Ahdistaa se että lapset kasvaa isoksi! Mitä sitten sen jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Voi lähteä repoureissaamaan omien ystävien kesken tai ihan itsekseen tai niiden isojen lastensa kanssa. Voi mennä teatteriin ja oopperaan. Voi alkaa harrastaa omia harrastuksia sen sijaan, että myy mokkapaloja pelikentän laidalla. Voi tehdä viikonloppumatkoja Keski-Euroopan kaupunkeihin ilman, että tarvitsee miettiä, minne rattaat lentokoneessa ja missä on hotellia lähin leikkipuisto. Voi sisustaa kodin tarvitsematta miettiä, miten nämä vaaleat verot sitten puhdistetaan mustikkakeitosta. Jne.

Siis minusta on ihanaa, että minulla on pieni lapsi. On upeaa saada elää hänen kanssaan. Mutta en osaa surra hänen kasvamistaankaan - 14 vuoden päästä tuntuu varmaan oikein mukavalta alkaa elää taas aikuisen elämää.

Olen reppureissannut ympäri maailmaa nuorempana, kaikissa maanosissa olen käynyt, toki paljon olisi vielä näkemättä, mutta en arvosta matkailua enää samalla tavalla kuin nuorempana. Ei minun tarvitse nähdä kaikkea. Eikä jatkuvaa kaukomaille matkustelua/lyhyitä viikonloppureissuja Euroopassa katsota tulevaisuudessa enää hyvällä. Täytyy muistaa että minulla on kuitenkin ne kolme lastakin jo kuluttamassa luonnonvaroja.

Nautinkin siitä että voin lähteä perheen kanssa esim asuntoautolla jonnekin luonnon keskelle ihan täällä Suomessa vaan/olla mökillä ja puuhastella lasten kanssa kesällä. Olemme kyllä lastenkin kanssa matkustelleet ulkomailla aiempina vuosina, eikä meidän reissut ole kyllä olleet sellaisia, että ollaan vaan mietitty lapsille leikkipuistoja tai muuten menty täysin lasten ehdoilla. Esim jotikut all-inclusive hotellit Bamse-kerhoineen olemme kiertäneet kaukaa. Näitäkin reissuja muistelen lämmöllä.

Myöskään kotia ei ole sisustettu lasten ehdoilla. Meidän koti olisi varmast hyvin samannäköinen vaikka lapsia ei olisikaan, toki silloin riittäisi vähempi tila.

Ja kenenköhän kanssa lähtisin sinne Oopperaan? Ne pari hyvää kaveria, jotka säilyneet vuosien varrella elävät nyt ruuhkavuosiaan. No ehkä heilläkin muutamien vuosien päästä vähän helpottaa. Mies ei Oopperaan varmastikaan lähde.

Olet kyllä oikeassa, että jonkin uuden harrastuksen tarvisin. Mutta sen pitäisi olla joku tarpeeksi mielekäs että siitä todella saisi sisältöä elämään. Satunnainen lenkkeily tai salilla käyminen (mitä nyt olen harrastanut) eivät kyllä riitä minulle. T. Ap

Vierailija kirjoitti:

Mitäs jos hankkisit ihan oman elämän etkä eläisi niiden lasten kautta? Kyllä on ihmeellistä jos ei keksi mitään muuta iloa elämäänsä kuin penskojen pyöräyttely.

Olet oikeassa, aikuisen pitää elää itse eikä pseudoelämää lasten kautta. Mutta suhtautumiseesi vanhemmuuteen on surkea; sehän ei lopu siihen pyöräyttämiseen vaan jatkuu koko loppuelämän. Vanhemman vain pitää osata vähitellen päästää lapset siivilleen ja sitten toimia näiden peruskalliona.

Jotain riippuvuusongelmaa aapeellä on. Pitää hankkia harrastuksia ja muita ihmissuhteita, muuten käy niin että imee voimaa lapsistaan eikä anna sitä heille, kuten peruskallion pitäisi.

