koulukiusaamisen jäljet - miten näkyy aikuisena

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata jäädä märehtimään menneitä. Katse tulevaisuuteen ja eteenpäin.

Paras ”kosto” kiusaajille on pärjätä hyvin elämässään, paremmin kuin he.

Luitko ollenkaan aloitusta? Tuolla asenteella on päästy elämässä eteenpäin ja pitkälle. ja kyllä, myös pidemmälle kuin kiusaajat. Mutta se ei poista sitä miten nuo tapahtumat ovat muokanneet minun persoonaani ja kuinka ne alitajuisesti vaikuttavat siihen miten reagoin ja toimin tietynlaisissa tilanteissa. Miten lapsuuden ja nuoruuden kokemukset jättää meihin tunnemuistoja, jotka aktivoituu tässäkin tasapainoisessa aikuisuudessa, kriisin yhteydessä ja monesti myös tilanteissa, joissa niille ei olisi oikeasti tarvetta tai paikkaa. Sitä ei pysty vain päättämällä muuttamaan tai lopettamaan, se vaatii sitä asioiden "märehtimistä". 

Tuon "märehtimisen" itse koen pelkästään hyväksi asiaksi vaikka se ajoittain herättääkin raskaita tunteita. Uskon kuitenkin vakaasti, että niiden tunteiden ja sivuutettujen tunnekuormien takaa kuoriutuu se onnellisen elämän ydin eli itsensä hyväksyminen juuri sellaisena kuin on.  Tästä prosessista toivoisin tänne keskustelua. 

ap

up

up

Minua kiusattiin lähinnä porukasta jättämällä ja nimittelemällä, jonkin verran oli fyysistä kylkiin tökkimistä ja tönimistä. Pääkiusaajalla oli pari apuria jotka yrittivät mielistellä häntä ja näistä yksi tuntui tarkkailevan jokaista liikettäni. Heti kun tein jotain kömpelösti tai erikoisesti, tämä oli supattamassa kiusaajalle, raportoimassa... Aikaa myöten sitä tottui olemaan kuin suolapatsas, mahdollisimman hiljaa ja ilmeettömänä paikallaan koska kaikki mitä tein oli kiusaajille "materiaalia".

Vielä näin aikuisella iällä paikat joissa on runsaasti ihmisiä lyövät joskus pakokauhun päälle. Olen saanut kuulla olevani jotenkin ilmeetön ja "jäätävän rauhallinen".

Satuttavinta koko neljän vuoden koulukiusaamisessa oli kuitenkin ehkä se miten sitä käsiteltiin kotona: minun käskettiin vaan lopettaa itkeminen ja mennä takaisin kouluun. Isäkin totesi vaan kylmästi että ei kiusaamiselle voi mitään, häntäkin oli kiusattu koulussa. Hain apua vanhemmilta, koulukuraattorilta ja rehtorilta mutta mikään ei auttanut. Koulukuraattori taisi olla ainoa aikuinen joka sanoi ääneen että kiusaaminen on väärin, muilta tuli vähättelyä jne. Yksin jäämisen kokemus oli valtavan syvä. Tavallaan tuntui että maailman opetus on että havaintoni ja tunteeni ja kokemukseni eivät ole minkään arvoisia, hyvinvoinnillani ei ole mitään merkitystä. Vasta nyt neljänkympin korvilla olen alkanut olla jossain määrin sinut oman herkkyyteni kanssa ja nähdä miten huonosti aikuiset toimivat kun olisin lapsena tarvinnut tukea.

Kun olin 6v-20v minua kiusattiin koulussa. Ala-asteelta lukioon nimiteltiin, jätettiin ulkopuolelle, juoruttiin ja naurettiin. Yliopistossa suljettiin ulkopuolelle.

Koskaan en kertonut kenellekään, sillä "kantelusta" olisi tullut vain kahta kauhemmat seuraamukset kiusaajilta.

Aina ollut huono itsetunto, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, itsesyytöksiä, ihmispelkoa, itsevihaa &-inhoa, masentuneisuutta.

Vasta viime aikoina päädyin hakemaan apua mielenterveysongelmiini.

Mua kiusattiin ylaasteella ylipainon takia, ja sen etta olin "hikari" (keskiarvo lahella kymppia). Kiusaus oli jokapaivaista ja ymparipaivaista, silla mun kiusaajat asuivat samalla kylalla kuin mina. 

