Lue keskustelun säännöt.
Miten jaksatte vaihtaa sukunimenne naimisiin mennessä?
27.04.2019 |
Tuli tuosta toisesta ketjusta mieleen... Eikö se ole kauhea vaiva, uusia kaikki kortit, sähköpostiosoitteet, sometilit ym. ja opetella sanomaan ja kirjoittamaan uusi nimi. Miten sen prosessin viitsii niin moni (yleensä nainen) käydä mukisematta läpi? Mikä siinä palkitsee? Moni sanoo, että on kiva kun koko perheellä on sama nimi, mutta kun lapset kasvaa isoiksi, niin hehän voi taas muuttaa omat nimensä joksikin ihan muuksi. Lisäksi voisi ajatella, että ihminen haluaisi pitemmän päälle olla samanniminen mieluummin omien kuin puolison verisukulaisten kanssa.
Kommentit (152)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli pakko. Omaani en voinut pitää, kaksoisnimi olisi ollut naurettava.
Mikset voinut pitää?
Olen mennyt naimisiin ennen sukunimilakia , joka tuli voimaan 1985.
Olisin ehkä pitänyt oman nimeni , jos se olisi ollut mahdollista varsinkin kun samannimiset pystyi laskemaan lähes yhden käden sormin.Nyt nimen vaihto on helppoa ja nopeaa. Senkun vaihdat. Mulla kesti kuusi päivää hakemuksesta päätökseen.
Njääh, ei nyt enää . Kauemmin mulla on tämä ollut kuin se entinen. Sitäpaitsi elämä on helpompaa tämän kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jokainen nainen tehkööt minkä kokee itselleen parhaaksi. Jos haluaa vaihtaa sukunimeä niin vaihtaa, jos ei niin ei vaihda. Niin kauan kun se on naisen oma valinta niin se on täysin ok eikä kuulu muille.
Tämä naisten syyllistäminen nimenvaihdoksesta ja perustelujen vaatiminen on myös sitä samaa vallankäyttöä kuin se että naiset aiemmin pakotettiin vaihtamaan miehen sukunimelle. Nainen päättää itse, eikä sitä päätöstä tarvi kenellekään selitellä ja perustella. Minusta on aika ihmeellistä, että usein juuri naiset on niitä jotka suu vaahdossa pauhaa ja syyllistää toista naista jos tämä tekee sukunimensä kanssa eri tavalla kuin arvostelija itse. Eikö naisetkaan usko, että nainen osais päättää itse asioistaan? Aina pitää olla joko mies tai vähintään toinen nainen joka tarkistaa naisen päätöksen ja päättää tämän puolesta onko se oikea. Antakaa naisten päättää itse minkä sukunimen he ottavat. Mitä se teille kuuluu.
Eikö ole ihan aiheellista miettiä ja pohtia, miksi tällainen perinne on jatkunut ja mikä vaikutus nimenomaan on sillä, että niin "kuuluu" tehdä? Muistaakseni lastenkin kohdalla, jotka saavat isänsä nimen oli määrä noin 90. Olisiko se niin, jos kulttuuri siihen ei olisi niin vahva? Ottaen vielä huomioon miksi tällaiset perinteet on edes syntynyt, ihmettelen miksi sitä selkeästi halutaan jatkaa. Täännekin tullut selkeästi vaimoa alentavat perustelut ainakin minua pöyristyttävät. Joo, ihmisillä on erilaisia näkemyksiä aiheista, mutta ei se silti tee niistä näkemykikstä välttämättä hyviä tai ainakaan sellaisia mitä vallitsevan ilmapiirin ja nykyyhteiskunnan pitäisi tukea ja kannustaa.
Yksilötasolla saat tehdä niin kuin itse haluat, ja olla välittämättä muista, mutta kyllähän tästä nyt voi keskustella, etenkin kun perustelut nimen vaihtamattomuudelle ovat hyvät.
Nukun riittävästi, syön edes jossain määrin järkevästi ja pyrin olemaan liikkeellä enemmän kuin sohvalla. Näillä eväillä olen jaksanut haastavampiakin ponnistuksia kuin nimenvaihto, suosittelen!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Avioliitto on merkityksetön jos ei olla saman nimisiä".
