Lue keskustelun säännöt.
En keksi enää mitään syitä elää. Milloin on ok luovuttaa?
24.04.2019 |
Olen 25v nainen. Yli 10v ajan diagnoosina ollut masennus, nyt diag. vaikea masennus. Lisäksi ahdistushäiriö. En ole saanut mitään koulua käytyä, olen aloittanut lukion ja kaksi linjaa ammattikoulussa. Mulla on hyvä päättötodistus enkä ole tyhmä, seuraan yhteiskunnallisia asioita, luen paljon ja haluaisin olla hyödyllinen. Aloitan aina koulun innolla ja saatan jaksaakin sitä melko pitkään, mutta jossain vaiheessa aina romahdan ja opinnot keskeytyy. Nyt viime syksynä aloitin koulussa jonka ajattelin olevan unelma-alaani, vuodenvaihteen jälkeen romahdin kuitenkin totaalisesti ja olen ollut sairaslomalla siitä lähtien. Olen niin pettynyt, kun luulin viimein että löydän sellaisen alan joka kiinnostaa ja mikä jaksaa motivoida, mutta vitut. Romahdin ihan täysin ja olen taas enemmän pohjalla kuin olen koskaan ollut.
Mulla ei ole yhtäkään ystävää, kaverisuhteet kariutui lukion jälkeen kun muut valmistui sieltä ja lähti muualle opiskelemaan ja tekemään uraa. Mulla on "miesystävä" jonka kanssa nähdään aina joskus, hän ei kuitenkaan halua sitoutua. Roikun suhteessa koska se on ainoa sosiaalinen kontaktini ja saan edes läheisyyttä silloin tällöin. Vanhempani ja sisarukseni asuvat toisella paikkakunnalla ja näen heitä aina joskus. Tiedän että isäni häpeää minua vaikka ei sitä ehkä näytä, äiti on ihan ymmärtäväinen mutta tiedän että varmasti hänkin on pettynyt. Olen aina haaveillut omasta perheestä ja se on ollut sellainen viimeinen juttu mikä on pitänyt mua kasassa; että joskus vielä menen naimisiin ja saan olla äiti, mulla on oma perhe. Mutta kuka haluaisi lapsia mun kanssa? Miksi kukaan ottaisi mua vaimoksi tai lapsiensa äidiksi? Olisin varmaan ihan helvetin huono äiti.
Mulla on sellainen fiilis, että olen yrittänyt jo tarpeeksi. Olen ravannut lääkäreillä, psykologeilla, hoitajilla, ollut erilaisten psyk. poliklinikkojen asiakas. Olen kokeillut yli kymmentä eri lääkettä, meditoinut, harrastanut liikuntaa, altistanut itseäni ahdistaville tilanteille, ponnistellut kaikin voimin etten syrjäytyisi ja pakottanut itseni viimeisillä voimilla esim. kouluun. Silti tilanne on tämä.
Milloin on yrittänyt tarpeeksi? Koska saa luovuttaa? Mitä syitä mulla voisi olla pysyä elossa? Yhteiskunnalle mä olen pelkkä haitta, perheelleni häpeä. Koen tilanteesta ihan valtavaa syyllisyyttä enkä koe olevani minkään arvoinen tälläisenä. Mä olen epäonnistunut kaikessa enkä enää uskalla tai jaksa yrittää. Ja se harmittaa mua, koska mulla oli niin suuret toiveet elämälle. Halusin opiskella, nähdä maailmaa, tehdä töitä ja perustaa perheen. Mutta en jaksa tai pysty mihinkään.
Kommentit (66)
Silloin, kun ei ole ketään, joka jäisi suremaan ja syyttelemään itseään. Voimia, yritä jaksaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vähemmän on enemmän... otan asiat pikku puuhasteluina. Tulee pienemmät pörnikset...
Oletko tutkinut maailmaa?
sikspäkkimies kirjoitti:
Tuo on ihan normaalia. Minulla oli samaa pitkään.
Sitten myöhemmin lähes nelikymppisenä sain opiskeltua itselleni ammatin. Nyt olen viherrakentaja ja työtön talvet.
Tykkään kun voi loisia talvet täysin työttömänä ja nauttia ansiosidonnaista. Kesällä voi paiskia vähän töitä että saa uudet kengät ja oluet.