Kiusaamisen muotoja:

- viikkorahalla ostetut karkit otettiin vakivalloin pois

- uusi pyora heitettiin p*skaojaan

- koulussa valitunneilla paata vessanponttoon vah. kerran viikossa

- huorittelua, laskiksi haukkumista ym koulubussissa niin etta kaikki kuuli ja tuijotti

- hiuksista vetamista, koiranp*skan sotkemista vaatteisiin 

- repun heittaminen ulos bussista vaaralla pysakilla kun joku toinen jai pois

- kerran kun olin sitomassa luistimia jalkaan koulussa, yksi potkaisi takaapain haarojen valiin, pyorryin kivusta

Kukaan ei puuttunut, kukaan ei auttanut. Olin usein "kipeana" etta sain vaan levata ja olla edes paivan-pari rauhassa. Harkitsin 14-vuotiaana its3m_rhaa, vakavasti ja pitkajaksoisesti. Jaksoin kuitenkin vakuutella itselleni, etta ylaaste kestaa vain 3 vuotta. Taman lisaksi kotona oli myos vaikeaa, aidilla oli juoppo ja vakivaltainen miesystava, joten kotikaan ei ollut mikaan safe haven. 

Lukiossa olikin sitten jo ihan eri meniniki. Aiti oli jattanyt vakivaltaisen miehen ja kukaan ylaasteen kiusaajista ei ollut samassa lukiossa (ei vissiin keskiarvo riittanyt, hehe). 

Paras oli, kun tapasin yhden kiusaajani vahingossa jossain korkeakoulun bileissa, hanet esitteli minulle yksi hyvista kavereistani, jonka tuttu han myos oli. 

Sain jonkinasteisen paniikkikohtauksen ja aloin itkea hysteerisesti kun tajusin, kuka tyyppi oli. Ryhma toimi tassa tilanteessa aivan ihanasti - he kuuntelivat tarinani ja ajoivat sen jalkeen ko. tyypin pois koko bileista. :) Siina jotenkin palautui usko koko ihmiskuntaan.

Nykyaan en (ainakaan tietoisesti) oireile. Olen sosiaalinen, normaalipainoinen, suht menestynyt ja varakas, mulla on ihana poikaystava ja rakkaita ystavia. Asun eri maassa ja olen rakentanut elamani sellaiseksi kuin haluan. Pidan itseani kauniina ja ihanana ihmisena. :) 

Jos kiusaamiseni on jotain jalkia jattanyt, niin sen, etta puutun tosi herkasti "yhteiskunnan epakohtiin" kuten eriarvoiseen kohteluun ym. Ja menen aina juttelemaan hiljaisten ja ujojen ihmisten kanssa, jotka nayttavat silta etteivat oikein tieda miten pain olisivat. 

Epävarmuutena, epäonnistumisten pelkona ja siinä, ettei pysty luomaan pitkiä ystävyyssuhteita...En ole koskaan riittävä, enkä arvosta itseäni.

Tokihan persoonallisuuteen vaikuttaa kattavasti kaikki elämässämme läpikäymämme, vaikeudet raivaa pakosti enemmän tilaa henkiselle kasvulle ja kypsyydelle. Mut eihän se ole huono asia. Minä en ole minä, jos lapsuuteni ei olisi ollut sitä mitä se oli ja jos koulussa ei olisi kiusattu. Surullisia kokemuksia toki. En anna kiusaajilleni enää sitä valtaa ja mielihyvää olettaa mitä siitä näin aikuisena kantaisin mukanani ja miten se kokemani minuun olisi vaikuttanut. En suostu uhriutumaan. Elämäni on hyvää, traumoja ei jäänyt, haistatan pitkät.

Moi! Olen nyt 26v mies. Minulla on menestynyt yritys kiusaamisesta huolimatta. Viime vuonna 20000€ vuositulot.

Kiusattiin ala ja ylä-asteella. Ei vaikuttanut mitenkään. Päätin jo ala-astella ettei vaikuta. Ei ole vaikuttanut. Eikö ollut pelkästään mitään henkistö ninittelyö niinkuin tytöillä. Hakattu ja pahoinpidelty ei mitään mt-ongelmia.

treffit kirjoitti:

Mua kiusattiin ylaasteella ylipainon takia, ja sen etta olin "hikari" (keskiarvo lahella kymppia). Kiusaus oli jokapaivaista ja ymparipaivaista, silla mun kiusaajat asuivat samalla kylalla kuin mina. 

