Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
koulukiusaamisen jäljet - miten näkyy aikuisena
10.04.2019 |
Millaista kiusaamista koit? Miten sen jättämät arvet näkyvät aikuisessa elämässäsi?
Minua kiusattiin melkein koko ala-aste ikä. Olen selvinnyt elämästä hyvin, voisi sanoa että ulkoisesti olen jopa menestynyt.
Olen siis tasapainoinen aikuinen, josta ei ns. ulospäin uskoisi, että olen ollut koulukiusattu. Mutta kokemani henkisen väkivallan jättämät arvet triggeröityvät aika ajoin, varsinkin konfliktitilanteissa ihmisten kanssa.
Nyt äitiyden ja keski-iän kriisin keskellä puran omaa historiaani, olen tullut pisteeseen missä en vaan enää voi tahdonvoimalla mennä eteenpäin. Pitkää prosessia tämä on vaatinut ja tunnistan itsessäni ainakin seuraavia käytösmalleja: erimielisyydet ihmisten kanssa muuttuvat sisälläni suuremmiksi kuin ne todellisuudessa ovat eli suhtaudun niihin hyvin usein "taistelutilanteina", jotka minun on voitettava. Muut ihmiset kokevat tämän usein niin, että olen voimakas ja toiset jyräävä henkilö, kun itse taas yritän "selvitä hengissä" uhkaavasta tilanteesta.
Olen myös aika herkkä puolustamaan itseäni, en ota mitään "kakkaa" ja epäoikeudenmukaisuutta keneltäkään vastaan, mutta tätä pidän enemmän hyvänä kuin huonona asiana.
Toisaalta, olen hyvin oikeudenmukainen muita kohtaan, en siedä oman edun tavoittelua ja odotan ihmisiltä selkärankaa kantaa vastuunsa.
Kiinnostaa siis tietää muiden kokemuksia. Miten olette päässeet kiusaamisen taakasta? Mitä toimintatapoja se on teille jättänyt aikuiseen elämään? Miten työstää näitä tapoja eteenpäin, koska joskus niistä koituu enemmän harmia kuin hyötyä?
Kommentit (48)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viimeiseen kappaleeseen vastatakseni: takana yhteensä viisi vuotta terapiaa aikuisiällä, neljä eri masennuslääkettä jne. Tänä aikana on edetty vakavasta masennuksesta ja työkyvyttömyydestä keskivaikeaan masennukseen ja työelämään. Nyt työstetään ihmissuhdepuolta ja kiintymysasioita. Kiusaaminen jätti jälkeensä trauman joka jähmettää minut edelleen monissa tilanteissa puolustus- ja täysin toimintakyvyttömäksi. Kärsin dissosiaatio-oireista eli monissa stressaavissa tilanteissa "en ole läsnä" vaan henkisesti jossain kaukana. Rajojen pitäminen on äärimmäisen vaikeaa. Kumppanin löytäminen tuntuu mahdottomalta ajatukselta ja kahteen ystävääni takerrun välillä liiankin voimakkaasti. Ikää kohta 40.
Minua mm. nimiteltiin, ja jätettiin porukan ulkopuolelle.
Olen antanut anteeksi kiusaajilleni, koen että se on parhaita keinoja mennä eteenpäin.
Se ainakin on seurannut näihin vuosiin, että isossa ryhmässä on iso kynnys avata suutaan, pienemmissä ryhmissä puhuminen sujuu paremmin.
Sivustaseuraajan roolissa toisaalta on myös oppinut "lukemaan" ihmisten kehonkielestä asioita. Siitä on hyötyä nykyisessä ammatissa.
Vierailija kirjoitti:
Viimeiseen kappaleeseen vastatakseni: takana yhteensä viisi vuotta terapiaa aikuisiällä, neljä eri masennuslääkettä jne. Tänä aikana on edetty vakavasta masennuksesta ja työkyvyttömyydestä keskivaikeaan masennukseen ja työelämään. Nyt työstetään ihmissuhdepuolta ja kiintymysasioita. Kiusaaminen jätti jälkeensä trauman joka jähmettää minut edelleen monissa tilanteissa puolustus- ja täysin toimintakyvyttömäksi. Kärsin dissosiaatio-oireista eli monissa stressaavissa tilanteissa "en ole läsnä" vaan henkisesti jossain kaukana. Rajojen pitäminen on äärimmäisen vaikeaa. Kumppanin löytäminen tuntuu mahdottomalta ajatukselta ja kahteen ystävääni takerrun välillä liiankin voimakkaasti. Ikää kohta 40.
