Lue keskustelun säännöt.
En keksi enää mitään syitä elää. Milloin on ok luovuttaa?
24.04.2019 |
Olen 25v nainen. Yli 10v ajan diagnoosina ollut masennus, nyt diag. vaikea masennus. Lisäksi ahdistushäiriö. En ole saanut mitään koulua käytyä, olen aloittanut lukion ja kaksi linjaa ammattikoulussa. Mulla on hyvä päättötodistus enkä ole tyhmä, seuraan yhteiskunnallisia asioita, luen paljon ja haluaisin olla hyödyllinen. Aloitan aina koulun innolla ja saatan jaksaakin sitä melko pitkään, mutta jossain vaiheessa aina romahdan ja opinnot keskeytyy. Nyt viime syksynä aloitin koulussa jonka ajattelin olevan unelma-alaani, vuodenvaihteen jälkeen romahdin kuitenkin totaalisesti ja olen ollut sairaslomalla siitä lähtien. Olen niin pettynyt, kun luulin viimein että löydän sellaisen alan joka kiinnostaa ja mikä jaksaa motivoida, mutta vitut. Romahdin ihan täysin ja olen taas enemmän pohjalla kuin olen koskaan ollut.
Mulla ei ole yhtäkään ystävää, kaverisuhteet kariutui lukion jälkeen kun muut valmistui sieltä ja lähti muualle opiskelemaan ja tekemään uraa. Mulla on "miesystävä" jonka kanssa nähdään aina joskus, hän ei kuitenkaan halua sitoutua. Roikun suhteessa koska se on ainoa sosiaalinen kontaktini ja saan edes läheisyyttä silloin tällöin. Vanhempani ja sisarukseni asuvat toisella paikkakunnalla ja näen heitä aina joskus. Tiedän että isäni häpeää minua vaikka ei sitä ehkä näytä, äiti on ihan ymmärtäväinen mutta tiedän että varmasti hänkin on pettynyt. Olen aina haaveillut omasta perheestä ja se on ollut sellainen viimeinen juttu mikä on pitänyt mua kasassa; että joskus vielä menen naimisiin ja saan olla äiti, mulla on oma perhe. Mutta kuka haluaisi lapsia mun kanssa? Miksi kukaan ottaisi mua vaimoksi tai lapsiensa äidiksi? Olisin varmaan ihan helvetin huono äiti.
Mulla on sellainen fiilis, että olen yrittänyt jo tarpeeksi. Olen ravannut lääkäreillä, psykologeilla, hoitajilla, ollut erilaisten psyk. poliklinikkojen asiakas. Olen kokeillut yli kymmentä eri lääkettä, meditoinut, harrastanut liikuntaa, altistanut itseäni ahdistaville tilanteille, ponnistellut kaikin voimin etten syrjäytyisi ja pakottanut itseni viimeisillä voimilla esim. kouluun. Silti tilanne on tämä.
Milloin on yrittänyt tarpeeksi? Koska saa luovuttaa? Mitä syitä mulla voisi olla pysyä elossa? Yhteiskunnalle mä olen pelkkä haitta, perheelleni häpeä. Koen tilanteesta ihan valtavaa syyllisyyttä enkä koe olevani minkään arvoinen tälläisenä. Mä olen epäonnistunut kaikessa enkä enää uskalla tai jaksa yrittää. Ja se harmittaa mua, koska mulla oli niin suuret toiveet elämälle. Halusin opiskella, nähdä maailmaa, tehdä töitä ja perustaa perheen. Mutta en jaksa tai pysty mihinkään.
Kommentit (66)
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ongelma on siinä, että koet huonoa oloa romahtamisesta. Yrititkö liikaa ja väsytit itsesi? Ole armollinen itsellesi. Voit yrittää opiskelua myöhemmin, kun sinulla on enemmän voimia. Mutta koita kevyemmin. Kaikilla meillä ei ole samanlaisia voimia ja se on ihan ok. Itsen syyttely vie sinua kyllä alemmas ja olosi vain kurjenee, joten siitä täytyisi päästä pois.
