Olen niin YKSINÄINEN- nillittäjät

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisten hermosto on biologisista syistä kireämmällä kuin turvallisemmassa elämäntilanteessa olevilla, tästä syystä heillä on enemmän ahdistus- ja paniikkioireita ja he tarvitsisivat turvallista ja tuttua seuraa auttamaan heitä pois ahdingostaan ja luonnollisesti sellaista turvaihmistä ei yksinäisellä ole, joten kierre on syntynyt. 

Tämä on varmasti totta. En ole koskaan  ollut yksinäinen, mutta pystyn hyvin kuvittelemaan tilanteen. 

Suomessa on miljoona yksinäistä, miksi he eivät hakeudu toistensa seuraan? Siksi että yksinäiselle ei kelpaa toinen yksinäinen, vaan pitäisi saada bestikseksi juuri se kaikista paras ja suosituin ihminen. Ei tietenkään voi mennä vaikka pitämään seuraa yksinäiselle vanhukselle, vaan pitäisi saada menevä kaveri joka käy baareissa, vaikka itse ei piitata edes käydä baareissa.

Nykyään jopa netti jonka kautta saa kaikkiin muihin yksinäisiin ihmisiin helposti yhteyden, voi kysyä että oletko yksinäinen, alatko mun kaveriksi koska minäkin olen yksinäinen.

Meidän kaupungissa toimii facessa ja ihan livenä mammat-ryhmä, ja siellä aina välillä joku kirjoittaa että olen yksinäinen saisko tätä kautta kavereita, ja aina niitä toisia yksinäisiä siihen ilmoittautuu jopa kymmeniä että joo tehdään jotain yhdessä. Niin se käy nykyaikana, ei tarvi talosta taloon kävellä etsimässä. Kavereita voi saada netin kautta vaikka ulkomailta jos englanninkieli sen verran taittuu, ja miksei se kaikilla alle kuusikymppisillä taitu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin. Itsellä on oikein hyviä ja mukavia ihmisiä ympärillä riittämiin, ja ihmisten ilmoillakin vedän puoleeni jostain syystä kaikenlaisia ihmisiä. Mutta! Tästäkin huolimatta tunnen vuosi vuodelta itseni henkisesti yksinäisemmäksi. Kovasti toivoisin edes yhtä henkistä sielunkumppania, jonka kanssa voisi tuntea syvää yhteyttä. En tiedä tapaanko koskaan sellaista, mutta nykyisyys nakertaa sielua ikävästi. Viihdyn myös hyvin yksinäni, mutta rajansa kaikella.

Oletko tullut ajatelleeksi, että ehkä kaipaatkin itseäsi? Sitä itseäsi, joka syvimmiltäsi olet? Ehkä et vielä edes tiedä, kuka tämä sinä on? Olet kenties elänyt koko elämäsi toteuttaen itsellesi ottamaasi roolia tai vastannut muiden odotuksiin siitä, millainen sinä on hyvä sinä? 

Kieltämättä tässä on ollut kasvamassa jonkinlaista identiteettiäkriisiä tämän kasvavan kadotuksen tunteen kanssa. Tunnistan kyllä tuon ulkopuolisten odotusten mukaan elämisen, mutta olen viime vuosina pyrkinyt olemaan aidommin oma itseni kuin vain se toivottu ilmentymä.

Haluaisitko avata tuota hieman lisää, kun tuo kuulostaa mielenkiintoiselta mutten saa siitä aivan kiinni?

Siinä vaiheessa tajuaa että on yksin kun tulee joku ongelma tai muuten vakava juttu eikä ole yhtään ketään kelle soittaa ja puhua .

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensin pitää pärjätä itsensä kanssa. Sitten voi ajatella muitakin.

Ihminen on kyllä luotu toisin. Heimo on pitänyt kaikista huolen ja eristetyt ovat vain kuolleet. Ei mikään ihme, että mielenterveysongemat yleistyvät. 

Nyt ei eletä enää kivikaudella ja luolissa.

Nillittäjät? Siis eikö nillitys ole ns pilkunnussimista? Semmosta saarnaavaa valitusta?

Mikä tässä nyt on keskustelun aiheena?

Vierailija kirjoitti:

Eniten mietityttää se, että ihminen valittaa yksinäisyyttään, tarjoudun hänelle kamuksi, niin koskaan en kelpaa :D 

Tulee siis mieleen että halutaanko kenties vain valittaa? Kai sitä on yksinäinen jos ei kaverit kelpaa.

Itse kärsin muutaman vuoden ajan pahasta yksinäisyydestä, koska en uudelta paikkakunnalta saanut ystäviä, vaikka kovasti yritinkin eri keinoja. Aloin vältellä julkisia paikkoja, koska ajattelin, että ihmiset huomaavat yksinäisyyteni. En harrastanut liikuntaa, koska en uskaltanut lähteä edes kävelemään ulos. Kävin töissä ja viihdyin hyvin työkavereiden kanssa, mutta heillä ei ollut kiinnostusta viettää vapaa-aikaa minun kanssani, koska heillähän oli jo valmiit piirit täällä, kun minä olin se ulkopaikkakuntalainen. Ja olen ollut monessa eri työpaikassa, ja kaikissa sama juttu. Sitten tapasin mieheni, jonka kautta tutustuin hänen kavereidensa puolisoihin. Monella olikin valmiit kaveripiirit, mutta yhden kanssa tein asioita vapaa-ajalla ilman miehiä. Siinä tutustuessa kuitenkin huomasin, kuinka erilaisia olemme arvomaailmoiltamme. Hän tiesi masennuksestani, mutta hänen "ystävyytensä" kuormitti minua entistä enemmän, koska hän valitti koko ajan elämästään minulle. Minun oli pakko katkaista se ihmissuhde, ja aloinkin voida taas paremmin. Enää en ole tuntenut itseäni niin yksinäiseksi kuin aiemmin, mutta totta kai välillä tulee sellaisia hetkiä, että olisipa ystävä, jonka kanssa ihan vain jutella niitä näitä. Toki miehenikin kanssa juttelen paljon, mutta hän ei aina tunnu ymmärtävän "naisten juttuja". Eli ehkä nämä mainitsemasi yksinäiset kuitenkin kokevat itsensä liian erilaiseksi sinun kanssasi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin. Itsellä on oikein hyviä ja mukavia ihmisiä ympärillä riittämiin, ja ihmisten ilmoillakin vedän puoleeni jostain syystä kaikenlaisia ihmisiä. Mutta! Tästäkin huolimatta tunnen vuosi vuodelta itseni henkisesti yksinäisemmäksi. Kovasti toivoisin edes yhtä henkistä sielunkumppania, jonka kanssa voisi tuntea syvää yhteyttä. En tiedä tapaanko koskaan sellaista, mutta nykyisyys nakertaa sielua ikävästi. Viihdyn myös hyvin yksinäni, mutta rajansa kaikella.