Tulin tästä tosi surulliseksi. Olen pahoillani puolestasi. ap
Vierailija kirjoitti:
Minua mm. nimiteltiin, ja jätettiin porukan ulkopuolelle.
Olen antanut anteeksi kiusaajilleni, koen että se on parhaita keinoja mennä eteenpäin.Se ainakin on seurannut näihin vuosiin, että isossa ryhmässä on iso kynnys avata suutaan, pienemmissä ryhmissä puhuminen sujuu paremmin.
Sivustaseuraajan roolissa toisaalta on myös oppinut "lukemaan" ihmisten kehonkielestä asioita. Siitä on hyötyä nykyisessä ammatissa.
Koulukiusatut tosiaankin osaa lukea ihmisiä todella hyvin! Tunnistan tämän myös itsessäni. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olihan sitä vaikka ja mitä, koko peruskoulun ajan. Fyysistä ja henkistä, sitten kun muutin paikkakunnalta niin nettikiusaamistakin. Vaihdoin koulua monesti, kun joka paikassa kiusattiin. (Vaikka vaihdoin nickejä, niin kiusaajat kaivoivat minut esille. Sitten kuin sanoin jotain vastaan, niin vastasivat 'Miks sä meille puhut, sä oot historiaa!!' Sillee wtf, sä laitoit ekana haukkumaviestiä, enkä mä sais itseäni puolustaa?)
Kävin terapiassa pari vuotta aikuisena. Enää ne ei paina, kyllä muistan kaiken ja ajattelen asioita joskus, mutta ei ne enää satu.
Saatan olla aluksi ujo, mutta sitten kun tottuu ihmiseen niin juttua riittää.
Tuo on kuin mun näppikseltä! Itse en ole äiti mutta työstä irtisanominen oli se kliimaksi, joka syöksi minut hirveään itseinhoon ja masennukseen. Vaikka sain uuden työn, tarvitsin terapiaa päästäkseni yli tuosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla koulukiusaaminen (sekä myös se kun oma sisko meni kiusaajien puolelle. Jakoi musta ekalta luokalta lähtien kaikkia yksityiskohtia. se paheni vuosien saatossa) niin kiusaaminen on tehnyt sen että en uskalla kenellekään puhua asioistani vielä tänäkään päivänä sekä en ns oikeastaan ala-asteelta lähtien ole 'tuntenut' mitään. En itke, en osaa iloita asioista. Esim 'feikit' asiat kuten surullinen kohtaus leffassa ym saa mut itkemään, mutta ei ns oikeat asiat. Se juontaa siitä kiusaamisesta. Tosin tässä pari vuotta sitten yksi mun pahin koulukiusaaja laittoi mulle facebookissa kaveripyynnön ja tyhmänä hyväksyin sen (en tiedä miksi jos totta puhutaan) juteltiin ja hän yritti iskeä mua/saada sänkyyn kanssaan kun kukaan ei kuulemma häntä huolinut. Hän ei muistanut kiusanneensa mua ollenkaan, mutta muisti että joku kiusasi mua (minkä takia hän aatteli että olisin helppo 'kohde' saasa sänkyyn kun kuulemma kukaan ei mua huoli. Mulle tuli tosta jonkinlainen paniikkihäiriö ja ahdistuskohtaus joka tulee aika ajoittain vieläkin jos esim näen hänet jossain ym. Nykyään serurustelen kyllä ja voin sanoa että oon ihan onnellinen kai? Ollaan puhuttu lapsenhankinnasta myös ja jotenkin tuntuu että ehkä tää tästä pikkuhiljaa paranee.