Olisikohan mahdollista järjestää sellaista osa-aikaista opiskelua, jossa tilapäiset vakavammat masennusjaksot eivät romuttaisi kokonaan opintoja, vaan voisi joustavasti jatkaa sitten, kun on taas parempi olo? Etäopiskelu? Iltalukio? Kesäyliopisto? AIkuislukio? Verkkokurssit?
http://www.eira.fi/fi/palvelut-opiskelijoille/lukio/opiskelumuodot/omaa…
https://www.karelia.fi/fi/koulutus/avoin-amk/opintotarjonta (omaan tahtiin)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On ok luovuttaa ihan milloin sinusta siltä tuntuu. Postauksestasi päätellen toivot kyllä muunlaista ratkaisua. Toivottavasti löydät sellaisen.
Samat ajatukset täällä. Jos olisi enemmän rahaa niin varmaan muuttaisin johonkin korpeen mökkiin ja eläisin siellä. En nimettäin enää jaksa ihmisiä kovinkaan hyvin ja paljon kamalia en ollut elämässäni. Pärjään jotenkin jos vaan saan mennä oman itseni mukaan, mutta sitten kun pitäisi kestää kiirettä, stressiä, tulla kaikkien ihmisten kanssa toimeen, olla vastuussa ja tähän vielä kaikki muiden toiveet en en enää jaksa. Olen yleensä aina se, joka antaa periksi ja haluaa mieluummin miellyttää muita. Sen vuoksi minut on aina niin helppo sivuuttaa ja monet ovat olleet todella ilkeitä. En jaksa enää sellaista. Silti haluaisin, että minulla olisi paikka maailmassa ja kuuluisin johonkin. Nyt olen ihan juureton ihminen ilman mitään läheisiä ja muutenkin ihan hirveän yksin. Toisaalta en edes pärjää missään isossa porukassa ja en luota hyvin muihin. Tavalaan olen mieluummin yksin kuin ikävässä seurassa jota en enää kestä.
(41 jatkaa) kehomme ja mielemme ovat yhteydessä toisiinsa ja saamme jatkuvasti viestejä siitä, toimimmeko itseämme kohtaan rakastavasti eli "oikein" vai emme. Jos esim. olet opiskelu- tai työpäivän jälkeen aivan poikki ja vihaat itseäsi, se voi kertoa siitä että työssäsi tai opiskelutyylissä on jotakin mikä sotii tarpeitasi vastaan. Ratkaisu voi löytyä joko siitä, että vaihtaa koulua tai työpaikkaa, mutta joskus on kyse myös siitä että tarvittavia työkaluja jaksamiselle puuttuu. Esim. itse jaksan omassa arjessani tasan siksi, että olen tehnyt siitä itseni näköistä. Minä tiedän jo ennalta, että jos joudun olemaan työpäivän ajan ihmisten kanssa ja sosiaalinen, voidakseni hyvin minun täytyy varata reilusti aikaa yksinololle ja rauhoittumiselle sekä ennen että jälkeen. Tämä tarkoittaa sitä, että joudun sanomaan "ei" jatkuvasti ja pitämään kalenterin (varmasti monen mielestä) epätyypillisen tyhjänä/väljänä. En kysy mitään tavallisia päätöksiä tehdessä (kuten vaikkapa jos saan kutsun jonnekin, joku pyytää minua tekemään jotakin, koen itse painetta tai halua tehdä jotakin tms) siihen "mielipidettä" tai lupaa ympäristöltä, vaan kysyn itseltäni kysymyksen "Tukeeko tämä hyvinvointiani?" ja teen pienimmätkin päätökset sen mukaan. Esim. tänään olen kieltäytynyt läheisen ja rakkaan ystäväni tapaamisesta, koska tiedän että se olisi vaatinut luonnollisen unirytmini muuttamista. Olen kieltäytynyt työtarjouksista, koska tiedän että voidakseni hyvin (eli ollakseni onnellinen) minulla täytyy olla viikossa tarpeeksi vapaapäiviä ja sen verran lyhyitä päiviä, että pysyn kasassa. Olen lopettanut koulussa, jossa opiskelu oli kiinnostavaa mutta liian kuluttavaa ja stressaavaa. Olen sanonut "ei" tuhansia kertoja, jotta aikaa ja energiaa jää niille tärkeimmille asioille: unelle, levolle, liikunnalle, läsnäololle, mieleisille harrastuksille joista saan iloa. Olen saanut satoja kertoja kuulla olevani laiska, lintsari, kapinallinen yms. sellaisten ihmisten suusta jotka eivät lainkaan ymmärrä persoonaani. Olen saanut kuulla vähättelyä, kyseenalaistamista ja suoraa epäilyä mielenterveysongelmistani, koska voidessani hyvin (eli silloin kun elän arkeani omissa rajoissani ja herkkyyteni ehdoilla) en vaikuta masentuneelta tai sairaalta ihmiseltä.
