Lue keskustelun säännöt.
Mies jättänyt yksin vauva-aikana -ero?
08.04.2019 |
En ikinä olisi ajatellut että joutuisin vauvavuonna miettimään eroa, mutta tässä sitä kuitenkin mietin. Koen jääneeni henkisesti täysin yksin vauvan kanssa. Mies käy päivisin töissä ja iltaisin istuu työhuoneessaan katsomassa ruutua. Viikonloppuisin häviää vanhempiensa mökille auttelemaan, tai jotain kavereita auttamaan milloin missäkin ja taas illat katsoo ruutua. Joko telkkaria tai tietokonetta. Ja toki sellaisessa huoneessa, jossa ei edes paikkaa minulle ja vauvalle. Kertaakaan ei ole vauvaa kylvettänyt, ei esim lähtenyt kävelylle vaunujen kanssa, jotta lapsi nukahtaisin. Saattaa päivän aikana kerran katsoa vauvaa ja vähän jutella sen kanssa, ja se on sitten siinä, tuntuu siltä että vauva ei kiinnosta häntä lainkaan. Ja ennen kuin joku sanoo, että itsepähän vauvaa halusit, niin ei kyllä ihan yhdessä sitä haluttiin ja toivottiin. Katsoo myös, että kotityöt kuuluvat täysin minulle, kun olen kotona. Ei kuitenkaan ole edes vauvan kanssa sen aikaa että tekisin jotakin. Onko tämä normaalia? Pitäiskö minun vaan jaksaa tällaista?
Kommentit (153)
Miehillä ei ole edelleenkään omasta lapsuudesta mallia vauva-arkeen osallistumiseen.
Tosi monessa perheessä puhutaan tasapuolisesta osallistumisesta mutta käytännön toteutus ei tule puhumalla.
Jos vinkit siitä mitä milloinkin kannattaisi tehdä eivät mene tule sisäistetyiksi, voi jäädä odottelemaan että mies joskus herää koomasta tai alistua ja hoitaa työleiri itse. Ja erota voi myös.
Itse olen tällaisesta tapauksesta eronnut. Seurattuani tuntemani kouluikäisen lapsen vanhempien eroa olen sillä kannalla että jos suhteesta ei ole mihinkään, ei vuosien tekohengitys ole lapsen paras.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tekohengitystä ei kannata juu jatkaa loputtomiin. Skarpatkaa miehet jos haluatte pitää perheenne! Onnettomampia olette kuitenkin kun jäätte yksin. Tämä on ihan tutkittu juttu.
Ottaisin eron. Itsellä ollut täysin sama tilanne, mutta tyhmänä jäin roikkumaan suhteeseen. Nyt lapsi 5- vuotta ja edelleen hoidan kaiken, mikä liittyy lapseen. Plus käyn kokoaikaisesti töissä ja yritän samalla hoitaa kotityöt. Ihan suoraan sanottuna harkitsen eroa päivittäin. Tulipahan avautuminen, mutta pointtina oli että lähde hyvä ihminen ajoissa!
Vierailija kirjoitti:
Ottaisin eron. Itsellä ollut täysin sama tilanne, mutta tyhmänä jäin roikkumaan suhteeseen. Nyt lapsi 5- vuotta ja edelleen hoidan kaiken, mikä liittyy lapseen. Plus käyn kokoaikaisesti töissä ja yritän samalla hoitaa kotityöt. Ihan suoraan sanottuna harkitsen eroa päivittäin. Tulipahan avautuminen, mutta pointtina oli että lähde hyvä ihminen ajoissa![/
Helpompihan se tuossa vaiheessa on ottaa ero, kun lapsi jo 5v?
Ettekö te aloittajan puolesta mielensä pahoittajat oikeesti tajua, että kuulette tarinasta vain yhden version! Miettikää oikeesti, miltä se SAMA tarina SAATTAA kuulostaa kyseisen miehen kertoman. Jos kuultaisi miehen versio tarinasta, ulkopuolisen katselijan mielestä totuus olisi todennäköisesti jotain siitä tarinoiden puolesta välistä.
Tätä lukiessa meni niin hermo, että lähden samoin tein töistä kotiin ottamaan eron. Ei tarvi ainakaa minun takia kirjotella vastaavia juttuja mammapalstalle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä erosin. En vauvavuotena, mutta heti palattuani takaisin töihin lapsen ollessa 1,5-vuotias ja katsottuani puolisen vuotta, että siinä, missä hoitovapaalla hoidin kodin, lapsen, kaiken metatyön, jne yksin, hoidin töissä käydessäni siihen päälle työtäni 10 tuntia päälle.