Vierailija kirjoitti:
Mulla koulukiusaaminen (sekä myös se kun oma sisko meni kiusaajien puolelle. Jakoi musta ekalta luokalta lähtien kaikkia yksityiskohtia. se paheni vuosien saatossa) niin kiusaaminen on tehnyt sen että en uskalla kenellekään puhua asioistani vielä tänäkään päivänä sekä en ns oikeastaan ala-asteelta lähtien ole 'tuntenut' mitään. En itke, en osaa iloita asioista. Esim 'feikit' asiat kuten surullinen kohtaus leffassa ym saa mut itkemään, mutta ei ns oikeat asiat. Se juontaa siitä kiusaamisesta. Tosin tässä pari vuotta sitten yksi mun pahin koulukiusaaja laittoi mulle facebookissa kaveripyynnön ja tyhmänä hyväksyin sen (en tiedä miksi jos totta puhutaan) juteltiin ja hän yritti iskeä mua/saada sänkyyn kanssaan kun kukaan ei kuulemma häntä huolinut. Hän ei muistanut kiusanneensa mua ollenkaan, mutta muisti että joku kiusasi mua (minkä takia hän aatteli että olisin helppo 'kohde' saasa sänkyyn kun kuulemma kukaan ei mua huoli. Mulle tuli tosta jonkinlainen paniikkihäiriö ja ahdistuskohtaus joka tulee aika ajoittain vieläkin jos esim näen hänet jossain ym. Nykyään serurustelen kyllä ja voin sanoa että oon ihan onnellinen kai? Ollaan puhuttu lapsenhankinnasta myös ja jotenkin tuntuu että ehkä tää tästä pikkuhiljaa paranee.
Toivottavasti et loukkaannu, kun sanon, että luulen sinun olevan vasta toipumisen matkan alussa. Akuuttivaihe on ohi ja nyt on aika hoitaa itseä. Älä odota, että uusi parisuhde tai lapsi "korjaa" sinut ja pyyhkii traumat pois. Hanki keskustelua apua, joka voimaannuttaa sinut hyväksymään itsesi ja rakastamaan itseäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Epävarmuutta aikuisena itselle aiheuttanut.
Mun koulukiusaaminen näkyy siinä etten uskalla luottaa ihmisiin. Ei ole juuri ketään läheistä kaveria kenen kanssa jakaa asioita elämässä. Lisäks on niin töissä kun henkilökohtaisessa elämässä suuri näyttämisen tarve mikä on omiaan aiheuttamaan stressiä. Etenki töissä pitää kokoajan mukamas osoittaa kollegoille että osaan hommat ja oon ihan yhtä hyvä työntekijä kun kaikki muutkin täällä. Parisuhteessa epävarmuudet nousee aika ajoin pintaan enkä uskalla luottaa monen vuodenkaan jälkeen että puoliso pitää musta ihan oikeesti just tällasena kun oon.
Kävin monta vuotta terapiassa keskivaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön takia ja sieltä onneks sain hyvät neuvot miten toimia kun masennus/ahdistus rupeaa nostamaan päätään. Masennus on onneks pysynyt nyt muutaman vuoden poissa eikä lääkitystäkään oo enää tarvittu mutta ahdistuineisuutta esiintyy edelleen sillon tällön.
Koulukiusaajia en oo halunnu nähdä vaikka he on yrittäny ottaa kontaktia. Ei sillä että heidän näkeminen olis mulle liian vaikeeta en vaan koe että mulla on heille yhtään mitään sanottavaa sen jälkeen kun onnistuivat tuhoamaan 9v mun elämästä. Moikkaan jos jossain nään mutta siihen se sitten jää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua kiusattiin eniten yläasteella, erityisesti pojat tekivät selväksi että olenruma ja inhottava eikä minua haluta joukkoon. Olen nyt 40, hyvä koulutus ja työ, onnellinen avioliitto ja lapset. En ole koskaan ollut varsinaisesti masentunut tms. Mutta mulla on ollut koko ikäni valtavia sosiaalisia pelkoja. En kerta kaikkiaan meinaa uskoa että minusta pidetään. Käyn läpi sosiaalisia tilanteita jälkeenpäin ja koen valtavia häpeän ja syyllisyyden tunteita siitä, että käyttäydyin jotenkin "väärin". Small talkissa tuntemattomammassa seurassa ja työtilanteissa olen aika taitava sosiaalisesti eikä niissä ole ongelmia. Ne nousee tilanteissa joissa minulle on tosi tärkeää tulla hyväksytyksi joukkoon.
