Lue keskustelun säännöt.
Isoäidit, miksi lapsenlapset pitää ahtaa täyteen sokeria?
Meillä oli lapsen synttärit viikonloppuna. Isoäiti toi molemmille lapsille pikkunaposteltavaksi omat rasialliset marmeladia (á 300 g), 6 Kinder-munaa, pari muuta suklaa-patukkaa sekä yhteiseksi ison kasan lakuja. Tuossa kertakasassa on enemmän, mitä nuo normaalisti kuukauden aikana saavat karkkia. Kyse alle kouluikäisistä lapsista.
Voisko joku selittää, mikä järki tässä on, että kahdelle pienelle lykätään kilo sokeria yhdellä istumalla? Mä sitten sain taas pahiksen viitan, kun pistin karkit jemmaan, ruoka-aika kun oli vartin päästä.
Kommentit (911)
"Apuakin voi tarjota, mutta ei tyyliin ”mä tuun nyt pesemään teidän ikkunat, kun te ette mitään saa itse aikaiseksi”. Sit pestä tehokkaasti ikkunat, ja jättäen ne kovin raitaisiksi ja pahempaan kuntoon, mitä olivat ennen pesua. Tämmöisestäkin kokemusta..."
Tämä. Tai kun olen edellisenä päivänä siivonnut, niin seuraavana päivänä mummo työntyi meille" siivoamaan". Kun kerroin, että ei tarvitse, olen siivonnut. Hän vain toteaa:" No minulla on nyt aikaa ja siivoan." Eipä siinä mitään, jos tyylimme siivota menisi edes vähän yhteen, mutta kun ei. En edelleenkään rajua, miksi lattiat pitää harjata "puhtaaksi"? Itse kun olen tottunut käyttämään imuria ja mikrokuituliinaa ja moppia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omat vanhemmat/anoppi ja appi olivat kyllä tuollaisia, mutta aika oudolta tuntuu, että me 60-luvulla syntynyt ja hyvinkin terveystietoinen sukupolvi enää tuollaisia oltaisiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tee niin tai näin, aina menee väärinpäin.
Lastenlapsille ei uskalla ostaa vaatteita, kun ne on äitinsä mielestä aina väärää merkkiä, väärää väriä, väärää kokoa jne.
Apua ei uskalla tarjota, koska se on tuppautumista ja puuttumista perheen rutiineihin.
Etäisyyden pitäminen se vasta onkin pahasta, koska silloin isovanhemmat ovat välipitämättömiä ja itsekkäitä sikoja.
Vaatteiden koko ei ole mikään mielipidekysymys. Joko vaate on sopiva, tai sitten ei. Ei-sopivia ei oteta käyttöön, koska liian isoja ja liian pieniä vaatteita on tympeä käyttää. Vai ostatko itse itsellesi vaatteet nopalla koon arpoen, kolme numeroa liian isot housut ja kaksi kokoa liian pieni paita päälle pitää kelvata, kun ne on ostettu?
Mun lapset puetaan melko värikkäästi, lapset lisäksi ovat jo sen ikäisiä, että oma mielipide vaatteista on. Isoäiti väkisin tuo ruskeita tai valmiiksi kulahtaneen harmaita vaatteita. Mä ehkä voisin niitä kelpuuttaa pihaleikkiin, mutta lapsi ei. Pitääkö väkisin pakottaa se vaate päälle, kun isoäiti moisen rievun on ostanut?Apuakin voi tarjota, mutta ei tyyliin ”mä tuun nyt pesemään teidän ikkunat, kun te ette mitään saa itse aikaiseksi”. Sit pestä tehokkaasti ikkunat, ja jättäen ne kovin raitaisiksi ja pahempaan kuntoon, mitä olivat ennen pesua. Tämmöisestäkin kokemusta...
Kun isovanhempi on tarpeeksi vaikea tapaus, niin etäisyys on vain hyvästä. Itse en ole yhtään pahoillani, että ei kovin usein nähdä.
Mulle sanottiin raskausaikana että onneksi teillä on isovanhemmat lähellä niin saatte tarvittaessa apua. Anoppi sanoikin että he auttavat sitten ihan kaikessa missä vain tarvitsee. Minulla ei ole elämänhallinnan ongelmia tai muutakaan joten tiesin jo silloin että pärjäämme varmasti hyvin ilman apuakin.
Sairastuin kuitenkin keuhkokuumeeseen lapsen ollessa 4kk. Mies oli reissutöissä, lähti tulemaan kotiin kun kuuli diagnoosin. Anoppi ilmestyi ovelle ennen kun mies oli saapunut kotiin ja alkoi hulluna touhottaa, että voi voi kun olet kipeänä eikä kukaan auta! En ollut ollut siivonnut kahteen päivään, tämän huomattuaan anoppi sanoi että nythän voit rauhakseltaan siivoilla, hän hoitaa vauvan. Istui vauva sylissä sohvalla, puristeli tätä itseään vasten ja suukotti kasvoja, ja minä siivosin hitain liikkein keittiötä.
Olin nuori ja kokematon, tänään olisi anoppi lentänyt niskaperseotteella pihalle.
Meillä kanssa anoppi kovin ylvästeli esikoista odottaessani, kuinka hän sitten auttaa. Kaikki hänen apunsa on ollut täysin anopin tarpeista lähtöisin. Lähinnä olisi halunnut hoitaa lasta, viettää aikaa kaksistaan. Tunkeutunut sotkemaan asioita, esim kun olen haravoinut tms ja vauva nukkunut vaunuissa. Kurvasi autolla pihaan ja ”tarjoutui” vahtimaan vauvaa. Kerroin, että ei tarvetta, kuulen kyllä jos vaunussa herätään. Siitä sitten ihan kauhea inttäminen, kuinka hän nyt tulee hoitamaan, ja minä kieltämään. Siinä en siis lopuksi saanut haravoiduksi, vaan sitä inttämistä jatkui, kunnes vauva heräsi. Sitten sain analyysin, että tietenkään ei vauva nuku, kun on liian vähän vaatetta tms. Tätä sattui monta kertaa. Ihmettelen, miten mun hermot kesti, etten huitaissut päin näköä sillä haravalla.
Ja todellisuudessa taitaa olla niin, että me (varsinkin mun mies) autetaan anoppia paljon enemmän kuin hän meitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tee niin tai näin, aina menee väärinpäin.
Lastenlapsille ei uskalla ostaa vaatteita, kun ne on äitinsä mielestä aina väärää merkkiä, väärää väriä, väärää kokoa jne.
Apua ei uskalla tarjota, koska se on tuppautumista ja puuttumista perheen rutiineihin.
Etäisyyden pitäminen se vasta onkin pahasta, koska silloin isovanhemmat ovat välipitämättömiä ja itsekkäitä sikoja.
Vaatteiden koko ei ole mikään mielipidekysymys. Joko vaate on sopiva, tai sitten ei. Ei-sopivia ei oteta käyttöön, koska liian isoja ja liian pieniä vaatteita on tympeä käyttää. Vai ostatko itse itsellesi vaatteet nopalla koon arpoen, kolme numeroa liian isot housut ja kaksi kokoa liian pieni paita päälle pitää kelvata, kun ne on ostettu?
Mun lapset puetaan melko värikkäästi, lapset lisäksi ovat jo sen ikäisiä, että oma mielipide vaatteista on. Isoäiti väkisin tuo ruskeita tai valmiiksi kulahtaneen harmaita vaatteita. Mä ehkä voisin niitä kelpuuttaa pihaleikkiin, mutta lapsi ei. Pitääkö väkisin pakottaa se vaate päälle, kun isoäiti moisen rievun on ostanut?Apuakin voi tarjota, mutta ei tyyliin ”mä tuun nyt pesemään teidän ikkunat, kun te ette mitään saa itse aikaiseksi”. Sit pestä tehokkaasti ikkunat, ja jättäen ne kovin raitaisiksi ja pahempaan kuntoon, mitä olivat ennen pesua. Tämmöisestäkin kokemusta...
Kun isovanhempi on tarpeeksi vaikea tapaus, niin etäisyys on vain hyvästä. Itse en ole yhtään pahoillani, että ei kovin usein nähdä.
Mulle sanottiin raskausaikana että onneksi teillä on isovanhemmat lähellä niin saatte tarvittaessa apua. Anoppi sanoikin että he auttavat sitten ihan kaikessa missä vain tarvitsee. Minulla ei ole elämänhallinnan ongelmia tai muutakaan joten tiesin jo silloin että pärjäämme varmasti hyvin ilman apuakin.
