Miten päästä eroon liiallisesta häpeäherkkyydestä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et pitäne vastauksesta, mutta olen saanut hyviä tuloksia hankkiutumalla tietoisesti aina uudestaan tilanteisiin, jotka hävettävät. Mokaillut. Näyttänyt puutteeni avoimesti. Ihmiset pitävät siitä, että on inhimillinen, koska siihen pystyy samastumaan.

Minusta taas tuntuu että häpeä vaan kasvaa lisää joka mokailusta. Olen kyllä sosiaalisesti ja fyysisesti kömpelönä ihmisenä erittäin altis mokailemaan, mutta kun tuntuu että jokainen uusi nolo moka aiheuttaa vaan sen käsityksen vahvistumista, että "olen huono, kaikinpuolin häpeällinen ja nolo ihminen", niin häpeäntunne vaan vahvistuu.

No siis täytyy lisätä, että oleellista tuossa tilanteessa on myös se, miten itse viestii suhtautuvansa siihen omaan mokaansa. On toki totta, että jos avoimesti ruoskii itsensä lyttyyn pikkuasioiden takia, se on muiden mielistä vastenmielistä.

Eli käytännössä tuo ei auta häpeäherkkää ihmistä, jolle moka on maailmanloppu. Minulle nimittäin kotona vähintään huudettiin helvetillisesti aina, jos jokin meni pieleen ja usein käytiin myös käsiksi. Siksi on erittäin epämiellyttävää joutua tällaisesta muistuttaviin tilanteisiin.

Siis sinun täytyy nyt ymmärtää sellainen asia, että nämä kommentit tulevat ihmiseltä, joka tulee juuri tuollaisesta taustasta. Ei ollut mitään helppoa tai yksinkertaista ratkaisua asian korjaamiseen. Sen häpeän kanssa piti elää ja taistella kymmeniä vuosia ennen kuin helpotti. Että en heittele näitä jostain mutu-lonkalta. Totta kai täytyy samaan aikaan tehdä muitakin asioita, jotka tukevat omanarvontunteen rakentamista/korjautumista, mutta itsensä siedättäminen pelottavalle asialle on yksi osa prosessia. Tarkoitus ei ole yrittää ajaa häpeän tunnetta kepillä pois vaan huomata, ettei siihen ihan oikeasti kuole. Häpeissään myös hämärtyy tosi pahasti se tosiasia, että näitä tunteita tuntevat muutkin kuin yksin minä. Siksi niitä kannattaa kohtuullisissa määrin näyttää myös toisille. Ei liikaa, koska kukaan ei halua aikuista ihmistä rintaruokittavaksi. Sen verran, että on aito ja inhimillinen toisille.

Hyvä uutinen on se, että asian voi ratkaista. Huono uutinen on se, että se vaatii paljon aikaa ja työtä. Tein sen silti, ja työ jatkuu edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Herkästi häpeävällä on liian suuri ego.

Hän kuvittelee, että muut miettivät häntä tai ajattelevat hänestä asioita.

Oikeasti 99% ihmisistä ei ajattele muuta kuin itseään ja niitä joiden kanssa asuu 99% ajasta.

Häpeäherkkä ei tajua, ettei muita kiinnosta hänen toilailunsa. Itse asiassa muut eivät luultavasti edes huomaa että häpeäherkkä teki jotain mistä hän itse on häpeissään.

Ei, vaan häpeäherkkä pelkää rangaistusta.

Häpeilijän suurin vihollinen on hänen oma mielensä ja ikävät ajatuksensa, joten häpeilijän pitää lopettaa itsensä rankaiseminen. Sopia itsensä kanssa, tai oikeastaan määrättävä itselleen, että tätä henkilöä ei nyt enää rankaista mitenkään mistään. Kannattaa puhua itselleen, niin huomaa että itsessä on ainakin kaksi puolta jotka jollain tavalla taistelevat herruudesta. Kumpi voittaa, häpeä vai se toinen?

