Lue keskustelun säännöt.
Tein hirveän virheen, muutin kerrostalosta pienten lasten kanssa omakotitaloon
31.03.2019 |
Nyt tajuan sen, kun katson taaksepäin. Voimia ei ollut siihen kaikkeen ja aloin saada raivokohtauksia itselleni lapsuudessa asetettujen vaatimusten takia. Äitini mielestä kaikkeen pystyy, jos vain haluaa. No, olisin mä halunnut jaksaa, mutta enpä vain jaksanut, eli jos äitini ei olisi valehdellut mulle ja halunnut minun olevan kaiken osaava, muuten tuli halveksuntaa ja hän oli vihainen niin en tiedä, miten paljon paremmin olisin tiennyt mitä haluan ja mikä on minusta kivaa tai mahdollista.
En jaksanut hoitaa pihaa ja puutarhaa, kun lapset olivat niin pieniä ja koin siitä kauheaa häpeää ja huonommuudentunteita. En sitten jaksanut hoitaa lapsiakaan, kun mies vielä kaikenlisäksi oli kasvatusasioissa eri linjalla kuin itse, sanalla sanoen siis huono kasvattaja ja huono malli lapsille. En itse ollut hirven paljon parempi malli lapsille, nutta ainakin mä tiedän, miten lapsia kasvatetaan, vaikkei se olisi lapsesta aina kivaa. Mies ei tiennyt ja sai mut aivan raivon partaalle kun mun ois pitänyt nekin yksin hoitaa, asiat, joissa ei voi olla "kiva" lapsen mielestä aina. Ei ihme, että meni koko helvatun yritys, perheenäitinä eläminen, ihan pilalle. :'(
Kommentit (161)
Vierailija kirjoitti:
Aika typerä kirjoitus ja arvomaailma nurinpäin.
Eipä ole mun oma arvomaailmani.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole reiluun vuoteen enää pitänyt yhteyttä äitiin, mutta ei se vieläkään tajua, että olen hylännyt hänet. Ei toki soittele kovin usein, mutta sillä se ei asiaa tajuakaan. Ei tajua, vaikka en enää koskaan ole yhteydessä.
Ap
Sille tämmöinen hiljaisuus on siis ihan normaalia ha riittää hyviin väleihin ja hyvään suhteeseen minuun. Toivon, että tajuaa ja koke jonain päivänä, että nou, sut on hylätty. Senkin arvoton paska. Ja sulle ei toivota mitään hyvää, senkin vtun kusi.pää.
Ap
Mulla taas päinvastaiset kokemukset asumismuodon suhteen. Kerrostalossa koin huonommuutta ja häpesin, pelkäsin lasuakin. Esikoinen oli vauvana "koliikkinen", huusi yötä päivää eikä epäilystäkään etteikö se huuto olisi kuulunut naapureillekin. Miehen kanssa otettiin myös usein yhteen, desibelit nousi. Minä olen ilmeisesti ulkoilmaihminen ja mieheni halusi välttämättä pitää kaikki verhot kiinni, ettei kukaan naapuri vaan nää meille. Kerrostalolähiön ihanuutta, naapureita joka ikkunalla. Minua ahdisti olla kotona. Ulkoiltiin paljon puistoissa ja metsässä muttei se paljoa auttanut.
Omakotitaloon muutettuamme elämä on ollut ihanaa! Ei enää pelkoa naapureiden häiritsemisestä, pihaa hoidan lasten kanssa minkä ehdin. Edelliset asukkaat, eläkeläispariskunta, on viimeisinä vuosinaan olleet kyvyttömiä hoitamaan pihaansa ja meillä on melkoinen urakka edessä jos tästä koitetaan loistelias saada. Tänä kesänä ajattelin urakoida pensasaidan juurilta ruohot ja sammaleet pois. Kaksi päivää on lasten kanssa painettu hommia ja 1/3 toiselta lyhyemmästä reunasta saatu siistittyä. Aika monta päivää saa vielä kykkiä. Yhden kukkapenkin ehdin siistiä viime kesänä, vielä olisi monta jäljellä. Ja marjapensaat. Omenapuu, vuorimännyt, puita ja haravointia. Mutta mä niin nautin kun voi pitää verhot auki ja ihastella lintuja, pupuja, oravia, kettuja ja esikoisenkin uskaltaa jo hetkeksi jättää pihalle yksinään (muiden pukemisen ajaksi tai siksi aikaa kun vie ruokaostokset jääkaappiin). Pihatyötkin ovat kivoja, kunhan osaa olla stressaamatta niistä :).
