Lue keskustelun säännöt.
En keksi enää mitään syitä elää. Milloin on ok luovuttaa?
24.04.2019 |
Olen 25v nainen. Yli 10v ajan diagnoosina ollut masennus, nyt diag. vaikea masennus. Lisäksi ahdistushäiriö. En ole saanut mitään koulua käytyä, olen aloittanut lukion ja kaksi linjaa ammattikoulussa. Mulla on hyvä päättötodistus enkä ole tyhmä, seuraan yhteiskunnallisia asioita, luen paljon ja haluaisin olla hyödyllinen. Aloitan aina koulun innolla ja saatan jaksaakin sitä melko pitkään, mutta jossain vaiheessa aina romahdan ja opinnot keskeytyy. Nyt viime syksynä aloitin koulussa jonka ajattelin olevan unelma-alaani, vuodenvaihteen jälkeen romahdin kuitenkin totaalisesti ja olen ollut sairaslomalla siitä lähtien. Olen niin pettynyt, kun luulin viimein että löydän sellaisen alan joka kiinnostaa ja mikä jaksaa motivoida, mutta vitut. Romahdin ihan täysin ja olen taas enemmän pohjalla kuin olen koskaan ollut.
Mulla ei ole yhtäkään ystävää, kaverisuhteet kariutui lukion jälkeen kun muut valmistui sieltä ja lähti muualle opiskelemaan ja tekemään uraa. Mulla on "miesystävä" jonka kanssa nähdään aina joskus, hän ei kuitenkaan halua sitoutua. Roikun suhteessa koska se on ainoa sosiaalinen kontaktini ja saan edes läheisyyttä silloin tällöin. Vanhempani ja sisarukseni asuvat toisella paikkakunnalla ja näen heitä aina joskus. Tiedän että isäni häpeää minua vaikka ei sitä ehkä näytä, äiti on ihan ymmärtäväinen mutta tiedän että varmasti hänkin on pettynyt. Olen aina haaveillut omasta perheestä ja se on ollut sellainen viimeinen juttu mikä on pitänyt mua kasassa; että joskus vielä menen naimisiin ja saan olla äiti, mulla on oma perhe. Mutta kuka haluaisi lapsia mun kanssa? Miksi kukaan ottaisi mua vaimoksi tai lapsiensa äidiksi? Olisin varmaan ihan helvetin huono äiti.
Mulla on sellainen fiilis, että olen yrittänyt jo tarpeeksi. Olen ravannut lääkäreillä, psykologeilla, hoitajilla, ollut erilaisten psyk. poliklinikkojen asiakas. Olen kokeillut yli kymmentä eri lääkettä, meditoinut, harrastanut liikuntaa, altistanut itseäni ahdistaville tilanteille, ponnistellut kaikin voimin etten syrjäytyisi ja pakottanut itseni viimeisillä voimilla esim. kouluun. Silti tilanne on tämä.
Milloin on yrittänyt tarpeeksi? Koska saa luovuttaa? Mitä syitä mulla voisi olla pysyä elossa? Yhteiskunnalle mä olen pelkkä haitta, perheelleni häpeä. Koen tilanteesta ihan valtavaa syyllisyyttä enkä koe olevani minkään arvoinen tälläisenä. Mä olen epäonnistunut kaikessa enkä enää uskalla tai jaksa yrittää. Ja se harmittaa mua, koska mulla oli niin suuret toiveet elämälle. Halusin opiskella, nähdä maailmaa, tehdä töitä ja perustaa perheen. Mutta en jaksa tai pysty mihinkään.
Kommentit (66)
Diakonissalaitoksen joulukampanja käynnistyy – Annetaan yhdessä nuorille syy elää
Aina on kuitenkin toivoa
Kymmenen vuotta sitten perustettu Vamos on auttanut jo lähes 10 000 nuorta. Vamoksen nuorista yli 50 % pääsee takaisin kouluun tai töihin vuoden aikana ja 87 % kokee, että heidän elämänsä on muuttunut parempaan suuntaan. Jokainen Vamoksessa aloittava nuori saa oman työntekijän, jolla on aikaa tutustua ja vastata hänen tarpeisiinsa. Tukea saa niin arkeen kuin tulevaisuuden suunnitteluun. Vähitellen etsitään nuorelle yhdessä polku kouluun tai töihin. Lisäksi nuori voi saada Diakonissalaitokselta tuekseen myös oman Amigo-mentorin.