Tietenkään ihminen ei vaikuta sairaalta tai stressaantuneelta silloin, kun hän ei ole kroonisesti stressaavassa ja uuvuttavassa tilanteessa ja kun hänellä on tilaa, aikaa ja resursseja pitää itsestään huolta. Mutta auta armias, jos minut laitettaisiin yhtäkkiä toisenlaiseen tilanteeseen: esim. pakotettaisiin asumaan muiden ihmisten kanssa, olemaan asiakaspalvelutyössä ja minulta riistettäisiin niitä henkisiä ja fyysisiä henkireikiäni. Sekoaisin parissa viikossa ja palaisin loppuun niin pahasti, että siitä suosta nouseminen ja parantuminen kestäisi pahimmillaan vuosia. Sillä ei ole mitään väliä, ymmärtääkö kukaan muu sinua ja tarpeitasi syvällisesti, jos itse tiedät, mistä on kyse. Herkkyys (tai mikä tahansa ominaisuus jota et ole vielä ymmärtänyt itsessäsi) ei ole sinun "kirouksesi", vaan se on voimavarasi, jota et vaan ole oppinut valjastamaan oikein. Kun ymmärryksesi itseäsi kohtaan lisääntyy, opit räätälöimään elämästäsi enemmän itsesi näköistä. Kun alat elämään oman hyvinvointisi (huom! ei yhteiskunnan odotusten ja paineiden!) ehdoilla, masennus hellittää. Sinun EI ole tarkoitus kuolla tai muuttua erilaiseksi ihmiseksi. Sinun on vain tarkoitus oppia itsestäsi niin paljon, että opit sanomaan EI kaikelle mikä ei tue sinun onnellisuuttasi. Toivottavasti tästä oli edes jotain pientä hyötyä.<3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oot niin nuori, ettet millään ole voinut ns kaikkea vielä yrittää. Mt-ongelmat ovat haastavia hoidettavia, mutta siinäkin täytyy ottaa se oma vastuu toipumisessa. Se, että vain etsii uusia aloja, ei ole sitä, valitettavasti. Olet kyllä ilmeisen monia asioita kokeillut ja testannut, eikö mistään ole ollut pidempiaikaista hyötyä? Onko sun toiveet ja tavoitteet liian korkealla? Elämässä ei tosiaan aina saada mitä halutaan, siksi ei ehkä pitäisi olla niin ehdoton oman tuotteliaisuutensa suhteen?
Elä kuten raitis alkoholisti, päivä kerrallaan, samalla ehdit oppia pitämään pienemmistäkin asioista. Vertaistuki on myös erittäin kova sana, sellaiseen kannattaisi mennä ja sitoutua hoitoihin pidemmäksikin aikaa.
Sua ei yhtään auta noi typerät ajatukset, että tuotat isällesi häpeää, mitä sitten? Jos tuotat, niin sitten tuotat häpeää. Isäsi on täysin erillinen ihminen kuin sinä.
Elä omaa elämääsi. Korjaa ja paranna niitä asioita, joita voit. Opi hyväksymään ne viat/puutteet/asiat, joille sinä et voi vaikuttaa.