No, meitä on moneksi. Onneksi asuntojakin.
Tämä on taas ihan sitä itseään höpö löpö osastoa. Jaahas, parempia ketjuja etsimään.
Vierailija kirjoitti:
Mulla taas päinvastaiset kokemukset asumismuodon suhteen. Kerrostalossa koin huonommuutta ja häpesin, pelkäsin lasuakin. Esikoinen oli vauvana "koliikkinen", huusi yötä päivää eikä epäilystäkään etteikö se huuto olisi kuulunut naapureillekin. Miehen kanssa otettiin myös usein yhteen, desibelit nousi. Minä olen ilmeisesti ulkoilmaihminen ja mieheni halusi välttämättä pitää kaikki verhot kiinni, ettei kukaan naapuri vaan nää meille. Kerrostalolähiön ihanuutta, naapureita joka ikkunalla. Minua ahdisti olla kotona. Ulkoiltiin paljon puistoissa ja metsässä muttei se paljoa auttanut.
Omakotitaloon muutettuamme elämä on ollut ihanaa! Ei enää pelkoa naapureiden häiritsemisestä, pihaa hoidan lasten kanssa minkä ehdin. Edelliset asukkaat, eläkeläispariskunta, on viimeisinä vuosinaan olleet kyvyttömiä hoitamaan pihaansa ja meillä on melkoinen urakka edessä jos tästä koitetaan loistelias saada. Tänä kesänä ajattelin urakoida pensasaidan juurilta ruohot ja sammaleet pois. Kaksi päivää on lasten kanssa painettu hommia ja 1/3 toiselta lyhyemmästä reunasta saatu siistittyä. Aika monta päivää saa vielä kykkiä. Yhden kukkapenkin ehdin siistiä viime kesänä, vielä olisi monta jäljellä. Ja marjapensaat. Omenapuu, vuorimännyt, puita ja haravointia. Mutta mä niin nautin kun voi pitää verhot auki ja ihastella lintuja, pupuja, oravia, kettuja ja esikoisenkin uskaltaa jo hetkeksi jättää pihalle yksinään (muiden pukemisen ajaksi tai siksi aikaa kun vie ruokaostokset jääkaappiin). Pihatyötkin ovat kivoja, kunhan osaa olla stressaamatta niistä :).
No, meitä on moneksi. Onneksi asuntojakin.
Niin. Pointti on siinä, että jokainen saisi elää sellaista elämää, kuin itse haluaa, mutta minulta tämä optio oli tuhottu jo kauan sitten äitini alkaessa kasvattaa minusta sellaista, kuin itse minusta halusi. Laitoin kaikin lapsen voimin vastaan, mutta se ei riittänyt. Äiti vetosi aina omaan elämänkokemukseensa, jonka avulla näkee enemmän, kuin minä. Isästä erosi ja piti minut, joten olin täysin yksin kyseisen hirviön ansassa ja uhrina.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Että ainoa pelastus oli kontakti isääni, isä antoi minun aina olla se, joka olen ja hyväksyi sellaisena. Se ei vain riittänyt, koska ei kasvattanut minua, vaan äitini. Mutta se auttoi pitämään tiedon siitä, että vaikeuteni ovat äitini syytä ja kunhan vain saan niihin apua, vaikeuksia ei enää ole, paitsi omiani, mutta ne eivät haittaa.
Vierailija kirjoitti:
Kävin itse sitten vielä töissä, mies oli kotona lasten kanssa. Kesäisin ajeli lähinnä ruohon, ei leikannut pensaita, ei kuskannut oksaroskia minnekään, ei haravoinut syksyisin.... jatkuvaa riitaa ja pahaa mieltä siitä, että puutarha on hirveässä kunnossa. Ja mies on vain ihan että ei tartte tehrä enempää.
