyvin miehesi saa omalta alaltaan töitä.
Kaikki tuntemani tapaukset joissa on muutettu kauas turvaverkkojen ulottuviin tai joissa toinen osapuoli on töissä viikot eri paikkakunnalla ovat päätyneet enemmän tai vähemmän eroon. Joko toinen löytää lohduttajan lähempää tai sitten vaan kasvetaan erilleen kun arjen elinpiirit ovat erilaiset. Tämä myös katkeransuloisella omalla kokemuksella...ura lähti ihan hyvin liikkeelle, mutta ero tuli vaimon kanssa. Onneksi asutaan nykyään samalla paikkakunnalla niin näen lapsia useammin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sen vain sanon, että jos ap:lla on edes jonkinlaiset turvaverkot (kummit, mummit tai avuliaat ystävät) lähistöllä, niin ei ikinä ikinä kannata muuttaa kauas paikkaan, jossa ei ole mitään turvaverkkoja (ja on pieniä lapsia). Sanon tämän ihmisenä, jolla on pieniä lapsia, mutta ei mitään turvaverkkoja. Asiaa ei tule ajatelleeksi, jos on edes joku joka voi joskus auttaa jossain pikkujutussa. Ongelma konkretisoituu vasta sitten, kun joutuu olemaan ilman kenenkään apua vaikka mitä tapahtuisi (rahallakaan ei saa aina apua).
Turvaverkkoja pystyy rakentamaan, jos haluaa. Aika moni ei näköjään halua.
Miten? Olen yrittänyt jo pari vuotta, ei ole onnistunut.
tutustumalla, ystävystymällä, auttamalla muita
Kuinka monta sellaista ystävää olet tavannut aikuisiällä, jotka haluaa hoitaa sun lapsia? Tai joiden haluat hoitavan sun lapsia?
Mene itseesi. Turvaverkkoja ei niin vaan luoda tyhjästä, ne koostuu yleensä sukulaisista.
/139
Kaikki on erilaisia, joillekin ystävystyminen on vaikeaa, mutta ei se kellekään pitäisi täysin mahdotonta olla. Itselle on tavallaan helppoa löytää ystäviä, en tosin kaipaa kovin monia ystäviä. Muutama hyvä ystävä riittää, pari kolmekin ihan hyvin. Ja kyllä vaan voisin jättää lapset heille hoitoon!
En ole edellinen kirjoittaja.
Epäsosiaaliset, urot ja arat ihmiset eivät haluakkaan muuttaa ja se on heille suotava. Jos tietää jo etukäteen, että on huono tutustumaan ihmisiin ja ei saa uusia ystäviä, niin silloin on helpompaa jäädä kotipaikkakunnalleen asumaan, koska siellä on tutut kuviot ja vanhat ystävät.
Toiset ovat taas sosiaalisia ja äkkiä pääsevät joka paikassa kuvioihin mukaan. Heille sopiikin uusiin paikkoihin muuttaminen. Heille koti on siellä, minne kassinsa asettavat.
Ymmärtäkää nyt, että ihmiset ovat erilaisia. Kaikista ei ole vain tutustumaan uusiin ihmisiin uudessa paikassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sen vain sanon, että jos ap:lla on edes jonkinlaiset turvaverkot (kummit, mummit tai avuliaat ystävät) lähistöllä, niin ei ikinä ikinä kannata muuttaa kauas paikkaan, jossa ei ole mitään turvaverkkoja (ja on pieniä lapsia). Sanon tämän ihmisenä, jolla on pieniä lapsia, mutta ei mitään turvaverkkoja. Asiaa ei tule ajatelleeksi, jos on edes joku joka voi joskus auttaa jossain pikkujutussa. Ongelma konkretisoituu vasta sitten, kun joutuu olemaan ilman kenenkään apua vaikka mitä tapahtuisi (rahallakaan ei saa aina apua).
Turvaverkkoja pystyy rakentamaan, jos haluaa. Aika moni ei näköjään halua.
Ai että rahalla saa ja hevosella pääsee? Vai menetkö uuden naapurin ovelle kysymään heitä tukiverkoksi?
Ensin kannattaa luoda ystävyys
Noh, kuinka se tehdään? Kun kaikilla on jo omat perheensä, elämänsä ja porukkansa, miten tunget sinne ystäväksi?
Osoitat mielenkiintoa, olet ystävällinen, juttelet, kyselet, teet hyviä tekoja. Eihän tämä herranen aika nyt oikeasti voi olla mitään salatiedettä ihmisille.
Eli ei mitään uutta, kukapa näitä ei tietäisi? Nämä eivät edelleenkään toimi, kun suurimmalla osalla on jo se ydinporukka sekä oma perhe, sinne ei yksinkertaisesti oteta uusia, eikä uudelle ystävälle ole aikaakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sen vain sanon, että jos ap:lla on edes jonkinlaiset turvaverkot (kummit, mummit tai avuliaat ystävät) lähistöllä, niin ei ikinä ikinä kannata muuttaa kauas paikkaan, jossa ei ole mitään turvaverkkoja (ja on pieniä lapsia). Sanon tämän ihmisenä, jolla on pieniä lapsia, mutta ei mitään turvaverkkoja. Asiaa ei tule ajatelleeksi, jos on edes joku joka voi joskus auttaa jossain pikkujutussa. Ongelma konkretisoituu vasta sitten, kun joutuu olemaan ilman kenenkään apua vaikka mitä tapahtuisi (rahallakaan ei saa aina apua).