Mielestäni mua ei kyllä siitä voi syyttää, etten olisi ottanut vastuuta omasta tilanteestani. Olen hakenut itselleni apua aina kun siltä on tuntunut, syönyt kiltisti lääkkeet ja käynyt juttelemassa asioistani ammattilaisten kanssa. Ikinä en ole kieltäytynyt mistään hoitohenkilökunnan ehdotuksista. Oman alan etsimiseen mua on kannustettu psyk. poliklinikan suunnasta, koska koulutus on kuntoutusta jne. Haluaisin vain löytää sellaisen alan, mistä tulee fiilis että tämä on mun juttu, tätä mä osaan, tässä olen hyvä ja tämä mua kiinnostaa. Lääkityksestä ja säännöllisestä jutteluavusta on ollut hyötyä, mutta sitten kun palaan vaikka kouluun tai työelämään ja pitäisi elää perus arkea, niin romahdan aina jonkin ajan kuluttua, pidemmän päälle en jaksa sitä.
Minusta mun tavoitteet ei ole ollenkaan liian korkealla. Haluaisin ihan "tavallisen" elämän ja haluaisin jaksaa normaalia arkea. Löytää kivan työn ja perustaa perheen. Joskus matkustaa johonkin. En haaveile mistään rikkauksista tai "menestymisestä". Toki jos vertaa nykytilanteeseen, niin onhan tuo haaveeni aika kaukana nykyisestä elämästäni.
Rivien välistä jotenkin aistisin sellaista että keskityt liikaa toteuttamaan muiden mielipiteitä. Olet vielä kovin nuori ja sinulla on vielä paljon aikaa löytää oma paikkasi maailmassa. Joillekin se tulee helposti, joillekin vaikeamman etsinnän kautta. Ajattele elämää tutkimusmatkana itseesi, ilman suorittamispaineita, mieti oikeasti, mitä sinä haluat. Et löydä vastausta päivässä, viikossa tai kuukaudessakaan, mutta jos rupeat kysymään itseltäsi päivittäin "mitä minä oikeasti haluan", jotain asioita ehkä tulee mieleen jotka voivat viedä eteenpäin. Kun teet jotain, kysy itseltäsi, "haluanko tätä oikeasti"? Ehkä et keksi mitään tilalle, mutta jo asioiden kyseenalaistaminen vie ajatusketjua muutokseen.
Jos on varaa, suosittelisin ehdottomasti irtiottona matkustamista ihan jonnekin muualle pariksi viikoksi, mieluummin johonkin ulkomaille. Joskus on mentävä kauas, jotta urautunut ajatusmalli saa ravistelua, ja siitä voi sitten kehittyä ihan uudenlaisia ajatuskuvioita omasta elämästä. Itselläni tämä on toiminut erittäin hyvin. Jos elää päivästä toiseen niissä ympyröissä, jotka tuottavat masennusta ja ahdistusta, ei enää näe mahdollisuuksia mihinkään muuhun.
Tsemppiä sinulle rutkasti, mielestäni sinun ei kannata luovuttaa vaan sitkeästi etsiä uudenlaisia ajatuskuvioita ravistelemalla jokapäiväistä elämääsi. Kokeile jotain uutta harrastusta tai asiaa vaikka ei kiinnosta yhtään. Masentunutta mieltä nyt ei kauheasti kiinnosta mikään, joten pitää pakottautua ulos totutusta kaavasta, jotta asiat voivat muuttua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tsemppiä AP. Et ole yksin tuollaisessa tilanteessa. Ole armollinen ja lopeta itsesi ruoskiminen. Mitä tulee perheeseesi, tuskin ne sua häpeää, ja mitä sitten vaikka häpeäisikin? Et ole mitään velkaa heille tai yhteiskunnalle. Keskity omaan elämääsi ja siihen mikä sinusta tuntuu hyvältä ja unohda mitä muut saattaisivat ajatella. Masennus on sairaus eikä siitäkään tarvitse tuntea häpeää. Olet vielä melko nuori ja jos ja kun pääset pois kuopasta sinulla on varmasti paljon hyviä vuosia edessä.
Mikään mitä kirjoitit ei tee sinusta huonoa äitiä tai kumppania. Ymmärrettävästi sinulla on huono itsetunto mutta onneksi sitä voi kehittää. Pysy vahvana äläkä luovuta *hali*.