Vierailija kirjoitti:

Olen päässyt eroon. Aloitin teini-iässä, ja valmiiksi tulin noin 27-vuotiaana. Enää en häpeile. Minut siis kasvatettiin häpeällä, ja lisäksi olin ujo ja arka muutenkin, joten olin otollista maaperää. Häpeästä eroonpääsy vei aika rajuihinkin tilanteisiin, eli menin tarkoituksella ääripäihin, ja tein asioita jotka oli määrätty äitini ja isäni toimesta häpeälliseksi. Huonoa mainettakin taisin siinä kerätä. 

Ensimmäinen huomioitava asia häpeässä on se, että se on kokijan päässä, aina. Ihan aina. Ei ole mitään sellaista tapahtumaa, joka hävettää kaikkia maailman ihmisiä. Toinen on se, että jos se vika on omassa päässä, niin se korjataan siellä omassa päässä, eikä ympäristöä, omaa tai toisten toimintaa muokkaamalla, jättämällä menemättä, eikä jättämällä sanomatta. 

Häpeä=pelko. Kun häpeät jotain, pelkäät samalla jotain.

Pelkään fyysisesti ja henkisesti väkivaltaisia ihmisiä, koska kasvoin tällaisten keskellä. En koe lähtökohtaisesti ihmisten olevan toisia kohtaan hyväntahtoisia ja ymmärtäväisiä. Olen yrittänyt etsiä korjaavia kokemuksia, mutta saanut niitä äärimmäisen vähän.

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olen kova häpeämään. Luin jostain joskus, ehkä täältä, hyvän ajatuksen niihin tilanteisiin kun häpeää omia (mitättömiä) mokiaan: sadan vuoden päästä kaikki ihmiset jotka tunnen tai minuun liittyvät, ovat kuolleet. Minäkin.

Kiitos, tämä suhteuttaa hyvin asioita. Yritän pitää tämän mielessä.

Vierailija kirjoitti:

Olen päässyt eroon. Aloitin teini-iässä, ja valmiiksi tulin noin 27-vuotiaana. Enää en häpeile. Minut siis kasvatettiin häpeällä, ja lisäksi olin ujo ja arka muutenkin, joten olin otollista maaperää. Häpeästä eroonpääsy vei aika rajuihinkin tilanteisiin, eli menin tarkoituksella ääripäihin, ja tein asioita jotka oli määrätty äitini ja isäni toimesta häpeälliseksi. Huonoa mainettakin taisin siinä kerätä. 

Ensimmäinen huomioitava asia häpeässä on se, että se on kokijan päässä, aina. Ihan aina. Ei ole mitään sellaista tapahtumaa, joka hävettää kaikkia maailman ihmisiä. Toinen on se, että jos se vika on omassa päässä, niin se korjataan siellä omassa päässä, eikä ympäristöä, omaa tai toisten toimintaa muokkaamalla, jättämällä menemättä, eikä jättämällä sanomatta. 

Häpeä=pelko. Kun häpeät jotain, pelkäät samalla jotain.

Toisinaan kyllä ympäristökin voi olla niin sairas, että sieltä on poistuttava päästäkseen eroon huonosta kohtelusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen onnistunut iän myötä ottamaan etäisyyttä siihen häpeän tunteeseen. Kyllä se vieläkin mielessä nousee monista triggereistä, mutta voin vain katsella kun se tulee ja menee, kuin se olisi pilvi taivaalla, eikä se juurikaan häiritse minua. Tällaisen asenteen kehittämiseen on auttanut meditointi ja mindfulness, jossa olen päivittäin ihan istunut meditoimaan antaen kaikkien ajatusten ja tunteiden tulla ja vain katsellut niitä, menemättä mukaan tai kiinnittymättä niihin, alkamatta analysoida tai huolestua.

Hyvä ajatus, kiitos vinkistä! Entä ne ajatukset, jotka eivät jätä rauhaan? Minulla saattaa olla viikkoja kestäviä ajatusjumeja. Olen ehkä jonkin verran pakko-oireinen.

Ei tarvitse päästä eroon. Jos sinun tietoisuutesi on taivas, niin ei se taivasta "likaa", jos sillä on vähän pidempäänkin myrskypilviä. Voi vain katsella niiden olemista ja antaa niiden olla, mennä sitten kun ovat mennäkseen. Eikä se välttämättä haittaisi sitten enää vaikkeivat menisi koskaan, kun ei enää ole samaistunut ajatteluunsa vaan tietoisuuden tilaan, jossa kaikki ajatukset ilmenevät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Herkästi häpeävällä on liian suuri ego.