Oletko tullut ajatelleeksi, että ehkä kaipaatkin itseäsi? Sitä itseäsi, joka syvimmiltäsi olet? Ehkä et vielä edes tiedä, kuka tämä sinä on? Olet kenties elänyt koko elämäsi toteuttaen itsellesi ottamaasi roolia tai vastannut muiden odotuksiin siitä, millainen sinä on hyvä sinä? 

Kieltämättä tässä on ollut kasvamassa jonkinlaista identiteettiäkriisiä tämän kasvavan kadotuksen tunteen kanssa. Tunnistan kyllä tuon ulkopuolisten odotusten mukaan elämisen, mutta olen viime vuosina pyrkinyt olemaan aidommin oma itseni kuin vain se toivottu ilmentymä.

Haluaisitko avata tuota hieman lisää, kun tuo kuulostaa mielenkiintoiselta mutten saa siitä aivan kiinni?

Mullakin tuo omaan itseeni tutustuminen alkoi ikäkriisistä. Olin eronnut ja lapseni jo koululaisia. Oli hetkiä, jolloin olin kotona täysin yksin. Lapset olivat jossain kavereillaan tms. Ensin olin hämmentynyt, koska noina hetkinä saatoin jutella vain oman pääni kanssa. Vähitellen oman pääni kanssa jutellessani huomasin, että en ollut vuosikymmeniin tehnyt asioita, jotka lapsena olivat olleet mulle tärkeitä. Aloin miettiä, miten lapsena yksin metsissä viihtyvästä tytöstä tuli muutama vuosikymmen myöhemmin kauppakeskuksissa  kiertävä shoppailija. Ja aloin miettiä, mihin se pikkutyttö matkalla jäi. Mihin oikein hukkasin hänet ja miksi? 

Ensimmäinen käytönnön asia, jonka muutin, oli koiran kanssa ulkoilu. Ei enää kävelyteillä vaan metsissä. Saatoin ottaa termariin kahvia ja jotain pientä evästä mukaan ja istuskella jollain kivellä tai kaatuneella puunrungolla eväitä nauttien. Tai talvella kahlata koiran kanssa umpihangessa metsässä niin, että hiki virtasi selässä. Ehkä kaikista oudointa oli, että aloin täydenkuun aikaan mennä koiran kanssa yöllä metsään ja yhdessä ulvoimme kuuta. Se oli todella vapauttavaa, siinä helpottui niin stressi kuin huoletkin. 

Hankin siihen aikaan jonkin verran kirjallisuutta henkisestä hyvinvoinnista. Kävin myös muutamilla aihetta koskevilla messuilla. Aloin yhä enemmän tunnistaa omassa elämässäni asioita, joita aikuisena olin tehnyt "koska niin kuuluu aikuisen tehdä". Ihan hyvää elämää se oli, en kiellä. Mutta johonkin olin kadottanut oman itseni. Mitä pidemmälle asiasta luin ja omaa elämääni ajattelin, sitä selvemmäksi tuli myös ajankohta, jolloin pikkutyttö oli jäänyt elämänpolkuni risteykseen. Aloin silloin tällöin tehdä mielikuvissani matkoja takaisin tuohon risteykseen kysymään pikkutytöltä, mitä nyt tehtäisiin. Pyysin myös itse itseltäni anteeksi, että olin aikoinaan jättänyt pikkutytön risteykseen odottamaan palaanko koskaan. 

Neljä vuotta sitten kävin kuuntelemassa luennon sisäisistä sabotoijista. Mulle se oli hyvin avartava luento. Siinä käsiteltiin alitajunnassamme olevia "tyyppejä", jotka estävät meitä tekemästä haluamiamme asioita. Vertailija, Perfektionisti, Vaatija, Toppuuttelija, Valvottaja jne. 

Vali vali kirjoitti:

Aloittaja on ymmärtänyt asian aivan väärin. Nämä valittajat eivät kaipaa ongelmaansa ratkaisua vaan myötätuntoisia kuuntelijoita ja nyökyttelijöitä. Se on huomiohuoraamista eikä ongelma, joka pitäisi poistaa.

Huomiohuoraajia ovat nämä parisuhteessa ja kavereiden kanss "yksinäiset". Oikeasti yksinäiset haluavat vain päästä puhumaan tuntemuksistaa jollekin edes netissä.

Pitäisikö keksiä täsmällisempiä termejä? Parisuhteessa ongelma on varmaan enemmän kohtaamattomuus, joka johtaa yksinäisyydentunteeseen? Ollaan vieraannuttu, ei ehkä koskaan sovittu kovin hyvin yhteen tai toinen on jopa kylmä tai julma?

Vierailija kirjoitti:

Pitäisikö keksiä täsmällisempiä termejä? Parisuhteessa ongelma on varmaan enemmän kohtaamattomuus, joka johtaa yksinäisyydentunteeseen? Ollaan vieraannuttu, ei ehkä koskaan sovittu kovin hyvin yhteen tai toinen on jopa kylmä tai julma?

Täsmällisemmät termit olisivat tosiaan parempia kuin käyttää kaikista ihmisten välisistä kommunikointiongelmistakin sanaa yksinäisyys. 