Kiusaamisen muotoja:

- viikkorahalla ostetut karkit otettiin vakivalloin pois

- uusi pyora heitettiin p*skaojaan

- koulussa valitunneilla paata vessanponttoon vah. kerran viikossa

- huorittelua, laskiksi haukkumista ym koulubussissa niin etta kaikki kuuli ja tuijotti

- hiuksista vetamista, koiranp*skan sotkemista vaatteisiin 

- repun heittaminen ulos bussista vaaralla pysakilla kun joku toinen jai pois

- kerran kun olin sitomassa luistimia jalkaan koulussa, yksi potkaisi takaapain haarojen valiin, pyorryin kivusta

Kukaan ei puuttunut, kukaan ei auttanut. Olin usein "kipeana" etta sain vaan levata ja olla edes paivan-pari rauhassa. Harkitsin 14-vuotiaana its3m_rhaa, vakavasti ja pitkajaksoisesti. Jaksoin kuitenkin vakuutella itselleni, etta ylaaste kestaa vain 3 vuotta. Taman lisaksi kotona oli myos vaikeaa, aidilla oli juoppo ja vakivaltainen miesystava, joten kotikaan ei ollut mikaan safe haven. 

Lukiossa olikin sitten jo ihan eri meniniki. Aiti oli jattanyt vakivaltaisen miehen ja kukaan ylaasteen kiusaajista ei ollut samassa lukiossa (ei vissiin keskiarvo riittanyt, hehe). 

Paras oli, kun tapasin yhden kiusaajani vahingossa jossain korkeakoulun bileissa, hanet esitteli minulle yksi hyvista kavereistani, jonka tuttu han myos oli. 

Sain jonkinasteisen paniikkikohtauksen ja aloin itkea hysteerisesti kun tajusin, kuka tyyppi oli. Ryhma toimi tassa tilanteessa aivan ihanasti - he kuuntelivat tarinani ja ajoivat sen jalkeen ko. tyypin pois koko bileista. :) Siina jotenkin palautui usko koko ihmiskuntaan.

Nykyaan en (ainakaan tietoisesti) oireile. Olen sosiaalinen, normaalipainoinen, suht menestynyt ja varakas, mulla on ihana poikaystava ja rakkaita ystavia. Asun eri maassa ja olen rakentanut elamani sellaiseksi kuin haluan. Pidan itseani kauniina ja ihanana ihmisena. :) 

Jos kiusaamiseni on jotain jalkia jattanyt, niin sen, etta puutun tosi herkasti "yhteiskunnan epakohtiin" kuten eriarvoiseen kohteluun ym. Ja menen aina juttelemaan hiljaisten ja ujojen ihmisten kanssa, jotka nayttavat silta etteivat oikein tieda miten pain olisivat. 

Voi että, olen niin iloinen että sulla menee elämässäsi ihanasti ja hyvin. Olet rakentanut itsellesi sellaisen elämän kuin halusit ja sinnikkäästi uskonut itseesi ja pitänyt hyvät arvosanat. Koen jossain määrin itse tehneeni samoin. Haistattanut pitkät. Jatka menestymistä! Itse olen miettinyt et joskus viekälä nostaisin tän aiheen jollain tavalla esiin.

Menestynyt kirjoitti:

Moi! Olen nyt 26v mies. Minulla on menestynyt yritys kiusaamisesta huolimatta. Viime vuonna 20000€ vuositulot.

Kiusattiin ala ja ylä-asteella. Ei vaikuttanut mitenkään. Päätin jo ala-astella ettei vaikuta. Ei ole vaikuttanut. Eikö ollut pelkästään mitään henkistö ninittelyö niinkuin tytöillä. Hakattu ja pahoinpidelty ei mitään mt-ongelmia.

Luitko vastauksia? Et ilmeisesti. Kuule, meitä "tyttöjäkin" on hakattu, potkittu, piinattu, alistettu ja nöyryytetty. Henkinen pahoinpitely yhdistettynä fyysiseen tekee pahoja asioita herkille ihmisille. Se on hyvä, että itse olet selvinnyt, mutta älä tule vähättelemään muita!

