Lue keskustelun säännöt.
En keksi enää mitään syitä elää. Milloin on ok luovuttaa?
24.04.2019 |
Olen 25v nainen. Yli 10v ajan diagnoosina ollut masennus, nyt diag. vaikea masennus. Lisäksi ahdistushäiriö. En ole saanut mitään koulua käytyä, olen aloittanut lukion ja kaksi linjaa ammattikoulussa. Mulla on hyvä päättötodistus enkä ole tyhmä, seuraan yhteiskunnallisia asioita, luen paljon ja haluaisin olla hyödyllinen. Aloitan aina koulun innolla ja saatan jaksaakin sitä melko pitkään, mutta jossain vaiheessa aina romahdan ja opinnot keskeytyy. Nyt viime syksynä aloitin koulussa jonka ajattelin olevan unelma-alaani, vuodenvaihteen jälkeen romahdin kuitenkin totaalisesti ja olen ollut sairaslomalla siitä lähtien. Olen niin pettynyt, kun luulin viimein että löydän sellaisen alan joka kiinnostaa ja mikä jaksaa motivoida, mutta vitut. Romahdin ihan täysin ja olen taas enemmän pohjalla kuin olen koskaan ollut.
Mulla ei ole yhtäkään ystävää, kaverisuhteet kariutui lukion jälkeen kun muut valmistui sieltä ja lähti muualle opiskelemaan ja tekemään uraa. Mulla on "miesystävä" jonka kanssa nähdään aina joskus, hän ei kuitenkaan halua sitoutua. Roikun suhteessa koska se on ainoa sosiaalinen kontaktini ja saan edes läheisyyttä silloin tällöin. Vanhempani ja sisarukseni asuvat toisella paikkakunnalla ja näen heitä aina joskus. Tiedän että isäni häpeää minua vaikka ei sitä ehkä näytä, äiti on ihan ymmärtäväinen mutta tiedän että varmasti hänkin on pettynyt. Olen aina haaveillut omasta perheestä ja se on ollut sellainen viimeinen juttu mikä on pitänyt mua kasassa; että joskus vielä menen naimisiin ja saan olla äiti, mulla on oma perhe. Mutta kuka haluaisi lapsia mun kanssa? Miksi kukaan ottaisi mua vaimoksi tai lapsiensa äidiksi? Olisin varmaan ihan helvetin huono äiti.
Mulla on sellainen fiilis, että olen yrittänyt jo tarpeeksi. Olen ravannut lääkäreillä, psykologeilla, hoitajilla, ollut erilaisten psyk. poliklinikkojen asiakas. Olen kokeillut yli kymmentä eri lääkettä, meditoinut, harrastanut liikuntaa, altistanut itseäni ahdistaville tilanteille, ponnistellut kaikin voimin etten syrjäytyisi ja pakottanut itseni viimeisillä voimilla esim. kouluun. Silti tilanne on tämä.
Milloin on yrittänyt tarpeeksi? Koska saa luovuttaa? Mitä syitä mulla voisi olla pysyä elossa? Yhteiskunnalle mä olen pelkkä haitta, perheelleni häpeä. Koen tilanteesta ihan valtavaa syyllisyyttä enkä koe olevani minkään arvoinen tälläisenä. Mä olen epäonnistunut kaikessa enkä enää uskalla tai jaksa yrittää. Ja se harmittaa mua, koska mulla oli niin suuret toiveet elämälle. Halusin opiskella, nähdä maailmaa, tehdä töitä ja perustaa perheen. Mutta en jaksa tai pysty mihinkään.
Kommentit (66)
Vierailija kirjoitti:
Älä jää odottamaan sitä tsempin ja jaksamisen aikaa, vaan alat vaan tekemään noita asioita mitä haluat.
Kirjoittele somessa ihmisille, osallistu ilmaisille luennoille, matkustele lähiseutua tutkimassa, käy kirjastoissa, mene mukaan johonkin tapaamiseen (fb-ryhmät järjestelee). Parempaa oloa on ehkä turha odottaa, harmi antaa ajan valua siinä hukkaan.