Miehesi oli nähnyt risumiesvideoita. Eihän niitä risuja enää uskalla viedä mihinkään ;)
Mun mielestä kaiken maatuvan risukon voi heittää mettään.
Sinccis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla taas päinvastaiset kokemukset asumismuodon suhteen. Kerrostalossa koin huonommuutta ja häpesin, pelkäsin lasuakin. Esikoinen oli vauvana "koliikkinen", huusi yötä päivää eikä epäilystäkään etteikö se huuto olisi kuulunut naapureillekin. Miehen kanssa otettiin myös usein yhteen, desibelit nousi. Minä olen ilmeisesti ulkoilmaihminen ja mieheni halusi välttämättä pitää kaikki verhot kiinni, ettei kukaan naapuri vaan nää meille. Kerrostalolähiön ihanuutta, naapureita joka ikkunalla. Minua ahdisti olla kotona. Ulkoiltiin paljon puistoissa ja metsässä muttei se paljoa auttanut.
Omakotitaloon muutettuamme elämä on ollut ihanaa! Ei enää pelkoa naapureiden häiritsemisestä, pihaa hoidan lasten kanssa minkä ehdin. Edelliset asukkaat, eläkeläispariskunta, on viimeisinä vuosinaan olleet kyvyttömiä hoitamaan pihaansa ja meillä on melkoinen urakka edessä jos tästä koitetaan loistelias saada. Tänä kesänä ajattelin urakoida pensasaidan juurilta ruohot ja sammaleet pois. Kaksi päivää on lasten kanssa painettu hommia ja 1/3 toiselta lyhyemmästä reunasta saatu siistittyä. Aika monta päivää saa vielä kykkiä. Yhden kukkapenkin ehdin siistiä viime kesänä, vielä olisi monta jäljellä. Ja marjapensaat. Omenapuu, vuorimännyt, puita ja haravointia. Mutta mä niin nautin kun voi pitää verhot auki ja ihastella lintuja, pupuja, oravia, kettuja ja esikoisenkin uskaltaa jo hetkeksi jättää pihalle yksinään (muiden pukemisen ajaksi tai siksi aikaa kun vie ruokaostokset jääkaappiin). Pihatyötkin ovat kivoja, kunhan osaa olla stressaamatta niistä :).
No, meitä on moneksi. Onneksi asuntojakin.
Niin. Pointti on siinä, että jokainen saisi elää sellaista elämää, kuin itse haluaa, mutta minulta tämä optio oli tuhottu jo kauan sitten äitini alkaessa kasvattaa minusta sellaista, kuin itse minusta halusi. Laitoin kaikin lapsen voimin vastaan, mutta se ei riittänyt. Äiti vetosi aina omaan elämänkokemukseensa, jonka avulla näkee enemmän, kuin minä. Isästä erosi ja piti minut, joten olin täysin yksin kyseisen hirviön ansassa ja uhrina.
Ap
Kaikenlisäksi minua ei auttanut kukaan, koska kukaan ei nähnyt, millaista peliä äitini oikein harrastaa. Lastensuojelu ei voi ikinä oikeasti auttaa jokaista apua tarvitsevaa. Lapsilla ei ole mitään oikeuksia muuta, kuin mitä vanhemmat heille suovat, ja jos vanhemmalla on oikean rajat hukassa, lapsella ei ole oikeuksia. Oikeutta saada kasvattajalleen rajoja ja rangaistuksia.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla taas päinvastaiset kokemukset asumismuodon suhteen. Kerrostalossa koin huonommuutta ja häpesin, pelkäsin lasuakin. Esikoinen oli vauvana "koliikkinen", huusi yötä päivää eikä epäilystäkään etteikö se huuto olisi kuulunut naapureillekin. Miehen kanssa otettiin myös usein yhteen, desibelit nousi. Minä olen ilmeisesti ulkoilmaihminen ja mieheni halusi välttämättä pitää kaikki verhot kiinni, ettei kukaan naapuri vaan nää meille. Kerrostalolähiön ihanuutta, naapureita joka ikkunalla. Minua ahdisti olla kotona. Ulkoiltiin paljon puistoissa ja metsässä muttei se paljoa auttanut.