Jeesus rakastaa sinua, Jumalalla on suunnitelma elämällesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsemurhalla murhaat samalla vanhempiesi loppuelämän. Oma lapseni päätyi siihen ratkaisuun, enkä koskaan tule siitä toipumaan. Sitä vastoin hän olisi saattanut toipua omasta mielenterveysongelmastaan, jos olisi sinnitellyt. Koko ajan kehitetään parempia lääkkeitä, kuollutta ei voi kehitys herättää henkiin. Itse en voisi toivottomuudestani huolimatta kuvitellakaan aiheuttavani kenellekään sellaista tuskaa.
Eli ole hyvä ja sinnittele, jos suinkin pystyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi välittäisit vanhemmista jotka eivät välitä sinusta? Heidän häpeänsä on merkki siitä, että he näkevät sinut objektina eivätkä osaa rakastaa sinua omana itsenäsi, ehdottomasti.
Kaikkien ihmisten elämästä ei tule huippukivaa tai edes tasaisen mukavaa, kuljemme jokainen omaa polkuamme. Siihen ei voi kauheasti vaikuttaa tuollaisessa tilanteessa missä olet, joten on vain energian tuhlausta voivotella ja märehtiä asioita kun ne eivät ole välttämättä kovastikaan muuttumassa. Voihan se muutos toki tullakin, ei sillä, mutta kannattaisi kuitenkin alkaa varautua laskemaan rimaa ellet sitten aio päätyä itsemurhaan. Jos pystyt hyväksymään sen, ettei elämästäsi tule ehkä sellaista kuin olisit toivonut, voit kenties alkaa nähdä elämälläsi muunkinlaisia merkityksiä. Jos et keksi muuta tarkoitusta olemassaolollesi kuin vanhempien miellyttämisen, lisääntymisen ja sosiaalisten normien kuuliaisen täyttämisen, niin hankalaa voi toki tulla.
Musta tuntuu että moni ymmärsi tilanteeni niin, että kokisin jotenkin paineita perheen perustamiseen tai ajattelisin että niin "kuuluu" tehdä. Äitiys on asia mistä olen haaveillut lapsesta saakka, se on mun unelma. En halua sitä siksi että koen että niin pitäisi tehdä.
Tuo työ- tai opiskelujuttu on vähän eri, siitä koen paljonkin paineita. Vanhempien miellyttäminen ei mua kiinnosta, mutta ei se tietenkään kivalta tunnu jos tietää että oma isä tai häpeää sua. -ap
No selvästihän sinä jonkinlaisia paineita koet, kun kerrat asiasta puhut. Sanot pelokkaana, ettei kukaan halua sinua lastensa äidiksi ja että olisit huono äiti. Tämä kertoo siitä, että koet perheen perustamisen kuuluvan normaaliin elämään jota sinäkin haluat, mutta mitä et voi mielialahäiriösi vuoksi saada. Olipa kyse haaveesta tai pakosta, niin noin sinä tunnet ja ajattelet.
Minä otin vain kantaa siihen, että rimaa kannattaisi laskea ja lopettaa murehtiminen, jos em. asioiden saavuttaminen on mahdotonta. Kuten sanoin, kaikkien elämä ei ole ruusuilla tanssimista eikä aina saa toiveitaan toteutumaan. Sama koskee myös työtä ja opiskelua, matkustelua, omistusasunnon hankintaa yms. Jos et saa jotain asiaa kohtuullisesta vaivannäöstä ja ponnistelusta huolimatta, niin silloin on parempi unohtaa nuo asiat ja keksiä muuta tekemistä.
Huomaan että ajattelussasi on vielä paljon ristiriitaisuutta. Ehkä et halua kohdata totuutta tai ehkä et näe sitä, mutta sairasta lastaan häpeävät vanhemmat ovat myrkyllisiä, eikä sairaan lapsen tarvitse kantaa huolta heidän itsekkäistä tunteistaan. Sinun on kasvettava aikuiseksi ja katkaistava napanuora.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silloin, kun ei ole ketään, joka jäisi suremaan ja syyttelemään itseään. Voimia, yritä jaksaa!
Varmaan vanhemmat, sisarukset ja isovanhemmat surisi ja syyttelisi itseään. Mutta pitääkö mun oikeesti kärsiä joka päivä ja olla elossa vaan siksi että heille ei tulisi paha mieli?
Pitää
Luonto voi olla parantava paikka, ainakin pikkuisen, metsässä sielu lepää ja veden äärellä.