Sairastuin kuitenkin keuhkokuumeeseen lapsen ollessa 4kk. Mies oli reissutöissä, lähti tulemaan kotiin kun kuuli diagnoosin. Anoppi ilmestyi ovelle ennen kun mies oli saapunut kotiin ja alkoi hulluna touhottaa, että voi voi kun olet kipeänä eikä kukaan auta! En ollut ollut siivonnut kahteen päivään, tämän huomattuaan anoppi sanoi että nythän voit rauhakseltaan siivoilla, hän hoitaa vauvan. Istui vauva sylissä sohvalla, puristeli tätä itseään vasten ja suukotti kasvoja, ja minä siivosin hitain liikkein keittiötä.
Olin nuori ja kokematon, tänään olisi anoppi lentänyt niskaperseotteella pihalle.Meillä mummo möbleerasi koko huushollin uusiksi, syötti lapset sokerihumalaan, liimaili tarroja pitkin seiniä. Sen kerran kun tunki ”auttamaan” kun olin kovassa kuumeessa.
Saitko ikinä selitystä, miksi on lomaillut tarroja toisten seiniin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tee niin tai näin, aina menee väärinpäin.
Lastenlapsille ei uskalla ostaa vaatteita, kun ne on äitinsä mielestä aina väärää merkkiä, väärää väriä, väärää kokoa jne.
Apua ei uskalla tarjota, koska se on tuppautumista ja puuttumista perheen rutiineihin.
Etäisyyden pitäminen se vasta onkin pahasta, koska silloin isovanhemmat ovat välipitämättömiä ja itsekkäitä sikoja.
Vaatteiden koko ei ole mikään mielipidekysymys. Joko vaate on sopiva, tai sitten ei. Ei-sopivia ei oteta käyttöön, koska liian isoja ja liian pieniä vaatteita on tympeä käyttää. Vai ostatko itse itsellesi vaatteet nopalla koon arpoen, kolme numeroa liian isot housut ja kaksi kokoa liian pieni paita päälle pitää kelvata, kun ne on ostettu?
Mun lapset puetaan melko värikkäästi, lapset lisäksi ovat jo sen ikäisiä, että oma mielipide vaatteista on. Isoäiti väkisin tuo ruskeita tai valmiiksi kulahtaneen harmaita vaatteita. Mä ehkä voisin niitä kelpuuttaa pihaleikkiin, mutta lapsi ei. Pitääkö väkisin pakottaa se vaate päälle, kun isoäiti moisen rievun on ostanut?Apuakin voi tarjota, mutta ei tyyliin ”mä tuun nyt pesemään teidän ikkunat, kun te ette mitään saa itse aikaiseksi”. Sit pestä tehokkaasti ikkunat, ja jättäen ne kovin raitaisiksi ja pahempaan kuntoon, mitä olivat ennen pesua. Tämmöisestäkin kokemusta...
Kun isovanhempi on tarpeeksi vaikea tapaus, niin etäisyys on vain hyvästä. Itse en ole yhtään pahoillani, että ei kovin usein nähdä.
Mulle sanottiin raskausaikana että onneksi teillä on isovanhemmat lähellä niin saatte tarvittaessa apua. Anoppi sanoikin että he auttavat sitten ihan kaikessa missä vain tarvitsee. Minulla ei ole elämänhallinnan ongelmia tai muutakaan joten tiesin jo silloin että pärjäämme varmasti hyvin ilman apuakin.
Sairastuin kuitenkin keuhkokuumeeseen lapsen ollessa 4kk. Mies oli reissutöissä, lähti tulemaan kotiin kun kuuli diagnoosin. Anoppi ilmestyi ovelle ennen kun mies oli saapunut kotiin ja alkoi hulluna touhottaa, että voi voi kun olet kipeänä eikä kukaan auta! En ollut ollut siivonnut kahteen päivään, tämän huomattuaan anoppi sanoi että nythän voit rauhakseltaan siivoilla, hän hoitaa vauvan. Istui vauva sylissä sohvalla, puristeli tätä itseään vasten ja suukotti kasvoja, ja minä siivosin hitain liikkein keittiötä.
Olin nuori ja kokematon, tänään olisi anoppi lentänyt niskaperseotteella pihalle.Meillä mummo möbleerasi koko huushollin uusiksi, syötti lapset sokerihumalaan, liimaili tarroja pitkin seiniä. Sen kerran kun tunki ”auttamaan” kun olin kovassa kuumeessa.
Saitko ikinä selitystä, miksi on lomaillut tarroja toisten seiniin?
Hänen mielestään ”lasten kuuluu näkyä omassa kodissaan” ja lasten tiloiksi ei sitten riittänyt ne omat isot huoneet, arkiolohuone ja iso leikkihuone ja leikkimökki. Tarrat piti saada olkkarin uuteen tapettiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tee niin tai näin, aina menee väärinpäin.
Lastenlapsille ei uskalla ostaa vaatteita, kun ne on äitinsä mielestä aina väärää merkkiä, väärää väriä, väärää kokoa jne.
Apua ei uskalla tarjota, koska se on tuppautumista ja puuttumista perheen rutiineihin.
Etäisyyden pitäminen se vasta onkin pahasta, koska silloin isovanhemmat ovat välipitämättömiä ja itsekkäitä sikoja.
Vaatteiden koko ei ole mikään mielipidekysymys. Joko vaate on sopiva, tai sitten ei. Ei-sopivia ei oteta käyttöön, koska liian isoja ja liian pieniä vaatteita on tympeä käyttää. Vai ostatko itse itsellesi vaatteet nopalla koon arpoen, kolme numeroa liian isot housut ja kaksi kokoa liian pieni paita päälle pitää kelvata, kun ne on ostettu?
Mun lapset puetaan melko värikkäästi, lapset lisäksi ovat jo sen ikäisiä, että oma mielipide vaatteista on. Isoäiti väkisin tuo ruskeita tai valmiiksi kulahtaneen harmaita vaatteita. Mä ehkä voisin niitä kelpuuttaa pihaleikkiin, mutta lapsi ei. Pitääkö väkisin pakottaa se vaate päälle, kun isoäiti moisen rievun on ostanut?Apuakin voi tarjota, mutta ei tyyliin ”mä tuun nyt pesemään teidän ikkunat, kun te ette mitään saa itse aikaiseksi”. Sit pestä tehokkaasti ikkunat, ja jättäen ne kovin raitaisiksi ja pahempaan kuntoon, mitä olivat ennen pesua. Tämmöisestäkin kokemusta...
Kun isovanhempi on tarpeeksi vaikea tapaus, niin etäisyys on vain hyvästä. Itse en ole yhtään pahoillani, että ei kovin usein nähdä.
Mulle sanottiin raskausaikana että onneksi teillä on isovanhemmat lähellä niin saatte tarvittaessa apua. Anoppi sanoikin että he auttavat sitten ihan kaikessa missä vain tarvitsee. Minulla ei ole elämänhallinnan ongelmia tai muutakaan joten tiesin jo silloin että pärjäämme varmasti hyvin ilman apuakin.
Sairastuin kuitenkin keuhkokuumeeseen lapsen ollessa 4kk. Mies oli reissutöissä, lähti tulemaan kotiin kun kuuli diagnoosin. Anoppi ilmestyi ovelle ennen kun mies oli saapunut kotiin ja alkoi hulluna touhottaa, että voi voi kun olet kipeänä eikä kukaan auta! En ollut ollut siivonnut kahteen päivään, tämän huomattuaan anoppi sanoi että nythän voit rauhakseltaan siivoilla, hän hoitaa vauvan. Istui vauva sylissä sohvalla, puristeli tätä itseään vasten ja suukotti kasvoja, ja minä siivosin hitain liikkein keittiötä.
Olin nuori ja kokematon, tänään olisi anoppi lentänyt niskaperseotteella pihalle.
En tajua tätä. Oikein niskaperseotteella, miksi?? Mitä sen olisi pitänyt tehdä. Siitä on nimenomaan apua jos joku muu hoitaa vauvaa. Ja pussas vielä naamaakin, ai kauheeta!?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tee niin tai näin, aina menee väärinpäin.
Lastenlapsille ei uskalla ostaa vaatteita, kun ne on äitinsä mielestä aina väärää merkkiä, väärää väriä, väärää kokoa jne.
Apua ei uskalla tarjota, koska se on tuppautumista ja puuttumista perheen rutiineihin.
Etäisyyden pitäminen se vasta onkin pahasta, koska silloin isovanhemmat ovat välipitämättömiä ja itsekkäitä sikoja.