Omakotitaloon muutettuamme elämä on ollut ihanaa! Ei enää pelkoa naapureiden häiritsemisestä, pihaa hoidan lasten kanssa minkä ehdin. Edelliset asukkaat, eläkeläispariskunta, on viimeisinä vuosinaan olleet kyvyttömiä hoitamaan pihaansa ja meillä on melkoinen urakka edessä jos tästä koitetaan loistelias saada. Tänä kesänä ajattelin urakoida pensasaidan juurilta ruohot ja sammaleet pois. Kaksi päivää on lasten kanssa painettu hommia ja 1/3 toiselta lyhyemmästä reunasta saatu siistittyä. Aika monta päivää saa vielä kykkiä. Yhden kukkapenkin ehdin siistiä viime kesänä, vielä olisi monta jäljellä. Ja marjapensaat. Omenapuu, vuorimännyt, puita ja haravointia. Mutta mä niin nautin kun voi pitää verhot auki ja ihastella lintuja, pupuja, oravia, kettuja ja esikoisenkin uskaltaa jo hetkeksi jättää pihalle yksinään (muiden pukemisen ajaksi tai siksi aikaa kun vie ruokaostokset jääkaappiin). Pihatyötkin ovat kivoja, kunhan osaa olla stressaamatta niistä :).
No, meitä on moneksi. Onneksi asuntojakin.
Niin. Pointti on siinä, että jokainen saisi elää sellaista elämää, kuin itse haluaa, mutta minulta tämä optio oli tuhottu jo kauan sitten äitini alkaessa kasvattaa minusta sellaista, kuin itse minusta halusi. Laitoin kaikin lapsen voimin vastaan, mutta se ei riittänyt. Äiti vetosi aina omaan elämänkokemukseensa, jonka avulla näkee enemmän, kuin minä. Isästä erosi ja piti minut, joten olin täysin yksin kyseisen hirviön ansassa ja uhrina.
Ap
Sun täytyy katkaista napanuorasi äitiisi. Et ole vauva enää ;)
Sinccis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävin itse sitten vielä töissä, mies oli kotona lasten kanssa. Kesäisin ajeli lähinnä ruohon, ei leikannut pensaita, ei kuskannut oksaroskia minnekään, ei haravoinut syksyisin.... jatkuvaa riitaa ja pahaa mieltä siitä, että puutarha on hirveässä kunnossa. Ja mies on vain ihan että ei tartte tehrä enempää.
Miehesi oli nähnyt risumiesvideoita. Eihän niitä risuja enää uskalla viedä mihinkään ;)
Mun mielestä kaiken maatuvan risukon voi heittää mettään.
Sinccis
Sanoin, ettei kuskannut niitä minnekään. Heitti tontin rajalle, missä ovat todella ruman näköisinä. Ja se siis ahdisti silloin todella paljon, että eikö voi viedä niitä kauemmas, kun se olisi oikein ja roskaaminen väärin.
Ap
Vaikka vauva palstalla oletkin ;)
Sinccis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Palstan nimi ei tarkoita sitä, että tänne tullaan Nais-Vauvailemaan.
Sinccis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla taas päinvastaiset kokemukset asumismuodon suhteen. Kerrostalossa koin huonommuutta ja häpesin, pelkäsin lasuakin. Esikoinen oli vauvana "koliikkinen", huusi yötä päivää eikä epäilystäkään etteikö se huuto olisi kuulunut naapureillekin. Miehen kanssa otettiin myös usein yhteen, desibelit nousi. Minä olen ilmeisesti ulkoilmaihminen ja mieheni halusi välttämättä pitää kaikki verhot kiinni, ettei kukaan naapuri vaan nää meille. Kerrostalolähiön ihanuutta, naapureita joka ikkunalla. Minua ahdisti olla kotona. Ulkoiltiin paljon puistoissa ja metsässä muttei se paljoa auttanut.
