Lasten "sutkautuksille" nauraminen nolaa lapsen - ettekö muka muista omasta lapsuudestanne?

Muistan. olin myös isomman perheen nuorin, joten en koskaan voinut puolustautua. en vuosiin pystynyt ymmärtämään yhtäkään asiaa jota isommat sisarukset sanoivat tai tekivät hassusti. Mutta minä olin se silmätikku vuosia. Äiti nauroi, isä nauroi ja sisarukset nauroi. Juttuja kerrottiin uudestaan ja uudestaan, sukulaisillekin. Tilanteita joissa olin pelännyt tai mokannut tai ollut vihainen.

kasvoin todella kärkkääksi ja kiukkuiseksi, aggressiiviseksikin lapseksi. olin ollut nurkkaan ajettu ja voimaton puolustamaan itseäni vuosia.

näen tätä samaa muissa perheissä ja heidän lapsien kohtelussa vieläkin. Luullaan että lapsella on hauskaa, tai kiva olla huomion ja ”kiusoittelun” kohteena. Tai luullaan että jonkun lapsen yksityiselämä on puheenaihe sukulaisten kesken.

Tämä on kyllä totta. Vaikka aikuiset eivät yleensä tarkoita sillä pahaa, niin lapsesta se tuntuu siltä, että hänen koko persoonansa on siinä naurunaiheena. Nuo ovat monille sellaisia hetkiä, että niiden ajatteleminen saa vielä aikuisenakin häpeän punan nousemaan poskille.

Enkä muutenkaan ihan ymmärrä, miksi se on niin monista aikuisista NIIN hauskaa, kun lapsi viattomuuttaan sanoo jotain mikä tarkoittaa jotakin seksiin liittyvää. Öhö höhö vaan, kylläpä on alkeelliset huvit.

Lasten hauskoille jutuille nauraminen ja oikein hierominen niiden naamaan on parasta.

On minunkin jutuilleni naurettu pienenä. Nolotti sen hetken mutta myöhemmin olen naureskellut noille itsekin. Opinpahan nauramaan itselleni. Sekin on minusta tärkeää. 

Ehkä jotkut ovat sitten herkempiä.

Mä vein lapsena tän vielä niinkin pitkälle, että nolostuin aikuisten puolesta vaikka siis en itse ollut sanonut mitään. Muistan tapauksen, missä mummolla meni sanat sekaisin, ja sanoi "spoileri" tarkoittaessaan "broileri". Aikuisilla oli ilmeisesti muutenkin aika levottomat jutut, ja tuo naurattikin sitten kovasti. Minä kun en ymmärtänyt vielä sanaa spoileri, luulin, että se on jotain kaksimielistä, ja nolostuin...

Omasta lapsuudestani muistan sen, että itseään lapsirakkaina pitäneet ja sitä kovaan ääneen kailottaneet olivat pahimpia naurajia ja nolaajia. Samaa huomaan nykyäänkin monissa lähipiirin aikuisissa. Mitä enemmän joku alleviivaa lasten ihanuutta ja lapsista tykkäämistään, niin sitä suuremmalla todennäköisyydellä kyseinen ihminen kohtelee lapsia tavalla, joka ei siitä lapsesta tunnu ollenkaan hyvältä.

Tämä voisi ehkä selittää sen, miksi lapset hakeutuvat usein seuraani, vaikka en ole varsinaisesti lapsirakas ja yleensä siis välttelen heidän seuraansa. He ilmeisesti kokevat minut turvallisena, kun en ole heti heidän kimpussaan, yritä saada heitä juksattua sanomaan jotain aikuisten mielestä hauskaa, ota väkisin syliin tai utele asioita tyyliin "jokos sinulla on se poika-/tyttöystävä". On aika kamalaa, että moni aikuinen ei ollenkaan tiedosta omaa käyttäytymistään ja reagointiaan ja sitä, miten se vaikuttaa lapseen. Veikkaan, että lapsuudessa aikuisten taholta nauretuksi tuleminen on yksi osatekijä siinä, miksi monille omien tunteiden näyttäminen ja käsittely on aikuisena vaikeaa, jollei likipitäen mahdotonta.

Ja lasten tekemille mokille. Meillä naureskellaan vuosikymmenten päästäkin vielä sitä, että lapsena tein jonkun jutun väärin, kun kukaan ei ohjeistanut millään tavalla. Todella hauskaa. Paska vanhempi, ei voi muuta sanoa.