Miksi alapeukut? Olisiko teidän mielestä parempi vain jäädä odottelemaan? Jopas jotakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Älä jää odottamaan sitä tsempin ja jaksamisen aikaa, vaan alat vaan tekemään noita asioita mitä haluat.
Kirjoittele somessa ihmisille, osallistu ilmaisille luennoille, matkustele lähiseutua tutkimassa, käy kirjastoissa, mene mukaan johonkin tapaamiseen (fb-ryhmät järjestelee). Parempaa oloa on ehkä turha odottaa, harmi antaa ajan valua siinä hukkaan.
Nimenomaan, Sellainen JUST DO IT -mentaliteetti auttaa joskus. Tekee vaikka ei ihan huvittaisikaan. Jo siitä tekemisestä (ja että sai edes aloitettua jotain) voi itsestään tulla parempi olo.
Kannattaa yrittää hankkia onnistumisen kokemuksia, vaikka kuinka pieniä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oot niin nuori, ettet millään ole voinut ns kaikkea vielä yrittää. Mt-ongelmat ovat haastavia hoidettavia, mutta siinäkin täytyy ottaa se oma vastuu toipumisessa. Se, että vain etsii uusia aloja, ei ole sitä, valitettavasti. Olet kyllä ilmeisen monia asioita kokeillut ja testannut, eikö mistään ole ollut pidempiaikaista hyötyä? Onko sun toiveet ja tavoitteet liian korkealla? Elämässä ei tosiaan aina saada mitä halutaan, siksi ei ehkä pitäisi olla niin ehdoton oman tuotteliaisuutensa suhteen?
Elä kuten raitis alkoholisti, päivä kerrallaan, samalla ehdit oppia pitämään pienemmistäkin asioista. Vertaistuki on myös erittäin kova sana, sellaiseen kannattaisi mennä ja sitoutua hoitoihin pidemmäksikin aikaa.
Sua ei yhtään auta noi typerät ajatukset, että tuotat isällesi häpeää, mitä sitten? Jos tuotat, niin sitten tuotat häpeää. Isäsi on täysin erillinen ihminen kuin sinä.
Elä omaa elämääsi. Korjaa ja paranna niitä asioita, joita voit. Opi hyväksymään ne viat/puutteet/asiat, joille sinä et voi vaikuttaa.
Mielestäni mua ei kyllä siitä voi syyttää, etten olisi ottanut vastuuta omasta tilanteestani. Olen hakenut itselleni apua aina kun siltä on tuntunut, syönyt kiltisti lääkkeet ja käynyt juttelemassa asioistani ammattilaisten kanssa. Ikinä en ole kieltäytynyt mistään hoitohenkilökunnan ehdotuksista. Oman alan etsimiseen mua on kannustettu psyk. poliklinikan suunnasta, koska koulutus on kuntoutusta jne. Haluaisin vain löytää sellaisen alan, mistä tulee fiilis että tämä on mun juttu, tätä mä osaan, tässä olen hyvä ja tämä mua kiinnostaa. Lääkityksestä ja säännöllisestä jutteluavusta on ollut hyötyä, mutta sitten kun palaan vaikka kouluun tai työelämään ja pitäisi elää perus arkea, niin romahdan aina jonkin ajan kuluttua, pidemmän päälle en jaksa sitä.
Minusta mun tavoitteet ei ole ollenkaan liian korkealla. Haluaisin ihan "tavallisen" elämän ja haluaisin jaksaa normaalia arkea. Löytää kivan työn ja perustaa perheen. Joskus matkustaa johonkin. En haaveile mistään rikkauksista tai "menestymisestä". Toki jos vertaa nykytilanteeseen, niin onhan tuo haaveeni aika kaukana nykyisestä elämästäni.