Nämä on niitä avioliittoja joissa naimisiinmeno oli "kermakakku-hääpuku-bridezilla" spektaakkeli, esiintyy läheisriippuvuutta ja avioero on valmis kymmenen vuoden sisään.
Kyllä se hyvä avioliitto vaatii ihan muuta kuin saman sukunimen.
Kyllä ne ovat kaikkea muuta. Niissä avioliitolla on syvempi merkitys ja yhteenkuuluvuus halutaan osoittaa myös yhteisellä nimellä. Yleensähän yhteistä nimeä kannatetaan nimenomaan perinteiden vuoksi. Nämä spektaakkelihäät ovat sitten nykyajan pintaliitojuttu. Avioliitto nähdään vain juridisena sopimuksena ja/tai hyvänä syynä pitää kunnon bileet. Silloin on ihan sama vaihdetaanko nimeä vai ei. Ja silloin avioliitto päättyy eroon yli puolissa tapauksista. Perinteisemmässä ajatusmallissa usein se avioliitto otetaan enemmän tosissaan ja eroaminenkaan ei tapahdu heti ensimmäisen vastamäen kohdalla. Tämä näkyy hyvin mm. hyvin vanhoillisissa uskonlahkoissa. Siellä ei tulisi kuuloonkaan, että nainen pitäisi oman nimensä ja avioero on suuri synti ja häpeä. Kärjistetty esimerkki, jonka tarkoituksena oli havainnollistaa, missä ne nimenvaihdon juuret ovat. Ei näyttämisenhalussa, vaan perinteessä.
Eiköhän avioliitto ole nykyään nimenomaan riittinä menettänyt kovastikin merkitystään. Ennen vanhaan saatettiin kuule juhlia häitä monta päivää ja niihin sai tullu kuokkimaan eli suunnattomat bileet ne olivat. Toki näitä bridezilloja löytyy, mutta ei se kyllä keskiverto ihmistä koske. Siinä mielessä ymmärrän näitä, jotka haluavat kunnolla sitä juhlia, vaikka itse en sellaista suunnittelekaan, koska nykyihmisellä tällaisia oikeita siirtymäriittejä ei enää oikein ole lainkaan. Suurin osa on hyvin nimellisiä.
Itse kävin tuon rumban läpi ja se oli hauskaa naimisiin mennessä. Minulla oli kyllä kaunis nimi omastakin takaa mutta sain hienon niemen myös mieheltä ja lapsellamme oli sama sukunimi ja oli sillä tavalla kivempi juuri se yhteenkuuluvuuden tunne.
Sitten kun vuosien jälkeen ei avioliitto toiminutkaan niin voin sanoa että tämä rumba että pääsee vaihtamaan nimen siihen omaan vanhaan, on kyllä huomattavasti vaikeampaa. Menee vieläkin sekaisin et kummaksi itseään kutsuu ja kaikki nuo viralliset dokumentit uusiksi ja sitten vielä työelämässä kun kaikki on tuntenut sinut avionimelläsi jne kauhea sotku. Mutta en halua säilyttää tätä ex miehen nimeä kuitenkaan vaikka se helpompaa kieltämättä olisi. Kai se sitten on jonkinlainen itsenäistymisprosessi tms.
Mutta joo, en vaihtais kyllä uusiksi nimeä jos jostain syystä menisin vielä naimisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Islannissa on hyvä malli: ei ole lainkaan sukunimiä. Kun täälläkin siirryttäisiin samaan malliin, loppuisi tämä iänikuinen jankkaaminen sukunimen vaihtamisesta.
Mielenkiintoista! Tietääkö joku, miten homma siellä käytännössä toimii? Montako nimeä ihmisillä on? Entä kun reissaavat ulkomailla ja lomakkeisiin täytyy ilmoittaa etu- ja sukunimi?