Joo. Meidän perheessä äiti harrasti/harrastaa edelleen tätä. Aina vieraille ja sukulaisille kerrottiin ne samat nolot tarinat, jopa teini-iässä kavereille. Sen takia en tuonut paljon kavereita kotiin. Muistan erään kerran teininä, n. 16v, kun serkkuni kanssa oltiin kesällä meillä, meillä oli poikakaverit mukana. Äiti tuppautui huoneeseeni jossa vietettiin aikaa ja oikein istui alas kertomaan juttuja ja sanomisia mitä samanikäisen serkkuni kanssa oltiin pienenä tehty ja sanottu. Aloin lopulta itkemään kun suututti ja hävetti niin paljon, kirjaimellisesti ajoin äitini ulos huoneesta. Äitini mielestä olin tietysti kummallinen ja isäni sukuun tullut (tällä viitattiin aina kaikkiin huonoihin luonteenpiirteisiin ja ulkonäköä arvostellessakin olin aina ”kuin tätisi”, hän on mielenterveysongelmainen) kun en ymmärrä yhtään huumoria.

Toivottavasti tämä lasten nolaamisen perinne kuolee Suomesta sukupuuttoon mahdollisimman pian. Lapsuudestani 70-luvulla muistan vaikka kuinka paljon tilanteita, että kanssani ei juteltu eikä minulle selitetty asioita, ja kysyessäni jotain vastattiin jotain muka vitsikästä, joka vain hämmensi lisää. Olin perheen esikoinen, vanhempani alle kolmekymppisiä, jotka hassusti monessa asiassa olettivat minun vaan itsestään osaavan ja ymmärtävän asiat. 

Esimerkiksi olin 4- tai 5-vuotias ja palaamassa isän kanssa kotiin eräänä sunnuntai-iltana, varmaan oltiin mummolassa käyty. Isä pysäköi kotimme läheisen koulun pihaan ja kertoi käyvänsä äänestämässä, käski minun odottaa sen aikaa autossa. Kysyin että mitä äänestäminen tarkoittaa. Isä vastasi, että se on sitä että käyn tuolla sisällä huutamassa oikein kovalla äänellä.

Kun hän palasi takaisin, olin auton vieressä seisomassa, ja kerroin olleeni kuuntelemassa, että kuuluuko se huuto ulos asti.

Minusta tuohonkin kysymykseeni olisi voinut ihan fiksusti vastata. Näistä viisasteluista oli kyllä se hyöty, että omien lasten kanssa olen ymmärtänyt toimia toisin.

Meillä yksi lempparinolaaminen oli kun eräissä häissä n. 5-6 vuotiaana liukastuin ja kaaduin. Sitä höhötettiin vuosikausia kun ei X pysynyt uusissa lakeerilengissään pystyssäkään ja ei sen jälkeen uskaltanut pöydän äärestä paikaltaan nousta. Kengät oli äidin valitsemat.

Toinen mitä naureskellen kerrottiin kun jossain mökkireissulla olin tehnyt poislähtiessä vaippaan kakat, minut oli pesty jääkylmässä järvivedessä ja pestessä olin haukkonut henkeä. Tämä oli jostain syystä huippuhauskaa vanhempieni mielestä.

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti tämä lasten nolaamisen perinne kuolee Suomesta sukupuuttoon mahdollisimman pian. Lapsuudestani 70-luvulla muistan vaikka kuinka paljon tilanteita, että kanssani ei juteltu eikä minulle selitetty asioita, ja kysyessäni jotain vastattiin jotain muka vitsikästä, joka vain hämmensi lisää. Olin perheen esikoinen, vanhempani alle kolmekymppisiä, jotka hassusti monessa asiassa olettivat minun vaan itsestään osaavan ja ymmärtävän asiat. 

Esimerkiksi olin 4- tai 5-vuotias ja palaamassa isän kanssa kotiin eräänä sunnuntai-iltana, varmaan oltiin mummolassa käyty. Isä pysäköi kotimme läheisen koulun pihaan ja kertoi käyvänsä äänestämässä, käski minun odottaa sen aikaa autossa. Kysyin että mitä äänestäminen tarkoittaa. Isä vastasi, että se on sitä että käyn tuolla sisällä huutamassa oikein kovalla äänellä.

Kun hän palasi takaisin, olin auton vieressä seisomassa, ja kerroin olleeni kuuntelemassa, että kuuluuko se huuto ulos asti.

Minusta tuohonkin kysymykseeni olisi voinut ihan fiksusti vastata. Näistä viisasteluista oli kyllä se hyöty, että omien lasten kanssa olen ymmärtänyt toimia toisin.