Vierailija kirjoitti:

Näiden ihmisten, jotka ovat aina niin kovin yksinäisiä ihan sama missä on ja kenen kanssa, kannattaisi kääntää katseensa peiliin ja lähteä etsimään sitä onnellisuutta itsestään. Itse olen sinkkunainen ja on sukulaisia ja jonkin verran ystäviä. Viimeisen parin vuoden aikana ihmisillä on tapahtunut paljon elämänmuutoksia, joten yhteydenpito on jäänyt vähäiseksi puolin ja toisin. En kuitenkaan koe itseäni mitenkään pohjattoman yksinäiseksi, vaikka yksin olenkin, sillä oikeastaan viihdyn itsekseni ja seuran puute ei pidättele minua tekemästä ja harrastamasta itselleni mielekkäitä asioita. En siis ulkoista omaa onnellisuuttani naapurille tai kaupan kassalle toivoen, että he ovat kiinnostuneita minusta tai tarjoavat ylenpaltista ystävälisyyttä. Heillä on omat elämänsä, joten miksi heidän tulisi käyttää energiansa minuun? Toisekseen, yksinäisyys ja onnettomuus/masentuneisuus ovat omiaan tekemään ihmisestä raskasta seuraa. Eli kaikkiin ihmissuhteisiin pätee se, että epätoivo paistaa läpi ja ajaa muut ihmiset pois. Kaikista ihmisistä keitä tunnen, eniten ystäviä on todella iloisilla, positiivisilla ja hyväntyulisilla ihmisillä. Sillä he ovat miellyttävää ja piristävää seuraa. Ne mastentuneet ja apaattiset (joita ystäväpiirissäni myös löytyy) on usein hyvin uuvuttavaa ja masentavaa seuraa myös. Jos en olisi heihin tutustunut jo lapsuudessa, en varmaan olisi ollut heidän kanssaan tekemisissä enää aikoihin. Olen kuitenkin heihin jo tutustunut, ja tiedän, että vaikka sitä on toisinaan vaikea nähdä, he ovat pohjimmiltaan ihan mukavia ihmisiä.

Oletpa kylmä ihminen.

Minä en viihdy pintapuolisissa suhteissa, joissa ollaan iloisia, positiviisia, miellyttäviä, piristäviä. Todella raskaita sellaiset, joissa pitää esittää jotain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden ihmisten, jotka ovat aina niin kovin yksinäisiä ihan sama missä on ja kenen kanssa, kannattaisi kääntää katseensa peiliin ja lähteä etsimään sitä onnellisuutta itsestään. Itse olen sinkkunainen ja on sukulaisia ja jonkin verran ystäviä. Viimeisen parin vuoden aikana ihmisillä on tapahtunut paljon elämänmuutoksia, joten yhteydenpito on jäänyt vähäiseksi puolin ja toisin. En kuitenkaan koe itseäni mitenkään pohjattoman yksinäiseksi, vaikka yksin olenkin, sillä oikeastaan viihdyn itsekseni ja seuran puute ei pidättele minua tekemästä ja harrastamasta itselleni mielekkäitä asioita. En siis ulkoista omaa onnellisuuttani naapurille tai kaupan kassalle toivoen, että he ovat kiinnostuneita minusta tai tarjoavat ylenpaltista ystävälisyyttä. Heillä on omat elämänsä, joten miksi heidän tulisi käyttää energiansa minuun? Toisekseen, yksinäisyys ja onnettomuus/masentuneisuus ovat omiaan tekemään ihmisestä raskasta seuraa. Eli kaikkiin ihmissuhteisiin pätee se, että epätoivo paistaa läpi ja ajaa muut ihmiset pois. Kaikista ihmisistä keitä tunnen, eniten ystäviä on todella iloisilla, positiivisilla ja hyväntyulisilla ihmisillä. Sillä he ovat miellyttävää ja piristävää seuraa. Ne mastentuneet ja apaattiset (joita ystäväpiirissäni myös löytyy) on usein hyvin uuvuttavaa ja masentavaa seuraa myös. Jos en olisi heihin tutustunut jo lapsuudessa, en varmaan olisi ollut heidän kanssaan tekemisissä enää aikoihin. Olen kuitenkin heihin jo tutustunut, ja tiedän, että vaikka sitä on toisinaan vaikea nähdä, he ovat pohjimmiltaan ihan mukavia ihmisiä.

Oletpa kylmä ihminen.

Minä en viihdy pintapuolisissa suhteissa, joissa ollaan iloisia, positiviisia, miellyttäviä, piristäviä. Todella raskaita sellaiset, joissa pitää esittää jotain.

Sinä et tajua sitä prosessia, miten toisiin tutustutaan. Jos sä lähdet marmattaen ja angstaillen liikenteeseen, ei kukaan halua tutustua suhun syvemmin. Olet raskas ihminen, joka vain ottaa. Vai kuinka usein huomaat itse vetoa ahdistuneen ja masentuneen ihmisen seuraan? Sitten vasta kun ollaan oltu tuttuja ja kavereita, voidaan alkaa rakentamaan ystävyyttä. Ja omista ongelmista avautuminen tulee mukaan vasta siinä vaiheessa. Kun molemmat jo välittävät toisistaan ja luottamus on rakennettu. Ystävistä tulee saada kuitenkin voimaa, eli en minä ainakaan lähde rakentamaan ihmissuhdetta henkilöön, joka alusta asti vain vie minulta. Näitä juttuja lukiessa vaikuttaa, että on paljon yksinäisiä, jotka haluavat vain kaataa itsensä jonkun toisen niskaan. Ei se ole mikään lähtökohta vastavuoroiselle ihmissuhteelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden ihmisten, jotka ovat aina niin kovin yksinäisiä ihan sama missä on ja kenen kanssa, kannattaisi kääntää katseensa peiliin ja lähteä etsimään sitä onnellisuutta itsestään. Itse olen sinkkunainen ja on sukulaisia ja jonkin verran ystäviä. Viimeisen parin vuoden aikana ihmisillä on tapahtunut paljon elämänmuutoksia, joten yhteydenpito on jäänyt vähäiseksi puolin ja toisin. En kuitenkaan koe itseäni mitenkään pohjattoman yksinäiseksi, vaikka yksin olenkin, sillä oikeastaan viihdyn itsekseni ja seuran puute ei pidättele minua tekemästä ja harrastamasta itselleni mielekkäitä asioita. En siis ulkoista omaa onnellisuuttani naapurille tai kaupan kassalle toivoen, että he ovat kiinnostuneita minusta tai tarjoavat ylenpaltista ystävälisyyttä. Heillä on omat elämänsä, joten miksi heidän tulisi käyttää energiansa minuun? Toisekseen, yksinäisyys ja onnettomuus/masentuneisuus ovat omiaan tekemään ihmisestä raskasta seuraa. Eli kaikkiin ihmissuhteisiin pätee se, että epätoivo paistaa läpi ja ajaa muut ihmiset pois. Kaikista ihmisistä keitä tunnen, eniten ystäviä on todella iloisilla, positiivisilla ja hyväntyulisilla ihmisillä. Sillä he ovat miellyttävää ja piristävää seuraa. Ne mastentuneet ja apaattiset (joita ystäväpiirissäni myös löytyy) on usein hyvin uuvuttavaa ja masentavaa seuraa myös. Jos en olisi heihin tutustunut jo lapsuudessa, en varmaan olisi ollut heidän kanssaan tekemisissä enää aikoihin. Olen kuitenkin heihin jo tutustunut, ja tiedän, että vaikka sitä on toisinaan vaikea nähdä, he ovat pohjimmiltaan ihan mukavia ihmisiä.