Vaatteiden koko ei ole mikään mielipidekysymys. Joko vaate on sopiva, tai sitten ei. Ei-sopivia ei oteta käyttöön, koska liian isoja ja liian pieniä vaatteita on tympeä käyttää. Vai ostatko itse itsellesi vaatteet nopalla koon arpoen, kolme numeroa liian isot housut ja kaksi kokoa liian pieni paita päälle pitää kelvata, kun ne on ostettu?
Mun lapset puetaan melko värikkäästi, lapset lisäksi ovat jo sen ikäisiä, että oma mielipide vaatteista on. Isoäiti väkisin tuo ruskeita tai valmiiksi kulahtaneen harmaita vaatteita. Mä ehkä voisin niitä kelpuuttaa pihaleikkiin, mutta lapsi ei. Pitääkö väkisin pakottaa se vaate päälle, kun isoäiti moisen rievun on ostanut?Apuakin voi tarjota, mutta ei tyyliin ”mä tuun nyt pesemään teidän ikkunat, kun te ette mitään saa itse aikaiseksi”. Sit pestä tehokkaasti ikkunat, ja jättäen ne kovin raitaisiksi ja pahempaan kuntoon, mitä olivat ennen pesua. Tämmöisestäkin kokemusta...
Kun isovanhempi on tarpeeksi vaikea tapaus, niin etäisyys on vain hyvästä. Itse en ole yhtään pahoillani, että ei kovin usein nähdä.
Mulle sanottiin raskausaikana että onneksi teillä on isovanhemmat lähellä niin saatte tarvittaessa apua. Anoppi sanoikin että he auttavat sitten ihan kaikessa missä vain tarvitsee. Minulla ei ole elämänhallinnan ongelmia tai muutakaan joten tiesin jo silloin että pärjäämme varmasti hyvin ilman apuakin.
Sairastuin kuitenkin keuhkokuumeeseen lapsen ollessa 4kk. Mies oli reissutöissä, lähti tulemaan kotiin kun kuuli diagnoosin. Anoppi ilmestyi ovelle ennen kun mies oli saapunut kotiin ja alkoi hulluna touhottaa, että voi voi kun olet kipeänä eikä kukaan auta! En ollut ollut siivonnut kahteen päivään, tämän huomattuaan anoppi sanoi että nythän voit rauhakseltaan siivoilla, hän hoitaa vauvan. Istui vauva sylissä sohvalla, puristeli tätä itseään vasten ja suukotti kasvoja, ja minä siivosin hitain liikkein keittiötä.
Olin nuori ja kokematon, tänään olisi anoppi lentänyt niskaperseotteella pihalle.En tajua tätä. Oikein niskaperseotteella, miksi?? Mitä sen olisi pitänyt tehdä. Siitä on nimenomaan apua jos joku muu hoitaa vauvaa. Ja pussas vielä naamaakin, ai kauheeta!?
Meillä vauvoja ei pussaile kukaan perheen ulkopuolinen. Vauva ei voi puolustautua eikä ilmaista ettei halua vieraan ihmisen suukkoja. Mieti pientä vauvaa, joka haluaa olla vain vanhempiensa lähellä - vieras ihminen tulee hönkimään naamalle ja kuolaa pusuillaan kasvoja ja pahimmillaan suutakin. Hyi helvetti! Perheen ulkopuolinen bakteerikanta, lähes jokaisen aikuisen suussaan kantama karies sekä lukuisat streptokokit leviää noista pusuista. Ja siis toisen ihmisen lapsia ei mun mielestä vaan kuulu pussata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tee niin tai näin, aina menee väärinpäin.
Lastenlapsille ei uskalla ostaa vaatteita, kun ne on äitinsä mielestä aina väärää merkkiä, väärää väriä, väärää kokoa jne.
Apua ei uskalla tarjota, koska se on tuppautumista ja puuttumista perheen rutiineihin.
Etäisyyden pitäminen se vasta onkin pahasta, koska silloin isovanhemmat ovat välipitämättömiä ja itsekkäitä sikoja.
Vaatteiden koko ei ole mikään mielipidekysymys. Joko vaate on sopiva, tai sitten ei. Ei-sopivia ei oteta käyttöön, koska liian isoja ja liian pieniä vaatteita on tympeä käyttää. Vai ostatko itse itsellesi vaatteet nopalla koon arpoen, kolme numeroa liian isot housut ja kaksi kokoa liian pieni paita päälle pitää kelvata, kun ne on ostettu?
Mun lapset puetaan melko värikkäästi, lapset lisäksi ovat jo sen ikäisiä, että oma mielipide vaatteista on. Isoäiti väkisin tuo ruskeita tai valmiiksi kulahtaneen harmaita vaatteita. Mä ehkä voisin niitä kelpuuttaa pihaleikkiin, mutta lapsi ei. Pitääkö väkisin pakottaa se vaate päälle, kun isoäiti moisen rievun on ostanut?Apuakin voi tarjota, mutta ei tyyliin ”mä tuun nyt pesemään teidän ikkunat, kun te ette mitään saa itse aikaiseksi”. Sit pestä tehokkaasti ikkunat, ja jättäen ne kovin raitaisiksi ja pahempaan kuntoon, mitä olivat ennen pesua. Tämmöisestäkin kokemusta...
Kun isovanhempi on tarpeeksi vaikea tapaus, niin etäisyys on vain hyvästä. Itse en ole yhtään pahoillani, että ei kovin usein nähdä.
Mulle sanottiin raskausaikana että onneksi teillä on isovanhemmat lähellä niin saatte tarvittaessa apua. Anoppi sanoikin että he auttavat sitten ihan kaikessa missä vain tarvitsee. Minulla ei ole elämänhallinnan ongelmia tai muutakaan joten tiesin jo silloin että pärjäämme varmasti hyvin ilman apuakin.
Sairastuin kuitenkin keuhkokuumeeseen lapsen ollessa 4kk. Mies oli reissutöissä, lähti tulemaan kotiin kun kuuli diagnoosin. Anoppi ilmestyi ovelle ennen kun mies oli saapunut kotiin ja alkoi hulluna touhottaa, että voi voi kun olet kipeänä eikä kukaan auta! En ollut ollut siivonnut kahteen päivään, tämän huomattuaan anoppi sanoi että nythän voit rauhakseltaan siivoilla, hän hoitaa vauvan. Istui vauva sylissä sohvalla, puristeli tätä itseään vasten ja suukotti kasvoja, ja minä siivosin hitain liikkein keittiötä.
Olin nuori ja kokematon, tänään olisi anoppi lentänyt niskaperseotteella pihalle.Meillä mummo möbleerasi koko huushollin uusiksi, syötti lapset sokerihumalaan, liimaili tarroja pitkin seiniä. Sen kerran kun tunki ”auttamaan” kun olin kovassa kuumeessa.
Saitko ikinä selitystä, miksi on lomaillut tarroja toisten seiniin?
Hänen mielestään ”lasten kuuluu näkyä omassa kodissaan” ja lasten tiloiksi ei sitten riittänyt ne omat isot huoneet, arkiolohuone ja iso leikkihuone ja leikkimökki. Tarrat piti saada olkkarin uuteen tapettiin.
Mitä mä just luin. Liikkuuko tuolla lailla käyttäytyvän ihmisen päässä mitään? Kuka liimaa minkäänlaisia tarroja tapettiin, varsinkaan toisen kotona?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tee niin tai näin, aina menee väärinpäin.
Lastenlapsille ei uskalla ostaa vaatteita, kun ne on äitinsä mielestä aina väärää merkkiä, väärää väriä, väärää kokoa jne.
Apua ei uskalla tarjota, koska se on tuppautumista ja puuttumista perheen rutiineihin.
Etäisyyden pitäminen se vasta onkin pahasta, koska silloin isovanhemmat ovat välipitämättömiä ja itsekkäitä sikoja.
Vaatteiden koko ei ole mikään mielipidekysymys. Joko vaate on sopiva, tai sitten ei. Ei-sopivia ei oteta käyttöön, koska liian isoja ja liian pieniä vaatteita on tympeä käyttää. Vai ostatko itse itsellesi vaatteet nopalla koon arpoen, kolme numeroa liian isot housut ja kaksi kokoa liian pieni paita päälle pitää kelvata, kun ne on ostettu?