Hän kuvittelee, että muut miettivät häntä tai ajattelevat hänestä asioita.

Oikeasti 99% ihmisistä ei ajattele muuta kuin itseään ja niitä joiden kanssa asuu 99% ajasta.

Häpeäherkkä ei tajua, ettei muita kiinnosta hänen toilailunsa. Itse asiassa muut eivät luultavasti edes huomaa että häpeäherkkä teki jotain mistä hän itse on häpeissään.

Ei, vaan häpeäherkkä pelkää rangaistusta.

Häpeilijän suurin vihollinen on hänen oma mielensä ja ikävät ajatuksensa, joten häpeilijän pitää lopettaa itsensä rankaiseminen. Sopia itsensä kanssa, tai oikeastaan määrättävä itselleen, että tätä henkilöä ei nyt enää rankaista mitenkään mistään. Kannattaa puhua itselleen, niin huomaa että itsessä on ainakin kaksi puolta jotka jollain tavalla taistelevat herruudesta. Kumpi voittaa, häpeä vai se toinen?

Tässä on paljon työstettävää minulle. Kiitos näistä ajatuksista!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen päässyt eroon. Aloitin teini-iässä, ja valmiiksi tulin noin 27-vuotiaana. Enää en häpeile. Minut siis kasvatettiin häpeällä, ja lisäksi olin ujo ja arka muutenkin, joten olin otollista maaperää. Häpeästä eroonpääsy vei aika rajuihinkin tilanteisiin, eli menin tarkoituksella ääripäihin, ja tein asioita jotka oli määrätty äitini ja isäni toimesta häpeälliseksi. Huonoa mainettakin taisin siinä kerätä. 

Ensimmäinen huomioitava asia häpeässä on se, että se on kokijan päässä, aina. Ihan aina. Ei ole mitään sellaista tapahtumaa, joka hävettää kaikkia maailman ihmisiä. Toinen on se, että jos se vika on omassa päässä, niin se korjataan siellä omassa päässä, eikä ympäristöä, omaa tai toisten toimintaa muokkaamalla, jättämällä menemättä, eikä jättämällä sanomatta. 

Häpeä=pelko. Kun häpeät jotain, pelkäät samalla jotain.

Pelkään fyysisesti ja henkisesti väkivaltaisia ihmisiä, koska kasvoin tällaisten keskellä. En koe lähtökohtaisesti ihmisten olevan toisia kohtaan hyväntahtoisia ja ymmärtäväisiä. Olen yrittänyt etsiä korjaavia kokemuksia, mutta saanut niitä äärimmäisen vähän.

Eli kyse onkin muusta kuin häpeästä. Jos on lapsuuden pahoinpitelyitä ja muita taustalla, niin ammattiapu on varmaan oikea osoite. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen onnistunut iän myötä ottamaan etäisyyttä siihen häpeän tunteeseen. Kyllä se vieläkin mielessä nousee monista triggereistä, mutta voin vain katsella kun se tulee ja menee, kuin se olisi pilvi taivaalla, eikä se juurikaan häiritse minua. Tällaisen asenteen kehittämiseen on auttanut meditointi ja mindfulness, jossa olen päivittäin ihan istunut meditoimaan antaen kaikkien ajatusten ja tunteiden tulla ja vain katsellut niitä, menemättä mukaan tai kiinnittymättä niihin, alkamatta analysoida tai huolestua.

Hyvä ajatus, kiitos vinkistä! Entä ne ajatukset, jotka eivät jätä rauhaan? Minulla saattaa olla viikkoja kestäviä ajatusjumeja. Olen ehkä jonkin verran pakko-oireinen.

Ei tarvitse päästä eroon. Jos sinun tietoisuutesi on taivas, niin ei se taivasta "likaa", jos sillä on vähän pidempäänkin myrskypilviä. Voi vain katsella niiden olemista ja antaa niiden olla, mennä sitten kun ovat mennäkseen. Eikä se välttämättä haittaisi sitten enää vaikkeivat menisi koskaan, kun ei enää ole samaistunut ajatteluunsa vaan tietoisuuden tilaan, jossa kaikki ajatukset ilmenevät.