Olen vainoharhainen. Kuvittelen että ihmiset nauravat minulle jostain selkäni takana ja pitävät minua jotenkin huonompana ihmisenä. Todellisuus on kuitenkin se että olen pidetty henkilö niissä piireissä joissa liikun mutta silti sama vainoharhaisuus nostaa päätään välillä ja alan epäillä että josko ne sittenkin vain piruilevat.

Sydän särkyy näistä kiusattujen kertomuksista! Oon niin iloinen teidän puolesta, jotka olette löytäneet onnellisuutta menneestä huolimatta!

Onko muuten jollakulla taipumusta koulukiusaamistaustan vuoksi tulla sellaiseksi, että hakeutuu aikuisiällä ”kauniiden ja rohkeiden” lähipiiriin ja alkaa karttaa kaikkea heikkoa ja epätäydellistä ja ”rumaa”?

Täällä moni kommentoija on kertonut tulleensa ihmiseksi, joka puolustaa heikompia ja taistelee vääryyttä vastaan. Sen ymmärrän hyvin, että entinen kiusattu tulee sellaiseksi. Mutta voiko kiusaamistrauma myös aiheuttaa joillakuilla tuon nk. vahvojen pärjääjien perässä-hengaajaksi pyrkimisen?

Ihmisvihaa ja sosiaalista eristäytymistä. Korostunut voittamisen ja oman paremmuuden osoittamisen tarve. Ehkä jopa sosiopatiaksi tulkittavaa empatian puutetta. ("Kun minuakaan ei kukaan auttanut, kun olisin apua tarvinnut, miksi minäkään auttaisin tai säälisin muita?")

Näistä huolimatta selvisin opiskeluista hyvin, pääsin toiveammattiini (nykyään oma firma alalla), perustin perheen, sain lapsia, oman kodin, jne. En ole käynyt terapiassa, enkä ole ikinä syönyt mitään mt-lääkkeitä. Masennusta ja alakuloisuutta on yhä silloin tällöin, mutta vaikea sanoa johtuuko se nimenomaan kiusaamisesta.

Kiusaaminen oli aikoinaan sen verran rajua (jatkui ala- ja yläasteen ajan), että jos olisin jostakin pistoolin tms. saanut, olisin saattanut olla Suomen ensimmäisiä kouluampujia. Haaveissa oli.

Ja ei, en hyväksy kouluampumisia tekoina, mutta ymmärrän kyllä täysin, miten kiusatut ampujat ovat tekoihinsa ajautuneet.

Kaikille kiusaajille toivon hidasta ja tuskallista syöpäkuolemaa.

Vierailija kirjoitti:

Minua kiusattiin lähinnä porukasta jättämällä ja nimittelemällä, jonkin verran oli fyysistä kylkiin tökkimistä ja tönimistä. Pääkiusaajalla oli pari apuria jotka yrittivät mielistellä häntä ja näistä yksi tuntui tarkkailevan jokaista liikettäni. Heti kun tein jotain kömpelösti tai erikoisesti, tämä oli supattamassa kiusaajalle, raportoimassa... Aikaa myöten sitä tottui olemaan kuin suolapatsas, mahdollisimman hiljaa ja ilmeettömänä paikallaan koska kaikki mitä tein oli kiusaajille "materiaalia".

Vielä näin aikuisella iällä paikat joissa on runsaasti ihmisiä lyövät joskus pakokauhun päälle. Olen saanut kuulla olevani jotenkin ilmeetön ja "jäätävän rauhallinen".

Satuttavinta koko neljän vuoden koulukiusaamisessa oli kuitenkin ehkä se miten sitä käsiteltiin kotona: minun käskettiin vaan lopettaa itkeminen ja mennä takaisin kouluun. Isäkin totesi vaan kylmästi että ei kiusaamiselle voi mitään, häntäkin oli kiusattu koulussa. Hain apua vanhemmilta, koulukuraattorilta ja rehtorilta mutta mikään ei auttanut. Koulukuraattori taisi olla ainoa aikuinen joka sanoi ääneen että kiusaaminen on väärin, muilta tuli vähättelyä jne. Yksin jäämisen kokemus oli valtavan syvä. Tavallaan tuntui että maailman opetus on että havaintoni ja tunteeni ja kokemukseni eivät ole minkään arvoisia, hyvinvoinnillani ei ole mitään merkitystä. Vasta nyt neljänkympin korvilla olen alkanut olla jossain määrin sinut oman herkkyyteni kanssa ja nähdä miten huonosti aikuiset toimivat kun olisin lapsena tarvinnut tukea.

