koulukiusaamisen jäljet - miten näkyy aikuisena

Vierailija kirjoitti:

Sydän särkyy näistä kiusattujen kertomuksista! Oon niin iloinen teidän puolesta, jotka olette löytäneet onnellisuutta menneestä huolimatta!

Onko muuten jollakulla taipumusta koulukiusaamistaustan vuoksi tulla sellaiseksi, että hakeutuu aikuisiällä ”kauniiden ja rohkeiden” lähipiiriin ja alkaa karttaa kaikkea heikkoa ja epätäydellistä ja ”rumaa”?

Täällä moni kommentoija on kertonut tulleensa ihmiseksi, joka puolustaa heikompia ja taistelee vääryyttä vastaan. Sen ymmärrän hyvin, että entinen kiusattu tulee sellaiseksi. Mutta voiko kiusaamistrauma myös aiheuttaa joillakuilla tuon nk. vahvojen pärjääjien perässä-hengaajaksi pyrkimisen?

Mulla on vähän tuota. Mun on vaikea suhtautua ihmisiin, joilla on selvästi huono itsetunto (eli juuri sellaisiin, jollainen itse olin) ja nousee juuri noita pelkoja, että nyt mut assosioidaan tuohon tyyppiin eikä coolimmat tyypit enää halua olla mun kanssa. Pakotan itseni toki käyttäytymään samalla lailla kaikkia kohtaan. Mutta voisin kuvitella että normaali ihminen ei edes havaitse tuollaisia eroja ihmisten välillä. Tämä on myös asia joka nostaa valtavasti häpeää. Mutta en siis usko että olen koskaan käyttäytynyt huonosti ketään kohtaan, se on vaan pääni sisällä.

Sitten toisaalta olen hyvin herkkä huomaamaan tilanteet joissa joku on heikoilla ja onneton. Silloin mulla herää suuri tarve suojella häntä.

-joku ekan sivun vastaaja

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuli opettaja, joka ei siedä yhtään kiusaamista. En aikuisten enkä lasten kesken. Opettajainhuoneessakin olen sanonut, että tuo peli ei vetele, lopettakaa, te käyttäydytte nyt huonosti. En ole totellut rehtorin vääriä ja laittomia juttuja, vaan vienyt ne eteenpäin. En ole alistunut, minä uskallan sanoa kaikille, jos koen epäreiluutta tai vääryyttä. Minulle kiusaaminen oli siinä mielessä hyvä juttu, että se sai minut toimimaan ja tuomaan rohkeasti esiin epäkohtia. Nytkään tällä palstalla en siedä yhtään erästä bloggaajan kiusaajaa, vaan ilmoitan aina hänestä eteenpäin. Kaikki kiusaaminen on niin väärin.

Mutta silti annat bloggaajan kiusata muita siitä ilmoittamatta.

treffit kirjoitti:

Mua kiusattiin ylaasteella ylipainon takia, ja sen etta olin "hikari" (keskiarvo lahella kymppia). Kiusaus oli jokapaivaista ja ymparipaivaista, silla mun kiusaajat asuivat samalla kylalla kuin mina. 

Kiusaamisen muotoja:

- viikkorahalla ostetut karkit otettiin vakivalloin pois

- uusi pyora heitettiin p*skaojaan

- koulussa valitunneilla paata vessanponttoon vah. kerran viikossa

- huorittelua, laskiksi haukkumista ym koulubussissa niin etta kaikki kuuli ja tuijotti

- hiuksista vetamista, koiranp*skan sotkemista vaatteisiin 

- repun heittaminen ulos bussista vaaralla pysakilla kun joku toinen jai pois

- kerran kun olin sitomassa luistimia jalkaan koulussa, yksi potkaisi takaapain haarojen valiin, pyorryin kivusta

Kukaan ei puuttunut, kukaan ei auttanut. Olin usein "kipeana" etta sain vaan levata ja olla edes paivan-pari rauhassa. Harkitsin 14-vuotiaana its3m_rhaa, vakavasti ja pitkajaksoisesti. Jaksoin kuitenkin vakuutella itselleni, etta ylaaste kestaa vain 3 vuotta. Taman lisaksi kotona oli myos vaikeaa, aidilla oli juoppo ja vakivaltainen miesystava, joten kotikaan ei ollut mikaan safe haven. 

Lukiossa olikin sitten jo ihan eri meniniki. Aiti oli jattanyt vakivaltaisen miehen ja kukaan ylaasteen kiusaajista ei ollut samassa lukiossa (ei vissiin keskiarvo riittanyt, hehe). 

Paras oli, kun tapasin yhden kiusaajani vahingossa jossain korkeakoulun bileissa, hanet esitteli minulle yksi hyvista kavereistani, jonka tuttu han myos oli. 

Sain jonkinasteisen paniikkikohtauksen ja aloin itkea hysteerisesti kun tajusin, kuka tyyppi oli. Ryhma toimi tassa tilanteessa aivan ihanasti - he kuuntelivat tarinani ja ajoivat sen jalkeen ko. tyypin pois koko bileista. :) Siina jotenkin palautui usko koko ihmiskuntaan.

Nykyaan en (ainakaan tietoisesti) oireile. Olen sosiaalinen, normaalipainoinen, suht menestynyt ja varakas, mulla on ihana poikaystava ja rakkaita ystavia. Asun eri maassa ja olen rakentanut elamani sellaiseksi kuin haluan. Pidan itseani kauniina ja ihanana ihmisena. :) 

Jos kiusaamiseni on jotain jalkia jattanyt, niin sen, etta puutun tosi herkasti "yhteiskunnan epakohtiin" kuten eriarvoiseen kohteluun ym. Ja menen aina juttelemaan hiljaisten ja ujojen ihmisten kanssa, jotka nayttavat silta etteivat oikein tieda miten pain olisivat. 