Tämä on kiinnostava ajattelutapa. Yritän ottaa tämän käyttööni. Vertauskuva on todella hyvä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen päässyt eroon. Aloitin teini-iässä, ja valmiiksi tulin noin 27-vuotiaana. Enää en häpeile. Minut siis kasvatettiin häpeällä, ja lisäksi olin ujo ja arka muutenkin, joten olin otollista maaperää. Häpeästä eroonpääsy vei aika rajuihinkin tilanteisiin, eli menin tarkoituksella ääripäihin, ja tein asioita jotka oli määrätty äitini ja isäni toimesta häpeälliseksi. Huonoa mainettakin taisin siinä kerätä. 

Ensimmäinen huomioitava asia häpeässä on se, että se on kokijan päässä, aina. Ihan aina. Ei ole mitään sellaista tapahtumaa, joka hävettää kaikkia maailman ihmisiä. Toinen on se, että jos se vika on omassa päässä, niin se korjataan siellä omassa päässä, eikä ympäristöä, omaa tai toisten toimintaa muokkaamalla, jättämällä menemättä, eikä jättämällä sanomatta. 

Häpeä=pelko. Kun häpeät jotain, pelkäät samalla jotain.

Toisinaan kyllä ympäristökin voi olla niin sairas, että sieltä on poistuttava päästäkseen eroon huonosta kohtelusta.

Niin, kuten kirjoitin, ei voi KORJATA ympäristöä vastaamaan omia haluja, pelkoja. Ainoa vaihtoehto onkin tällöin poistua sellaisesta ympäristöstä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen päässyt eroon. Aloitin teini-iässä, ja valmiiksi tulin noin 27-vuotiaana. Enää en häpeile. Minut siis kasvatettiin häpeällä, ja lisäksi olin ujo ja arka muutenkin, joten olin otollista maaperää. Häpeästä eroonpääsy vei aika rajuihinkin tilanteisiin, eli menin tarkoituksella ääripäihin, ja tein asioita jotka oli määrätty äitini ja isäni toimesta häpeälliseksi. Huonoa mainettakin taisin siinä kerätä. 

Ensimmäinen huomioitava asia häpeässä on se, että se on kokijan päässä, aina. Ihan aina. Ei ole mitään sellaista tapahtumaa, joka hävettää kaikkia maailman ihmisiä. Toinen on se, että jos se vika on omassa päässä, niin se korjataan siellä omassa päässä, eikä ympäristöä, omaa tai toisten toimintaa muokkaamalla, jättämällä menemättä, eikä jättämällä sanomatta. 

Häpeä=pelko. Kun häpeät jotain, pelkäät samalla jotain.

Pelkään fyysisesti ja henkisesti väkivaltaisia ihmisiä, koska kasvoin tällaisten keskellä. En koe lähtökohtaisesti ihmisten olevan toisia kohtaan hyväntahtoisia ja ymmärtäväisiä. Olen yrittänyt etsiä korjaavia kokemuksia, mutta saanut niitä äärimmäisen vähän.

Eli kyse onkin muusta kuin häpeästä. Jos on lapsuuden pahoinpitelyitä ja muita taustalla, niin ammattiapu on varmaan oikea osoite. 

Häpeän tunne muodostuu usein monesta asiasta. Käyn jo terapiassa, mutta työtä joutuu tietysti myös tekemään paljon sen ulkopuolella.

Vierailija kirjoitti:

Herkästi häpeävällä on liian suuri ego.

Hän kuvittelee, että muut miettivät häntä tai ajattelevat hänestä asioita.

Oikeasti 99% ihmisistä ei ajattele muuta kuin itseään ja niitä joiden kanssa asuu 99% ajasta.

Häpeäherkkä ei tajua, ettei muita kiinnosta hänen toilailunsa. Itse asiassa muut eivät luultavasti edes huomaa että häpeäherkkä teki jotain mistä hän itse on häpeissään.

Vähän vaikea uskoa tuohon ettei muut ajattele minun nolouksiani, kun olen ollut koko kouluiän niistä kiusattu ja useammassa työpaikassa aikuisenakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Herkästi häpeävällä on liian suuri ego.

Hän kuvittelee, että muut miettivät häntä tai ajattelevat hänestä asioita.