Luin ihan vasta tästä Islannin nimikäytännöstä pitkän jutun. Muistaakseni etunimiä Islannissa on sallittua olla vain 2. Etunimi on myös se the nimi, jolla henkilöitä ensisijaisesti puhutellaan. Sukunimenä toimii yleensä isältä tullut poika tai tytär pääte. Eli siis tyyliin Erkinpoika tai Erkintytär. Muutamia varsinaisia sukunimiä sielläkin on, mutta niiden periytyvyyteen oli jotkin säännöt. Nimen voi ottaa myös vaikka isoisältä, jos isää ei ole tiedossa ja ehkä myös keksitty nimi. Äidin nimi on myös mahdollista, mutta jokseenkin harvinainen(että ei tämäkään yksinkertaisin ratkaisu tasa-arvoa ajatellen ole) Ymmärtävät toki muiden maiden sukunimikäytännöt ja osaavat handlata sen kanssa.
Näin yksinkertaisuudessaan.
Vierailija kirjoitti:
Itse kävin tuon rumban läpi ja se oli hauskaa naimisiin mennessä. Minulla oli kyllä kaunis nimi omastakin takaa mutta sain hienon niemen myös mieheltä ja lapsellamme oli sama sukunimi ja oli sillä tavalla kivempi juuri se yhteenkuuluvuuden tunne.
Sitten kun vuosien jälkeen ei avioliitto toiminutkaan niin voin sanoa että tämä rumba että pääsee vaihtamaan nimen siihen omaan vanhaan, on kyllä huomattavasti vaikeampaa. Menee vieläkin sekaisin et kummaksi itseään kutsuu ja kaikki nuo viralliset dokumentit uusiksi ja sitten vielä työelämässä kun kaikki on tuntenut sinut avionimelläsi jne kauhea sotku. Mutta en halua säilyttää tätä ex miehen nimeä kuitenkaan vaikka se helpompaa kieltämättä olisi. Kai se sitten on jonkinlainen itsenäistymisprosessi tms.
Mutta joo, en vaihtais kyllä uusiksi nimeä jos jostain syystä menisin vielä naimisiin.
Tämä haittakinhan tosiaan tässä sukunimen vaihdossa on. Nykyään kun eroon pitää varautua, voi joutua käymään uudestaan vaihtamisen läpi. Olen huomannut, että usein ne jotka pitävät naisen nimenvaihtoa itsestäänselvänä, olettavat myös hänen vaihtavan sen pois erotessa. Sitten sen nimi ei yhtäkkiä olekaan hänen... Ensin painostetaan vaihtamaan oma pois ja sen jälkeen vielä toiseen suuntaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En pitänyt omasta sukunimestäni kun se alkoi ärrällä ja minulla on ärrävika niin se aina tuotti noloja hetkiä. Ja samaan aikaan oli passi menossa vanhaksi ja ajokortin sain juuri häiden jälkeen ja uudet pankkikortit taisi tulla postissa ihan pyytämättä.
uuden ukon nimi aina vanhojen perään
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Islannissa on hyvä malli: ei ole lainkaan sukunimiä. Kun täälläkin siirryttäisiin samaan malliin, loppuisi tämä iänikuinen jankkaaminen sukunimen vaihtamisesta.
Mielenkiintoista! Tietääkö joku, miten homma siellä käytännössä toimii? Montako nimeä ihmisillä on? Entä kun reissaavat ulkomailla ja lomakkeisiin täytyy ilmoittaa etu- ja sukunimi?
Luin ihan vasta tästä Islannin nimikäytännöstä pitkän jutun. Muistaakseni etunimiä Islannissa on sallittua olla vain 2. Etunimi on myös se the nimi, jolla henkilöitä ensisijaisesti puhutellaan. Sukunimenä toimii yleensä isältä tullut poika tai tytär pääte. Eli siis tyyliin Erkinpoika tai Erkintytär. Muutamia varsinaisia sukunimiä sielläkin on, mutta niiden periytyvyyteen oli jotkin säännöt. Nimen voi ottaa myös vaikka isoisältä, jos isää ei ole tiedossa ja ehkä myös keksitty nimi. Äidin nimi on myös mahdollista, mutta jokseenkin harvinainen(että ei tämäkään yksinkertaisin ratkaisu tasa-arvoa ajatellen ole) Ymmärtävät toki muiden maiden sukunimikäytännöt ja osaavat handlata sen kanssa.