Oletpa kylmä ihminen.

Minä en viihdy pintapuolisissa suhteissa, joissa ollaan iloisia, positiviisia, miellyttäviä, piristäviä. Todella raskaita sellaiset, joissa pitää esittää jotain.

Sinä et tajua sitä prosessia, miten toisiin tutustutaan. Jos sä lähdet marmattaen ja angstaillen liikenteeseen, ei kukaan halua tutustua suhun syvemmin. Olet raskas ihminen, joka vain ottaa. Vai kuinka usein huomaat itse vetoa ahdistuneen ja masentuneen ihmisen seuraan? Sitten vasta kun ollaan oltu tuttuja ja kavereita, voidaan alkaa rakentamaan ystävyyttä. Ja omista ongelmista avautuminen tulee mukaan vasta siinä vaiheessa. Kun molemmat jo välittävät toisistaan ja luottamus on rakennettu. Ystävistä tulee saada kuitenkin voimaa, eli en minä ainakaan lähde rakentamaan ihmissuhdetta henkilöön, joka alusta asti vain vie minulta. Näitä juttuja lukiessa vaikuttaa, että on paljon yksinäisiä, jotka haluavat vain kaataa itsensä jonkun toisen niskaan. Ei se ole mikään lähtökohta vastavuoroiselle ihmissuhteelle.

No jos luet näitä juttuja noin, niin sillehän meistä ei kukaan voi mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden ihmisten, jotka ovat aina niin kovin yksinäisiä ihan sama missä on ja kenen kanssa, kannattaisi kääntää katseensa peiliin ja lähteä etsimään sitä onnellisuutta itsestään. Itse olen sinkkunainen ja on sukulaisia ja jonkin verran ystäviä. Viimeisen parin vuoden aikana ihmisillä on tapahtunut paljon elämänmuutoksia, joten yhteydenpito on jäänyt vähäiseksi puolin ja toisin. En kuitenkaan koe itseäni mitenkään pohjattoman yksinäiseksi, vaikka yksin olenkin, sillä oikeastaan viihdyn itsekseni ja seuran puute ei pidättele minua tekemästä ja harrastamasta itselleni mielekkäitä asioita. En siis ulkoista omaa onnellisuuttani naapurille tai kaupan kassalle toivoen, että he ovat kiinnostuneita minusta tai tarjoavat ylenpaltista ystävälisyyttä. Heillä on omat elämänsä, joten miksi heidän tulisi käyttää energiansa minuun? Toisekseen, yksinäisyys ja onnettomuus/masentuneisuus ovat omiaan tekemään ihmisestä raskasta seuraa. Eli kaikkiin ihmissuhteisiin pätee se, että epätoivo paistaa läpi ja ajaa muut ihmiset pois. Kaikista ihmisistä keitä tunnen, eniten ystäviä on todella iloisilla, positiivisilla ja hyväntyulisilla ihmisillä. Sillä he ovat miellyttävää ja piristävää seuraa. Ne mastentuneet ja apaattiset (joita ystäväpiirissäni myös löytyy) on usein hyvin uuvuttavaa ja masentavaa seuraa myös. Jos en olisi heihin tutustunut jo lapsuudessa, en varmaan olisi ollut heidän kanssaan tekemisissä enää aikoihin. Olen kuitenkin heihin jo tutustunut, ja tiedän, että vaikka sitä on toisinaan vaikea nähdä, he ovat pohjimmiltaan ihan mukavia ihmisiä.

Oletpa kylmä ihminen.

Minä en viihdy pintapuolisissa suhteissa, joissa ollaan iloisia, positiviisia, miellyttäviä, piristäviä. Todella raskaita sellaiset, joissa pitää esittää jotain.

Sinä et tajua sitä prosessia, miten toisiin tutustutaan. Jos sä lähdet marmattaen ja angstaillen liikenteeseen, ei kukaan halua tutustua suhun syvemmin. Olet raskas ihminen, joka vain ottaa. Vai kuinka usein huomaat itse vetoa ahdistuneen ja masentuneen ihmisen seuraan? Sitten vasta kun ollaan oltu tuttuja ja kavereita, voidaan alkaa rakentamaan ystävyyttä. Ja omista ongelmista avautuminen tulee mukaan vasta siinä vaiheessa. Kun molemmat jo välittävät toisistaan ja luottamus on rakennettu. Ystävistä tulee saada kuitenkin voimaa, eli en minä ainakaan lähde rakentamaan ihmissuhdetta henkilöön, joka alusta asti vain vie minulta. Näitä juttuja lukiessa vaikuttaa, että on paljon yksinäisiä, jotka haluavat vain kaataa itsensä jonkun toisen niskaan. Ei se ole mikään lähtökohta vastavuoroiselle ihmissuhteelle.