Mun lapset puetaan melko värikkäästi, lapset lisäksi ovat jo sen ikäisiä, että oma mielipide vaatteista on. Isoäiti väkisin tuo ruskeita tai valmiiksi kulahtaneen harmaita vaatteita. Mä ehkä voisin niitä kelpuuttaa pihaleikkiin, mutta lapsi ei. Pitääkö väkisin pakottaa se vaate päälle, kun isoäiti moisen rievun on ostanut?Apuakin voi tarjota, mutta ei tyyliin ”mä tuun nyt pesemään teidän ikkunat, kun te ette mitään saa itse aikaiseksi”. Sit pestä tehokkaasti ikkunat, ja jättäen ne kovin raitaisiksi ja pahempaan kuntoon, mitä olivat ennen pesua. Tämmöisestäkin kokemusta...
Kun isovanhempi on tarpeeksi vaikea tapaus, niin etäisyys on vain hyvästä. Itse en ole yhtään pahoillani, että ei kovin usein nähdä.
Mulle sanottiin raskausaikana että onneksi teillä on isovanhemmat lähellä niin saatte tarvittaessa apua. Anoppi sanoikin että he auttavat sitten ihan kaikessa missä vain tarvitsee. Minulla ei ole elämänhallinnan ongelmia tai muutakaan joten tiesin jo silloin että pärjäämme varmasti hyvin ilman apuakin.
Sairastuin kuitenkin keuhkokuumeeseen lapsen ollessa 4kk. Mies oli reissutöissä, lähti tulemaan kotiin kun kuuli diagnoosin. Anoppi ilmestyi ovelle ennen kun mies oli saapunut kotiin ja alkoi hulluna touhottaa, että voi voi kun olet kipeänä eikä kukaan auta! En ollut ollut siivonnut kahteen päivään, tämän huomattuaan anoppi sanoi että nythän voit rauhakseltaan siivoilla, hän hoitaa vauvan. Istui vauva sylissä sohvalla, puristeli tätä itseään vasten ja suukotti kasvoja, ja minä siivosin hitain liikkein keittiötä.
Olin nuori ja kokematon, tänään olisi anoppi lentänyt niskaperseotteella pihalle.En tajua tätä. Oikein niskaperseotteella, miksi?? Mitä sen olisi pitänyt tehdä. Siitä on nimenomaan apua jos joku muu hoitaa vauvaa. Ja pussas vielä naamaakin, ai kauheeta!?
Olisiko sairaalle äidille ollut helpompi makoilla vauvan kanssa sängyssä kun mummo olisi yrittänyt siivota?
Tosin itse en kyllä tahtoisi mummoa siivoamaan meille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tee niin tai näin, aina menee väärinpäin.
Lastenlapsille ei uskalla ostaa vaatteita, kun ne on äitinsä mielestä aina väärää merkkiä, väärää väriä, väärää kokoa jne.
Apua ei uskalla tarjota, koska se on tuppautumista ja puuttumista perheen rutiineihin.
Etäisyyden pitäminen se vasta onkin pahasta, koska silloin isovanhemmat ovat välipitämättömiä ja itsekkäitä sikoja.
Vaatteiden koko ei ole mikään mielipidekysymys. Joko vaate on sopiva, tai sitten ei. Ei-sopivia ei oteta käyttöön, koska liian isoja ja liian pieniä vaatteita on tympeä käyttää. Vai ostatko itse itsellesi vaatteet nopalla koon arpoen, kolme numeroa liian isot housut ja kaksi kokoa liian pieni paita päälle pitää kelvata, kun ne on ostettu?
Mun lapset puetaan melko värikkäästi, lapset lisäksi ovat jo sen ikäisiä, että oma mielipide vaatteista on. Isoäiti väkisin tuo ruskeita tai valmiiksi kulahtaneen harmaita vaatteita. Mä ehkä voisin niitä kelpuuttaa pihaleikkiin, mutta lapsi ei. Pitääkö väkisin pakottaa se vaate päälle, kun isoäiti moisen rievun on ostanut?Apuakin voi tarjota, mutta ei tyyliin ”mä tuun nyt pesemään teidän ikkunat, kun te ette mitään saa itse aikaiseksi”. Sit pestä tehokkaasti ikkunat, ja jättäen ne kovin raitaisiksi ja pahempaan kuntoon, mitä olivat ennen pesua. Tämmöisestäkin kokemusta...
Kun isovanhempi on tarpeeksi vaikea tapaus, niin etäisyys on vain hyvästä. Itse en ole yhtään pahoillani, että ei kovin usein nähdä.
Mulle sanottiin raskausaikana että onneksi teillä on isovanhemmat lähellä niin saatte tarvittaessa apua. Anoppi sanoikin että he auttavat sitten ihan kaikessa missä vain tarvitsee. Minulla ei ole elämänhallinnan ongelmia tai muutakaan joten tiesin jo silloin että pärjäämme varmasti hyvin ilman apuakin.
Sairastuin kuitenkin keuhkokuumeeseen lapsen ollessa 4kk. Mies oli reissutöissä, lähti tulemaan kotiin kun kuuli diagnoosin. Anoppi ilmestyi ovelle ennen kun mies oli saapunut kotiin ja alkoi hulluna touhottaa, että voi voi kun olet kipeänä eikä kukaan auta! En ollut ollut siivonnut kahteen päivään, tämän huomattuaan anoppi sanoi että nythän voit rauhakseltaan siivoilla, hän hoitaa vauvan. Istui vauva sylissä sohvalla, puristeli tätä itseään vasten ja suukotti kasvoja, ja minä siivosin hitain liikkein keittiötä.
Olin nuori ja kokematon, tänään olisi anoppi lentänyt niskaperseotteella pihalle.En tajua tätä. Oikein niskaperseotteella, miksi?? Mitä sen olisi pitänyt tehdä. Siitä on nimenomaan apua jos joku muu hoitaa vauvaa. Ja pussas vielä naamaakin, ai kauheeta!?
Olisiko sairaalle äidille ollut helpompi makoilla vauvan kanssa sängyssä kun mummo olisi yrittänyt siivota?
Tosin itse en kyllä tahtoisi mummoa siivoamaan meille.
Toihan oli mummolle pelkkä keino päästä olemaan "rauhassa" toisen naisen pienen vauvan kanssa. Ei välittänyt miniänsä jaksamisesta kärpäsenpaskan vertaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tee niin tai näin, aina menee väärinpäin.
Lastenlapsille ei uskalla ostaa vaatteita, kun ne on äitinsä mielestä aina väärää merkkiä, väärää väriä, väärää kokoa jne.
Apua ei uskalla tarjota, koska se on tuppautumista ja puuttumista perheen rutiineihin.
Etäisyyden pitäminen se vasta onkin pahasta, koska silloin isovanhemmat ovat välipitämättömiä ja itsekkäitä sikoja.
Vaatteiden koko ei ole mikään mielipidekysymys. Joko vaate on sopiva, tai sitten ei. Ei-sopivia ei oteta käyttöön, koska liian isoja ja liian pieniä vaatteita on tympeä käyttää. Vai ostatko itse itsellesi vaatteet nopalla koon arpoen, kolme numeroa liian isot housut ja kaksi kokoa liian pieni paita päälle pitää kelvata, kun ne on ostettu?
Mun lapset puetaan melko värikkäästi, lapset lisäksi ovat jo sen ikäisiä, että oma mielipide vaatteista on. Isoäiti väkisin tuo ruskeita tai valmiiksi kulahtaneen harmaita vaatteita. Mä ehkä voisin niitä kelpuuttaa pihaleikkiin, mutta lapsi ei. Pitääkö väkisin pakottaa se vaate päälle, kun isoäiti moisen rievun on ostanut?Apuakin voi tarjota, mutta ei tyyliin ”mä tuun nyt pesemään teidän ikkunat, kun te ette mitään saa itse aikaiseksi”. Sit pestä tehokkaasti ikkunat, ja jättäen ne kovin raitaisiksi ja pahempaan kuntoon, mitä olivat ennen pesua. Tämmöisestäkin kokemusta...
Kun isovanhempi on tarpeeksi vaikea tapaus, niin etäisyys on vain hyvästä. Itse en ole yhtään pahoillani, että ei kovin usein nähdä.
Mulle sanottiin raskausaikana että onneksi teillä on isovanhemmat lähellä niin saatte tarvittaessa apua. Anoppi sanoikin että he auttavat sitten ihan kaikessa missä vain tarvitsee. Minulla ei ole elämänhallinnan ongelmia tai muutakaan joten tiesin jo silloin että pärjäämme varmasti hyvin ilman apuakin.