Kukaanhan ei täällä olekaan sua mistään syyllistämässä, vielä. Kun kerran onnistut saamaan itsesi ns ok kuntoon, keskity seuraavaksi sen ylläpitämiseen pidemmän aikaa, sitten vasta uudestaan opiskelua. Koulun penkille ei kannata mennä raakileena, jos vointi ei ole tarpeeksi kauaa ole ollut hyvä ja luottavainen. Pienin askelin. Opettele edelleen tuntemaan itseäsi, ja opit pitämään voimatkin kasassa.
MIksi ajattelet että sinun pitää löytää joku oma ala ja perhe jne että voit elää onnellisena tai ollenkaan? Riittää vaan että olet elossa ja kuolet sitten kun on tarkoitus. Siihen mennessä voi paljon tapahtua. Ole elossa ja lepää, lopeta suorittaminen ja hyväksynnän hakeminen. Elämän ei tarvitse olla onnellista, sitä ei ole kukaan luvannut. Kun luovut siitä odotuksesta ja muista odotuksista, voit löytää jotain isomapaa. Lue Echardt Tollen Läsnäolon voima. Sen kirjoittaja tajusi jotain ollessaan samassa tilanteessa kuin sinä nyt. Kaikkea hyvää Sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moi ap!
Mulla vähän samanlaista taustaa, tosin sain ne ammattikoulut käytyä. Sain ekan työpaikan 28-vuotiaana ja vaikka palkka on tosi matala, olen jossain kiinni.
Mieti joku kiva ala ja puserra se tutkinto läpi vaikka väkisin. Päätä ettet jätä taas yhtä hommaa kesken vaan suoritat sen loppuun mitä aloitit. Vaikka ala tuntuisi väärältä, on hyvä olla yksi tutkinto taskussa. Muuta tavoitetta et ensi alkuun tarvitse.
Tästä kirjasta ja varsinkin sen tehtävien teosta on itselleni ollut apua:
Irti masennuksesta (Duodecimin eli suomalaisen lääkäriseuran julkaisu):
https://verkkokauppa.duodecim.fi/6471.html
--- se vanhempi masentunut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
... edelliseen liittyen, tästäkin voisi olla hyötyä:
https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito…
(ks. masennus)
Jos tästä universumista missä elämme ei löydä -yhtäkään syytä elää- varsinkin tuon ikäisenä niin en osaa kyllä sanoa juuta enkä jaata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi välittäisit vanhemmista jotka eivät välitä sinusta? Heidän häpeänsä on merkki siitä, että he näkevät sinut objektina eivätkä osaa rakastaa sinua omana itsenäsi, ehdottomasti.
Kaikkien ihmisten elämästä ei tule huippukivaa tai edes tasaisen mukavaa, kuljemme jokainen omaa polkuamme. Siihen ei voi kauheasti vaikuttaa tuollaisessa tilanteessa missä olet, joten on vain energian tuhlausta voivotella ja märehtiä asioita kun ne eivät ole välttämättä kovastikaan muuttumassa. Voihan se muutos toki tullakin, ei sillä, mutta kannattaisi kuitenkin alkaa varautua laskemaan rimaa ellet sitten aio päätyä itsemurhaan. Jos pystyt hyväksymään sen, ettei elämästäsi tule ehkä sellaista kuin olisit toivonut, voit kenties alkaa nähdä elämälläsi muunkinlaisia merkityksiä. Jos et keksi muuta tarkoitusta olemassaolollesi kuin vanhempien miellyttämisen, lisääntymisen ja sosiaalisten normien kuuliaisen täyttämisen, niin hankalaa voi toki tulla.
Olen positiivisesti yllättynyt miten kivoja kommentteja olen saanut. :) Odotin kunnon lyttäystä. Jokainen kommentti on luettu ja ne on laittaneet ajattelemaan, kiitos! Pahin tunnekuohukin vähän rauhoittui. -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
sikspäkkimies kirjoitti:
Tuo on ihan normaalia. Minulla oli samaa pitkään.
Sitten myöhemmin lähes nelikymppisenä sain opiskeltua itselleni ammatin. Nyt olen viherrakentaja ja työtön talvet.
Tykkään kun voi loisia talvet täysin työttömänä ja nauttia ansiosidonnaista. Kesällä voi paiskia vähän töitä että saa uudet kengät ja oluet.