Teit siis lapset itsellesi vai? Ihan väärä lähtökohta! Lapset tehdään että jotkut toisetkin saisivat kauttasi elämän ITSELLEEN! Alat auttaa niitä siinä JOS pyytävät. Elämä on tällainen vaan. Hanki sisältöä elämääsi ja äkkiä ettet vahingoita irtaantumista.

Itse oon ajatellut aina että niinhän minäkin lähdin aikanaan kotoa, koska minulla on oma elämä. Ja nyt ajattelen että lasteni pitääkin lähteä kotoa, heillä on oma elämänsä, eivätkä he ole minun jatkeitani millään lailla tai olemassa vain minua varten. Kolme on nyt lähtenyt kotoa ja rakentanut oman elämänsä, joissa on mukava olla mukana (ja siis vain mukana, ei sekaantumassa) äitinä/anoppina/ja nyt puolen vuoden päästä ensimmäistä kertaa mummona. <3  Neljäs ,lukiolainen, on kotona vielä, ensi vuoden abiturientti, ja on mahtavaa seurata kuinka hänestä kasvaa nuori mies, jolla on se oma elämä (ollut aina). Kyllä se ap siitä kun vain otat sen asenteen että näinhän se elämä menee. Olen mieheni kanssa ollut yhdessä nyt 35 vuotta, ja kun tuo viimeinenkin poikanen on lentäny pesästä, niin me huokaistaan, todetaan että jotakin on saatu aikaan, ja lähdetään kohti auringonlaskua uuteen elämään. 

Kannattaa opetella luopumaan.

Ihminen joutuu luopumaan kaikesta.

Ensin lemmikeistä, jotka menevät nopeasti hautaan.

Sitten lapsista, jotka kasvavat aikuisiksi.

Sen jälkeen omasta terveydestä, joka vähitellen murenee vanhetessa.

Sitten työpaikasta, josta (parhaassa tapauksessa) joudut eläkkeelle

Seksuaalisuuskin haipuu ja lopulta häipyy. 

Kun vanhenet edelleen, hyvin todennäköisesti saatat joutua luopumaan kodistasi, jota et enää jaksa pitää yllä. Samalla luovut isosta osasta tavaroitasi.

Luovut myös ulkonäöstäsi.

Moni joutuu luopumaan tässä vaiheessa puolisostaan.

Jos elät oikein vanhaksi ja pitkään, luovut lopulta pala palalta itsestäsi: taannut vaihe vaiheelta yhä avuttomammaksi eläjäksi, joka luopuu liikuntakyvystään, toimintakyvystään, aisteistaan, henkisistä kyvyistään.

Ja lopulta luovutat pois sen kaikkein tärkeimmän.

Nelikymppiset naiset jotka tunnen ja joilla alkaa olla isot lapset, ovat toimineet esimerkiksi näin:

- ottavat koiran tai muun seurallisen lemmikin

- jatkavat lapsuuden/nuoruudenharrastustaan, moni on palannut esim. ratsastuksen pariin

- alkavat urheilla tavoitteellisesti: triathlon, maratonit, jopa ultrajuoksut, aikuisten uintitekniikka (masters-uinnit)...

- etsivät taas käsiinsä nuoruudenystäviä ja panostavat niihin ihmissuhteisiin

- järjestävät usein juhlia ja päivällisiä; saavat siten myös paljon kutsuja juhliin ja päivällisille

- tekevät vaelluksia, sukellusmatkoja, joogareissuja ja muita vastaavia kehon ja mielen hyvinvointiin ja elämyksiin liittyviä matkoja

- opettelevat uuden kielen, jotkut ilmoittautuvat iltalukioon ja kirjoittavatkin sen

- rakentavat uudelleen yhteyttä omaan puolisoonsa

- lukevat paljon kirjoja, keskustelevat niistä muiden kanssa

- panostavat omaan uraansa; alkavat tavoitella seuraavaa askelta työelämässä

Tai sitten ihan vain jämähtävät paikoilleen ja pikku hiljaa lakastuvat. Miten sinä haluaisit elää? Valinta on sinun.

