Lue keskustelun säännöt.
Ahdistaa se että lapset kasvaa isoksi! Mitä sitten sen jälkeen?
29.04.2019 |
Mulla siis jo kolme lasta, joista kaksi jo isompia, eivätkä tarvi enää samalla tavalla äitiä. Nuorin tarvii hoivaa ja huolenpitoa vielä joitakin vuosia, mutta kamala ajatus että se loppuu sitten siihen :/ Ikäni puolesta voisin hankkia vielä yhden lapsen lisääkin, mutta kun niitä on jo KOLME. Se on tosi paljon tänä päivänä, kun monet miettii sitä ensimmäistä, että hankkiako vaiko ei. Meillä kuitenkin kaikki lapset olleet kovin toivottuja ja kolmas lapsi on tuonut pelkkää iloa elämäämme, on ollut kaikista helpoin lapsistamme. Enkä myöskään ole kokenut erityisen rankaksi elämää kolmen lapsen kanssa, joten sellaista ”kyllästymistä” ei ole tullut, jolloin olisi vaan tyytyväinen että lapset kasvavat isoiksi.
Onko tämä todella kaikilla näin vaikeaa? Nytkin ihan itken kun mietin tätä asiaa. Samalla se saa miettimään omaa vanhenemistani. En jossain vaiheessa edes ole enää hedelmällisessä iässä, joten en voi edes haaveilla vielä yhdestä vauvasta/lapsesta. Mitä sitten? Mistä saada iloa tähän elämään?
Kommentit (48)
Äitiys ei katoa vaikka lapsi kuolee. Vai miten on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äitiys ei katoa vaikka lapsi kuolee. Vai miten on?
Se on juurikin noin. Äiti on äiti ja lapsi on vanhempiensa lapsi tapahtuipa mitä tahansa. Edes kuolema ei poista äitiyttä tai isyyttä tai jonkun lapsena olemista.
Vierailija kirjoitti:
Se että lasten kasvu aiheuttaa haikeutta ei todellakaan tarkoita että äiti ”eläisi lasten kautta” tai jopa vahingoittaisi heitä riippuvuudellaan kuten täällä huudellaan. Voi olla aivan tervepäinen itsestään ja lapsistaan tasapainoisesti huolehtiva vanhempi vaikka kokisi tämän surun. Se on surutyö joka on tehtävä kun luovutaan siitä mikä on itselle ollut tärkeintä. Ja on kaunista sekä hienoa että toiset vielä kokevat äitiyden näin tärkeäksi. Se on hyväksi lapsille, ei haitaksi. Ei ole mitään pakkoa alkaa verkostoitua ja juosta maratoneja. Pakko on vain hyväksyä että elämä muuttuu ja äitinä olemisen tapa muuttuu. Hyväksymisen kautta ihmiseen tulee tilaa uusille aidoille kiinnostuksenkohteille.
Haikeus on eri asia kuin ahdistus ja paniikki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se että lasten kasvu aiheuttaa haikeutta ei todellakaan tarkoita että äiti ”eläisi lasten kautta” tai jopa vahingoittaisi heitä riippuvuudellaan kuten täällä huudellaan. Voi olla aivan tervepäinen itsestään ja lapsistaan tasapainoisesti huolehtiva vanhempi vaikka kokisi tämän surun. Se on surutyö joka on tehtävä kun luovutaan siitä mikä on itselle ollut tärkeintä. Ja on kaunista sekä hienoa että toiset vielä kokevat äitiyden näin tärkeäksi. Se on hyväksi lapsille, ei haitaksi. Ei ole mitään pakkoa alkaa verkostoitua ja juosta maratoneja. Pakko on vain hyväksyä että elämä muuttuu ja äitinä olemisen tapa muuttuu. Hyväksymisen kautta ihmiseen tulee tilaa uusille aidoille kiinnostuksenkohteille.
Haikeus on eri asia kuin ahdistus ja paniikki.
Haikeus, ahdistus ja paniikki ovat kaikki aivan normaaleja surutyön vaiheita.
Vierailija kirjoitti:
Yksi lapsi kasvoi ja muutti omilleen - ihana vapaus sekä hänelle, että meille.
Jokunen vuosi meni ja odottelin , koska pääsen pois työelämästä.
Pääsin , vähän aikaa kaikkea sitä mitä olin odottanut. Vanhemmat ikääntyivät , minusta tuli pakosta epävirallinen omais ja kaikenhoitaja. Poistuivat tästä maailmasta ja jälleen vapaus vähän aikaa. Nyt saa jännittää pysyykö mies terveenä tai edes sinnepäin. Elämää ei voi käsikirjoittaa , pitää yrittää ottaa irti se minkä saa.
Kyllä sitä on toisaalta helpottunut, kun omat vanhemmat kuolivat aiemmin. Toinen kun olin nuori (täysi-ikäinen silti) ja toinen kun olin varhaiskeski-iässä. Loppuelämä aikaa itselle. Olis raskasta olla eläkkeellä omien vanhuuden kremppojen kanssa, ja hoitaa samalla sairaita vanhempia. Nuorempana jaksoi paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi lapsi kasvoi ja muutti omilleen - ihana vapaus sekä hänelle, että meille.
Jokunen vuosi meni ja odottelin , koska pääsen pois työelämästä.
Pääsin , vähän aikaa kaikkea sitä mitä olin odottanut. Vanhemmat ikääntyivät , minusta tuli pakosta epävirallinen omais ja kaikenhoitaja. Poistuivat tästä maailmasta ja jälleen vapaus vähän aikaa. Nyt saa jännittää pysyykö mies terveenä tai edes sinnepäin. Elämää ei voi käsikirjoittaa , pitää yrittää ottaa irti se minkä saa.Kyllä sitä on toisaalta helpottunut, kun omat vanhemmat kuolivat aiemmin. Toinen kun olin nuori (täysi-ikäinen silti) ja toinen kun olin varhaiskeski-iässä. Loppuelämä aikaa itselle. Olis raskasta olla eläkkeellä omien vanhuuden kremppojen kanssa, ja hoitaa samalla sairaita vanhempia. Nuorempana jaksoi paremmin.
Onpa kummallista ajattelua
Miksi AP puhuu itsestään 3. persoonassa.
Kuten AP.llä on suht.vaativa työ jne...
Oletko ulkoistanut itsesi.