Sulla selviytymistä on varmasti edistänyt rohkeus. Et ole eristäytynyt muista ihmisistä, jolloin muilla ihmisillä on ollut mahdollisuus todistaa sulle, että ihmiset pääosin ovat hyviä.

Pidät itseäsi kauniina ja ihanana ihmisenä ja voin vaikka vannoa, että jotenkin maagisesti sinua ympäröi muut kauniit ja ihanat ihmiset ( kauneudella tässä tarkoitan sellaista pintaa syvempää kauneutta, mitä ei niinkään liity kauneusihanteisiin).

En tarkoita kehua, olen itse ihan samanlainen ja vastaavalla taustalla =D

Vierailija kirjoitti:

Sydän särkyy näistä kiusattujen kertomuksista! Oon niin iloinen teidän puolesta, jotka olette löytäneet onnellisuutta menneestä huolimatta!

Onko muuten jollakulla taipumusta koulukiusaamistaustan vuoksi tulla sellaiseksi, että hakeutuu aikuisiällä ”kauniiden ja rohkeiden” lähipiiriin ja alkaa karttaa kaikkea heikkoa ja epätäydellistä ja ”rumaa”?

Täällä moni kommentoija on kertonut tulleensa ihmiseksi, joka puolustaa heikompia ja taistelee vääryyttä vastaan. Sen ymmärrän hyvin, että entinen kiusattu tulee sellaiseksi. Mutta voiko kiusaamistrauma myös aiheuttaa joillakuilla tuon nk. vahvojen pärjääjien perässä-hengaajaksi pyrkimisen?

En halua hengata rumien, ylipainoisten enkä hyvännäköisten ihmisten kanssa. Itse olin teininä ylipainoinen ja opin heidän olevan sosiaalisessa hierarkiassa alimpana rumien kanssa. Hyvännäköiset oli sitten niitä kiusaajia. Vältän molempia. Hakeudun sellaisten neutraalien/tavallisten ihmisten pariin.

Ei puhtaasti kiusaamisen takia, mutta en minä sitä menneisyydestäni poiskaan saa. On hyviä kausia, jolloin olen itsevarmempi. Mutta huonoina aikoina vaikutukset näkyvät niin, etten aina uskalla edes näin nimettömänä kirjoittaa minnekään. Koska tunnen ettei mun mielipide ole minkään arvoinen tai pelkään että minut tunnistettaisiin. Päässäni se tuntuu hyvältä, mutta ei enää sitten kun sanon tai kirjoitan sen ääneen. En aina uskalla katsoa, onko ehkä tullut vastauksia. Koska assosioin sen liian voimakkaasti arvosteluksi minääni kohtaan, eikä itse kirjoittamaani asiaa kohtaan. Omalla someprofiililla kirjoittaessa vaikutukset ovat voimakkaammat, kun kommenteista tulee ilmoitus. En edes katso niitä, jos pelkään sillä hetkellä liikaa. Pyrin kuitenkin altistamaan itseäni, etten eristäytyisi täysin, koska minulla on siihen niin suuri taipumus. Nyt on huono päivä, eli pelottaa painaa lähetä -nappia.

Pyrin puhumaan tai kirjoittamaan pääasiassa asioista, joista olen varmasti lukenut tai muuten vaan tiedän paljon. Näin koen olevani mahdollisimman valmistautunut argumentoimaan takaisin.  Mielipidettä mulla ei välttämättä ole itsellä suuntaan tai toiseen; en osaa päättää mitä mieltä olen, mutta yksinäisyyden takia tekee monesti silti sanoa jotakin jos aihe koskettaa mun mielenkiinnon kohteita. Tämä näkyy myös todella pienissä arkipäivän asioissa; pyrin tarkistamaan yksityiskohdat jos olen epävarma ennen kuin puhun, jotten tekisi itsestäni naurunalaista.  Käytän kyllä tietoisuutta tavan epäterveestä luonteesta hyväkseni aina kun pystyn; pyrin tietoisesti mokaamaan seurassa, jossa mulle ei ole ennenkään naurettu. En ole onnistunut toistaiseksi saamaan siitä kovin luontevaa, mutta toivon että jonain päivänä olisin parempi. Olen suunnitellut että menisin johonkin improryhmään, jotta saisin lisää varmuutta olla olemassa.

Mulle puhkesi aikuisiällä epäluuloinen ja estynyt persoonallisuus. Selvisin aika pitkälle elämässä, kolmikymppiseksi asti esittämällä olevani vahva ja sosiaalinen. Kuitenkin jouduin sitten työpaikkakiusatuksi ja mut savustettiin ulos, se oli viimeinen niitti jo nuoruusiällä pieleen menneeseen persoonallisuuden häiriintymiseen. Diagnoosit tuli kun jouduin itsariyrityksen jälkeen osastolle. 

Olen oppinut myös sen, että suurin osa ihmisistä on pahoja ja jopa narsistisesti häiriintyneitä. Ihan oikeasti. Tuo epäluuloisen diagnoosin koen terveenä reaktiona kaikkeen siihen mitä olen kokenut. En luota kuin vanhempiini. 

- 46

Etuhampaassa on edelleen erivärinen kohta siinä mistä lohkaistu hammas on paikattu ja arpi polvessa. Ei muuten. En saanut traumoja enkä ole yläkoulun jälkeen tuntenut olevani outo  muiden mielestä. Mulla kuitenkin oli omat ystävät. Liian kovapäinen loukkaantuakseni moisesta.