Minusta tuntuu että sulla on liian kovat paineet ja yrität liikaa.
Tulin juuri töistä ja tuossa lapsi sanoi että: "isi mennään ulos leikkimään".
Tokasin että: "isi juo nyt kaljaa ja ei isi jaksa".
Käskin sen piirtää jotain mulle.
Pitäisi tehdä jotain ruokaa vielä mutta kyllähän se iltapalaksi menee. Viimeksi söin lounaan klo 11.
On vähän äkänen olo kun tilillä ei ole juurikaan rahaa enää. Eipä näillä 10e tunti töillä hirveästi rahaa jää kuin vuokraan ja kaljaan.
Ajattelen vähän piristää sua että et sä nyt niin paska ole. Ne muut on paskoja ja etenkin valtio on ihan paska.
Siihen en lähde että pitäisin itseäni paskana sen takia että en jaksa lähteä puoliraatona ulos lapsen kanssa. Se on saanut päiväkodissa olla pihalla ihan tarpeeksi ja mä tartten nyt lepoa. Taitaa ruuat jäädä syömättä taas ja menee yöunetkin, no onneks on kaljaa.
Kuulostaa siltä että olet löytänyt itsellesi hyvän tavan elää, mikäs siinä. Mä en kuitenkaan haluaisi loisia vaan olla kykenevä tekemään jotain, esim. opiskelemaan tai tekemään töitä.
-ap
Niin no loisia on aika ilkeästi ilmaistu kun talvisin olen se isä joka antaa kaiken aikansa lapsille ja kesällä olen juoppo duunari.
Kun tulee noin seiskan aikaan illalla kotiin niin ei siinä enää lenkille lähdetä kun on kaloreita poltettu päivän aikana töissä se 1000-2000. Lähinnä olutta voi hörppiä ja relata sohvalla.
Pitää vaan kärsiä tää kesä että voi talvella antaa lapsille aikaansa. Nyt ei pysty keskittymään edes tähän nettikeskusteluun vaikka yritin tsempata.
Ehkä ongelma on siinä, että koet huonoa oloa romahtamisesta. Yrititkö liikaa ja väsytit itsesi? Ole armollinen itsellesi. Voit yrittää opiskelua myöhemmin, kun sinulla on enemmän voimia. Mutta koita kevyemmin. Kaikilla meillä ei ole samanlaisia voimia ja se on ihan ok. Itsen syyttely vie sinua kyllä alemmas ja olosi vain kurjenee, joten siitä täytyisi päästä pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi välittäisit vanhemmista jotka eivät välitä sinusta? Heidän häpeänsä on merkki siitä, että he näkevät sinut objektina eivätkä osaa rakastaa sinua omana itsenäsi, ehdottomasti.
Kaikkien ihmisten elämästä ei tule huippukivaa tai edes tasaisen mukavaa, kuljemme jokainen omaa polkuamme. Siihen ei voi kauheasti vaikuttaa tuollaisessa tilanteessa missä olet, joten on vain energian tuhlausta voivotella ja märehtiä asioita kun ne eivät ole välttämättä kovastikaan muuttumassa. Voihan se muutos toki tullakin, ei sillä, mutta kannattaisi kuitenkin alkaa varautua laskemaan rimaa ellet sitten aio päätyä itsemurhaan. Jos pystyt hyväksymään sen, ettei elämästäsi tule ehkä sellaista kuin olisit toivonut, voit kenties alkaa nähdä elämälläsi muunkinlaisia merkityksiä. Jos et keksi muuta tarkoitusta olemassaolollesi kuin vanhempien miellyttämisen, lisääntymisen ja sosiaalisten normien kuuliaisen täyttämisen, niin hankalaa voi toki tulla.
Musta tuntuu että moni ymmärsi tilanteeni niin, että kokisin jotenkin paineita perheen perustamiseen tai ajattelisin että niin "kuuluu" tehdä. Äitiys on asia mistä olen haaveillut lapsesta saakka, se on mun unelma. En halua sitä siksi että koen että niin pitäisi tehdä.