Tämä. Toivoisin, että jokainen aikuinen pysähtyisi kuuntelemaan kunnolla, kun lapsi kertoo kiusaamiskokemuksista. Vähättely ja asian sivuuttaminen on pahinta mitä toiselle voi tällaisessa tilanteessa tehdä.  Lisää ja alleviivaa arvottomuuden kokemusta, minkä kiusaajat ovat jo saaneet aikaan. Minunkin äitini neuvo oli "älä välitä" ja myös häntä oli kiusattu koulussa. Äitini sivuutti asian ja tunteeni kuten hänen kohdallaan oli tehty. Opin pärjäämän yksin ja tukeutuminen muihin ihmisiin, millä tahansa elämän alueella, on minulle erittäin vaikeaa ja siitä taas syntyy haasteita työelämään ja parisuhteeseen. 

ap

Vierailija kirjoitti:

Sydän särkyy näistä kiusattujen kertomuksista! Oon niin iloinen teidän puolesta, jotka olette löytäneet onnellisuutta menneestä huolimatta!

Onko muuten jollakulla taipumusta koulukiusaamistaustan vuoksi tulla sellaiseksi, että hakeutuu aikuisiällä ”kauniiden ja rohkeiden” lähipiiriin ja alkaa karttaa kaikkea heikkoa ja epätäydellistä ja ”rumaa”?

Täällä moni kommentoija on kertonut tulleensa ihmiseksi, joka puolustaa heikompia ja taistelee vääryyttä vastaan. Sen ymmärrän hyvin, että entinen kiusattu tulee sellaiseksi. Mutta voiko kiusaamistrauma myös aiheuttaa joillakuilla tuon nk. vahvojen pärjääjien perässä-hengaajaksi pyrkimisen?

Mulla ei kylla mielestani ole tuota taipumusta. Ystavapiiristakin loytyy monta sellaista henkiloa, jotka eivat ehka ulkonaollisesti ole niita kaikkein kauneimpia (mm. yksi mun parhaista ystavista on sairaalloisen ylipainoinen, siis ihan obesitaksesta voidaan puhua) tai muodikkaampia. Kunhan on sisalta ihana ihminen niin ei ole valia missa kuorissa tyyppi on. 

Ma en oikein valita pintaliitajista, joiksi nuo "kauniit ja rohkeat" monesti koen. Ainakin itsella pateminen on aika no-no mulle. 

Eristämistä, haukkumista, systemaattista varastelua, kaikenlaista vainoamista ja sellaista, mitä nykyään sanotaan kaasuvalottamiseksi (kiusaajat väittävät, että olen valehtelija / en muista oikein / olen pelottava, hullu, outo) ja millä saa opettajat ja toisten lasten vanhemmat minua vastaan.

Mitään ns. poetic justicea ei ole tapahtunut, eli kiusaajani eivät ole sittemmin syrjäytyneet, tehneet itsemurhaa tms. Ovat ihan taviksia. Puhuvat minusta hyvää ja muistelevat "yhteistä lapsuuttamme" ja "koulukaveruuttamme", mikäli esim. törmäävät vanhempiini kotipaikkakunnallani. Mielistelevät vanhempiani ja ovat saaneet heidät vähitellen uskomaan, että minä toden totta olin lapsena hullu ja itkuni, unettomuuteni yms. olivat tarpeetonta ylireagointia. Tähän liittyy tietysti se, että olen ainoana muuttanut kotipaikkakunnalta pois ja siis lopullisesti ihan ulkopuolinen.