Minusta tuntuu että sulla on liian kovat paineet ja yrität liikaa.
Tulin juuri töistä ja tuossa lapsi sanoi että: "isi mennään ulos leikkimään".
Tokasin että: "isi juo nyt kaljaa ja ei isi jaksa".
Käskin sen piirtää jotain mulle.
Pitäisi tehdä jotain ruokaa vielä mutta kyllähän se iltapalaksi menee. Viimeksi söin lounaan klo 11.
On vähän äkänen olo kun tilillä ei ole juurikaan rahaa enää. Eipä näillä 10e tunti töillä hirveästi rahaa jää kuin vuokraan ja kaljaan.
Ajattelen vähän piristää sua että et sä nyt niin paska ole. Ne muut on paskoja ja etenkin valtio on ihan paska.
Siihen en lähde että pitäisin itseäni paskana sen takia että en jaksa lähteä puoliraatona ulos lapsen kanssa. Se on saanut päiväkodissa olla pihalla ihan tarpeeksi ja mä tartten nyt lepoa. Taitaa ruuat jäädä syömättä taas ja menee yöunetkin, no onneks on kaljaa.
Kuulostaa siltä että olet löytänyt itsellesi hyvän tavan elää, mikäs siinä. Mä en kuitenkaan haluaisi loisia vaan olla kykenevä tekemään jotain, esim. opiskelemaan tai tekemään töitä.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Silloin, kun ei ole ketään, joka jäisi suremaan ja syyttelemään itseään. Voimia, yritä jaksaa!
Varmaan vanhemmat, sisarukset ja isovanhemmat surisi ja syyttelisi itseään. Mutta pitääkö mun oikeesti kärsiä joka päivä ja olla elossa vaan siksi että heille ei tulisi paha mieli?
Sinulla on vielä kaikki mahdollisuudet olemassa. Olet vielä nuori, ja sinulla on ihan hyvin vielä aikaa opiskella, valmistua, olla työelämässä ja perustaa perhe. Mikään ei ole vielä menetettyä. On myös mahdollista kuntoutua. Varmasti on vielä jotain mitä et ole koneillut ja mikä auttaisi sinua eteenpäin. Mitä jos pitäisit nyt vaan kunnon lepoloman? Jos on väsynyt, niin on oikeus levätä. Oikeastaan lepääminen ja rentoutumisen opettelu on aika tärkeä osa kuntoutumista. Panosta vaikka ensin hyviin yöuniin. Laita makuuhuone mahdollisimman pimeäksi ja hommaa hyvä ja pehmeä sänky. Kokeile erilaisia juttuja miten saat nukuttua hyvin. Joillakin auttaa esim. kamomilla tai melatoniini. Kun on levännyt hyvin, niin voimat alkaa palautua, ja kaikki alkaa näyttää vähän paremmalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silloin, kun ei ole ketään, joka jäisi suremaan ja syyttelemään itseään. Voimia, yritä jaksaa!
Varmaan vanhemmat, sisarukset ja isovanhemmat surisi ja syyttelisi itseään. Mutta pitääkö mun oikeesti kärsiä joka päivä ja olla elossa vaan siksi että heille ei tulisi paha mieli?
No, itse ajattelen että joo. Paha mieli on aika lievä ilmaus sille, että monen ihmisen elämä voi suistua täysin raiteiltaan. Minä en kestäisi ajatusta sellaisesta vastuusta, vaikken olisikaan seurauksia näkemässä...
25 nyt ei ole yhtään mitään. Palstallakin on paljon vinkujia, jotka alkavat heräämään heikkoon elämäntilanteeseensa 3kympin jälkeen.
Eli ainakaan 10 vuoteen sulla ei ole mitään asiaa luovuttaa. Muutkin täällä on jaksaneet.
Sinccis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa siltä ettet myönnä olevasi ihminen. Jos haluat piiskata itseäsi suorittamaan niin ole hyvä vain.
Sekin kun on addiktio.