Kauneuskin voi parantaa pikkuisen, taidenäyttelyt esim..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lasten tekemisessä vakavasti masentuneena on sekin huono puoli, että mitä jos käy niin kuin opiskelussa on käynyt, eli voimat loppuvatkin kesken? Lasten kasvatus on maratoonilaji, ei mikään pikaspurtti. Lapset ovat sun lapsia koko elinikänsä ajan, ja saattavat vielä tuota omatkin lapsensa sinulle hoitoon. Jos puolen vuoden päästä lapsen syntymästä huomaat, että nyt voimat alkavat uupua, et sitä lasta voi mihinkään palautta (tai vaihtaa toiseen, helpompaan). Varsinkin jos on erityislapsi, on se äitinä olo vielä paljon työläämpää ja stressaavampaa kuin tavallisten ja helppojen lasten kanssa. Toivottavasti et edes harkitse lastentekoa, ennen kuin olet aivan varmasti parantunut masennuksesta. Ihan sinun itsesi ja niiden syntymättömien lastenkin takia. Kannattaa lisäksi ottaa selville, onko sinulla isompi riski sairastua synnytksen jälkeiseen masennukseen. En halua olla unelmanmurskaaja, mutta nimenomaan tuota unelmaa kannattaisi tarkastella kriittisesti, sillä siinä ei ole vain sinun omasta hyvinvoinnistasi.
Voisitko toteuttaa hoivaviettiäsi(jos siitä johtuu?) muilla tavoin, keksiä jonkun vaihtoehtoisen unelman, joka tyydyttäisi perimmäisiä tarpeitasi?
Aloituskirjoittajalle. Minusta sinulla on kyky ilmaista selkeästi ajatuksiasi. Mitä jos alkaisit kirjoittaa päiväkirjaa tai blogia? Ja sitten ehkä myöhemmin vaikka näiden perustella kirjan? Varmaankin sellainen voimavarakeskeinen itsensä voimaannuttamiseen tähtäävä kirjoittaminen voisi olla terapeuttista, missä pohtisit kutakin yksittäistä käytännön ongelmaa, ja sitten tekisit sotasuunnitelman, miten ongelman voisit kohdata ja ratkaista - pieniin askeliin jakaen, niin ettei tehtävä tunnu ihan mahdottomalta. Voisit yrittää kehua itseäsi (kirjoittaen taikka ääneen) aina, kun olet onnistunut jossain osatavoitteessasi, vaikka kuinka pienessä. Voisit miettiä, mitkä ominaisuutesi, tietosi ja taitosi auttoivat sinua selviytymään haasteesta. (Ja mitä tietoja tai taitoja tarvitset seuraavaa haasteesta selviytymistä varten.) Näin ikään kuin dokumentoisit oman polkusi nykytilastasi aina siihen pisteeseen asti, jolloin olet saavuttanut tavoitteesi, esim. masennuksesta parantuminen tai sen kanssa elämään oppiminen. Ties vaikka tällainen dokumentointi poikisi sitten aikanaan vaikka tietokirjan siten, miten selättää masennus, josta voisi olla hyötyä ja iloa lukemattomille muillekin ihmisille.
Koeta siis keskittyä siis voimavaroihisi - älä heikkouksiisi, eikä menneisyyden märehtimiseen tai tulevaisuudesta angstaamiseen. Yritä olla lempeä ja salliva itseäsi kohtaan, yritä olla itse itsesi paras ystävä, kannustava, kehuva ja tsemppaava!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisikohan Suomen mielenterveysseurasta jotain hyötyä ja iloa sinulle?