Tuo työ- tai opiskelujuttu on vähän eri, siitä koen paljonkin paineita. Vanhempien miellyttäminen ei mua kiinnosta, mutta ei se tietenkään kivalta tunnu jos tietää että oma isä tai häpeää sua. -ap
sikspäkkimies kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
sikspäkkimies kirjoitti:
Tuo on ihan normaalia. Minulla oli samaa pitkään.
Sitten myöhemmin lähes nelikymppisenä sain opiskeltua itselleni ammatin. Nyt olen viherrakentaja ja työtön talvet.
Tykkään kun voi loisia talvet täysin työttömänä ja nauttia ansiosidonnaista. Kesällä voi paiskia vähän töitä että saa uudet kengät ja oluet.
Minusta tuntuu että sulla on liian kovat paineet ja yrität liikaa.
Tulin juuri töistä ja tuossa lapsi sanoi että: "isi mennään ulos leikkimään".
Tokasin että: "isi juo nyt kaljaa ja ei isi jaksa".
Käskin sen piirtää jotain mulle.
Pitäisi tehdä jotain ruokaa vielä mutta kyllähän se iltapalaksi menee. Viimeksi söin lounaan klo 11.
On vähän äkänen olo kun tilillä ei ole juurikaan rahaa enää. Eipä näillä 10e tunti töillä hirveästi rahaa jää kuin vuokraan ja kaljaan.
Ajattelen vähän piristää sua että et sä nyt niin paska ole. Ne muut on paskoja ja etenkin valtio on ihan paska.
Siihen en lähde että pitäisin itseäni paskana sen takia että en jaksa lähteä puoliraatona ulos lapsen kanssa. Se on saanut päiväkodissa olla pihalla ihan tarpeeksi ja mä tartten nyt lepoa. Taitaa ruuat jäädä syömättä taas ja menee yöunetkin, no onneks on kaljaa.
Kuulostaa siltä että olet löytänyt itsellesi hyvän tavan elää, mikäs siinä. Mä en kuitenkaan haluaisi loisia vaan olla kykenevä tekemään jotain, esim. opiskelemaan tai tekemään töitä.
-ap
Niin no loisia on aika ilkeästi ilmaistu kun talvisin olen se isä joka antaa kaiken aikansa lapsille ja kesällä olen juoppo duunari.
Kun tulee noin seiskan aikaan illalla kotiin niin ei siinä enää lenkille lähdetä kun on kaloreita poltettu päivän aikana töissä se 1000-2000. Lähinnä olutta voi hörppiä ja relata sohvalla.
Pitää vaan kärsiä tää kesä että voi talvella antaa lapsille aikaansa. Nyt ei pysty keskittymään edes tähän nettikeskusteluun vaikka yritin tsempata.
En tarkoittanut ilkeillä! Käytin ilmaisua "loisia", kun käytit sitä itsekin.
Oot vielä nuori ja asiat voi kääntyä paremmiksi nopeastikin, joskus kannattaa vain odottaa. Ootko kiinnostunut uskonasioista? Jeesus rakastaa sua ja haluaa kuulla susta. Avaa Raamattu, löydät elämän :-)
Hei ap, en yleensä kommentoi täällä mutta nyt tuli tarve avata suuni. Kirjoituksesi kolahti kunnolla olen 24 vuotias samassa tilanteessa oleva. Masennusta ja ahdistusta on taustalla. samaa kysymystä olen itsekkin miettinyt. Mutta vanhempieni takia en voi tehdä itselleni mittään, en halua satuttaa heitä.
Monet ajatuksistasi oli tuttuja. Tuntuu etten ole elänyt olenkaan nuoruutta, tai elänyt ollenkaan. Olen yrittänyt ja yrittänyt ja toivo paremmasta on ollut tähän saakka jonka avulla olen jaksanut. Mutta nyt on enään vaikea uskoa että asiat voisivat muuttua. Itsekkin haluasin perheen ja lapsia, mutta en ole varma olisinko hyvä äiti.