Et liene käynyt vallan pohjalla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä samanikäinen nainen kuin sinä. Itselläni ei ole edes mitään virallista diagnoosia, mutta muuten elämä tuntuu turhalta. Siinä mielessä minun on helppo ymmärtää, että sinulla on rankkaa, kun itsellänikin on vaikka siis minun pitäisi olla ihan kunnossa. Olen kokenut paljon pahaa muilta ihmisiltä. Lukio minulla käytynä, mutta se meni aika kehnosti ja en ole päässyt opiskelemaan. Itse en pärjää yhtään sosiaalisissa töissä ja senkin vuoksi aika vähän työkokemusta. Itsellä tulee myös usein ajatuksia että mitä järkeä tässä on. En pysty olemaan sellainen luonteva ja sosiaalinen ihminen ja menneisyyden kokemukset vaikuttavat. Omat vanhemmat eivät tavallaan käsitä yhtään sitä miltä minusta tuntuu ja pitäisi olla aina niin vahva.
Minulla on vielä se ajatus etten koskaan halua lapsia ja sen vuoksi pelkäänkin sitä, että olen koko elämäni yksinäinen. Nytkään ei ole yhtäkään kaveria ja muutenkin ihan häpeän itseäni. Jään vaan aina muista enemmän jälkeen ja muutenkin minua ollaan aina arvosteltu ( esim ulkonäkö). Nyt sattui vielä yksi tilanne kun tuttu "lähti" täältä pois ja sen jälkeen olen lähes päivittäin miettinyt mitä järkeä minunkaan on enää yrittää. Tiedän sen etten varmaan koskaan pysty samaan kuin muut ja nykyisin vielä lähes pelkään ihmisiä. Minua ei jäisi vanhempien lisäksi kukaan kaipaamaan. Silti olen yrittänyt aina ajatella, että katson eteenpäin, mutta kun se ei riitä ja pitäisi muutenkin päästä elämässä johonkin suuntaan. Minulla ei siis ole mitään diagnoosia, mutta muuten en voi hyvin. Ehkä saisin diagnoosin, mutta ei tiedä auttaisiko se sitten mitään. Pystyn jotenkin elämään, mutta en siihen "normaaliin" mitä muut. En tiedä mitä sinulle sanoisin, kun itselläkin samat ajatukset. En oikein pärjää missään ja koen olevani ihan turha ja huono ihminen. Voisin sinulle ehdottaa oppisopimuskoulutusta, kun eräs tuttu ei saanut kouluja käytyä loppuun ja sitten pääsi oppisopimukseen ja viihtyy siellä. Tosin niitä paikkaja on vähän. Ehkä tämä oli ihan turhaa höpinää, mutta haluan sinun tietävän, että myös täällä samoja ajatuksia.
Älä jää odottamaan sitä tsempin ja jaksamisen aikaa, vaan alat vaan tekemään noita asioita mitä haluat.
Kirjoittele somessa ihmisille, osallistu ilmaisille luennoille, matkustele lähiseutua tutkimassa, käy kirjastoissa, mene mukaan johonkin tapaamiseen (fb-ryhmät järjestelee). Parempaa oloa on ehkä turha odottaa, harmi antaa ajan valua siinä hukkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Edellinen jatkaa:
Ja lopeta se syyllisyyden ihanuudessa piehtarointi. Ketään ei kiinnosta. Se on vaan oman itsen tärkeyden korostamista. Olet vaan ja teet kuten haluat. Sanon tämän kaikella hyvällä oikeasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä samanikäinen nainen kuin sinä. Itselläni ei ole edes mitään virallista diagnoosia, mutta muuten elämä tuntuu turhalta. Siinä mielessä minun on helppo ymmärtää, että sinulla on rankkaa, kun itsellänikin on vaikka siis minun pitäisi olla ihan kunnossa. Olen kokenut paljon pahaa muilta ihmisiltä. Lukio minulla käytynä, mutta se meni aika kehnosti ja en ole päässyt opiskelemaan. Itse en pärjää yhtään sosiaalisissa töissä ja senkin vuoksi aika vähän työkokemusta. Itsellä tulee myös usein ajatuksia että mitä järkeä tässä on. En pysty olemaan sellainen luonteva ja sosiaalinen ihminen ja menneisyyden kokemukset vaikuttavat. Omat vanhemmat eivät tavallaan käsitä yhtään sitä miltä minusta tuntuu ja pitäisi olla aina niin vahva.