Sairastuin kuitenkin keuhkokuumeeseen lapsen ollessa 4kk. Mies oli reissutöissä, lähti tulemaan kotiin kun kuuli diagnoosin. Anoppi ilmestyi ovelle ennen kun mies oli saapunut kotiin ja alkoi hulluna touhottaa, että voi voi kun olet kipeänä eikä kukaan auta! En ollut ollut siivonnut kahteen päivään, tämän huomattuaan anoppi sanoi että nythän voit rauhakseltaan siivoilla, hän hoitaa vauvan. Istui vauva sylissä sohvalla, puristeli tätä itseään vasten ja suukotti kasvoja, ja minä siivosin hitain liikkein keittiötä.
Olin nuori ja kokematon, tänään olisi anoppi lentänyt niskaperseotteella pihalle.Meillä mummo möbleerasi koko huushollin uusiksi, syötti lapset sokerihumalaan, liimaili tarroja pitkin seiniä. Sen kerran kun tunki ”auttamaan” kun olin kovassa kuumeessa.
Saitko ikinä selitystä, miksi on lomaillut tarroja toisten seiniin?
Hänen mielestään ”lasten kuuluu näkyä omassa kodissaan” ja lasten tiloiksi ei sitten riittänyt ne omat isot huoneet, arkiolohuone ja iso leikkihuone ja leikkimökki. Tarrat piti saada olkkarin uuteen tapettiin.
Järkyttävää. Pilataan tapetit jotta ”lapset näkyy”. Mä olisin varmasti vaatinut tuossa tilanteessa vahingonkorvauksia.
Meillä mummu oli ostanut lapsille ison kasan tarroja, että lapset saa koristella sänkynsä. Onneksi ei tullut toteuttamaan projektiaan meille kotiin. Lasten mieli toki pahoitettiin, kun vanhemmat taas kielsivät kaiken kivan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tee niin tai näin, aina menee väärinpäin.
Lastenlapsille ei uskalla ostaa vaatteita, kun ne on äitinsä mielestä aina väärää merkkiä, väärää väriä, väärää kokoa jne.
Apua ei uskalla tarjota, koska se on tuppautumista ja puuttumista perheen rutiineihin.
Etäisyyden pitäminen se vasta onkin pahasta, koska silloin isovanhemmat ovat välipitämättömiä ja itsekkäitä sikoja.
Vaatteiden koko ei ole mikään mielipidekysymys. Joko vaate on sopiva, tai sitten ei. Ei-sopivia ei oteta käyttöön, koska liian isoja ja liian pieniä vaatteita on tympeä käyttää. Vai ostatko itse itsellesi vaatteet nopalla koon arpoen, kolme numeroa liian isot housut ja kaksi kokoa liian pieni paita päälle pitää kelvata, kun ne on ostettu?
Mun lapset puetaan melko värikkäästi, lapset lisäksi ovat jo sen ikäisiä, että oma mielipide vaatteista on. Isoäiti väkisin tuo ruskeita tai valmiiksi kulahtaneen harmaita vaatteita. Mä ehkä voisin niitä kelpuuttaa pihaleikkiin, mutta lapsi ei. Pitääkö väkisin pakottaa se vaate päälle, kun isoäiti moisen rievun on ostanut?Apuakin voi tarjota, mutta ei tyyliin ”mä tuun nyt pesemään teidän ikkunat, kun te ette mitään saa itse aikaiseksi”. Sit pestä tehokkaasti ikkunat, ja jättäen ne kovin raitaisiksi ja pahempaan kuntoon, mitä olivat ennen pesua. Tämmöisestäkin kokemusta...
Kun isovanhempi on tarpeeksi vaikea tapaus, niin etäisyys on vain hyvästä. Itse en ole yhtään pahoillani, että ei kovin usein nähdä.
Mulle sanottiin raskausaikana että onneksi teillä on isovanhemmat lähellä niin saatte tarvittaessa apua. Anoppi sanoikin että he auttavat sitten ihan kaikessa missä vain tarvitsee. Minulla ei ole elämänhallinnan ongelmia tai muutakaan joten tiesin jo silloin että pärjäämme varmasti hyvin ilman apuakin.
Sairastuin kuitenkin keuhkokuumeeseen lapsen ollessa 4kk. Mies oli reissutöissä, lähti tulemaan kotiin kun kuuli diagnoosin. Anoppi ilmestyi ovelle ennen kun mies oli saapunut kotiin ja alkoi hulluna touhottaa, että voi voi kun olet kipeänä eikä kukaan auta! En ollut ollut siivonnut kahteen päivään, tämän huomattuaan anoppi sanoi että nythän voit rauhakseltaan siivoilla, hän hoitaa vauvan. Istui vauva sylissä sohvalla, puristeli tätä itseään vasten ja suukotti kasvoja, ja minä siivosin hitain liikkein keittiötä.
Olin nuori ja kokematon, tänään olisi anoppi lentänyt niskaperseotteella pihalle.En tajua tätä. Oikein niskaperseotteella, miksi?? Mitä sen olisi pitänyt tehdä. Siitä on nimenomaan apua jos joku muu hoitaa vauvaa. Ja pussas vielä naamaakin, ai kauheeta!?
Jos tuossa tilanteessa olisi vauvan äitiä auttaa, niin olisi sit vaikka tuonut ruokaa, käynyt kaupassa tai imuroinut. Ei kaapata vauvaa kuolattavaksi (ja tartuttaa samalla karies) jotta sairas miniä ”saa siivottua”.
Niskaperseote ja parin kuukauden porttikielto. Vähintään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tee niin tai näin, aina menee väärinpäin.
Lastenlapsille ei uskalla ostaa vaatteita, kun ne on äitinsä mielestä aina väärää merkkiä, väärää väriä, väärää kokoa jne.
Apua ei uskalla tarjota, koska se on tuppautumista ja puuttumista perheen rutiineihin.
Etäisyyden pitäminen se vasta onkin pahasta, koska silloin isovanhemmat ovat välipitämättömiä ja itsekkäitä sikoja.
Vaatteiden koko ei ole mikään mielipidekysymys. Joko vaate on sopiva, tai sitten ei. Ei-sopivia ei oteta käyttöön, koska liian isoja ja liian pieniä vaatteita on tympeä käyttää. Vai ostatko itse itsellesi vaatteet nopalla koon arpoen, kolme numeroa liian isot housut ja kaksi kokoa liian pieni paita päälle pitää kelvata, kun ne on ostettu?
Mun lapset puetaan melko värikkäästi, lapset lisäksi ovat jo sen ikäisiä, että oma mielipide vaatteista on. Isoäiti väkisin tuo ruskeita tai valmiiksi kulahtaneen harmaita vaatteita. Mä ehkä voisin niitä kelpuuttaa pihaleikkiin, mutta lapsi ei. Pitääkö väkisin pakottaa se vaate päälle, kun isoäiti moisen rievun on ostanut?Apuakin voi tarjota, mutta ei tyyliin ”mä tuun nyt pesemään teidän ikkunat, kun te ette mitään saa itse aikaiseksi”. Sit pestä tehokkaasti ikkunat, ja jättäen ne kovin raitaisiksi ja pahempaan kuntoon, mitä olivat ennen pesua. Tämmöisestäkin kokemusta...
Kun isovanhempi on tarpeeksi vaikea tapaus, niin etäisyys on vain hyvästä. Itse en ole yhtään pahoillani, että ei kovin usein nähdä.
Mulle sanottiin raskausaikana että onneksi teillä on isovanhemmat lähellä niin saatte tarvittaessa apua. Anoppi sanoikin että he auttavat sitten ihan kaikessa missä vain tarvitsee. Minulla ei ole elämänhallinnan ongelmia tai muutakaan joten tiesin jo silloin että pärjäämme varmasti hyvin ilman apuakin.
Sairastuin kuitenkin keuhkokuumeeseen lapsen ollessa 4kk. Mies oli reissutöissä, lähti tulemaan kotiin kun kuuli diagnoosin. Anoppi ilmestyi ovelle ennen kun mies oli saapunut kotiin ja alkoi hulluna touhottaa, että voi voi kun olet kipeänä eikä kukaan auta! En ollut ollut siivonnut kahteen päivään, tämän huomattuaan anoppi sanoi että nythän voit rauhakseltaan siivoilla, hän hoitaa vauvan. Istui vauva sylissä sohvalla, puristeli tätä itseään vasten ja suukotti kasvoja, ja minä siivosin hitain liikkein keittiötä.
Olin nuori ja kokematon, tänään olisi anoppi lentänyt niskaperseotteella pihalle.En tajua tätä. Oikein niskaperseotteella, miksi?? Mitä sen olisi pitänyt tehdä. Siitä on nimenomaan apua jos joku muu hoitaa vauvaa. Ja pussas vielä naamaakin, ai kauheeta!?
Olisiko sairaalle äidille ollut helpompi makoilla vauvan kanssa sängyssä kun mummo olisi yrittänyt siivota?