Minkä ikäisiä kuopus ja esikoinen ovat, ja mitäs mieltä miehesi on lapsiluvusta? Ei tuollaista asiaa kannata päättää sen mukaan mitä muut ajattelevat, mutta olisi kyllä hyvä käsitellä millaista tyhjiötä sillä lapsella alkaa täyttämään?

Vanhemman elämään kuuluu pikkulapsiaika ja huolenpito, mutta myös lapsen eriytyminen ja itsenäistyminen. Yleensä murrosikä on vanhemmallekin sellainen vaihe, että lapsi riuhtaisee itsensä ja irti ja vanhempi joutuu tekemään luopumistyötä aivan eri tavalla kuin ennen. Jos teillä on vielä tämä kokematta, niin odottaisin hetken esikoisen murrosikää ja ottaisin vastaan tuolloin kaiken sen mitä vanhemman tulee ottaa vastaan. Uskon että ne vanhemmat, joille vanhemman roolista luopuminen on vaikeaa, ovat paenneet sitä lapsen murrosikää jollain tavalla.

Voi myös olla, että itsetuntosi on ollut riippuvainen siitä äitiyden tärkeydestä ja lapsen riippuvaisuudesta? Tavallaan äitiydestä olet saanut kokea olevasi paras ja tärkein jollekin? Jos näin, niin mitäpä jos harjoittelisit nyt olevasi itsesi paras kaveri ja etsisit niitä puoliasi jotka saavat sinut kokemaan itsesi ainutlaatuiseksi ja tärkeäksi?

Ei neljännessä lapsessa mitään pahaa ole. Mutta luopuminen on väistämättä joskus edessä. Ethän halua olla sellainen mummo aikanaan, joka yrittää lapsenlapsilla elää äitiyttä uudelleen? Kiilata oman tyttären tai miniän paikalle nauttimaan pikkulapset hoidosta? Täällähän näitä varoittavia esimerkkejä on ollut nyt ketjuissa paljon.

Äitiys ei katoa, vaikka lapset kasvavat ja itsenäistyvät. Se vain muuttaa muotoaa. Voit antaa lapsillesi huolenpitoa ja välittämistä myös sitten kun he ovat aikuisia. Minusta ainakin on ihanaa, että voi tilanteessa kuin tilanteessa soittaa äidilleni ja kysyä neuvoa tai ihan vain kertoa kuulumisia. Äiti myös auttoi muutoissa ja tuli hoitamaan minua kun olin vuodepotilaana. Minulla ei ole miestä eikä sellaisia kavereita, jotka olisivat voineet minua pidempään hoitaa, joten olin erittäin kiitollinen äidin avusta. 

Sinulla ilmeisesti on mies, joten mitä jos keskittyisit sitten häneen. Kun ei ole lapsia jaloissa pyörimässä, on hyvä aika panostaa siihen parisuhteeseen, joka on saattanut lapsiperhearjessa jäädä taka-alalle. 

Juuri tällaisen välttämiseksi äideilläkin on oltava myös ihan oma elämä. Ei voi elää vain lasten kautta. Tottakai on haikeaa, että lapset kasvavat ja muuttavat omilleen, mutta ei se saa viedä kaikkea sisältöä äidin elämästä. Pitää osata elää myös ilman lapsia, koska niillä lapsillakin on ihan oma elämänsä. 

Kannattaa ryhtyä panostamaan jo tässä vaiheessa parisuhteeseen. Organisoikaa yhteistä aikaa/tekemistä ilman lapsia. On hienoa , kun lapset pääsevät omilleen .

Ap:lla on myös suht vaativa työ, mutta se ei siltikään anna yhtä paljon kun se, että saa olla kotona hoitamassa lapsia, myös niitä isompia. Toki rahan takia täytyy käydä töissä, etenkin kun niitä lapsia on tullut tehtyä, mutta minulla ei ole oikein kunnianhimoa sen suhteen. Olen silti vahingossa ylennyt tehtävässäni, mutta nyt mietin luopumista siitäkin, jotta saisin viettää enemmän aikaa lasteni kanssa.