Muistan vieläkin, kuin eilisen, päivän, kun muutin lapsen kanssa omaan asuntoon. Minulla oli tunne, että pystyin hengittämään.
Ymmärsin jääneeni täysin yksin, kun lapsi oli 2 kuukauden ikäinen, minulla oli rintatulehdus ja 40 asteen kuumeessa piti lapsen kanssa ajaa päivystykseen, koska mies "ei voinut" olla lapsen kanssa. "Mikset ota sitä mukaan?", kysyi vielä. Päivystyksessä totesivat, että minut olisi pitänyt kiikuttaa sairaalaan antibioottitippaan tulehdusarvojen ollessa huippulukemissa, mutta vauvan takia en voinut. Antoivat suun kautta otettavat vahvat ab:t ja lähdin kotiin.
Moni sanoo - ja sanoi - että anna se lapsi isälle hoidettavaksi. Niin tein ja lopputuloksena oli se, että lapsi rääkyy oksentaen omassa huoneessaan, kun isä pelaa kuulokkeet päällä toisessa huoneessa välittämättä tippaakaan, mikä lapsella on. Sanottuani asiasta, isä nappasi vihaisena lasta kädestä, talutti suihkuun, riisui vaatteet ja valutti päälle hanasta kylmää vettä. Lapsi kirkui kuin hyeena ja isä piteli lasta suihkun alla väkisin kädestä pitäen. Lapsi oli tuolloin vuoden ikäinen ja monta vuotta meni opetellessa suihkuttelu lapsen kanssa uudelleen. En koskaan ole kertonut lapselle, miksi häntä pelottaa laittaa pää suihkun alle.
Jos muita oli läsnä, isä esitti hyvää isää ja muut ihailivat, että onpas tuossa ja voi kun menee hyvin.
Nykyään lapsi tapaa isäänsä joka toinen viikonloppu. Mielestäni sekin on liikaa, mutta lapselle isä on yksi tärkeimmistä maailmassa ja satuttaisin vain lasta, jos ei saisi nähdä isäänsä. Voin vain toivoa, että lapsi ei isästään ota vaikutteita, vaan kulkisi oman polkunsa.
Vierailija kirjoitti:
Ettekö te aloittajan puolesta mielensä pahoittajat oikeesti tajua, että kuulette tarinasta vain yhden version! Miettikää oikeesti, miltä se SAMA tarina SAATTAA kuulostaa kyseisen miehen kertoman. Jos kuultaisi miehen versio tarinasta, ulkopuolisen katselijan mielestä totuus olisi todennäköisesti jotain siitä tarinoiden puolesta välistä.
Tätä lukiessa meni niin hermo, että lähden samoin tein töistä kotiin ottamaan eron. Ei tarvi ainakaa minun takia kirjotella vastaavia juttuja mammapalstalle!
Kerro sinä sitten miehen versio 🙂
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä erosin. En vauvavuotena, mutta heti palattuani takaisin töihin lapsen ollessa 1,5-vuotias ja katsottuani puolisen vuotta, että siinä, missä hoitovapaalla hoidin kodin, lapsen, kaiken metatyön, jne yksin, hoidin töissä käydessäni siihen päälle työtäni 10 tuntia päälle.
Muistan vieläkin, kuin eilisen, päivän, kun muutin lapsen kanssa omaan asuntoon. Minulla oli tunne, että pystyin hengittämään.
Ymmärsin jääneeni täysin yksin, kun lapsi oli 2 kuukauden ikäinen, minulla oli rintatulehdus ja 40 asteen kuumeessa piti lapsen kanssa ajaa päivystykseen, koska mies "ei voinut" olla lapsen kanssa. "Mikset ota sitä mukaan?", kysyi vielä. Päivystyksessä totesivat, että minut olisi pitänyt kiikuttaa sairaalaan antibioottitippaan tulehdusarvojen ollessa huippulukemissa, mutta vauvan takia en voinut. Antoivat suun kautta otettavat vahvat ab:t ja lähdin kotiin.