Oikeasti 99% ihmisistä ei ajattele muuta kuin itseään ja niitä joiden kanssa asuu 99% ajasta.

Häpeäherkkä ei tajua, ettei muita kiinnosta hänen toilailunsa. Itse asiassa muut eivät luultavasti edes huomaa että häpeäherkkä teki jotain mistä hän itse on häpeissään.

Vähän vaikea uskoa tuohon ettei muut ajattele minun nolouksiani, kun olen ollut koko kouluiän niistä kiusattu ja useammassa työpaikassa aikuisenakin.

Minut on sosiaalisesti eristetty, jos olen kertonut jostain vaikeuksistani, joten vaikea kokea ihmisten käyttäytyvän kovin mukavasti toisia kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Herkästi häpeävällä on liian suuri ego.

Hän kuvittelee, että muut miettivät häntä tai ajattelevat hänestä asioita.

Oikeasti 99% ihmisistä ei ajattele muuta kuin itseään ja niitä joiden kanssa asuu 99% ajasta.

Häpeäherkkä ei tajua, ettei muita kiinnosta hänen toilailunsa. Itse asiassa muut eivät luultavasti edes huomaa että häpeäherkkä teki jotain mistä hän itse on häpeissään.

Ei, vaan häpeäherkkä pelkää rangaistusta.

Häpeilijän suurin vihollinen on hänen oma mielensä ja ikävät ajatuksensa, joten häpeilijän pitää lopettaa itsensä rankaiseminen. Sopia itsensä kanssa, tai oikeastaan määrättävä itselleen, että tätä henkilöä ei nyt enää rankaista mitenkään mistään. Kannattaa puhua itselleen, niin huomaa että itsessä on ainakin kaksi puolta jotka jollain tavalla taistelevat herruudesta. Kumpi voittaa, häpeä vai se toinen?

Tässä on paljon työstettävää minulle. Kiitos näistä ajatuksista!

Ole hyvä. Pohtimista voi myös edesauttaa seuraava mietintä, tai ainakin minua on monesti auttanut.

Mitä sinä haluat? Haluat pois häpeästä, ikävien ajatusten ajattelusta. Jokuhan sinua pitää kiinni häpeässä, ja ikävissä ajatuksissa? Sisälläsi täytyy siis olla muutakin kuin halu pois häpeästä ja pahoista oloista. Kun kykenet eriyttämään nämä kaksi asiaa, eli sen että ehdottomasti et jaksa enää häpeämistä, ja että todellakin haluat olla ajattelematta näitä asioita jotka saavat mielesi pahaksi, ja sen että sinut laitetaan häpeämään ja ajattelemaan näitä asioita, niin alat olla jyvällä. uka sinut laittaa häpeämään, kun häpeä on aina kokijan mielessä? Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin se, että siellä sinun päässäsi asustaa tämä häpeämään pakottava. Tottakai häpeilyyn syyt ovat lapsuudessa, traumoissa, jne. Mutta mitäpä luulet, loppuukohan häpeily jos vain oikein kovasti syytät häpeästäsi äitiä/koulua/kuka se nyt olikaan joka häpeän sinuun iskosti?

Ei se ole tainnut tähänkään päivään mennessä poistua vihaamalla/syyttelemällä loukannutta tahoa.

Ja se miksi esia ei auta, on se, että häpeä on sinun reaktiosi, ja se tapahtuu sinun päässäsi, se ei siis tapahdu pahoinpitelijän päässä, eikä universaalisti kaikessa mitä maapallo päällään kantaa. Tästä syystä et voi korjata häpeilyäsi missään muualla kuin siellä missä se ilmenee, eli omassa päässäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Herkästi häpeävällä on liian suuri ego.

Hän kuvittelee, että muut miettivät häntä tai ajattelevat hänestä asioita.

Oikeasti 99% ihmisistä ei ajattele muuta kuin itseään ja niitä joiden kanssa asuu 99% ajasta.

Häpeäherkkä ei tajua, ettei muita kiinnosta hänen toilailunsa. Itse asiassa muut eivät luultavasti edes huomaa että häpeäherkkä teki jotain mistä hän itse on häpeissään.