Omakotitaloon muutettuamme elämä on ollut ihanaa! Ei enää pelkoa naapureiden häiritsemisestä, pihaa hoidan lasten kanssa minkä ehdin. Edelliset asukkaat, eläkeläispariskunta, on viimeisinä vuosinaan olleet kyvyttömiä hoitamaan pihaansa ja meillä on melkoinen urakka edessä jos tästä koitetaan loistelias saada. Tänä kesänä ajattelin urakoida pensasaidan juurilta ruohot ja sammaleet pois. Kaksi päivää on lasten kanssa painettu hommia ja 1/3 toiselta lyhyemmästä reunasta saatu siistittyä. Aika monta päivää saa vielä kykkiä. Yhden kukkapenkin ehdin siistiä viime kesänä, vielä olisi monta jäljellä. Ja marjapensaat. Omenapuu, vuorimännyt, puita ja haravointia. Mutta mä niin nautin kun voi pitää verhot auki ja ihastella lintuja, pupuja, oravia, kettuja ja esikoisenkin uskaltaa jo hetkeksi jättää pihalle yksinään (muiden pukemisen ajaksi tai siksi aikaa kun vie ruokaostokset jääkaappiin). Pihatyötkin ovat kivoja, kunhan osaa olla stressaamatta niistä :).
No, meitä on moneksi. Onneksi asuntojakin.
Niin. Pointti on siinä, että jokainen saisi elää sellaista elämää, kuin itse haluaa, mutta minulta tämä optio oli tuhottu jo kauan sitten äitini alkaessa kasvattaa minusta sellaista, kuin itse minusta halusi. Laitoin kaikin lapsen voimin vastaan, mutta se ei riittänyt. Äiti vetosi aina omaan elämänkokemukseensa, jonka avulla näkee enemmän, kuin minä. Isästä erosi ja piti minut, joten olin täysin yksin kyseisen hirviön ansassa ja uhrina.
ApSun täytyy katkaista napanuorasi äitiisi. Et ole vauva enää ;)
Sinccis
Tässä ei ole kyse mistään napanuorasta, vtun idiootti.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävin itse sitten vielä töissä, mies oli kotona lasten kanssa. Kesäisin ajeli lähinnä ruohon, ei leikannut pensaita, ei kuskannut oksaroskia minnekään, ei haravoinut syksyisin.... jatkuvaa riitaa ja pahaa mieltä siitä, että puutarha on hirveässä kunnossa. Ja mies on vain ihan että ei tartte tehrä enempää.
Miehesi oli nähnyt risumiesvideoita. Eihän niitä risuja enää uskalla viedä mihinkään ;)
Mun mielestä kaiken maatuvan risukon voi heittää mettään.
Sinccis
Sanoin, ettei kuskannut niitä minnekään. Heitti tontin rajalle, missä ovat todella ruman näköisinä. Ja se siis ahdisti silloin todella paljon, että eikö voi viedä niitä kauemmas, kun se olisi oikein ja roskaaminen väärin.
Ap
Mä teen joka vuosi uudet penkit missä kasvattelen yrttejä ynnä muuta ja heitän risut sinne niiden pohjalle. Vóila. Sinne häviävät.
Sinccis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla taas päinvastaiset kokemukset asumismuodon suhteen. Kerrostalossa koin huonommuutta ja häpesin, pelkäsin lasuakin. Esikoinen oli vauvana "koliikkinen", huusi yötä päivää eikä epäilystäkään etteikö se huuto olisi kuulunut naapureillekin. Miehen kanssa otettiin myös usein yhteen, desibelit nousi. Minä olen ilmeisesti ulkoilmaihminen ja mieheni halusi välttämättä pitää kaikki verhot kiinni, ettei kukaan naapuri vaan nää meille. Kerrostalolähiön ihanuutta, naapureita joka ikkunalla. Minua ahdisti olla kotona. Ulkoiltiin paljon puistoissa ja metsässä muttei se paljoa auttanut.