Turvaverkkoja pystyy rakentamaan, jos haluaa. Aika moni ei näköjään halua.
Miten? Olen yrittänyt jo pari vuotta, ei ole onnistunut.
tutustumalla, ystävystymällä, auttamalla muita
Kuinka monta sellaista ystävää olet tavannut aikuisiällä, jotka haluaa hoitaa sun lapsia? Tai joiden haluat hoitavan sun lapsia?
Mene itseesi. Turvaverkkoja ei niin vaan luoda tyhjästä, ne koostuu yleensä sukulaisista.
/139
Kaikki on erilaisia, joillekin ystävystyminen on vaikeaa, mutta ei se kellekään pitäisi täysin mahdotonta olla. Itselle on tavallaan helppoa löytää ystäviä, en tosin kaipaa kovin monia ystäviä. Muutama hyvä ystävä riittää, pari kolmekin ihan hyvin. Ja kyllä vaan voisin jättää lapset heille hoitoon!
En ole edellinen kirjoittaja.
Minulle ystävystyminen on helppoa, olen sosiaalinen ja puhelias ja mukava. Ja ystäviäkin on, niin vanhoja kuin uusiakin. Mutta ei ystävät silti tarkoita turvaverkkoa. Jos sairastun tai lapseni sairastuu, niin kukaan ystävistäni (tai tutuista naapureista) ei tulisi auttamaan vauvan hoidossa kun minä oksennan noroviruksessa vessan lattialla kaksinkerroin. Eikä kukaan heistä lähtisi illalla apteekkireissulle puolestani. Miksikö? Heillä kaikilla on sen verran kiireinen elämä, ovat pienten lasten kanssa yksihuoltajina tms, ovat autottomia ja asuvat tunnin matkan päässä julkisilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sen vain sanon, että jos ap:lla on edes jonkinlaiset turvaverkot (kummit, mummit tai avuliaat ystävät) lähistöllä, niin ei ikinä ikinä kannata muuttaa kauas paikkaan, jossa ei ole mitään turvaverkkoja (ja on pieniä lapsia). Sanon tämän ihmisenä, jolla on pieniä lapsia, mutta ei mitään turvaverkkoja. Asiaa ei tule ajatelleeksi, jos on edes joku joka voi joskus auttaa jossain pikkujutussa. Ongelma konkretisoituu vasta sitten, kun joutuu olemaan ilman kenenkään apua vaikka mitä tapahtuisi (rahallakaan ei saa aina apua).
Turvaverkkoja pystyy rakentamaan, jos haluaa. Aika moni ei näköjään halua.
Miten? Olen yrittänyt jo pari vuotta, ei ole onnistunut.
tutustumalla, ystävystymällä, auttamalla muita
Kuinka monta sellaista ystävää olet tavannut aikuisiällä, jotka haluaa hoitaa sun lapsia? Tai joiden haluat hoitavan sun lapsia?
Mene itseesi. Turvaverkkoja ei niin vaan luoda tyhjästä, ne koostuu yleensä sukulaisista.
/139
Kaikki on erilaisia, joillekin ystävystyminen on vaikeaa, mutta ei se kellekään pitäisi täysin mahdotonta olla. Itselle on tavallaan helppoa löytää ystäviä, en tosin kaipaa kovin monia ystäviä. Muutama hyvä ystävä riittää, pari kolmekin ihan hyvin. Ja kyllä vaan voisin jättää lapset heille hoitoon!
En ole edellinen kirjoittaja.
Epäsosiaaliset, urot ja arat ihmiset eivät haluakkaan muuttaa ja se on heille suotava. Jos tietää jo etukäteen, että on huono tutustumaan ihmisiin ja ei saa uusia ystäviä, niin silloin on helpompaa jäädä kotipaikkakunnalleen asumaan, koska siellä on tutut kuviot ja vanhat ystävät.
Toiset ovat taas sosiaalisia ja äkkiä pääsevät joka paikassa kuvioihin mukaan. Heille sopiikin uusiin paikkoihin muuttaminen. Heille koti on siellä, minne kassinsa asettavat.
Ymmärtäkää nyt, että ihmiset ovat erilaisia. Kaikista ei ole vain tutustumaan uusiin ihmisiin uudessa paikassa.
Suurimmasta osata on kyllä, he vain eivät viitsi edes yrittää.
Alue: Aihe vapaa
Aika monella lapsena muuttaneella on eri ajatukset asiasta. Se että revitään juuriltaan toiselle puolelle Suomea ei ole aikuisellekaan useimmiten mikään pikkujuttu, lapsesta puhumattakaan.