Moni sanoo - ja sanoi - että anna se lapsi isälle hoidettavaksi. Niin tein ja lopputuloksena oli se, että lapsi rääkyy oksentaen omassa huoneessaan, kun isä pelaa kuulokkeet päällä toisessa huoneessa välittämättä tippaakaan, mikä lapsella on. Sanottuani asiasta, isä nappasi vihaisena lasta kädestä, talutti suihkuun, riisui vaatteet ja valutti päälle hanasta kylmää vettä. Lapsi kirkui kuin hyeena ja isä piteli lasta suihkun alla väkisin kädestä pitäen. Lapsi oli tuolloin vuoden ikäinen ja monta vuotta meni opetellessa suihkuttelu lapsen kanssa uudelleen. En koskaan ole kertonut lapselle, miksi häntä pelottaa laittaa pää suihkun alle.
Jos muita oli läsnä, isä esitti hyvää isää ja muut ihailivat, että onpas tuossa ja voi kun menee hyvin.
Nykyään lapsi tapaa isäänsä joka toinen viikonloppu. Mielestäni sekin on liikaa, mutta lapselle isä on yksi tärkeimmistä maailmassa ja satuttaisin vain lasta, jos ei saisi nähdä isäänsä. Voin vain toivoa, että lapsi ei isästään ota vaikutteita, vaan kulkisi oman polkunsa.
Hyi olkoon
Tosi monissa perheissä tunnutaan voivan pahoin, surullista 🙁
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei nyt ihan noinkaan ole... Korkean verenpaineen takia en saanut edes lukea, koska verenpaine nousi heti... Kaikki muu oli kiellettyä kuin makaaminen ja rauhallisen musiikin kuuntelu, yritettiin välttää raskausmyrkytys. Raskauksia on niin monenlaisia! Toisella kerralla hyörin ja pyörin, vaikka laskettu aika oli jo mennyt, olin aktiivisempi kuin moni norminainen ei-raskaana.
Vierailija kirjoitti:
Ettekö te aloittajan puolesta mielensä pahoittajat oikeesti tajua, että kuulette tarinasta vain yhden version! Miettikää oikeesti, miltä se SAMA tarina SAATTAA kuulostaa kyseisen miehen kertoman. Jos kuultaisi miehen versio tarinasta, ulkopuolisen katselijan mielestä totuus olisi todennäköisesti jotain siitä tarinoiden puolesta välistä.
Tätä lukiessa meni niin hermo, että lähden samoin tein töistä kotiin ottamaan eron. Ei tarvi ainakaa minun takia kirjotella vastaavia juttuja mammapalstalle!
😅
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin koko ketjun ja kylläpä siinä oli taas niin elämää suurempi marttyyritarina, että pisteet siitä sinulle ap ja myös kaikki myötäelijät.
Ap ei tee muuta kuin itkee kurjaa elämäänsä masentuneena. Ehkä hänellä ei ole kykyä hoitaa elämää kuntoon, mutta kai siitä voisi edes yrittää puhua neuvolassa? Jos välit mieheen ovat olleet hyvät ennen raskautta, että lapsi on yhdessä päätetty alkuun saada, niin luulisi kai jonkun näköisen puhevälin saaminen olevan mahdollista? Jos siis vain ap niin haluaisi.
Ap ei kuitenkaan halua edes yrittää parantaa välejään miehensä kanssa. Häntä ei kiinnosta yrittää saada isää ja lasta läheisemmäksi, jän ei ole kiinnostunut saattamaan edes isän vanhempia lapsen elämään. Ap on nyt se uhri ja hän vetää samaan kuoppaan myös lapsen. Ap "ei tee miehellä mitään" omien sanojensa mukaan ja tämä näkyy varmasti myös kotona miehelle todella voimakkaasti. Heikompi mies heittää siinä vaiheessa rukkaset kehään ja eristäytyy justiinavaimostaan.
Vaikka mies tekisi mitä, niin se ei kelpaa ap:lle. Kaikki miehen tekemä on liian vähän, liian huonoa ja pelkkä negatiivista. Vauvalle juttelukin katsotaan vain vähäiseksi toiminnaksi. Sitä juttelukin ap vahtii haukkana.
Minkälainen kasvuympäristö tuo on lapselle?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ettekö te aloittajan puolesta mielensä pahoittajat oikeesti tajua, että kuulette tarinasta vain yhden version! Miettikää oikeesti, miltä se SAMA tarina SAATTAA kuulostaa kyseisen miehen kertoman. Jos kuultaisi miehen versio tarinasta, ulkopuolisen katselijan mielestä totuus olisi todennäköisesti jotain siitä tarinoiden puolesta välistä.
Tätä lukiessa meni niin hermo, että lähden samoin tein töistä kotiin ottamaan eron. Ei tarvi ainakaa minun takia kirjotella vastaavia juttuja mammapalstalle!