Tosin itse en kyllä tahtoisi mummoa siivoamaan meille.Toihan oli mummolle pelkkä keino päästä olemaan "rauhassa" toisen naisen pienen vauvan kanssa. Ei välittänyt miniänsä jaksamisesta kärpäsenpaskan vertaa.
Mä voin kuvitella, että mun anoppi tekis just noin. Ja selän takana juoruaisi, kuinka hän taas on pelastanut päivän, kun ei se ”Tiina” selviä yksin vauvan kanssa, kun ”Ville” on työreissulla. Kätevästi unohtaisi mainita sen keuhkokuumeen. Surullisinta, että varmasti uskoisi itsekin auttaneensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja koko tuossa touhussa on pohjimmiltaan kyse siitä, ettei kestetä sitä, että vanhempi on lapselleen (omalle lapselleen) läheisempi ja yksinkertaisesti tietää tämän asiat paremmin.
Siksi kiilataan koko ajan siihen oudon kilpailun kärkeen todistelemaan jotain merkillistä ja ladataan lahjoihin käsittämätön lataus joka sitten purkautuu lapselliseen kiukutteluun.
No toista laitaa edustavat nämä isovanhemmat, joille ei lapsia ole olemassakaan sen jälkeen, kun saavat omat nuorimmaiset tuupattua kynnyksen yli siinä 17v iässä.
Vierailija kirjoitti:
Miten paljon teidän lapset sitä karkkia vetää jos ei rajoiteta?
Meillä on aina syöty herkkuja. Koko perhe. Ruuan jälkeen lähes päivittäin jotain. Pari karkkia tmv jälkkäriksi. Toisinaan etenkin pienemmällä 5v:llä nämäkin pari unohtuu kippoon ja jää syömättä.
Koko perhe hoikkia, hammaslääkärissä viime viikolla 9v hampaista mainitsi, että ikäisekseen todella hyväkuntoiset hampaat.
Karkkia on aina kaapissa, mutta ei sitä kukaan kaksin käsin syö. Kaverisynttäreillä ja juhlissa en ole myöskään katsonut tarpeelliseksi rajoittaa karkin syöntiä. Syövät joo, mutta kun kotiin päästään ja iltapalaa pitää alkaa miettiä on toiveissa ruisleipää, porkkanatikkuja tai jotain ihan muuta. Makeakiintiö kun on täysi.
Ja noita isovanhempiakaan ei ole karkkia tuputtamassa lähimailla, kun sattuvat olemaan rapajuoppoudellaan aikanaan välinsä lapsiinsa pilanneet. Ei tarvitse nyt mummoa ja pappaa esittää. Lomilla mummolareissuilla kaukana saattaa olla tarjolla saunan jälkeen eskimo-puikko tmv, mutta ei ne aina jaksa ja tahdo syödä niitäkään.
Aikuisissa on samaa ilmiötä kai. Monet firman juhlat olen katsonut, kun kaksin käsin sitä ilmaista viinaa kaadetaan kurkkuun. Miksi? Olisiko jotain tekemistä sen kanssa, ettei ole tervettä kontrollia muodostunut menneinä aikoina ko. tilanteissa kun jotain tarjolla on. Itse juon aina liikenteeseen lähtiessä melko vakiosti illan aikana 4-6 annosta. Enempää ei mene tai tee mieli. Oli sitten ilmaista tai ei.
Pitkälti varmasti näin. Hysteerinen makean syönnin rajoittaminen ja säännöstely tekee siitä vain kiinnostavampaa ja kohtuus näissä asioissa on parasta. Kannattaa kuitenkin myös muistaa, että lapsissa on eroja. Olin itse lapsena sellainen sokerihiiri, etten olisi osannut lopettaa makean syöntiä lainkaan ilman aikuisen asettamia rajoja. Minulla ei ole paino-ongelmia, mutta se johtunee lähinnä hyvästä tuurista. Toisaalta veljeni ei tykännyt makeasta muuta kuin jäätelön ja mehun sekä aivan tiettyjen keksien muodossa, eikä edelleen aikuisenakaan syö ollenkaan esim. suklaata (ei pidä sen mausta). Eli kaikki ei ole vanhempien kasvatuksesta kiinni, ihmisillä on myös aika suuria yksilöllisiä eroja sen suhteen, miten hyvin ruokahalun sääntely toimii ja mikä sattuu maistumaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tee niin tai näin, aina menee väärinpäin.
Lastenlapsille ei uskalla ostaa vaatteita, kun ne on äitinsä mielestä aina väärää merkkiä, väärää väriä, väärää kokoa jne.
Apua ei uskalla tarjota, koska se on tuppautumista ja puuttumista perheen rutiineihin.
Etäisyyden pitäminen se vasta onkin pahasta, koska silloin isovanhemmat ovat välipitämättömiä ja itsekkäitä sikoja.
Vaatteiden koko ei ole mikään mielipidekysymys. Joko vaate on sopiva, tai sitten ei. Ei-sopivia ei oteta käyttöön, koska liian isoja ja liian pieniä vaatteita on tympeä käyttää. Vai ostatko itse itsellesi vaatteet nopalla koon arpoen, kolme numeroa liian isot housut ja kaksi kokoa liian pieni paita päälle pitää kelvata, kun ne on ostettu?
Mun lapset puetaan melko värikkäästi, lapset lisäksi ovat jo sen ikäisiä, että oma mielipide vaatteista on. Isoäiti väkisin tuo ruskeita tai valmiiksi kulahtaneen harmaita vaatteita. Mä ehkä voisin niitä kelpuuttaa pihaleikkiin, mutta lapsi ei. Pitääkö väkisin pakottaa se vaate päälle, kun isoäiti moisen rievun on ostanut?Apuakin voi tarjota, mutta ei tyyliin ”mä tuun nyt pesemään teidän ikkunat, kun te ette mitään saa itse aikaiseksi”. Sit pestä tehokkaasti ikkunat, ja jättäen ne kovin raitaisiksi ja pahempaan kuntoon, mitä olivat ennen pesua. Tämmöisestäkin kokemusta...
Kun isovanhempi on tarpeeksi vaikea tapaus, niin etäisyys on vain hyvästä. Itse en ole yhtään pahoillani, että ei kovin usein nähdä.
Mulle sanottiin raskausaikana että onneksi teillä on isovanhemmat lähellä niin saatte tarvittaessa apua. Anoppi sanoikin että he auttavat sitten ihan kaikessa missä vain tarvitsee. Minulla ei ole elämänhallinnan ongelmia tai muutakaan joten tiesin jo silloin että pärjäämme varmasti hyvin ilman apuakin.
Sairastuin kuitenkin keuhkokuumeeseen lapsen ollessa 4kk. Mies oli reissutöissä, lähti tulemaan kotiin kun kuuli diagnoosin. Anoppi ilmestyi ovelle ennen kun mies oli saapunut kotiin ja alkoi hulluna touhottaa, että voi voi kun olet kipeänä eikä kukaan auta! En ollut ollut siivonnut kahteen päivään, tämän huomattuaan anoppi sanoi että nythän voit rauhakseltaan siivoilla, hän hoitaa vauvan. Istui vauva sylissä sohvalla, puristeli tätä itseään vasten ja suukotti kasvoja, ja minä siivosin hitain liikkein keittiötä.
Olin nuori ja kokematon, tänään olisi anoppi lentänyt niskaperseotteella pihalle.En tajua tätä. Oikein niskaperseotteella, miksi?? Mitä sen olisi pitänyt tehdä. Siitä on nimenomaan apua jos joku muu hoitaa vauvaa. Ja pussas vielä naamaakin, ai kauheeta!?
Meillä vauvoja ei pussaile kukaan perheen ulkopuolinen. Vauva ei voi puolustautua eikä ilmaista ettei halua vieraan ihmisen suukkoja. Mieti pientä vauvaa, joka haluaa olla vain vanhempiensa lähellä - vieras ihminen tulee hönkimään naamalle ja kuolaa pusuillaan kasvoja ja pahimmillaan suutakin. Hyi helvetti! Perheen ulkopuolinen bakteerikanta, lähes jokaisen aikuisen suussaan kantama karies sekä lukuisat streptokokit leviää noista pusuista. Ja siis toisen ihmisen lapsia ei mun mielestä vaan kuulu pussata.
Ymmärrän kyllä, että vieraiden ei kuulu pussaillaan vauvoja, eikä varsinkaan suulle. Mutta oletko ihan varma, että lapsen oma mummo on tajunnut, että lapsenlapselle pusun antaminen on näin kamala asia?