Näin yksinkertaisuudessaan.
Kiitos tietoiskusta! Tämä sukunimettömyys oli minulle aivan uutta tietoa.
Eikö muuten venäjälläkin ole joku ihan erilainen systeemi kuin meillä. Tietääkö joku tästä jotain?
Eipä tuo kai kovin paljon voimia kysy, pikemminkin viitseliäisyyttä. Tosin minä en vaihtaisi harvinaista sukunimeäni. Ei vaihtanut serkkukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun menin naimisiin 18 vuotta sitten nimen vaihtaminen ei ollut noin hankalaa. Kun ei ollut sometilejä silloin, oma sähköpostini on aina ollut lempinimellä, vain työsähköpostiin piti vaihtaa eikä se mitään ongelmaa aiheuttanut. Viranomaisille meni nimenmuuton maistraatin kautta, siihen aikaan minulla oli aika vähän kortteja. Tänä päivänä en viitsisi enää muuttaa nimeä, mikä nyt on saa pysyä, vaikka kuinka kävis.
Eikös uuden passin ja henkilökortin hankkiminen maksa n. 100 e?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos ajattelee sitoutuvansa loppuelämäkseen, kyllä ottaa yhteisen sukunimen.
Mutta jotkut menee naimisiin vain siksi ajaksi, kuin hyvältä tuntuu. Nuo ei ota sitä yhteistä nimeäkään.
Minä olen mennyt naimisiin jo 90-luvulla. Pidin oman sukunimeni ja mies omansa. Lapset ovat minun nimellä. Yhdessä ollaan vieläkin. Ei se yhteinen sukunimi mitään takaa, eikä ainakaan sitä, että pysytään loppuikä yhdessä. Päinvastoin. Moni pari joka avioitui samoihin aikoihin ja nainen vaihtoi nimensä miehen nimeen on nyt jo eronnut. Jotkut parikin kertaa. Eikä niiden perheet ole pysyneet saman nimisinä, kun lapset on jokainen eri nimellä, kun isäkin on eri ja lapset aina laitettu isän nimelle.
Viisainta olisi naisen säilyttää oma nimensä naimisiin mennessä. Lapset äidin nimelle, oli isä sitten minkä niminen tahansa ja vaikka ero tulee ja uusi mies kuvioihin ja sille taas lapsi, niin ainakin äiti ja lapset pysyisi koko ajan saman nimisinä.
En jaksa ymmärtää, miten joku alkaa kantamaan ihan vieraan suvun nimeä omanaan. Ja hulluinta on että tiedän naisia jotka ovat eronneet miehestään ja vaikka ovat lapsettomia pitävät silti loppuelämänsä tämän entisen miehen sukunimen.
Itsestä olisi hullua seurustella miehen kanssa, joka olisi naimisiin mennessä ottanut vaimonsa nimen ja vaikka sitten olisivat eronneet niin mies vain kantaisi tuon naisen suvun nimeä. Monesti mietinkin, mitä nämä miehet miettivät, jotka seurustelevat naisen kanssa, jolla on ex-puolison sukunimi, vaikka erosta olisi kymmeniä vuosia, eikä yhteisiä lapsiakaan ole.
Vierailija kirjoitti:
Nukun riittävästi, syön edes jossain määrin järkevästi ja pyrin olemaan liikkeellä enemmän kuin sohvalla. Näillä eväillä olen jaksanut haastavampiakin ponnistuksia kuin nimenvaihto, suosittelen!
Suosittelet siis naisia vaihtamaan oman sukunsa nimen pois ja vaihtamaan sen miehen suvun nimeen? miksi?
Etkö voisi suositella joko kumpaakin pitämään oman nimensä tai sitten miestä vaihtamaan oman nimensä naisen suvun nimeen?
Miksi olisi vain naisen järkevää ja suositeltvaa vaihtaa nimensä?