Lisäksi mulla on tuo sama kuin ap:lla, että koen tilanteet herkästi kilpailutilanteiksi, jotka minun pitää "voittaa". Esimerkiksi koen suurta ahdistusta ryntäyspaikkatilanteista keikoilla, jonoista joissa joku voi etuilla tmv.
Mulla on hyviä ystäviä ja vilkas sosiaalinen elämä, jonka saavuttamiseksi olen tehnyt valtavasti töitä, ja olen tästä hyvin ylpeä. Mutta itsetunto ei ole vieläkään täysin parantunut ja nuo sosiaaliset pelot nousee herkästi vieläkin. Jostain syystä parisuhteeseen liittyen minulla ei koskaan ole ollut epävarmuutta, ehkä mieheni ansiota,joka on ollut todella rakastava ja luotettava aina.
Kiitos kun jaoitte kokemuksia, vertaistukea melkeinpä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haukkumista pääasiassa = sos.tilanteiden pelko ja itseinho. Ei minkäänlaista itsevarmuutta eikä sos elämää. N30
Koko ala-asta pilkkaamista ja ulkopuolelle jättämistä.
Ikuinen ulkopuolisuuden tunne.
Huono itsetunto.
Kyvyttömyys pitää puoliaan konfliktotilsnteissa tai jos joku on vailla minulta jotakin.
Voihan olla, että osa ongelmistani johtuu myötäsyntyisistä omituisuuksistani.
Ei kannata jäädä märehtimään menneitä. Katse tulevaisuuteen ja eteenpäin.
Paras ”kosto” kiusaajille on pärjätä hyvin elämässään, paremmin kuin he.
Minusta tuli opettaja, joka ei siedä yhtään kiusaamista. En aikuisten enkä lasten kesken. Opettajainhuoneessakin olen sanonut, että tuo peli ei vetele, lopettakaa, te käyttäydytte nyt huonosti. En ole totellut rehtorin vääriä ja laittomia juttuja, vaan vienyt ne eteenpäin. En ole alistunut, minä uskallan sanoa kaikille, jos koen epäreiluutta tai vääryyttä. Minulle kiusaaminen oli siinä mielessä hyvä juttu, että se sai minut toimimaan ja tuomaan rohkeasti esiin epäkohtia. Nytkään tällä palstalla en siedä yhtään erästä bloggaajan kiusaajaa, vaan ilmoitan aina hänestä eteenpäin. Kaikki kiusaaminen on niin väärin.
Ketjun tuntemukset kuulostavat todella tutulta, vaikka itsellä kiusaaminen oli vain ajoittaista ja yksittäisten mulkeroiden taholta. Elämässä kohtuullisesta menestymisestä huolimatta kaikenlainen itseinho, epäluottamus kanssaihmisiä kohtaan, ulkopuolisuuden tunteet joka paikassa sekä omiin oloihin vetäytyminen ovat vielä nykyäänkin arkea. Olen ollut masentunut varmaan noista nuoruusvuosista asti, mutta terapian pariin hain reilu vuosi sitten. En ole varma onko siitä mitenkä apua, mutta olisihan tuo varmasti mukavaa ajatella kaikesta valoisammin ja positiivisemmin.
Minua kiusattiin koko yläasteen ajan. Vaikka ajasta on kulunut jo 40 vuotta tunnen suurta vihaa erästä kiusaajaani kohtaan. Jos tulisi se äijä vastaan en takaisi mitä tekisin. Suoranainen raivo nousi pitkän aikaa vielä koulun jälkeen kun kuulin kiusaajani nimen.
Kun kuulin, että samainen kiusaajani on saanut kaksi aivoinfarktia, niin pitää sanoa, että tunsin siitä mielihyvää. Lähes kolmen vuoden jatkuva rääkkäminen mitä koin oli jotain hirveää. Elämässäni olen kiusaamisesta huolimatta pärjännyt hyvin, ja olen myös nykyään se, jota ei ole koskaan kouluajan jälkeen kiusattu.
Alue: Aihe vapaa
up