Olen miettinyt myös sijaislapsia, mutta mies ei innostu ajatuksesta. Tukiperhetoimintaan olin vastikään perehtymässä, se voisi olla sellainen johon mies ehkä saattaisi suostua. Voisin kuvitella että tällaiset asiat toisivat sisältöä elämääni omien lasteni jo kasvettua ja aikuistuttua. Myös vapaaehtoistyö eri muodoissa kiinnostaa.

Ei se ole niin ettenkö antaisi lasteni kasvaa ja itsenäistyä, päinvastoin. Olen aina tukenut heitä siinä. Silti se on vaan tosi haikeaa miettiä, että jossain vaiheessa ei ole enää yhtään hoidettavaa. T. Ap

Se että lasten kasvu aiheuttaa haikeutta ei todellakaan tarkoita että äiti ”eläisi lasten kautta” tai jopa vahingoittaisi heitä riippuvuudellaan kuten täällä huudellaan. Voi olla aivan tervepäinen itsestään ja lapsistaan tasapainoisesti huolehtiva vanhempi vaikka kokisi tämän surun. Se on surutyö joka on tehtävä kun luovutaan siitä mikä on itselle ollut tärkeintä. Ja on kaunista sekä hienoa että toiset vielä kokevat äitiyden näin tärkeäksi. Se on hyväksi lapsille, ei haitaksi. Ei ole mitään pakkoa alkaa verkostoitua ja juosta maratoneja. Pakko on vain hyväksyä että elämä muuttuu ja äitinä olemisen tapa muuttuu. Hyväksymisen kautta ihmiseen tulee tilaa uusille aidoille kiinnostuksenkohteille.

Meillä 3/4 jo lähteneet kotoa ja tämä nuorinkin lähtee parin vuoden kuluttua. Me niin odotetaan sitä:)

Sitten voidaan syödä juuri sitä mitä halutaan, kuopuksen mielestä on aina liikaa lihaa tai liikaa kasvisruokia. Voidaan rakastella koska tahansa miettimättä koska ovi käy. Ei tarvitse kuunnella esitelmiä historiasta tai biologiasta tai auttaa matikassa.

Lähdetään ainakin vuodeksi maailmalle siten että asutaan 2-3 kk yhdessä paikassa. Kierretään Skotlannin saaret ja Englannin puutarhat, museot ja tylsät nähtävyydet eikä yhtään shopping mallia. Ajetaan moottoripyörällä Euroopan halki ja työskennellään syksyllä tutulla viinitarhalla. Vaelletaan Lapissa ja mökkeillään meren rannalla.

Lapset ei ole este omalle elämälle mutta muuttavat sitä muutamaksi vuodeksi. Nyt otamme sen takaisin!

Miten joku voi ajatella kuten ap? Oikeasti kuuluisi odottaa sitä, että lapset lähtevät kotoa. Eikö ap ole mitään ilman lapsiaan? Järjestyksen tulee olla se, että ennen lapsia kehittää ja kouluttaa itseään. Jos se on jäänyt välistä, ajattelee kuten ap.

Ovatko nuo ongelmia. Elämää.

Jos joku lapsistani kuolisi, vaikka eihän sitä kukaan toivo. Mutta silloin ajatuksesi ja koko elämäsi olisi erilaista. Etkä haikailisi uusista lapsista.

Haavemaailmaa vai todellisuutta.

Omat vanhemmat pisti pirskeet pystyyn kun minä ja vuotta myöhemmin siskoni muutimme kotoa pois teini-ikäisinä. Rahaa yhtäkkiä riitti viikonlopun lärväämiseen ja kesälomille ulkomaanmatkoille. Joten ei se lasten poismuutto niin kauheaa ole vaikka tietty ikävä voi tulla.

Surullista.

Jos olet eläinrakas, hanki koira.Tuo juuri sitä hoivaa ja sisältöä elämään ja kuntokin pysyy hyvänä lenkkeillessä.