Sinulla on tarina kerrottavana
Revontulet, Huippuvuoret, Niagara, Tahiti, Suuri valliriutta, Firentze, Eremitaasi
Kissanpojat
Sauna ja sen jälkeinen hyvä olo
Pulahtaminen järveen
Pyöräily
Hiihto keväthangella
Hyvän musiikin kuuntelu
Tyhmille vitseille räkättäminen
Hassut kotivideot ja kissavideot
Sieluntoverin löytäminen
Jäädä henkiin riittävän pitkäksi aikaa, kunnes se ei enää tunnu työltä pysyä hengissä
Halit
Eläimet, joista pitää huolehtia (koira, jonka ulkoiluttamisesta saa paljon sosiaalisia kohtakteja)
Hiekkaa varpaiden välissä
Suihkussa laulaminen
Kyky nähdä itsensä tekemässä maailmasta hitusen paremman paikan kaikille
tässä lisää:
https://thoughtcatalog.com/erin-cossetta/2018/03/50-reasons-to-live/
Jos se "parisuhteesi" on ainoa ihmiskontaktisi, ehkä olisi paljon parempi yrittää ensin hankkia ystäviä ja tuttavia ja ylipäätänsä muita ihmisiä elämäänsä, ennen kuin katkaisee tuon ainoan ihmissuhteensa. Olisikohan paikkakunnallasi mitään sinkkutoimintaa, sinkkutapahtumia? Voisitko ajatella meneväsi mukaan johonkin vapaaehtoistoimintaan? Niitä on semmoisiakin vapaaehtoistoiminnan muotoja, mihin ei tarvitse sitoutua, vaan menee silloin kun jaksaa. Jo ihan vaan jonkun vanhuksen tervehtiminen, ja pelkkä kädestä kiinni pitäminen ja posken silittäminen tai halaus (kun tutustutte vähän paremmin) voi tehdä sinulle itsellesikin hyvää, ja saada sellaisen olon, että olet tarpeellinen, että sinua tarvitaan. Ihokontakti on tärkeää meille ihmisille. Jos sinulla on varaa, niin hierojalla käyminenkin voisi tehdä hyvää.
Ainakin Helsingissä voivat työttömät ja sairas- ja vanhuseläkeläiset (ehkä kuntoutustuella olijatkin?) nauttia palvelukeskusten tarjoimista palveluista. Pääsee ilmaisiin jumppiin, ja ilmaiseksi kuntosalille, kädentaitoryhmiin kuten matonkutominen, savityöt, puutyöt jne ja kuvataideryhmiin. Palvelukeskuksissa järjestetään muutakin ohjelmaa, esimerkiksi karaokea, pihapelejä, kirpputoreja jne.. Vaikka enemmistö muista asiakkaista olisikin eläkeikäisiä, niin silti jo se, että menee ihmisten ilmoille voisi tehdä sinulle todella hyvää. Ja se että juttelee muutaman sanan jonkun ihmisen kanssa, jos vaihtoehtona on yksin kotona nököttäminen, saisitpahan ainakin pikkuisen harjoitusta sosiaalisiin taitoihin, jos ei muuta. Palvelukeskuksissa järjestetään myös ystävätoimintaa eli vapaaehtoistoimintaa. Että ylipäätänsä pääset kotoa ulos useimpina päivinä viikossa, se olisi tärkeää.
Helsingin työttömät ry (HETY) järjestää kaikenlaista pienimuotoista ja ilmaista toimintaa, edullisia kursseja mm. tietojenkäsittelystä. Ja työväenopisto ja kansalaisopistotkin järjestävät monenlaisia kursseja, joissa voisi tutustua ihmisiin.
Erilaiset mielenterveysjärjestöt tai rekisteröidyt yhdistykset voivat järjestää toimintaa, retkiä jne. Helsingissa esim. Majakka ry. https://www.majakkary.fi/retket-ja-tapahtumat/ Heillä on myös erilaisia ryhmiä esim. käsityöryhmä, ja tarjoavat edullisen lounaan (ei järin terveelinen tosin, ainakaan tämän viikon ruokalista näemmä).
Kela järjestää kursseja mm. masentuneille, siellä voisi tutustua muihin samassa tilanteessa oleviin ja saada vertaistukea.
Ryhmäterapiaakin ehkä voisi kokeilla, nimenomaan vertaistuen takia.