Minulla on vielä se ajatus etten koskaan halua lapsia ja sen vuoksi pelkäänkin sitä, että olen koko elämäni yksinäinen. Nytkään ei ole yhtäkään kaveria ja muutenkin ihan häpeän itseäni. Jään vaan aina muista enemmän jälkeen ja muutenkin minua ollaan aina arvosteltu ( esim ulkonäkö). Nyt sattui vielä yksi tilanne kun tuttu "lähti" täältä pois ja sen jälkeen olen lähes päivittäin miettinyt mitä järkeä minunkaan on enää yrittää. Tiedän sen etten varmaan koskaan pysty samaan kuin muut ja nykyisin vielä lähes pelkään ihmisiä. Minua ei jäisi vanhempien lisäksi kukaan kaipaamaan. Silti olen yrittänyt aina ajatella, että katson eteenpäin, mutta kun se ei riitä ja pitäisi muutenkin päästä elämässä johonkin suuntaan. Minulla ei siis ole mitään diagnoosia, mutta muuten en voi hyvin. Ehkä saisin diagnoosin, mutta ei tiedä auttaisiko se sitten mitään. Pystyn jotenkin elämään, mutta en siihen "normaaliin" mitä muut. En tiedä mitä sinulle sanoisin, kun itselläkin samat ajatukset. En oikein pärjää missään ja koen olevani ihan turha ja huono ihminen. Voisin sinulle ehdottaa oppisopimuskoulutusta, kun eräs tuttu ei saanut kouluja käytyä loppuun ja sitten pääsi oppisopimukseen ja viihtyy siellä. Tosin niitä paikkaja on vähän. Ehkä tämä oli ihan turhaa höpinää, mutta haluan sinun tietävän, että myös täällä samoja ajatuksia.
Samaistun tosi paljon tähän, myös mulle on sosiaaliset tilanteet tosi vaikeita ja tuntuu etten osaa toimia niissä oikein tai niinkuin muut. Siksi esim. opintoihin liittyvät työharjoittelut on jääneet kesken kun en osaa olla niissä oikein ja ne on tuntuneet muistakin syistä tosi rankoilta. Oppisopimus voisi olla yksi vaihtoehto, sitä en ainakaan ole vielä kokeillut. Tsemppiä sulle!
-ap
Oot niin nuori, ettet millään ole voinut ns kaikkea vielä yrittää. Mt-ongelmat ovat haastavia hoidettavia, mutta siinäkin täytyy ottaa se oma vastuu toipumisessa. Se, että vain etsii uusia aloja, ei ole sitä, valitettavasti. Olet kyllä ilmeisen monia asioita kokeillut ja testannut, eikö mistään ole ollut pidempiaikaista hyötyä? Onko sun toiveet ja tavoitteet liian korkealla? Elämässä ei tosiaan aina saada mitä halutaan, siksi ei ehkä pitäisi olla niin ehdoton oman tuotteliaisuutensa suhteen?
Elä kuten raitis alkoholisti, päivä kerrallaan, samalla ehdit oppia pitämään pienemmistäkin asioista. Vertaistuki on myös erittäin kova sana, sellaiseen kannattaisi mennä ja sitoutua hoitoihin pidemmäksikin aikaa.
Sua ei yhtään auta noi typerät ajatukset, että tuotat isällesi häpeää, mitä sitten? Jos tuotat, niin sitten tuotat häpeää. Isäsi on täysin erillinen ihminen kuin sinä.
Elä omaa elämääsi. Korjaa ja paranna niitä asioita, joita voit. Opi hyväksymään ne viat/puutteet/asiat, joille sinä et voi vaikuttaa.
En ikävä kyllä tiedä vastausta kysymykseesi, milloin on ok luovuttaa. Olen kohtalotoverisi, vaikkakin paljon vanhempi. Krooninen, lääkeresistentti, vaikea masennus, jonka takia olen sairaseläkkeellä. Varmaan kymmenkunta lääkettä kokeiltu, tuloksetta. Mutta nyt on menossa Voxra-kokeilu, ja tuntuu, kuin siitä olisi vähän apua, kun annosta nostettiin kahteen tablettiin aamuisin. Luultavasti sen takia olen pystynyt aloittamaan uudestaan liikuntaharrastukseni. Ja säännöllisen liikunnan avulla yöuneni ovat pidentyneet, mikä on parantanut vointiani.