Kiusaamisen seurauksena en luota ihmisiin. Nuorempana jäin helposti huonoihin työyhteisöihin ja suhteisiin, jäin odottamaan, josko edes ne joskus muuttuisivat siedettäviksi, yritin muuttaa itseäni ja esittää, että kaikki on hyvin.  Nykyään taas olen aivan ylitarkka siitä, mihin duuniin menen ja kenen kanssa kaveeraan. En luota - selvitän taustoja ja katson aina valmiiksi pakotien. Minulla on ihana oma perhe ja pari luottoystävää, mutta yleisesti ottaen suhtaudun ihmisiin epäillen. Olen yleisesti ottaen pettynyt ja kyllästynyt ihmisiin, ja minun filosofiani on, että mieluummin nämä muutamat luotetut kuin sydän auki kaveeraamassa kaikkien kanssa ja yrittämässä kestää "erilaisuutta", joka usein tarkoittaa vain epätasa-arvoa ja hulluja kiusaajia, jotka purkavat minuun ongelmiaan kuten lapsuuteni kiusaajat tekivät.

Suhteeni kotipaikkakuntaani on kiusaamisen takia aika repivä, kaipaan sinne aivan hirveästi koko ajan, mutta ihmisten takia en sinne pysty matkustamaan.

Minulla on myös tuo kilpailunhalu tai oikeastaan häviämisen pelko. Myös myöhästymisen pelko, nolatuksi tulemisen pelko. Ja sitten sellainen tietty uhma, mikä on jälleen vaikea selittää ulkopuolisille mutta minkä kohtalotoverini varmasti ymmärtävät: saatan näissä uusissa kuvioissani olla esim. paljon huolittelemattomampi kuin mitä kotopuolessa olin/ollaan. Eli tavallaan todistan itselleni koko ajan, että fiksut ihmiset arvostavat mun älykkyyttä ja olen asiantuntija ja auktoriteetti nykyään, vaikka tukka ei olisi täydellisesti tai kulkisin toimistolla sukkasillani. Kotipaikkakunnalla nimittäin tyyli on, että laitetaan huulipunaa, kun mennään viemään roskia. Täällä isolla kirkolla katsotaan enemmän henkistä suoriutumiskykyä kuin meikkiä. Onhan tuossa sitäkin, että kotipaikkakunnalla se tälläytyminen oli kontrollikeino ja tälläydyin myös, koska minua haukuttiin rumaksi. Nyt aikuisena taas voin elää vapaammin. Myös koska, surullista kyllä, tajusin vasta kotipaikkakunnalta muutettuani, että olen viehättävän näköinen ja normaalipainoinen, en se ruma läski, mitä kouluissa toisteltiin.

Vierailija kirjoitti:

Eristämistä, haukkumista, systemaattista varastelua, kaikenlaista vainoamista ja sellaista, mitä nykyään sanotaan kaasuvalottamiseksi (kiusaajat väittävät, että olen valehtelija / en muista oikein / olen pelottava, hullu, outo) ja millä saa opettajat ja toisten lasten vanhemmat minua vastaan.

Mitään ns. poetic justicea ei ole tapahtunut, eli kiusaajani eivät ole sittemmin syrjäytyneet, tehneet itsemurhaa tms. Ovat ihan taviksia. Puhuvat minusta hyvää ja muistelevat "yhteistä lapsuuttamme" ja "koulukaveruuttamme", mikäli esim. törmäävät vanhempiini kotipaikkakunnallani. Mielistelevät vanhempiani ja ovat saaneet heidät vähitellen uskomaan, että minä toden totta olin lapsena hullu ja itkuni, unettomuuteni yms. olivat tarpeetonta ylireagointia. Tähän liittyy tietysti se, että olen ainoana muuttanut kotipaikkakunnalta pois ja siis lopullisesti ihan ulkopuolinen.

Kiusaamisen seurauksena en luota ihmisiin. Nuorempana jäin helposti huonoihin työyhteisöihin ja suhteisiin, jäin odottamaan, josko edes ne joskus muuttuisivat siedettäviksi, yritin muuttaa itseäni ja esittää, että kaikki on hyvin.  Nykyään taas olen aivan ylitarkka siitä, mihin duuniin menen ja kenen kanssa kaveeraan. En luota - selvitän taustoja ja katson aina valmiiksi pakotien. Minulla on ihana oma perhe ja pari luottoystävää, mutta yleisesti ottaen suhtaudun ihmisiin epäillen. Olen yleisesti ottaen pettynyt ja kyllästynyt ihmisiin, ja minun filosofiani on, että mieluummin nämä muutamat luotetut kuin sydän auki kaveeraamassa kaikkien kanssa ja yrittämässä kestää "erilaisuutta", joka usein tarkoittaa vain epätasa-arvoa ja hulluja kiusaajia, jotka purkavat minuun ongelmiaan kuten lapsuuteni kiusaajat tekivät.