Omakotitaloon muutettuamme elämä on ollut ihanaa! Ei enää pelkoa naapureiden häiritsemisestä, pihaa hoidan lasten kanssa minkä ehdin. Edelliset asukkaat, eläkeläispariskunta, on viimeisinä vuosinaan olleet kyvyttömiä hoitamaan pihaansa ja meillä on melkoinen urakka edessä jos tästä koitetaan loistelias saada. Tänä kesänä ajattelin urakoida pensasaidan juurilta ruohot ja sammaleet pois. Kaksi päivää on lasten kanssa painettu hommia ja 1/3 toiselta lyhyemmästä reunasta saatu siistittyä. Aika monta päivää saa vielä kykkiä. Yhden kukkapenkin ehdin siistiä viime kesänä, vielä olisi monta jäljellä. Ja marjapensaat. Omenapuu, vuorimännyt, puita ja haravointia. Mutta mä niin nautin kun voi pitää verhot auki ja ihastella lintuja, pupuja, oravia, kettuja ja esikoisenkin uskaltaa jo hetkeksi jättää pihalle yksinään (muiden pukemisen ajaksi tai siksi aikaa kun vie ruokaostokset jääkaappiin). Pihatyötkin ovat kivoja, kunhan osaa olla stressaamatta niistä :).
No, meitä on moneksi. Onneksi asuntojakin.
Niin. Pointti on siinä, että jokainen saisi elää sellaista elämää, kuin itse haluaa, mutta minulta tämä optio oli tuhottu jo kauan sitten äitini alkaessa kasvattaa minusta sellaista, kuin itse minusta halusi. Laitoin kaikin lapsen voimin vastaan, mutta se ei riittänyt. Äiti vetosi aina omaan elämänkokemukseensa, jonka avulla näkee enemmän, kuin minä. Isästä erosi ja piti minut, joten olin täysin yksin kyseisen hirviön ansassa ja uhrina.
ApSun täytyy katkaista napanuorasi äitiisi. Et ole vauva enää ;)
Sinccis
Tässä ei ole kyse mistään napanuorasta, vtun idiootti.
Ap
Katkaise napanuorasi ja lopeta olemasta äitisi ja haukkumasta muita.
Sinccis
Se on nips vaan ja napanuora äitiin on poikki.
Sinccis
Tiesitkö, että 90% naisista toistaa äitiensä virheet.
Sinccis
(Vaikka miten sanovat, että minä en tule koskaan olemaan kuin hän)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävin itse sitten vielä töissä, mies oli kotona lasten kanssa. Kesäisin ajeli lähinnä ruohon, ei leikannut pensaita, ei kuskannut oksaroskia minnekään, ei haravoinut syksyisin.... jatkuvaa riitaa ja pahaa mieltä siitä, että puutarha on hirveässä kunnossa. Ja mies on vain ihan että ei tartte tehrä enempää.
Miehesi oli nähnyt risumiesvideoita. Eihän niitä risuja enää uskalla viedä mihinkään ;)
Mun mielestä kaiken maatuvan risukon voi heittää mettään.
Sinccis
Sanoin, ettei kuskannut niitä minnekään. Heitti tontin rajalle, missä ovat todella ruman näköisinä. Ja se siis ahdisti silloin todella paljon, että eikö voi viedä niitä kauemmas, kun se olisi oikein ja roskaaminen väärin.
ApMä teen joka vuosi uudet penkit missä kasvattelen yrttejä ynnä muuta ja heitän risut sinne niiden pohjalle. Vóila. Sinne häviävät.
Sinccis
Juu. Odotin jonkinlaista aivotoimintaa mieheltä, koska on monessa fiksu muuten, mutta eihän lande tajuu. Oma kaupunkilais-DI-isäni on paljon kätevämpi, kuin mun lasteni isä. Selvisi vasta maallemuuton jälkeen.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Tiesitkö, että 90% naisista toistaa äitiensä virheet.
Sinccis
(Vaikka miten sanovat, että minä en tule koskaan olemaan kuin hän)
Mä en ole sanonut, koska meissä ei ole mitään samaa.
Ap
En ole reiluun vuoteen enää pitänyt yhteyttä äitiin, mutta ei se vieläkään tajua, että olen hylännyt hänet. Ei toki soittele kovin usein, mutta sillä se ei asiaa tajuakaan. Ei tajua, vaikka en enää koskaan ole yhteydessä.
Ap