Sama kokemus, ei silloin katsottu tarpeelliseksi selittää lapsille asioita. Itse muistan ihmetelleeni äidilleni (joka on aina ollut äärimmäisen varovainen puhumaan mistään vaikeista asioista) Meksikon pikajuna -laulun sanoja: "...kuula sille, joka kenkkuilee...", ja kysyin, että "mikä kuula?". Äiti vastasi poissaolevan oloisena: "...Toivo Kuula...". Se verran tajusin, vaikka aika pieni olinkin, ettei tuo sentään ole oikea vastaus.

En muista kokeneeni tuollaista. Toivon, että itse osaan olla nolaamatta toisia. Jotkut on herkempiä kuin toiset. En tiedä onko oma lapsi joutunut karaistumaan, koska ei tunnu nolaantuvan helposti. Tai sitten hänellä on rautainen itsetunto.

Jostain syystä lasten nöyryyttäminen on aina sallittua. Kuten nämä vanhempien lapsistaan jakamat kuvat.  Auta armias jos naureskelet jonkun aikuisen möläytyksille tai laitat nettiin kuvan ilman lupaa, niin helvetti repeää ja saatetaan oikeuttakin käydä. 

Tuntuu että nykyään lapsia tekevät kaikista itsekkäimmät ja sadistisimmat ihmiset. Kaikki, KAIKKI lähipiirissä joilla on nyt someaikana ollut lapsia, jakavat noita "hauskoja" tarinoita somessa, monet julkisesti ja kehottavat vielä isoin kirjaimin jakamaan tarinaa miljoonille ihmisille. Kaikista pahin mitä olen nähnyt, on kuva koulukaverini lapsen ulosteisesta, paljaasta takamuksesta. 

Muistan kyllä.

Ihan ensimmäisiä muistikuvia mitä voi muistaa joskus 3 v. Olin aamuvirkku lapsi ja huhuilin äidille mökin makuukamariin aamukuudelta "äiti keitä puuroa, äiti keitä puuroa".

Äiti huokaisi, ettei jaksa olla äiti.

Kokeilin uudestaan "nainen keitä puuroa!".

En ymmärtänyt yhtään syytä naurulle, puuron nälkä on vakava asia.

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti tämä lasten nolaamisen perinne kuolee Suomesta sukupuuttoon mahdollisimman pian. Lapsuudestani 70-luvulla muistan vaikka kuinka paljon tilanteita, että kanssani ei juteltu eikä minulle selitetty asioita, ja kysyessäni jotain vastattiin jotain muka vitsikästä, joka vain hämmensi lisää. Olin perheen esikoinen, vanhempani alle kolmekymppisiä, jotka hassusti monessa asiassa olettivat minun vaan itsestään osaavan ja ymmärtävän asiat. 

Esimerkiksi olin 4- tai 5-vuotias ja palaamassa isän kanssa kotiin eräänä sunnuntai-iltana, varmaan oltiin mummolassa käyty. Isä pysäköi kotimme läheisen koulun pihaan ja kertoi käyvänsä äänestämässä, käski minun odottaa sen aikaa autossa. Kysyin että mitä äänestäminen tarkoittaa. Isä vastasi, että se on sitä että käyn tuolla sisällä huutamassa oikein kovalla äänellä.

Kun hän palasi takaisin, olin auton vieressä seisomassa, ja kerroin olleeni kuuntelemassa, että kuuluuko se huuto ulos asti.

Minusta tuohonkin kysymykseeni olisi voinut ihan fiksusti vastata. Näistä viisasteluista oli kyllä se hyöty, että omien lasten kanssa olen ymmärtänyt toimia toisin.

Ikävä kuulla. Onneksi en ole itse tuollaisen kasvatuksen kohteeksi joutunut. Täytyy tarkkailla miten itse toimin. Yleensä yritä selittää asiat niin kuin ne on, mutta ehkä joskus tulee heitettyä vitsiä ajattelematta seurauksia.

Vierailija kirjoitti:

Omasta lapsuudestani muistan sen, että itseään lapsirakkaina pitäneet ja sitä kovaan ääneen kailottaneet olivat pahimpia naurajia ja nolaajia. Samaa huomaan nykyäänkin monissa lähipiirin aikuisissa. Mitä enemmän joku alleviivaa lasten ihanuutta ja lapsista tykkäämistään, niin sitä suuremmalla todennäköisyydellä kyseinen ihminen kohtelee lapsia tavalla, joka ei siitä lapsesta tunnu ollenkaan hyvältä.