Kerro sinä sitten miehen versio 🙂
Kerropa sinä kun kerran asia naurattaa. Kerro tarina myös miehen isovanhempien versio ja miehen kaverien myös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä taas huomaa sen, että kotitöiden ja lastenhoidon lisäksi naisen vastuulla on parisuhteen emotionaalinen puoli. Toki raha-asiat kuuluvat monesti myös naiselle, vaikka miten täällä huudellaan naisista lomapkkoloisina. Eikö ap:n tapauksessa mies ole lomapkkoloisina, jos nainen on maksanut kaikki vauvantarvikkeet yksin? Ja neuvotaan vaan kuinka naisen pitää tehdä jotain toisin, jotta tilanne muuttuisi. Naisen pitää ottaa vastuu. Typerä nainen kun ei tajua, omaa syytä kaikki... Huh.
Miksi puhut yleistäen, kun tarkoitat, että ap:n parisuhteessa on jotain vialla?
Ja mitä tulee siihen, miksi ap:lle annetaan neuvoja parantaa tilanne, ei johdu siitä, että hän olisi nainen, vaan siksi, että hän tuli tänne kysymään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap jaksaa kyllä hoitaa vauvaa, mutta mitä teen tuollaisen miehen kanssa? Ei hän anna minulle/meille mitään. Ap
Minkä ikäisiä olette? Kuinka kauan olitte yhdessä ennen vauvaa?
Milloin keskusteluyhteytenne katkesi?
Olemme jo yli 30v ja olemme olleet useamman vuoden yhdessä. Keskusteluyhteys katkesi varmaan raskausaikana, kun huomasin että en saakaan mieheltä niin paljon apuja kuin tarvitsisin. Hän ei kestänyt sitä, että jouduin viimeisen kuukauden ottamaan tosi rennosti, kun verenpaineet nousivat. Hänelle oli aivan vieras ajatus, että kävisi esim kaupassa ostamassa minulle ruokaa. Minähän olin kotona ja hän töissä. Ei hän tarvinut ruokaa kotona, kun söi töissä. Ja samoin oletti, että siivoan koska olenhan kotona. Vaikka minulta kiellettiin ylimääräinen rehkiminen. Sillä ei jostain syystä ollut hänelle mitään merkitystä. Hän varmaan ajatteli vaan jotenkin kierosti, että kerjään vaan huomiota. Ihan kuin hän olisi ollut vihainen minulle, kun voin huonosti. En tiedä, voi olla että kuvittelinkin.
Ei siinä raskaus meni loppuun asti ihan ok, mutta tietynlainen luotto mieheen meni. En halunnut raskaana tapella ylimääräistä ja yritin säilyttää positiivisen mielen kaikesta huolimatta. Ja olen tosi iloinen vauvasta, mutta miehelle olen kyllä hieman katkera. Etenkin kun samanlainen välinpitämättömyys jatkuu edelleen. Ap
No hyvänen aika, olisit tilannut sapuskat kauppakassipalvelulla. Olen ollut kolme kertaa raskaana ja kertaakaan en vain olla köllinyt sen takia, että niin olisi ollut minulle mukavampi. Normaalia elämää pitää olla, vaikka verenpaineet koholla olisikin, ei se anna lupaa vain maata sohvalla muita käskyttämässä. Ihan itse aiheutettu juttu.
0/5....
Vierailija kirjoitti:
Ettekö te aloittajan puolesta mielensä pahoittajat oikeesti tajua, että kuulette tarinasta vain yhden version! Miettikää oikeesti, miltä se SAMA tarina SAATTAA kuulostaa kyseisen miehen kertoman. Jos kuultaisi miehen versio tarinasta, ulkopuolisen katselijan mielestä totuus olisi todennäköisesti jotain siitä tarinoiden puolesta välistä.
Tätä lukiessa meni niin hermo, että lähden samoin tein töistä kotiin ottamaan eron. Ei tarvi ainakaa minun takia kirjotella vastaavia juttuja mammapalstalle!
Nyt on tilaisuutesi kertoa oma versiosi. Annahan tulla.
Vierailija kirjoitti:
Minua ihmetyttää muutenkin tuo ap:n elämäntyyli, jossa ei ole ilmeisesti ikinä ollutkaan yhteisiä aterioita ja liekö muutakaan yhteistä. Mitään emme ole kuulleet vastaukseksi kysymyksiin, mitä pariskunta teki yhdessä ennen lasta. Ilmeisesti ei mitään. Pelasi pleikkaa?