En voi kuin ihmetellä naisia, jotka vaihtavan monesti pois oman kauniimman ja harvinaisemman nimensä vaihtaakseen sen naimisiin mennessään Virtaseen, Lahtiseen tai Korhoseen. Pahimmassa tapauksessa kaunis nimi vaihtuu Sikalaan, junttilaan, Hourulaan tai muuhun yhtä viehättävään nimeen. Itse en kyllä ikimaailmassa suostuisi olemaan vaikkapa Sikala. Enkä ikinä haluaisi lapsilleni sellaista nimeä.
Minä otin naimisiin mennessäni miehen nimen, koska halusin ja se oli minulle merkityksellinen ele.
En koskaan kokenut kunnolla kuuluvani omaan lapsuudenperheeseeni, olin ilmeisesti perheenjäsenistäni jotenkin kummallinen ja epänormaali ja nolo, kun en tehnyt ja ollut "niin kuin kuuluu". Miehestäni taas löysin oikean sielunkumppanin, jonka kanssa haluan jakaa sisimpäni ja loppuelämäni. Ja myös nimen.
Menimme naimisiin puhtaasti omasta halustamme ja aloitteestamme, tai ainakaan sitä ei kukaan tällaisilta liberaaleilla ateistipakanoilta odottanut. Emme aio hankkia lapsia, joten sikälikin avioliittomme on ihan puhtaasti ja itsekkäästi meitä kahta varten. Itselleni nimenvaihdos vielä jotenkin sinetöi homman; olen (kuvainnollisesti) jättänyt taakseni lapsuudenperheeni ja muodostanut oman perheeni mieheni kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ajattelee sitoutuvansa loppuelämäkseen, kyllä ottaa yhteisen sukunimen.
Mutta jotkut menee naimisiin vain siksi ajaksi, kuin hyvältä tuntuu. Nuo ei ota sitä yhteistä nimeäkään.
Minä olen mennyt naimisiin jo 90-luvulla. Pidin oman sukunimeni ja mies omansa. Lapset ovat minun nimellä. Yhdessä ollaan vieläkin. Ei se yhteinen sukunimi mitään takaa, eikä ainakaan sitä, että pysytään loppuikä yhdessä. Päinvastoin. Moni pari joka avioitui samoihin aikoihin ja nainen vaihtoi nimensä miehen nimeen on nyt jo eronnut. Jotkut parikin kertaa. Eikä niiden perheet ole pysyneet saman nimisinä, kun lapset on jokainen eri nimellä, kun isäkin on eri ja lapset aina laitettu isän nimelle.
Viisainta olisi naisen säilyttää oma nimensä naimisiin mennessä. Lapset äidin nimelle, oli isä sitten minkä niminen tahansa ja vaikka ero tulee ja uusi mies kuvioihin ja sille taas lapsi, niin ainakin äiti ja lapset pysyisi koko ajan saman nimisinä.
En jaksa ymmärtää, miten joku alkaa kantamaan ihan vieraan suvun nimeä omanaan. Ja hulluinta on että tiedän naisia jotka ovat eronneet miehestään ja vaikka ovat lapsettomia pitävät silti loppuelämänsä tämän entisen miehen sukunimen.
Itsestä olisi hullua seurustella miehen kanssa, joka olisi naimisiin mennessä ottanut vaimonsa nimen ja vaikka sitten olisivat eronneet niin mies vain kantaisi tuon naisen suvun nimeä. Monesti mietinkin, mitä nämä miehet miettivät, jotka seurustelevat naisen kanssa, jolla on ex-puolison sukunimi, vaikka erosta olisi kymmeniä vuosia, eikä yhteisiä lapsiakaan ole.
Muuten samaa mieltä, mutta mielestäni jos nimen on vaihtanut, sitä saa pitää omana nimenään, eikä ajatella että se on jotenkin lainassa. Nuorena naimisiin menneellä saattaa olla sekin tiöanne, että uusi nimi tuntuu jo enemmän omalta kuin vanha, jos se on ollut käytössä vuosikausia, jopa kymmeniä.