Vähän vaikea uskoa tuohon ettei muut ajattele minun nolouksiani, kun olen ollut koko kouluiän niistä kiusattu ja useammassa työpaikassa aikuisenakin.

Et voi ajatella muiden ajatuksia. Kaikki ajatukset mitä ajattelet, ovat omia ajatuksiasi. Kun ajattelet olevasi nolo, olet omassa päässäsi nolo. Et voi olla nolo tosien ihmisen ajatuksissa, kun toisen ihmisen ajatukset ovat sen toisen ihmisen ajatuksia. Kiusaaminen voi olla todellinen tapahtuma, joku voi kiusata jotain toista, ja tämä on väärin, mutta ne ajatukset mitä kiusaaminen herättää sinussa, ovat sinun ajatuksiasi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Herkästi häpeävällä on liian suuri ego.

Hän kuvittelee, että muut miettivät häntä tai ajattelevat hänestä asioita.

Oikeasti 99% ihmisistä ei ajattele muuta kuin itseään ja niitä joiden kanssa asuu 99% ajasta.

Häpeäherkkä ei tajua, ettei muita kiinnosta hänen toilailunsa. Itse asiassa muut eivät luultavasti edes huomaa että häpeäherkkä teki jotain mistä hän itse on häpeissään.

Vähän vaikea uskoa tuohon ettei muut ajattele minun nolouksiani, kun olen ollut koko kouluiän niistä kiusattu ja useammassa työpaikassa aikuisenakin.

Minut on sosiaalisesti eristetty, jos olen kertonut jostain vaikeuksistani, joten vaikea kokea ihmisten käyttäytyvän kovin mukavasti toisia kohtaan.

Tämä on liian epämääräisesti ilmaistu. Pitäisi kertoa koko tilanne, missä näin on käynyt. 

Vähenee elämänkokemuksen myötä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Herkästi häpeävällä on liian suuri ego.

Hän kuvittelee, että muut miettivät häntä tai ajattelevat hänestä asioita.

Oikeasti 99% ihmisistä ei ajattele muuta kuin itseään ja niitä joiden kanssa asuu 99% ajasta.

Häpeäherkkä ei tajua, ettei muita kiinnosta hänen toilailunsa. Itse asiassa muut eivät luultavasti edes huomaa että häpeäherkkä teki jotain mistä hän itse on häpeissään.

Vähän vaikea uskoa tuohon ettei muut ajattele minun nolouksiani, kun olen ollut koko kouluiän niistä kiusattu ja useammassa työpaikassa aikuisenakin.

Et voi ajatella muiden ajatuksia. Kaikki ajatukset mitä ajattelet, ovat omia ajatuksiasi. Kun ajattelet olevasi nolo, olet omassa päässäsi nolo. Et voi olla nolo tosien ihmisen ajatuksissa, kun toisen ihmisen ajatukset ovat sen toisen ihmisen ajatuksia. Kiusaaminen voi olla todellinen tapahtuma, joku voi kiusata jotain toista, ja tämä on väärin, mutta ne ajatukset mitä kiusaaminen herättää sinussa, ovat sinun ajatuksiasi. 

Toki, olen omassa päässäni nolo kun ajattelen olevani nolo. 

Mutta se ei pidä paikkaansa, ettenkö voisi olla nolo toisten ajatuksissa. Toki, ne ovat heidän ajatuksiaan eikä minun, mutta ne ovat silti olemassa. Joskus niiden ajattelija voi ihan suoraan kertoa, mitä ajattelee. Esim. äitini useinkin lapsena kertoi minulle, että miksi minun pitää olla Tuollainen, outo, nolo. Töissäkin olen kuullut vahingossa sivusta, kun 2 työntekijää keskustelivat minusta ja suoraan ilmaisivat että ajattelevat minusta että olen omituinen ja töksäyttelen nolosti. 

Se että kiusaamisen tai minkä tahansa herättämät ajatukset on tosiaan minun ajatuksiani, on itsestään selvää varmasti kaikille. Sen ymmärtäminen vaan ei auta yhtään mitään, koska ihminen ei voi tuosta vaan valita ajatuksiaan ja tunteitaan. Niin että kappas vaan, minua pilkataan ja syrjitään joka päivä, mutta sen aiheuttama tuska on omassa itsessäni joten minäpä vaan lopetan tuskan tuntemisen ja valitsen olla reagoimatta kiusaamiseen.