Lapsi pitäisi tehdä suhteeseen, jossa on elämän peruspalikat kunnossa ja normaalit rutiinit. Ei yhdistäväksi tekijäksi riitä sama osoite ja yhteinen peitto. Mikä ihme se on, ettei osata pitää perhettä koossa kun ei ole perheen mindsettiä!
Mä olen niin samaa mieltä sun kanssasi. Jos ennen lapsia ei ole oikein arkisin tehty yhdessä mitään, tuskin tehdään lasten synnyttyäkään. Ap ei koe saavansa riittävästi huomiota ja seuraa mieheltään, mutta saiko edes ennen raskautta? Jos mies syö päivällä töissä ja kotona illalla vain jotain pientä tai herkkuja, todennäköisesti hän teki niin jo ennen Ap:n raskauttakin. Ei miesten ravinnontarve kasva sen vuoksi, että heistä tulee isejä.
Ei tuossa mun mielestä auta nyt kuin keskustelu siitä, mikä perhe on ja millaista perhe-elämä on. Mitkä on kummankin toiveet ja odotukset näistä asioista. Ja millaista parisuhteen toivotaan olevan. Hyvä alku voisi olla jo se, että päivällinen syödään kotona yhdessä keittiön ruokapöydän ääressä ja samalla kumpikin voi kertoa päivän aikana tapahtuneista asioistaan.
Vierailija kirjoitti:
Annoit heti jo sairaalasta lähtien tilaa osallistua ilman, että ohjaat ja säätelet koko ajan?
vitut se on kuule väärin tiskattu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua ihmetyttää muutenkin tuo ap:n elämäntyyli, jossa ei ole ilmeisesti ikinä ollutkaan yhteisiä aterioita ja liekö muutakaan yhteistä. Mitään emme ole kuulleet vastaukseksi kysymyksiin, mitä pariskunta teki yhdessä ennen lasta. Ilmeisesti ei mitään. Pelasi pleikkaa?
Lapsi pitäisi tehdä suhteeseen, jossa on elämän peruspalikat kunnossa ja normaalit rutiinit. Ei yhdistäväksi tekijäksi riitä sama osoite ja yhteinen peitto. Mikä ihme se on, ettei osata pitää perhettä koossa kun ei ole perheen mindsettiä!
Mä olen niin samaa mieltä sun kanssasi. Jos ennen lapsia ei ole oikein arkisin tehty yhdessä mitään, tuskin tehdään lasten synnyttyäkään. Ap ei koe saavansa riittävästi huomiota ja seuraa mieheltään, mutta saiko edes ennen raskautta? Jos mies syö päivällä töissä ja kotona illalla vain jotain pientä tai herkkuja, todennäköisesti hän teki niin jo ennen Ap:n raskauttakin. Ei miesten ravinnontarve kasva sen vuoksi, että heistä tulee isejä.
Ei tuossa mun mielestä auta nyt kuin keskustelu siitä, mikä perhe on ja millaista perhe-elämä on. Mitkä on kummankin toiveet ja odotukset näistä asioista. Ja millaista parisuhteen toivotaan olevan. Hyvä alku voisi olla jo se, että päivällinen syödään kotona yhdessä keittiön ruokapöydän ääressä ja samalla kumpikin voi kertoa päivän aikana tapahtuneista asioistaan.
Tästä olisi hyvä aloittaa. Se olisi helppo tapa, sillä vaikka mainoksen slogan onkin, niin hyvä ruoka, parempi mieli. Jokainen ihminen tarvitsee ruokaa, joten lähentyminen olisi rentoa sen yhteydessä kunhan vain kumpikaan ei ole liian nälkäinen ennen sapuskaa.
Siitä olisi helppo lähteä yhdessä hieman kärryttelemään kauniina keväisinä iltoina ja juttelu tulisi luonnostaan siinä ohessa. Ei sen juttelun tarvitse olla mitään maata mullistavaa, vaan vain kepeää jutustelua ja mukavan olotilan luomista.
Kun molempien on helpompi olla yhdessä, niin voi hieman mennä kainaloon, koskettaa, katsoa silmiin ja luoda omia perheen yhteisiä asioita. Hiljakseen hyvä tulee.
Suomessa on paljon uupuneiden yksinhuoltajien poikia. Ruuat on einestä ja tulee automaattisesti, kun yksinhuoltaja ei jaksa.