Kyllä, mutta ymmärrätkö ongelman. Yksinäisellä ei ole välttämättä niitä tarvittavia voimavaroja, joita pitäisi olla siihen alkuvaiheen kevyeen tunnustelevaan tutustumiseen, jota pitää toistaa mahdollisesti monenkin kanssa, koska yksinäisyys on vienyt voimat ja itsetuntoa. Ei kai muuten mitään yksinäisyysongelmaa olisikaan, jos koko maailma olisi iloisia ja reippaita ja ulospäinsuuntautuneita ja aina henkisissä voimavaroissaan. 

Näkisin, että yksinäinen on janoinen ja periaatteessa edessä on kannuja, joissa osassa on juotavaa, mutta hän ei oikein enää jaksa itse nostella niitä raskaita astioita ja kokeilla löytyykö mitään vai ei, koska voimat ovat jo niin vähissä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden ihmisten, jotka ovat aina niin kovin yksinäisiä ihan sama missä on ja kenen kanssa, kannattaisi kääntää katseensa peiliin ja lähteä etsimään sitä onnellisuutta itsestään. Itse olen sinkkunainen ja on sukulaisia ja jonkin verran ystäviä. Viimeisen parin vuoden aikana ihmisillä on tapahtunut paljon elämänmuutoksia, joten yhteydenpito on jäänyt vähäiseksi puolin ja toisin. En kuitenkaan koe itseäni mitenkään pohjattoman yksinäiseksi, vaikka yksin olenkin, sillä oikeastaan viihdyn itsekseni ja seuran puute ei pidättele minua tekemästä ja harrastamasta itselleni mielekkäitä asioita. En siis ulkoista omaa onnellisuuttani naapurille tai kaupan kassalle toivoen, että he ovat kiinnostuneita minusta tai tarjoavat ylenpaltista ystävälisyyttä. Heillä on omat elämänsä, joten miksi heidän tulisi käyttää energiansa minuun? Toisekseen, yksinäisyys ja onnettomuus/masentuneisuus ovat omiaan tekemään ihmisestä raskasta seuraa. Eli kaikkiin ihmissuhteisiin pätee se, että epätoivo paistaa läpi ja ajaa muut ihmiset pois. Kaikista ihmisistä keitä tunnen, eniten ystäviä on todella iloisilla, positiivisilla ja hyväntyulisilla ihmisillä. Sillä he ovat miellyttävää ja piristävää seuraa. Ne mastentuneet ja apaattiset (joita ystäväpiirissäni myös löytyy) on usein hyvin uuvuttavaa ja masentavaa seuraa myös. Jos en olisi heihin tutustunut jo lapsuudessa, en varmaan olisi ollut heidän kanssaan tekemisissä enää aikoihin. Olen kuitenkin heihin jo tutustunut, ja tiedän, että vaikka sitä on toisinaan vaikea nähdä, he ovat pohjimmiltaan ihan mukavia ihmisiä.

Oletpa kylmä ihminen.

Minä en viihdy pintapuolisissa suhteissa, joissa ollaan iloisia, positiviisia, miellyttäviä, piristäviä. Todella raskaita sellaiset, joissa pitää esittää jotain.

Sinä et tajua sitä prosessia, miten toisiin tutustutaan. Jos sä lähdet marmattaen ja angstaillen liikenteeseen, ei kukaan halua tutustua suhun syvemmin. Olet raskas ihminen, joka vain ottaa. Vai kuinka usein huomaat itse vetoa ahdistuneen ja masentuneen ihmisen seuraan? Sitten vasta kun ollaan oltu tuttuja ja kavereita, voidaan alkaa rakentamaan ystävyyttä. Ja omista ongelmista avautuminen tulee mukaan vasta siinä vaiheessa. Kun molemmat jo välittävät toisistaan ja luottamus on rakennettu. Ystävistä tulee saada kuitenkin voimaa, eli en minä ainakaan lähde rakentamaan ihmissuhdetta henkilöön, joka alusta asti vain vie minulta. Näitä juttuja lukiessa vaikuttaa, että on paljon yksinäisiä, jotka haluavat vain kaataa itsensä jonkun toisen niskaan. Ei se ole mikään lähtökohta vastavuoroiselle ihmissuhteelle.

Olen samaa mieltä kanssasi. Mua ihmetyttää sellaiset ihmiset, jotka ihan puolitutuillekin vuodattavat elämästään lähes kaiken. Eikö näillä ihmisillä ole minkäänlaista itsesuojeluvaistoa? Vai luottavatko he jokaiseen vastaantulijaan tietämättä näistä ihmisistä yhtään mitään? Vai eikö heitä yhtään haittaa, että heidän kertomansa voidaan kertoa eteenpäin kenelle tahansa? Kunhan joku kuuntelee, ei ole väliä, vaikka olisi huomenna iltapäivälehdissä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden ihmisten, jotka ovat aina niin kovin yksinäisiä ihan sama missä on ja kenen kanssa, kannattaisi kääntää katseensa peiliin ja lähteä etsimään sitä onnellisuutta itsestään. Itse olen sinkkunainen ja on sukulaisia ja jonkin verran ystäviä. Viimeisen parin vuoden aikana ihmisillä on tapahtunut paljon elämänmuutoksia, joten yhteydenpito on jäänyt vähäiseksi puolin ja toisin. En kuitenkaan koe itseäni mitenkään pohjattoman yksinäiseksi, vaikka yksin olenkin, sillä oikeastaan viihdyn itsekseni ja seuran puute ei pidättele minua tekemästä ja harrastamasta itselleni mielekkäitä asioita. En siis ulkoista omaa onnellisuuttani naapurille tai kaupan kassalle toivoen, että he ovat kiinnostuneita minusta tai tarjoavat ylenpaltista ystävälisyyttä. Heillä on omat elämänsä, joten miksi heidän tulisi käyttää energiansa minuun? Toisekseen, yksinäisyys ja onnettomuus/masentuneisuus ovat omiaan tekemään ihmisestä raskasta seuraa. Eli kaikkiin ihmissuhteisiin pätee se, että epätoivo paistaa läpi ja ajaa muut ihmiset pois. Kaikista ihmisistä keitä tunnen, eniten ystäviä on todella iloisilla, positiivisilla ja hyväntyulisilla ihmisillä. Sillä he ovat miellyttävää ja piristävää seuraa. Ne mastentuneet ja apaattiset (joita ystäväpiirissäni myös löytyy) on usein hyvin uuvuttavaa ja masentavaa seuraa myös. Jos en olisi heihin tutustunut jo lapsuudessa, en varmaan olisi ollut heidän kanssaan tekemisissä enää aikoihin. Olen kuitenkin heihin jo tutustunut, ja tiedän, että vaikka sitä on toisinaan vaikea nähdä, he ovat pohjimmiltaan ihan mukavia ihmisiä.