Suhteeni kotipaikkakuntaani on kiusaamisen takia aika repivä, kaipaan sinne aivan hirveästi koko ajan, mutta ihmisten takia en sinne pysty matkustamaan.

Minulla on myös tuo kilpailunhalu tai oikeastaan häviämisen pelko. Myös myöhästymisen pelko, nolatuksi tulemisen pelko. Ja sitten sellainen tietty uhma, mikä on jälleen vaikea selittää ulkopuolisille mutta minkä kohtalotoverini varmasti ymmärtävät: saatan näissä uusissa kuvioissani olla esim. paljon huolittelemattomampi kuin mitä kotopuolessa olin/ollaan. Eli tavallaan todistan itselleni koko ajan, että fiksut ihmiset arvostavat mun älykkyyttä ja olen asiantuntija ja auktoriteetti nykyään, vaikka tukka ei olisi täydellisesti tai kulkisin toimistolla sukkasillani. Kotipaikkakunnalla nimittäin tyyli on, että laitetaan huulipunaa, kun mennään viemään roskia. Täällä isolla kirkolla katsotaan enemmän henkistä suoriutumiskykyä kuin meikkiä. Onhan tuossa sitäkin, että kotipaikkakunnalla se tälläytyminen oli kontrollikeino ja tälläydyin myös, koska minua haukuttiin rumaksi. Nyt aikuisena taas voin elää vapaammin. Myös koska, surullista kyllä, tajusin vasta kotipaikkakunnalta muutettuani, että olen viehättävän näköinen ja normaalipainoinen, en se ruma läski, mitä kouluissa toisteltiin.

Tämä oli kuin minun kynästä. Sama tausta. Mukava kuulla sielun sisarista 🧡

Tunnen ihmisen, joka kiusaamiskokemuksensa takia karttelee "rumia" ja "tyhmiä" sekä tietysti myös "köyhiä" ihmisiä. On siis kasvuyrittäjien, mallien, poliitikkojen yms. perskärpänen. Aivan hirvittävän yksinäinen, halveksittu, vihattu jopa. Ei hän tule koskaan pääsemään "piireihin". Hän ihannoi niitä liikaa. Säälin häntä, mutta hän ei ota keskusteluapua vastaan. Ei ole vielä päässyt niistä lapsuudentraumoistaan, elää elämäänsä vai niiden kautta.

Minun oma kiusaamiskokemukseni taas on oikein klassinen suomalainen tuhkimotarina, eli kiusaajat olivat rumia, tyhmiä ja köyhiä. Uudella paikkakunnalla opiskelin pitkälle, minun yhteiskuntaluokakseni tuli ihan eri kuin lapsena, ihmiset elämässäni vaihtuivat aivan toisenlaisiksi, työpaikkani, asuinalueeni... Kaikki vaihtui. Sen mukana elämään tuli joitakin sellaisia ihmisiä, joita kiusaajat pitävät julkkiksina ja/tai menestyjinä. Koen lähinnä kiusallisena ja surullisena tuon, että kiusaajani fanittavat noita nykyisiä tuttujani, kivoja ja täyspäisiä ihmisiä, jotka eivät kasvotusten ole mitään "kermaa".

Olen jo 50-v, ja kiusaaminen koulussa on kulkenut mukana tähän päivään asti. Perhe on, lapset jo aikuisia. Koulutus ja työ. Ns. kulissit kunnossa. Pitkään aikuisuuteen oli huono itsetunto, ja ajattelin, että jos esim. töissä mokaan, niin tulee irvimistä ja muuta suunsoittoa. Joskus tulikin vastavalmistuneena mokia, ja suunnilleen maailma kaatui, mutta kun reilusti tunnusti mokanneensa, niin se siitä. Niistä oppi, eikä kukaan irvinyt sen enempää. Ystäviä ei montaa ole, enkä ole esim. ole mennyt faceen sen takia, kun niitä ystäviä ei ole. Uudessa seurassa jättäydyn hieman sivuun, ja skannaan niitä ihmisiä ensin.