Tunnen myös syvää syyllisyyttä tilanteestani. Itsellä on periaatteessa kaikki hyvin, ja edellytykset vaikka mihin, joten varmaankin omaa syytä tilanteeni on.
Sähköposti osoitteni on ash_tshiu94@hotmail.com Jos saataisiin joku ryhmä aikaiseksi, jossa voitaisiin jakaa kokemuksia ja tsempata toisia. kaikki samassa tilanteessa olevat nuoret aikuiset lähettäkää viestiä.
Tunnistan tässä paljon itseäni. Haluaisin halata sua ja sanoa, että vaikka sitä ei just nyt tunne, elämä tuo vielä valoisiakin asioita eteen. Yksi päivä kerrallaan. Ja sitten jossain vaiheessa huomaa, että onneksi olen yhä täällä. Uteliaisuus elämää kohtaan ja kiitollisuus (ei feikki tekopirteys) on paras vastalääke masennukselle ja lamaavalle ahdistukselle. Kaikkea hyvää!
Vierailija kirjoitti:
sikspäkkimies kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
sikspäkkimies kirjoitti:
Tuo on ihan normaalia. Minulla oli samaa pitkään.
Sitten myöhemmin lähes nelikymppisenä sain opiskeltua itselleni ammatin. Nyt olen viherrakentaja ja työtön talvet.
Tykkään kun voi loisia talvet täysin työttömänä ja nauttia ansiosidonnaista. Kesällä voi paiskia vähän töitä että saa uudet kengät ja oluet.
Minusta tuntuu että sulla on liian kovat paineet ja yrität liikaa.
Tulin juuri töistä ja tuossa lapsi sanoi että: "isi mennään ulos leikkimään".
Tokasin että: "isi juo nyt kaljaa ja ei isi jaksa".
Käskin sen piirtää jotain mulle.
Pitäisi tehdä jotain ruokaa vielä mutta kyllähän se iltapalaksi menee. Viimeksi söin lounaan klo 11.
On vähän äkänen olo kun tilillä ei ole juurikaan rahaa enää. Eipä näillä 10e tunti töillä hirveästi rahaa jää kuin vuokraan ja kaljaan.
Ajattelen vähän piristää sua että et sä nyt niin paska ole. Ne muut on paskoja ja etenkin valtio on ihan paska.
Siihen en lähde että pitäisin itseäni paskana sen takia että en jaksa lähteä puoliraatona ulos lapsen kanssa. Se on saanut päiväkodissa olla pihalla ihan tarpeeksi ja mä tartten nyt lepoa. Taitaa ruuat jäädä syömättä taas ja menee yöunetkin, no onneks on kaljaa.
Kuulostaa siltä että olet löytänyt itsellesi hyvän tavan elää, mikäs siinä. Mä en kuitenkaan haluaisi loisia vaan olla kykenevä tekemään jotain, esim. opiskelemaan tai tekemään töitä.
-ap
Niin no loisia on aika ilkeästi ilmaistu kun talvisin olen se isä joka antaa kaiken aikansa lapsille ja kesällä olen juoppo duunari.
Kun tulee noin seiskan aikaan illalla kotiin niin ei siinä enää lenkille lähdetä kun on kaloreita poltettu päivän aikana töissä se 1000-2000. Lähinnä olutta voi hörppiä ja relata sohvalla.
Pitää vaan kärsiä tää kesä että voi talvella antaa lapsille aikaansa. Nyt ei pysty keskittymään edes tähän nettikeskusteluun vaikka yritin tsempata.
En tarkoittanut ilkeillä! Käytin ilmaisua "loisia", kun käytit sitä itsekin.
Joo tarkoitin että oli aika ilkeästi itsestä ilmaistu että muka loisisin. Enhän mä loisi vaan otan lomat ja edut itselleni, kun pätkätöistä ei tule lomia ja ylitöistäkään ei maksella. Ihan hyvällä omalla tunnolla vedän lonkkaa koko talven.
Ja jos sellaista ihmistä ei ole, sellainen pitää hankkia!