Oletpa kylmä ihminen.

Minä en viihdy pintapuolisissa suhteissa, joissa ollaan iloisia, positiviisia, miellyttäviä, piristäviä. Todella raskaita sellaiset, joissa pitää esittää jotain.

Sinä et tajua sitä prosessia, miten toisiin tutustutaan. Jos sä lähdet marmattaen ja angstaillen liikenteeseen, ei kukaan halua tutustua suhun syvemmin. Olet raskas ihminen, joka vain ottaa. Vai kuinka usein huomaat itse vetoa ahdistuneen ja masentuneen ihmisen seuraan? Sitten vasta kun ollaan oltu tuttuja ja kavereita, voidaan alkaa rakentamaan ystävyyttä. Ja omista ongelmista avautuminen tulee mukaan vasta siinä vaiheessa. Kun molemmat jo välittävät toisistaan ja luottamus on rakennettu. Ystävistä tulee saada kuitenkin voimaa, eli en minä ainakaan lähde rakentamaan ihmissuhdetta henkilöön, joka alusta asti vain vie minulta. Näitä juttuja lukiessa vaikuttaa, että on paljon yksinäisiä, jotka haluavat vain kaataa itsensä jonkun toisen niskaan. Ei se ole mikään lähtökohta vastavuoroiselle ihmissuhteelle.

Kyllä, mutta ymmärrätkö ongelman. Yksinäisellä ei ole välttämättä niitä tarvittavia voimavaroja, joita pitäisi olla siihen alkuvaiheen kevyeen tunnustelevaan tutustumiseen, jota pitää toistaa mahdollisesti monenkin kanssa, koska yksinäisyys on vienyt voimat ja itsetuntoa. Ei kai muuten mitään yksinäisyysongelmaa olisikaan, jos koko maailma olisi iloisia ja reippaita ja ulospäinsuuntautuneita ja aina henkisissä voimavaroissaan. 

Näkisin, että yksinäinen on janoinen ja periaatteessa edessä on kannuja, joissa osassa on juotavaa, mutta hän ei oikein enää jaksa itse nostella niitä raskaita astioita ja kokeilla löytyykö mitään vai ei, koska voimat ovat jo niin vähissä. 

No mitenkäs tämä sitten korjataan? Yksinäisiä vaikuttaisi tälläkin palstalla olevan monia, mutta onko kenekkälään minkäänlaista motivaatiota vaikka aloittaa jotain yksinäisten kirjepalstaa, jossa ihmiset voisi tutustua? Ei se, että toinen on väsynyt kuitenkaan mahdollista sitä, että joku muu loisi ne ystävyyssyhteet hänen puolestaan. Eli itse sen yksinäisen pitää ongelmansa työstää. Ensiksi vaikka apua siihen masennukseen ja sen jälkeen rankkaa itsensä ja elämänsä analysointia ja työstämistä siihen pisteeseen, että pitää itsestään ja elämästään. Sitten voikin jo olla valmis ihmissuhteisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden ihmisten, jotka ovat aina niin kovin yksinäisiä ihan sama missä on ja kenen kanssa, kannattaisi kääntää katseensa peiliin ja lähteä etsimään sitä onnellisuutta itsestään. Itse olen sinkkunainen ja on sukulaisia ja jonkin verran ystäviä. Viimeisen parin vuoden aikana ihmisillä on tapahtunut paljon elämänmuutoksia, joten yhteydenpito on jäänyt vähäiseksi puolin ja toisin. En kuitenkaan koe itseäni mitenkään pohjattoman yksinäiseksi, vaikka yksin olenkin, sillä oikeastaan viihdyn itsekseni ja seuran puute ei pidättele minua tekemästä ja harrastamasta itselleni mielekkäitä asioita. En siis ulkoista omaa onnellisuuttani naapurille tai kaupan kassalle toivoen, että he ovat kiinnostuneita minusta tai tarjoavat ylenpaltista ystävälisyyttä. Heillä on omat elämänsä, joten miksi heidän tulisi käyttää energiansa minuun? Toisekseen, yksinäisyys ja onnettomuus/masentuneisuus ovat omiaan tekemään ihmisestä raskasta seuraa. Eli kaikkiin ihmissuhteisiin pätee se, että epätoivo paistaa läpi ja ajaa muut ihmiset pois. Kaikista ihmisistä keitä tunnen, eniten ystäviä on todella iloisilla, positiivisilla ja hyväntyulisilla ihmisillä. Sillä he ovat miellyttävää ja piristävää seuraa. Ne mastentuneet ja apaattiset (joita ystäväpiirissäni myös löytyy) on usein hyvin uuvuttavaa ja masentavaa seuraa myös. Jos en olisi heihin tutustunut jo lapsuudessa, en varmaan olisi ollut heidän kanssaan tekemisissä enää aikoihin. Olen kuitenkin heihin jo tutustunut, ja tiedän, että vaikka sitä on toisinaan vaikea nähdä, he ovat pohjimmiltaan ihan mukavia ihmisiä.

Oletpa kylmä ihminen.