En sano tätä millään pahalla ja totta kai te vanhempina päätätte, missä rajat menevät. Mutta jos et ole sanonut asiasta suoraan ääneen, niin on aika todennäköistä, ettei mummo edes tajua asian ärsyttävän sinua. Monessa perheessä lastenlasten (tai sisarusten lasten) pussaaminen poskelle näiden ollessa pieniä on ihan normaalia, eikä sitä nähdä ällöttävän tautien levittämisenä vaan rakkauden osoituksena. Mutta kuten sanottu, perheissä on eroja ja kukin tavallaan. Kannattaa sanoa suoraan, mikä on oma näkemys asiasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tee niin tai näin, aina menee väärinpäin.
Lastenlapsille ei uskalla ostaa vaatteita, kun ne on äitinsä mielestä aina väärää merkkiä, väärää väriä, väärää kokoa jne.
Apua ei uskalla tarjota, koska se on tuppautumista ja puuttumista perheen rutiineihin.
Etäisyyden pitäminen se vasta onkin pahasta, koska silloin isovanhemmat ovat välipitämättömiä ja itsekkäitä sikoja.
Vaatteiden koko ei ole mikään mielipidekysymys. Joko vaate on sopiva, tai sitten ei. Ei-sopivia ei oteta käyttöön, koska liian isoja ja liian pieniä vaatteita on tympeä käyttää. Vai ostatko itse itsellesi vaatteet nopalla koon arpoen, kolme numeroa liian isot housut ja kaksi kokoa liian pieni paita päälle pitää kelvata, kun ne on ostettu?
Mun lapset puetaan melko värikkäästi, lapset lisäksi ovat jo sen ikäisiä, että oma mielipide vaatteista on. Isoäiti väkisin tuo ruskeita tai valmiiksi kulahtaneen harmaita vaatteita. Mä ehkä voisin niitä kelpuuttaa pihaleikkiin, mutta lapsi ei. Pitääkö väkisin pakottaa se vaate päälle, kun isoäiti moisen rievun on ostanut?Apuakin voi tarjota, mutta ei tyyliin ”mä tuun nyt pesemään teidän ikkunat, kun te ette mitään saa itse aikaiseksi”. Sit pestä tehokkaasti ikkunat, ja jättäen ne kovin raitaisiksi ja pahempaan kuntoon, mitä olivat ennen pesua. Tämmöisestäkin kokemusta...
Kun isovanhempi on tarpeeksi vaikea tapaus, niin etäisyys on vain hyvästä. Itse en ole yhtään pahoillani, että ei kovin usein nähdä.
Mulle sanottiin raskausaikana että onneksi teillä on isovanhemmat lähellä niin saatte tarvittaessa apua. Anoppi sanoikin että he auttavat sitten ihan kaikessa missä vain tarvitsee. Minulla ei ole elämänhallinnan ongelmia tai muutakaan joten tiesin jo silloin että pärjäämme varmasti hyvin ilman apuakin.
Sairastuin kuitenkin keuhkokuumeeseen lapsen ollessa 4kk. Mies oli reissutöissä, lähti tulemaan kotiin kun kuuli diagnoosin. Anoppi ilmestyi ovelle ennen kun mies oli saapunut kotiin ja alkoi hulluna touhottaa, että voi voi kun olet kipeänä eikä kukaan auta! En ollut ollut siivonnut kahteen päivään, tämän huomattuaan anoppi sanoi että nythän voit rauhakseltaan siivoilla, hän hoitaa vauvan. Istui vauva sylissä sohvalla, puristeli tätä itseään vasten ja suukotti kasvoja, ja minä siivosin hitain liikkein keittiötä.
Olin nuori ja kokematon, tänään olisi anoppi lentänyt niskaperseotteella pihalle.En tajua tätä. Oikein niskaperseotteella, miksi?? Mitä sen olisi pitänyt tehdä. Siitä on nimenomaan apua jos joku muu hoitaa vauvaa. Ja pussas vielä naamaakin, ai kauheeta!?
Meillä vauvoja ei pussaile kukaan perheen ulkopuolinen. Vauva ei voi puolustautua eikä ilmaista ettei halua vieraan ihmisen suukkoja. Mieti pientä vauvaa, joka haluaa olla vain vanhempiensa lähellä - vieras ihminen tulee hönkimään naamalle ja kuolaa pusuillaan kasvoja ja pahimmillaan suutakin. Hyi helvetti! Perheen ulkopuolinen bakteerikanta, lähes jokaisen aikuisen suussaan kantama karies sekä lukuisat streptokokit leviää noista pusuista. Ja siis toisen ihmisen lapsia ei mun mielestä vaan kuulu pussata.
Ymmärrän kyllä, että vieraiden ei kuulu pussaillaan vauvoja, eikä varsinkaan suulle. Mutta oletko ihan varma, että lapsen oma mummo on tajunnut, että lapsenlapselle pusun antaminen on näin kamala asia?
En sano tätä millään pahalla ja totta kai te vanhempina päätätte, missä rajat menevät. Mutta jos et ole sanonut asiasta suoraan ääneen, niin on aika todennäköistä, ettei mummo edes tajua asian ärsyttävän sinua. Monessa perheessä lastenlasten (tai sisarusten lasten) pussaaminen poskelle näiden ollessa pieniä on ihan normaalia, eikä sitä nähdä ällöttävän tautien levittämisenä vaan rakkauden osoituksena. Mutta kuten sanottu, perheissä on eroja ja kukin tavallaan. Kannattaa sanoa suoraan, mikä on oma näkemys asiasta.
Öh. Toisten lasten päälle kuolaaminen on aina väärin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tee niin tai näin, aina menee väärinpäin.
Lastenlapsille ei uskalla ostaa vaatteita, kun ne on äitinsä mielestä aina väärää merkkiä, väärää väriä, väärää kokoa jne.
Apua ei uskalla tarjota, koska se on tuppautumista ja puuttumista perheen rutiineihin.
Etäisyyden pitäminen se vasta onkin pahasta, koska silloin isovanhemmat ovat välipitämättömiä ja itsekkäitä sikoja.
Vaatteiden koko ei ole mikään mielipidekysymys. Joko vaate on sopiva, tai sitten ei. Ei-sopivia ei oteta käyttöön, koska liian isoja ja liian pieniä vaatteita on tympeä käyttää. Vai ostatko itse itsellesi vaatteet nopalla koon arpoen, kolme numeroa liian isot housut ja kaksi kokoa liian pieni paita päälle pitää kelvata, kun ne on ostettu?
Mun lapset puetaan melko värikkäästi, lapset lisäksi ovat jo sen ikäisiä, että oma mielipide vaatteista on. Isoäiti väkisin tuo ruskeita tai valmiiksi kulahtaneen harmaita vaatteita. Mä ehkä voisin niitä kelpuuttaa pihaleikkiin, mutta lapsi ei. Pitääkö väkisin pakottaa se vaate päälle, kun isoäiti moisen rievun on ostanut?Apuakin voi tarjota, mutta ei tyyliin ”mä tuun nyt pesemään teidän ikkunat, kun te ette mitään saa itse aikaiseksi”. Sit pestä tehokkaasti ikkunat, ja jättäen ne kovin raitaisiksi ja pahempaan kuntoon, mitä olivat ennen pesua. Tämmöisestäkin kokemusta...
Kun isovanhempi on tarpeeksi vaikea tapaus, niin etäisyys on vain hyvästä. Itse en ole yhtään pahoillani, että ei kovin usein nähdä.
Mulle sanottiin raskausaikana että onneksi teillä on isovanhemmat lähellä niin saatte tarvittaessa apua. Anoppi sanoikin että he auttavat sitten ihan kaikessa missä vain tarvitsee. Minulla ei ole elämänhallinnan ongelmia tai muutakaan joten tiesin jo silloin että pärjäämme varmasti hyvin ilman apuakin.
Sairastuin kuitenkin keuhkokuumeeseen lapsen ollessa 4kk. Mies oli reissutöissä, lähti tulemaan kotiin kun kuuli diagnoosin. Anoppi ilmestyi ovelle ennen kun mies oli saapunut kotiin ja alkoi hulluna touhottaa, että voi voi kun olet kipeänä eikä kukaan auta! En ollut ollut siivonnut kahteen päivään, tämän huomattuaan anoppi sanoi että nythän voit rauhakseltaan siivoilla, hän hoitaa vauvan. Istui vauva sylissä sohvalla, puristeli tätä itseään vasten ja suukotti kasvoja, ja minä siivosin hitain liikkein keittiötä.