Ongelman ydin on, että annat liian suuren vallan muille ihmisille. Ehkä pelkäät, että he tekevät sinulle jotain pahaa? En usko, että häpeät tekemääsi mokaa kissan, nojatuolin tai postilaatikon edessä. Miksi et? Koska et pelkää niiden aiheuttavan sinulle mitään pahaa. 

Mä olen päässyt eroon häpeäntunteesta onnistumalla. Olen kehittänyt osaamistani niin työelämässä kuin muuallakin siten, että mahdollisista mokistani huolimatta osaamistani arvostetaan. Vaikka sekoilenkin joskus sanoissani, teen kirjoitusvirheitä tai hölmöjä kielioppivirheitä vierasta kieltä puhuessani, muut keskittyvät asiasisältöön eivätkä tapaan, millä olen asian ilmaissut. Minä ihmisenä olen vain olento, joka tuottaa kuulijoiden haluaman informaation. Mitä enemmän olen saanut onnistumisen kokemuksia, sitä enemmän olen oppinut nauramaan omille mokilleni ja pystyn vitsailemaankin niistä muiden kanssa.

Olen myös opetellut olemaan realisti mokieni seurausten suhteen. Ajatellut, mitä tästä mokastani nyt ihan oikeasti voi seurata? Joudunko vankilaan tai saanko sakot? No en. Saanko potkut? No en. Tuleeko joku kotiini hajottamaan paikkoja? No ei tule. Joutuvatko lapseni vaaraan? No eivät joudu. Seuraako tästä yhtään mitään? No tuskin seuraa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Herkästi häpeävällä on liian suuri ego.

Hän kuvittelee, että muut miettivät häntä tai ajattelevat hänestä asioita.

Oikeasti 99% ihmisistä ei ajattele muuta kuin itseään ja niitä joiden kanssa asuu 99% ajasta.

Häpeäherkkä ei tajua, ettei muita kiinnosta hänen toilailunsa. Itse asiassa muut eivät luultavasti edes huomaa että häpeäherkkä teki jotain mistä hän itse on häpeissään.

Vähän vaikea uskoa tuohon ettei muut ajattele minun nolouksiani, kun olen ollut koko kouluiän niistä kiusattu ja useammassa työpaikassa aikuisenakin.

Täällä myös yksi häpeäherkkä.

Minulla lisäksi sellainen ei vielä niin vahvasti tässä esille nostettu tausta, että minut on kasvatettu ”mitä muutkin ajattelevat”-kodissa. Äitini oli opettaja, joka käytännössä kasvatti meidän lapset yksin, isällä oli paha alkoholiongelma (olisi varmaan helpottanut jos olisivat eronnneet) - kukaan nuoruuden ystävistäni ei tiennyt että perheessä oli ongelmaa, koska ”’mitä muutkin ajattelisivat”. Koulussa piti olla kympin tyttö, koska ”mitä ne opettajatkin ajattelisivat (minusta, opettajaäidistäsi...). Tätä on vaikea pukea sanoiksi ja selittää, mutta niin pienestä kuin minä muistan, ihan kaikki asiat peilattiin meillä ’mitä muut ajattelisivat’-peilin kautta. Pianoa oli pakko soittaa, koska musiikki on kehittävää, mutten koskaan saanut mennä kitaratunneille, saati vaikkapa konserttiin, koska ’mitä muutkin ajattelisivat’...

Varmaan äitini oli super-häpeäherkkä.

Aikuisenakin tämä vielä ilmenee esim siten, että kun sairastuin syöpään, siitä ei olisi saanut puhua sukulaisille, koska (se kai) oli epäonnistuminen ja ’mitä ne muutkin ajattelisivat’ Huoh :(

Toisaalta joku ylioppilasmenestys , opiskelupaikka, ’hienolta kuulostava’ Kesätyö , ’arvostettu’ ammatti poikaystävän isällä tms oli sellainen mitä estoitta esiteltiin kaikille.

No itse yritän kasvattaa lapset toisin ja työstän tätä pois meidän perheestä. Ja jätän hyvin paljon asioita kertomatta äidilleni :)