Minä en viihdy pintapuolisissa suhteissa, joissa ollaan iloisia, positiviisia, miellyttäviä, piristäviä. Todella raskaita sellaiset, joissa pitää esittää jotain.

Sinä et tajua sitä prosessia, miten toisiin tutustutaan. Jos sä lähdet marmattaen ja angstaillen liikenteeseen, ei kukaan halua tutustua suhun syvemmin. Olet raskas ihminen, joka vain ottaa. Vai kuinka usein huomaat itse vetoa ahdistuneen ja masentuneen ihmisen seuraan? Sitten vasta kun ollaan oltu tuttuja ja kavereita, voidaan alkaa rakentamaan ystävyyttä. Ja omista ongelmista avautuminen tulee mukaan vasta siinä vaiheessa. Kun molemmat jo välittävät toisistaan ja luottamus on rakennettu. Ystävistä tulee saada kuitenkin voimaa, eli en minä ainakaan lähde rakentamaan ihmissuhdetta henkilöön, joka alusta asti vain vie minulta. Näitä juttuja lukiessa vaikuttaa, että on paljon yksinäisiä, jotka haluavat vain kaataa itsensä jonkun toisen niskaan. Ei se ole mikään lähtökohta vastavuoroiselle ihmissuhteelle.

Kyllä, mutta ymmärrätkö ongelman. Yksinäisellä ei ole välttämättä niitä tarvittavia voimavaroja, joita pitäisi olla siihen alkuvaiheen kevyeen tunnustelevaan tutustumiseen, jota pitää toistaa mahdollisesti monenkin kanssa, koska yksinäisyys on vienyt voimat ja itsetuntoa. Ei kai muuten mitään yksinäisyysongelmaa olisikaan, jos koko maailma olisi iloisia ja reippaita ja ulospäinsuuntautuneita ja aina henkisissä voimavaroissaan. 

Näkisin, että yksinäinen on janoinen ja periaatteessa edessä on kannuja, joissa osassa on juotavaa, mutta hän ei oikein enää jaksa itse nostella niitä raskaita astioita ja kokeilla löytyykö mitään vai ei, koska voimat ovat jo niin vähissä. 

No mitenkäs tämä sitten korjataan? Yksinäisiä vaikuttaisi tälläkin palstalla olevan monia, mutta onko kenekkälään minkäänlaista motivaatiota vaikka aloittaa jotain yksinäisten kirjepalstaa, jossa ihmiset voisi tutustua? Ei se, että toinen on väsynyt kuitenkaan mahdollista sitä, että joku muu loisi ne ystävyyssyhteet hänen puolestaan. Eli itse sen yksinäisen pitää ongelmansa työstää. Ensiksi vaikka apua siihen masennukseen ja sen jälkeen rankkaa itsensä ja elämänsä analysointia ja työstämistä siihen pisteeseen, että pitää itsestään ja elämästään. Sitten voikin jo olla valmis ihmissuhteisiin.

Minä ainakaan en tarkoita, että jonkun muun pitäisi jotenkin hoitaa yksinäinen kuntoon, mutta kyllä joiltain puuttuu kykyä ymmärtää sitä, että ihminen, jolla on turvaverkot, ei koskaan joudu samaan jamaan. Koska on se turvaverkko. Se yksinäinen lähtee ihan järkyttävältä takamatkalta kuromaan itseään "normaaliksi" ihmiseksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden ihmisten, jotka ovat aina niin kovin yksinäisiä ihan sama missä on ja kenen kanssa, kannattaisi kääntää katseensa peiliin ja lähteä etsimään sitä onnellisuutta itsestään. Itse olen sinkkunainen ja on sukulaisia ja jonkin verran ystäviä. Viimeisen parin vuoden aikana ihmisillä on tapahtunut paljon elämänmuutoksia, joten yhteydenpito on jäänyt vähäiseksi puolin ja toisin. En kuitenkaan koe itseäni mitenkään pohjattoman yksinäiseksi, vaikka yksin olenkin, sillä oikeastaan viihdyn itsekseni ja seuran puute ei pidättele minua tekemästä ja harrastamasta itselleni mielekkäitä asioita. En siis ulkoista omaa onnellisuuttani naapurille tai kaupan kassalle toivoen, että he ovat kiinnostuneita minusta tai tarjoavat ylenpaltista ystävälisyyttä. Heillä on omat elämänsä, joten miksi heidän tulisi käyttää energiansa minuun? Toisekseen, yksinäisyys ja onnettomuus/masentuneisuus ovat omiaan tekemään ihmisestä raskasta seuraa. Eli kaikkiin ihmissuhteisiin pätee se, että epätoivo paistaa läpi ja ajaa muut ihmiset pois. Kaikista ihmisistä keitä tunnen, eniten ystäviä on todella iloisilla, positiivisilla ja hyväntyulisilla ihmisillä. Sillä he ovat miellyttävää ja piristävää seuraa. Ne mastentuneet ja apaattiset (joita ystäväpiirissäni myös löytyy) on usein hyvin uuvuttavaa ja masentavaa seuraa myös. Jos en olisi heihin tutustunut jo lapsuudessa, en varmaan olisi ollut heidän kanssaan tekemisissä enää aikoihin. Olen kuitenkin heihin jo tutustunut, ja tiedän, että vaikka sitä on toisinaan vaikea nähdä, he ovat pohjimmiltaan ihan mukavia ihmisiä.

Oletpa kylmä ihminen.

Minä en viihdy pintapuolisissa suhteissa, joissa ollaan iloisia, positiviisia, miellyttäviä, piristäviä. Todella raskaita sellaiset, joissa pitää esittää jotain.

Sinä et tajua sitä prosessia, miten toisiin tutustutaan. Jos sä lähdet marmattaen ja angstaillen liikenteeseen, ei kukaan halua tutustua suhun syvemmin. Olet raskas ihminen, joka vain ottaa. Vai kuinka usein huomaat itse vetoa ahdistuneen ja masentuneen ihmisen seuraan? Sitten vasta kun ollaan oltu tuttuja ja kavereita, voidaan alkaa rakentamaan ystävyyttä. Ja omista ongelmista avautuminen tulee mukaan vasta siinä vaiheessa. Kun molemmat jo välittävät toisistaan ja luottamus on rakennettu. Ystävistä tulee saada kuitenkin voimaa, eli en minä ainakaan lähde rakentamaan ihmissuhdetta henkilöön, joka alusta asti vain vie minulta. Näitä juttuja lukiessa vaikuttaa, että on paljon yksinäisiä, jotka haluavat vain kaataa itsensä jonkun toisen niskaan. Ei se ole mikään lähtökohta vastavuoroiselle ihmissuhteelle.