Osapäivätyö, ainakin jokin helppo, eikä mikään kamalan vastuullinen eli stressaava, voisi olla kuntouttavaa. Ja siitä voisi saada korotettua kuntoutustukeakin eli enemmän rahaa kuin sairauspäivärahalla. Ehkä palkkatuettu työ? Harjoittelu? Työkokeilu? Työpajatoiminta? Oppisopimuskoulutus? Suosiaalihuoltolain mukainen työsuhteinen työ Pakilan työkeskuksessa? https://www.vates.fi/media/projektit/tiivistelmat_2014/uusimaa/tyollist…
Ja sitten ihan summittaisena heittona, että voisitko ajatella ryhtyväsi au pairiksi, vaikka jonnekin ulkomaille? Sellaisella sopimuksella, että ei kovin monta tuntia päivässä. SIlloin pääsee paljon syvemmin kiinni kohdemaan kulttuuriin, kun asuu siellä, varsinkin jos asuu paikallisessa perheessä, tai sellaisessa jossa toinen vanhemmista on suomalainen. Ja oppi kieltäkin.
Heippa AP! Olipa tosi koskettava teksti, johon samaistuin pelottavan paljon... Itsekin olen saman ikäinen ja paperilla sama tilanne: masennus ja ahdistuneisuushäiriön diagnoosit, koulut keskeytyneet, sosiaaliset suhteet olleet (varsinkin aiemmin) kuormittavia. Olen kuitenkin harrastanut todella paljon itsetutkiskelua (esim. psykoterapian ja aiheeseen liittyvien opetusvideoiden ja kirjallisuuden muodossa) ja oppinut ymmärtämään itseäni ja ongelmiani vuosien saatossa jo jonkun verran. Tiedän nykyään, ettei ongelmissani ole koskaan ollut kyse siitä että olisin esim. tyhmä, laiska, huono tai mitään tuollaista. Enkä muuten usko sekuntiakaan että sinunkaan tapauksessa olisi kyse mistään tuollaisesta. Nimittäin ainakin itselläni kyse on ollut tietynlaisen erityisherkkyyden, introverttiyden ja miellyttämisen tarpeen yhdistelmästä. Ongelma voi ihan oikeasti olla ihan vain siinä, että sinun persoonaasi ja tarpeitasi (kuten riittävä yksinolo, luonnollisen rytmin noudattamisen tärkeys ym... lista voisi jatkua loputtomiin) ei YMMÄRRETÄ. Ehkä et ymmärrä niitä vielä tarpeeksi itsekään.
Tämä meidän yhteiskunta nimittäin on sellainen, että meitä yritetään valitettavasti aivan kaikkia sulloa yhteen, tietynlaisen "hyvän ja hyödyllisen ihmisen" muottiin. Yhteiskuntamme on tehty sosiaalisia ekstroverttejä (huom., myös ekstrovertillä voi olla huonot sosiaaliset taidot tai myös introvertti voi olla sosiaalinen ja jopa esiintymistä ym. rakastava luonne, vaikka kuormittuukin seurustelusta henkisesti ekstroverttiä nopeammin) aamuihmisiä varten, jotka eivät uuvu tai kuormitu liiaksi nykymaailman paineista ja odotuksista, normaalin työn tai opiskelutapojen luonteesta ja rytmistä, melusta ja somesta ja niin edelleen... Totuus kuitenkin on, ettei me olla kaikki täällä samanlaisia persoonia eikä meillä kaikilla yksinkertaisesti ole samanlaisia tarpeita tai resursseja, vaikka haluaisimme niin uskoa. Sinä voit huonosti todennäköisesti siksi, ettet kuuntele todellisia tarpeitasi vaan yrität mahtua sellaiseen muottiin johon sinua ei oikeasti ole tarkoitettu. Todennäköisesti et vaan ole vielä löytänyt omia rajojasi tai tarpeitasi (esim. kuinka paljon jaksat luonnollisesti olla ihmisten ympäröimänä per pv tai vko, mikä on sinulle luontaisin ja sopivin työskentelytapa, mikä on sinulle paras opiskelutyyli, kuinka paljon tarvitset yksinoloa voidaksesi parhaiten, mikä on luonnollinen vuorokausirytmisi, minkälaisesta sosiaalisesta kommunikoinnista nautit eniten ilman että joudut uhraamaan itseäsi ja hyvinvointiasi... tuossa esimerkkejä) ja voit huonosti ja olet masentunut koska et huomaamattasi kunnioita ja kuuntele niitä viestejä, jotka kertovat missä ja minkälainen on Sinun paikkasi tässä maailmassa. Jatkan vielä...