Nukutko tarpeeksi? Sekin voi masentaa, jos on aina väsynyt. Itselläni Mirtazapin puolikas tablettia illalla riittävän ajoissa ennen nukkumaan menoa on auttanut saamaan edes vähän unta.
Onko sinulla säännöllinen uni- ja ruokailurytmi? Olen huomannut, että siitäkin on ollut apua, että nykyään herään aina samaan aikaan (herätyskellon avulla, vaikka olisi kuinka väsynyt ja haluaisi nukkua lisää), ja pyrin syömään aamiaisen aika pian herättyäni. Tämä oli erään lääkärin neuvo, ja luulen, että säännölliset elämäntavat jostain kumman syystä auttavat, eli ei ole pelkkää tyhjää puhetta ne puheet säännöllisistä elämäntavoista.
Jos romahduksesi tulee aina joulun tienoilla tai ennen, voisiko taustalla olla D-vitamiinivaje? Muutamia kuukausia kesän jälkeen kehoon varastoinut D-vitamiini riittää, mutta talvisin on syytä syödä D-vitamiinia lisäravinteena. Se oman kokemukseni mukaan vaikuttaa jaksamiseen ja mielialaan, parantaa immuunipuolustusta (ei tartu flunssat) jne.. Rasvaisesta kalastakin saa D-vitamiinia, ja vielä omega-3 rasvahappoja, jolla voi olla vaikutusta mielialaoireisiin. Muita vitamiineja, jotka ovat "aivo-vitamiineja" ovat ainakin foolihappo ja B12 (tästä pulaa mm. vegaaneilla). Näitäkin saa pilleripurkista, vaikka paras olisi saada ruoasta. Fineli.fi-sivustolta (googlaa esim. fineli foolihappo) saat selville, missä ruoassa sitä on.
jatkuu...
jatkuu. Tekeekö tuo "parisuhteesi" sinulle hyvää? Itse olen kerran ollut semmoisessa suhteessa, ja omalle itsetunnolleni se oli myrkkyä olla miehen kanssa, joka ei välitä tarpeeksi ryhtyäkseen vakavampaan suhteeseen. Siitä tuli hyväksikäytetty ja arvoton olo. Ja kunnon suhdettahan ei ehkä voi kehittyä kenenkään muun kanssa niin kauan kuin on kiinni (huonossa) suhteessa.
Itse en ole keksinyt mitään sen suurempia elämän merkitykselliseksi tekeviä asioita. Yritän tehdä sellaisia asioita, joista tulee hyvä olo, ja jotka ovat hyväksi terveydelleni: hyvä ja riittävä unenlaatu, riittävä ja vitamiinipitoinen ravinto, liikunta ja muu terveyttä ylläpitävä elämä, hyvä hammashygienia, ihmissuhteet (onneksi on muutama ystävä), alkoholin välttäminen (se masentaa entisestään, se taitaa olla ihan tutkittu juttu), muiden ihmisten auttaminen jne..
Sinun kannattaisi pyytää terveyskeskuslääkäriltä jonkinlainen terveydentilan läpikäynti, sillä voihan olla että sinulla on esim. diabetes, em. D-vitamiinivaje (tai foolihapo tai B12:n) tai muu somaattinen (ei-henkinen) syy masennuksellesi.
Oletko kokeillut varsinaista psykoterapiaa? Itse en ole, joten en osaa sanoa, auttaako. Jos kokeilet, niin käypä hoito -suositus suosittaa nimenomaan kognitiivis-behavioraalista terapiaa.
Ehkä löydät jotain muutakin vinkkiä tästä Käypä hoito -suosituksesta:
http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/suositus?id=hoi50023
Jos sinulla on vakava masennus, ei kuulosta järkevältä hankkia lapsia. Synnytyksen jälkeinen masennus voi kohdata sinua, ja voit joutua entistä pahempaan jamaan, eikä se olisi reilua sitä syntyvää lasta kohtaankaan.
Voisitko saada jotain merkitystä elämääsi jostain sinulle sopivasta luovasta harrastuksesta? Esimerkiksi kirjoittamisesta, kuvataiteesta tai tanssitaiteesta?
Lämpimin terveisin, ja tsemppiä sinulle toivoen!