Kyllä, mutta ymmärrätkö ongelman. Yksinäisellä ei ole välttämättä niitä tarvittavia voimavaroja, joita pitäisi olla siihen alkuvaiheen kevyeen tunnustelevaan tutustumiseen, jota pitää toistaa mahdollisesti monenkin kanssa, koska yksinäisyys on vienyt voimat ja itsetuntoa. Ei kai muuten mitään yksinäisyysongelmaa olisikaan, jos koko maailma olisi iloisia ja reippaita ja ulospäinsuuntautuneita ja aina henkisissä voimavaroissaan. 

Näkisin, että yksinäinen on janoinen ja periaatteessa edessä on kannuja, joissa osassa on juotavaa, mutta hän ei oikein enää jaksa itse nostella niitä raskaita astioita ja kokeilla löytyykö mitään vai ei, koska voimat ovat jo niin vähissä. 

No mitenkäs tämä sitten korjataan? Yksinäisiä vaikuttaisi tälläkin palstalla olevan monia, mutta onko kenekkälään minkäänlaista motivaatiota vaikka aloittaa jotain yksinäisten kirjepalstaa, jossa ihmiset voisi tutustua? Ei se, että toinen on väsynyt kuitenkaan mahdollista sitä, että joku muu loisi ne ystävyyssyhteet hänen puolestaan. Eli itse sen yksinäisen pitää ongelmansa työstää. Ensiksi vaikka apua siihen masennukseen ja sen jälkeen rankkaa itsensä ja elämänsä analysointia ja työstämistä siihen pisteeseen, että pitää itsestään ja elämästään. Sitten voikin jo olla valmis ihmissuhteisiin.

Sä olet ihan liian ratkaisukeskeinen :D Älä välitä, niin olen minäkin. Palstalta kuitenkin olen oppinut, että ongelmiin ei haeta ratkaisua vaan ymmärrystä ja kenties jopa myötätuntoa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden ihmisten, jotka ovat aina niin kovin yksinäisiä ihan sama missä on ja kenen kanssa, kannattaisi kääntää katseensa peiliin ja lähteä etsimään sitä onnellisuutta itsestään. Itse olen sinkkunainen ja on sukulaisia ja jonkin verran ystäviä. Viimeisen parin vuoden aikana ihmisillä on tapahtunut paljon elämänmuutoksia, joten yhteydenpito on jäänyt vähäiseksi puolin ja toisin. En kuitenkaan koe itseäni mitenkään pohjattoman yksinäiseksi, vaikka yksin olenkin, sillä oikeastaan viihdyn itsekseni ja seuran puute ei pidättele minua tekemästä ja harrastamasta itselleni mielekkäitä asioita. En siis ulkoista omaa onnellisuuttani naapurille tai kaupan kassalle toivoen, että he ovat kiinnostuneita minusta tai tarjoavat ylenpaltista ystävälisyyttä. Heillä on omat elämänsä, joten miksi heidän tulisi käyttää energiansa minuun? Toisekseen, yksinäisyys ja onnettomuus/masentuneisuus ovat omiaan tekemään ihmisestä raskasta seuraa. Eli kaikkiin ihmissuhteisiin pätee se, että epätoivo paistaa läpi ja ajaa muut ihmiset pois. Kaikista ihmisistä keitä tunnen, eniten ystäviä on todella iloisilla, positiivisilla ja hyväntyulisilla ihmisillä. Sillä he ovat miellyttävää ja piristävää seuraa. Ne mastentuneet ja apaattiset (joita ystäväpiirissäni myös löytyy) on usein hyvin uuvuttavaa ja masentavaa seuraa myös. Jos en olisi heihin tutustunut jo lapsuudessa, en varmaan olisi ollut heidän kanssaan tekemisissä enää aikoihin. Olen kuitenkin heihin jo tutustunut, ja tiedän, että vaikka sitä on toisinaan vaikea nähdä, he ovat pohjimmiltaan ihan mukavia ihmisiä.

Oletpa kylmä ihminen.

Minä en viihdy pintapuolisissa suhteissa, joissa ollaan iloisia, positiviisia, miellyttäviä, piristäviä. Todella raskaita sellaiset, joissa pitää esittää jotain.

Sinä et tajua sitä prosessia, miten toisiin tutustutaan. Jos sä lähdet marmattaen ja angstaillen liikenteeseen, ei kukaan halua tutustua suhun syvemmin. Olet raskas ihminen, joka vain ottaa. Vai kuinka usein huomaat itse vetoa ahdistuneen ja masentuneen ihmisen seuraan? Sitten vasta kun ollaan oltu tuttuja ja kavereita, voidaan alkaa rakentamaan ystävyyttä. Ja omista ongelmista avautuminen tulee mukaan vasta siinä vaiheessa. Kun molemmat jo välittävät toisistaan ja luottamus on rakennettu. Ystävistä tulee saada kuitenkin voimaa, eli en minä ainakaan lähde rakentamaan ihmissuhdetta henkilöön, joka alusta asti vain vie minulta. Näitä juttuja lukiessa vaikuttaa, että on paljon yksinäisiä, jotka haluavat vain kaataa itsensä jonkun toisen niskaan. Ei se ole mikään lähtökohta vastavuoroiselle ihmissuhteelle.

Tuo tosiaan on se perusprosessi. Mutta kaikki eivät ole samasta muotista eivätkä jaksa tuota diipadaapaa vaan puhuvat mielummin heti jostakin elämän olennaisuudesta. Ja tulevat lopulta yksinäisiksi kun tuulihatut eivöt tätä jaksa.