Olin nuori ja kokematon, tänään olisi anoppi lentänyt niskaperseotteella pihalle.En tajua tätä. Oikein niskaperseotteella, miksi?? Mitä sen olisi pitänyt tehdä. Siitä on nimenomaan apua jos joku muu hoitaa vauvaa. Ja pussas vielä naamaakin, ai kauheeta!?
Meillä vauvoja ei pussaile kukaan perheen ulkopuolinen. Vauva ei voi puolustautua eikä ilmaista ettei halua vieraan ihmisen suukkoja. Mieti pientä vauvaa, joka haluaa olla vain vanhempiensa lähellä - vieras ihminen tulee hönkimään naamalle ja kuolaa pusuillaan kasvoja ja pahimmillaan suutakin. Hyi helvetti! Perheen ulkopuolinen bakteerikanta, lähes jokaisen aikuisen suussaan kantama karies sekä lukuisat streptokokit leviää noista pusuista. Ja siis toisen ihmisen lapsia ei mun mielestä vaan kuulu pussata.
Ymmärrän kyllä, että vieraiden ei kuulu pussaillaan vauvoja, eikä varsinkaan suulle. Mutta oletko ihan varma, että lapsen oma mummo on tajunnut, että lapsenlapselle pusun antaminen on näin kamala asia?
En sano tätä millään pahalla ja totta kai te vanhempina päätätte, missä rajat menevät. Mutta jos et ole sanonut asiasta suoraan ääneen, niin on aika todennäköistä, ettei mummo edes tajua asian ärsyttävän sinua. Monessa perheessä lastenlasten (tai sisarusten lasten) pussaaminen poskelle näiden ollessa pieniä on ihan normaalia, eikä sitä nähdä ällöttävän tautien levittämisenä vaan rakkauden osoituksena. Mutta kuten sanottu, perheissä on eroja ja kukin tavallaan. Kannattaa sanoa suoraan, mikä on oma näkemys asiasta.
Anoppi oli täysin tietoinen asiasta. Jouduimme puuttumaan pussailuun jo vauvan ollessa muutaman viikon ikäinen. Anoppi pussaili vauvan kasvoja niin, että naama piti pyyhkiä kuivaksi hänen jäljiltään. Kun huomasi, että otin vauvan takaisin heti kun pussailu kiellosta huolimatta alkoi, otti tavaksi lähteä ihan sananmukaisesti karkuun vauvan kanssa. Kivahti myös kerran että "mie olen mummi!" kun huomautin tuhannennen kerran pussailusta.
-se aiempi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tee niin tai näin, aina menee väärinpäin.
Lastenlapsille ei uskalla ostaa vaatteita, kun ne on äitinsä mielestä aina väärää merkkiä, väärää väriä, väärää kokoa jne.
Apua ei uskalla tarjota, koska se on tuppautumista ja puuttumista perheen rutiineihin.
Etäisyyden pitäminen se vasta onkin pahasta, koska silloin isovanhemmat ovat välipitämättömiä ja itsekkäitä sikoja.
Vaatteiden koko ei ole mikään mielipidekysymys. Joko vaate on sopiva, tai sitten ei. Ei-sopivia ei oteta käyttöön, koska liian isoja ja liian pieniä vaatteita on tympeä käyttää. Vai ostatko itse itsellesi vaatteet nopalla koon arpoen, kolme numeroa liian isot housut ja kaksi kokoa liian pieni paita päälle pitää kelvata, kun ne on ostettu?
Mun lapset puetaan melko värikkäästi, lapset lisäksi ovat jo sen ikäisiä, että oma mielipide vaatteista on. Isoäiti väkisin tuo ruskeita tai valmiiksi kulahtaneen harmaita vaatteita. Mä ehkä voisin niitä kelpuuttaa pihaleikkiin, mutta lapsi ei. Pitääkö väkisin pakottaa se vaate päälle, kun isoäiti moisen rievun on ostanut?Apuakin voi tarjota, mutta ei tyyliin ”mä tuun nyt pesemään teidän ikkunat, kun te ette mitään saa itse aikaiseksi”. Sit pestä tehokkaasti ikkunat, ja jättäen ne kovin raitaisiksi ja pahempaan kuntoon, mitä olivat ennen pesua. Tämmöisestäkin kokemusta...
Kun isovanhempi on tarpeeksi vaikea tapaus, niin etäisyys on vain hyvästä. Itse en ole yhtään pahoillani, että ei kovin usein nähdä.
Mulle sanottiin raskausaikana että onneksi teillä on isovanhemmat lähellä niin saatte tarvittaessa apua. Anoppi sanoikin että he auttavat sitten ihan kaikessa missä vain tarvitsee. Minulla ei ole elämänhallinnan ongelmia tai muutakaan joten tiesin jo silloin että pärjäämme varmasti hyvin ilman apuakin.
Sairastuin kuitenkin keuhkokuumeeseen lapsen ollessa 4kk. Mies oli reissutöissä, lähti tulemaan kotiin kun kuuli diagnoosin. Anoppi ilmestyi ovelle ennen kun mies oli saapunut kotiin ja alkoi hulluna touhottaa, että voi voi kun olet kipeänä eikä kukaan auta! En ollut ollut siivonnut kahteen päivään, tämän huomattuaan anoppi sanoi että nythän voit rauhakseltaan siivoilla, hän hoitaa vauvan. Istui vauva sylissä sohvalla, puristeli tätä itseään vasten ja suukotti kasvoja, ja minä siivosin hitain liikkein keittiötä.
Olin nuori ja kokematon, tänään olisi anoppi lentänyt niskaperseotteella pihalle.En tajua tätä. Oikein niskaperseotteella, miksi?? Mitä sen olisi pitänyt tehdä. Siitä on nimenomaan apua jos joku muu hoitaa vauvaa. Ja pussas vielä naamaakin, ai kauheeta!?
Meillä vauvoja ei pussaile kukaan perheen ulkopuolinen. Vauva ei voi puolustautua eikä ilmaista ettei halua vieraan ihmisen suukkoja. Mieti pientä vauvaa, joka haluaa olla vain vanhempiensa lähellä - vieras ihminen tulee hönkimään naamalle ja kuolaa pusuillaan kasvoja ja pahimmillaan suutakin. Hyi helvetti! Perheen ulkopuolinen bakteerikanta, lähes jokaisen aikuisen suussaan kantama karies sekä lukuisat streptokokit leviää noista pusuista. Ja siis toisen ihmisen lapsia ei mun mielestä vaan kuulu pussata.
Ymmärrän kyllä, että vieraiden ei kuulu pussaillaan vauvoja, eikä varsinkaan suulle. Mutta oletko ihan varma, että lapsen oma mummo on tajunnut, että lapsenlapselle pusun antaminen on näin kamala asia?
En sano tätä millään pahalla ja totta kai te vanhempina päätätte, missä rajat menevät. Mutta jos et ole sanonut asiasta suoraan ääneen, niin on aika todennäköistä, ettei mummo edes tajua asian ärsyttävän sinua. Monessa perheessä lastenlasten (tai sisarusten lasten) pussaaminen poskelle näiden ollessa pieniä on ihan normaalia, eikä sitä nähdä ällöttävän tautien levittämisenä vaan rakkauden osoituksena. Mutta kuten sanottu, perheissä on eroja ja kukin tavallaan. Kannattaa sanoa suoraan, mikä on oma näkemys asiasta.
Anoppi oli täysin tietoinen asiasta. Jouduimme puuttumaan pussailuun jo vauvan ollessa muutaman viikon ikäinen. Anoppi pussaili vauvan kasvoja niin, että naama piti pyyhkiä kuivaksi hänen jäljiltään. Kun huomasi, että otin vauvan takaisin heti kun pussailu kiellosta huolimatta alkoi, otti tavaksi lähteä ihan sananmukaisesti karkuun vauvan kanssa. Kivahti myös kerran että "mie olen mummi!" kun huomautin tuhannennen kerran pussailusta.
-se aiempi
Ja vielä sellainen asia että sain tietää vauvan ollessa puolivuotias että anopilla on huuliherpes. Oli laastari huulessa ja kysyin ihan suoraan että siis sinullahan on huuliherpes? Vastasi iloisesti että juu, ei onneksi vaivaa kovin usein! Vastasyntynyt voi saada hengenvaarallisen yleisinfektion huuliherpeksestä!
- edelleen se aiempi
Meillä mummo möbleerasi koko huushollin uusiksi, syötti lapset sokerihumalaan, liimaili tarroja pitkin seiniä. Sen kerran kun tunki ”auttamaan” kun olin kovassa kuumeessa.