Vierailija kirjoitti:
Oot niin nuori, ettet millään ole voinut ns kaikkea vielä yrittää. Mt-ongelmat ovat haastavia hoidettavia, mutta siinäkin täytyy ottaa se oma vastuu toipumisessa. Se, että vain etsii uusia aloja, ei ole sitä, valitettavasti. Olet kyllä ilmeisen monia asioita kokeillut ja testannut, eikö mistään ole ollut pidempiaikaista hyötyä? Onko sun toiveet ja tavoitteet liian korkealla? Elämässä ei tosiaan aina saada mitä halutaan, siksi ei ehkä pitäisi olla niin ehdoton oman tuotteliaisuutensa suhteen?
Elä kuten raitis alkoholisti, päivä kerrallaan, samalla ehdit oppia pitämään pienemmistäkin asioista. Vertaistuki on myös erittäin kova sana, sellaiseen kannattaisi mennä ja sitoutua hoitoihin pidemmäksikin aikaa.
Sua ei yhtään auta noi typerät ajatukset, että tuotat isällesi häpeää, mitä sitten? Jos tuotat, niin sitten tuotat häpeää. Isäsi on täysin erillinen ihminen kuin sinä.
Elä omaa elämääsi. Korjaa ja paranna niitä asioita, joita voit. Opi hyväksymään ne viat/puutteet/asiat, joille sinä et voi vaikuttaa.
Mielestäni mua ei kyllä siitä voi syyttää, etten olisi ottanut vastuuta omasta tilanteestani. Olen hakenut itselleni apua aina kun siltä on tuntunut, syönyt kiltisti lääkkeet ja käynyt juttelemassa asioistani ammattilaisten kanssa. Ikinä en ole kieltäytynyt mistään hoitohenkilökunnan ehdotuksista. Oman alan etsimiseen mua on kannustettu psyk. poliklinikan suunnasta, koska koulutus on kuntoutusta jne. Haluaisin vain löytää sellaisen alan, mistä tulee fiilis että tämä on mun juttu, tätä mä osaan, tässä olen hyvä ja tämä mua kiinnostaa. Lääkityksestä ja säännöllisestä jutteluavusta on ollut hyötyä, mutta sitten kun palaan vaikka kouluun tai työelämään ja pitäisi elää perus arkea, niin romahdan aina jonkin ajan kuluttua, pidemmän päälle en jaksa sitä.
Minusta mun tavoitteet ei ole ollenkaan liian korkealla. Haluaisin ihan "tavallisen" elämän ja haluaisin jaksaa normaalia arkea. Löytää kivan työn ja perustaa perheen. Joskus matkustaa johonkin. En haaveile mistään rikkauksista tai "menestymisestä". Toki jos vertaa nykytilanteeseen, niin onhan tuo haaveeni aika kaukana nykyisestä elämästäni.
Olisi helppoa lähteä, jos ei olisi ketään joka jää suremaan.
Tuo on ihan normaalia. Minulla oli samaa pitkään.
Sitten myöhemmin lähes nelikymppisenä sain opiskeltua itselleni ammatin. Nyt olen viherrakentaja ja työtön talvet.
Tykkään kun voi loisia talvet täysin työttömänä ja nauttia ansiosidonnaista. Kesällä voi paiskia vähän töitä että saa uudet kengät ja oluet.
Minusta tuntuu että sulla on liian kovat paineet ja yrität liikaa.
Tulin juuri töistä ja tuossa lapsi sanoi että: "isi mennään ulos leikkimään".
Tokasin että: "isi juo nyt kaljaa ja ei isi jaksa".
Käskin sen piirtää jotain mulle.
Pitäisi tehdä jotain ruokaa vielä mutta kyllähän se iltapalaksi menee. Viimeksi söin lounaan klo 11.
On vähän äkänen olo kun tilillä ei ole juurikaan rahaa enää. Eipä näillä 10e tunti töillä hirveästi rahaa jää kuin vuokraan ja kaljaan.
Ajattelen vähän piristää sua että et sä nyt niin paska ole. Ne muut on paskoja ja etenkin valtio on ihan paska.
Siihen en lähde että pitäisin itseäni paskana sen takia että en jaksa lähteä puoliraatona ulos lapsen kanssa. Se on saanut päiväkodissa olla pihalla ihan tarpeeksi ja mä tartten nyt lepoa. Taitaa ruuat jäädä syömättä taas ja menee yöunetkin, no onneks on kaljaa.