”Kun pääsin Diakonissalaitoksen Vamokseen, tuntui kuin uusi sivu olisi kääntynyt elämässä. Sain oman työntekijän, jonka kanssa olemme selvittäneet esimerkiksi päivärytmiä, raha-asioita ja yksinäisyyttä. On helpottavaa, että rinnalla on joku, jonka kanssa voi miettiä kaikkia asioita. En ole enää yksin ongelmieni kanssa. ”
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä voisi ehkä pohtia voisko joku hyvinkin simppeli duuni olla itselle hyvä. Meillä on usein rima tämän elämän suhteen vähän liian korkealla, tällä palstallakin kommentoidaan halveksuen jotain siivous- ja kaupankassaduuneja mutta mä en ole ollenkaan varma onko niin älykästä pyrkiä hampaat irvessä stressipäissään johonkin korkeamman statuksen työhön päätyen sitten burn outiin siinä työssä. Entä jos hyvän elämän saisikin tyytymällä jossain mielessä vaatimattomaan elämään? Kun oppii mistä itse elämässä nauttii, on lopulta aika sama millaiset ne puitteet on kunhan nyt perustarpeet täyttyy. Usein ne nautittavat asiat elämässä on lopulta hämmentävän samanlaisia hyvinkin erilaiselta näyttävää elämää viettävillä ihmisillä. Luin eilen voi hyvin -lehdestä jotain henkilöhaastattelua, siinä lehdessä on usein sellaisia ihmisistä joilla voi olla hyvinkin vaikea elämäntarina, mutta jostain ne ovat lopulta löytäneet jutut jotka tekee elämästä just itselle merkityksellistä. Usein se juttu on jonkinlainen muiden auttaminen. Ei varmaan ole vielä aloittajan elämässä ajankohtaista lähteä auttamaan muita, mutta sitten kun saa ensin vähän autettua itseään...
Aloittajan kannattaa jättää se mies asap, jos kaipaa oikeaa suhdetta ei pidä suostua noihin näennäissuhteisiin. Parempi on olla vaikka yksin. Mua itseäni on auttanut jooga, liikunta, henkisen kasvun opiskelu, sellainen itseni kehittäminen. Ehkä mä laitan vielä sähköpostia tuolle joka laittoi tänne osoitteensa, olen itse vähän vanhempi mutta ajoittain samoissa tunnelmissa ja aika samantyyppisessä elämäntilanteessa.
Itselläni kaikenlainen kasveihin liittyvä on terapeuttista. Olin nuorena kauppapuutarhassa tai oikeastaan puutarhakaupassa, siellä oli kiva, varsinkin jos sai olla kasvihuoneissa tai tehdä kukkakimppuja. Sittemmin minulla on ollut pariin otteeseen siirtolapuutarhapalsta, sitä oli kiva kuopsuttaa. Huonekasvejakin on kiva hoitaa, ja parvekekukkia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silloin, kun ei ole ketään, joka jäisi suremaan ja syyttelemään itseään. Voimia, yritä jaksaa!
Varmaan vanhemmat, sisarukset ja isovanhemmat surisi ja syyttelisi itseään. Mutta pitääkö mun oikeesti kärsiä joka päivä ja olla elossa vaan siksi että heille ei tulisi paha mieli?
No, itse ajattelen että joo. Paha mieli on aika lievä ilmaus sille, että monen ihmisen elämä voi suistua täysin raiteiltaan. Minä en kestäisi ajatusta sellaisesta vastuusta, vaikken olisikaan seurauksia näkemässä...
Niin siis pitää kärsiä sinne asti, että itse saa kokea kaiken tuskan lisäksi vielä sen surun, että ne läheiset lähtee ensin?
Jotenkin sadistista. Ja toitotetaan että hän apua, ei sitä apua kaikki saa ja joskus se näennäinen avun yritys suistaa vaan pahempaan epätoivoon.
Vamos – tukea ja toimintaa 16-29-vuotiaille nuorille