Vierailija kirjoitti:
Jokainen nainen tehkööt minkä kokee itselleen parhaaksi. Jos haluaa vaihtaa sukunimeä niin vaihtaa, jos ei niin ei vaihda. Niin kauan kun se on naisen oma valinta niin se on täysin ok eikä kuulu muille.
Tämä naisten syyllistäminen nimenvaihdoksesta ja perustelujen vaatiminen on myös sitä samaa vallankäyttöä kuin se että naiset aiemmin pakotettiin vaihtamaan miehen sukunimelle. Nainen päättää itse, eikä sitä päätöstä tarvi kenellekään selitellä ja perustella. Minusta on aika ihmeellistä, että usein juuri naiset on niitä jotka suu vaahdossa pauhaa ja syyllistää toista naista jos tämä tekee sukunimensä kanssa eri tavalla kuin arvostelija itse. Eikö naisetkaan usko, että nainen osais päättää itse asioistaan? Aina pitää olla joko mies tai vähintään toinen nainen joka tarkistaa naisen päätöksen ja päättää tämän puolesta onko se oikea. Antakaa naisten päättää itse minkä sukunimen he ottavat. Mitä se teille kuuluu.
Joo, nainen saa nykyään yhtälailla päättää nimestään kuten mieskin, mutta naiset on aivopesty siihen, että nimi kuuluu vaihtaa ja miehet taas on aivopesty siihen, että naisen kuuluu vaihtaa miehen nimeen jos "oikeasti" rakastaa. Paheksunta on edelleen suurta, jos nainen ei vaihda nimeään.
Eli paineet tulee ulkoa, eikä nainen monestikaan oikeasti saa päättää minkä nimen pitää/ottaa vaan helpointa on ottaa miehen nimi.
Tämä aivopesu pätee myös uskonlahkoissa. Esim lestadiolaisnaiset monesti sanoo, ettei heitä pakoteta tekemään lapsia , ja että itse saa valita tekeekö yhden vai 15 lasta. Totuus kuitenkin on se, että harva ihminen oikeasti haluaa/jaksaa hoitaa 15 lasta, mutta yhteisön paine on niin suuri, ellei lapsia synny vuosi/per lapsi, että moni taipuu ja tekee ne lapset. Ja luulee, että päätös oli ihan oma, vaikka sitten ei uskovainen ei kuitenkaan juuri koskaan tee toistakymmentä lasta, kun oikeasti, ilman painostusta saa tehdä päätöksensä.
Sama tässä sukunimi asiassa. Naiset on aivopesty siihen, että on oikein valita miehen nimi ja pitää päätöstä omanaan. Ilman tälläistä perinnettä joka ihminen pitäisi vain sen oman nimensä ja se olisi ihan normaalia. Kukaan ei ajattelisikaan vaihtaa nimeään naimisiin mennessään.
Minulla on pari kaverimiestä jotka vaihtoivat vaimonsa sukunimeen. Meneekö nimihulluilla nyt pasmat sekaisin???
Halusin yhteisen nimen puolison kanssa, ja että meillä molemmilla on mahdollisuus olla lasten kanssa samalla nimellä silloin kun ovat lapsia. Aikuisena he irtautuvatkin tästä perheyksiköstä itsenäiseen elämäänsä ja voivat olla nimeltään vaikka mitä, mutta minusta tuntui mukavalta sen aikaa kun olemme se yksikkö, sillä yksiköllä on nimi. Ja jäljelle jää minun ja puolison yksikkö.
Minä vaihdoin nimeni koska se oli sosiaalisesti helpompaa, kummallakin on perus-Korhonen nimenä. Minulla on ihan sama onko minulla sama sukunimi kuin isälläni vai kuin (edesmenneellä) appiukollani, olennaista oli että se on sama kuin puolisolla ja aikanaan lapsilla.
Ja ei se nyt kovin iso vaiva ole, on tullut tehtyä elämässä työläämpiäkin asioita. Esim. hääjuhla oli minulle vähemmän olennainen ja enemmän työtä vaativa (vaikka vieraita oli vain 7). Usein ihmiset ovat valmiita näkemään vaivaa haluamiensa asioiden eteen, ei toki kaikki.