Tämä voisi ehkä selittää sen, miksi lapset hakeutuvat usein seuraani, vaikka en ole varsinaisesti lapsirakas ja yleensä siis välttelen heidän seuraansa. He ilmeisesti kokevat minut turvallisena, kun en ole heti heidän kimpussaan, yritä saada heitä juksattua sanomaan jotain aikuisten mielestä hauskaa, ota väkisin syliin tai utele asioita tyyliin "jokos sinulla on se poika-/tyttöystävä". On aika kamalaa, että moni aikuinen ei ollenkaan tiedosta omaa käyttäytymistään ja reagointiaan ja sitä, miten se vaikuttaa lapseen. Veikkaan, että lapsuudessa aikuisten taholta nauretuksi tuleminen on yksi osatekijä siinä, miksi monille omien tunteiden näyttäminen ja käsittely on aikuisena vaikeaa, jollei likipitäen mahdotonta.

Tämä on muuten totta! Munkin luokse lapset tulee mielellään, kun huomaavat että kohtelen heitä kuin ihmisiä, eikä kuin jotain sellaista, joka on täällä olemassa minun tarpeitani varten, kuten hauskuutustani. Tuollaisett mukahauskat lapsirakkaat käyttävät vain lapsia omiin tarpeisiinsa.

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä lasten nöyryyttäminen on aina sallittua. Kuten nämä vanhempien lapsistaan jakamat kuvat.  Auta armias jos naureskelet jonkun aikuisen möläytyksille tai laitat nettiin kuvan ilman lupaa, niin helvetti repeää ja saatetaan oikeuttakin käydä. 

Tuntuu että nykyään lapsia tekevät kaikista itsekkäimmät ja sadistisimmat ihmiset. Kaikki, KAIKKI lähipiirissä joilla on nyt someaikana ollut lapsia, jakavat noita "hauskoja" tarinoita somessa, monet julkisesti ja kehottavat vielä isoin kirjaimin jakamaan tarinaa miljoonille ihmisille. Kaikista pahin mitä olen nähnyt, on kuva koulukaverini lapsen ulosteisesta, paljaasta takamuksesta. 

Oikeasti? Mikä ihmisiä vaivaa?

Mutta jos ajatellaan kuinka laissa on kriminalisoitu luunappikin, sitten kouluissa katsotaan fyysistä "kiusaamista" sormien läpi. Ne on muka pieniä tapahtumia ja aikuisten kohdalla ne olisi pahoinpitelyjä, jotka käsiteltäisiin oikeudessa.

Vierailija kirjoitti:

Ja lasten tekemille mokille. Meillä naureskellaan vuosikymmenten päästäkin vielä sitä, että lapsena tein jonkun jutun väärin, kun kukaan ei ohjeistanut millään tavalla. Todella hauskaa. Paska vanhempi, ei voi muuta sanoa.

Meillä sama. Tosin aina ei naureta. Tasaisin väliajoin isä kaivaa kaikki mokat lapsuudesta ja kertoo miten jo silloin näky vinoumaa luonteessa. Kuten kun kuulemma häpäisin perheen laulamalla liian lujaa päiväkodin joulujuhlassa 4-5-vuotiaana ja tämän kaameuden takia eivät sitten kehdanneet enää ikinä tulla koulun juhliin, tai juur vanhempainiltoihinkaan...

Yksi juttu minkä olen huomannut on se, että nämä kerrotut jutut eivät välttämättä ole edes oikeasti tapahtuneita. Minun suvussani ainakin kerrotaan urbaanilegendoja jonkun sukulaislapsen sanomana ja tekemänä. Jossain keskusteluketjussa joskus kerättiin näitä urbaanilegendoja, ja siihen asti olin tosissani luullut että olen tehnyt ja sanonut niistä monia. Esim. tätini väitti moneen kertaan että olin lapsena nähnyt ensimmäistä kertaa tumman ihmisen, ja olin kuulemma osoittanut sormella ja huutanut kovaan ääneen "Kattokaa! Suklaapoika!". Tietenkin häpesin tätä, ja yritin selittää että en ole rasistinen, en osoittele ihmisiä, en huutele mitään kovaan ääneen (olin lapsenakin ujo ja hiljainen). Mutta tarkoitushan oli toki alentaa ja häpäistä minut.

Muistakaa nyt kuitenkin myös se, että lapsi myös oppii olemaan olematta nolo noissa tapahtumissa. Ei varmaan olisi myöskään kiva lapselle se, ettei hän oppisi mitä on nolostminen, ja että hän voi sanoa joskus myös jotain hassua tahattomasti? Kuitenkin suurin osa ihmisistä ihan luonnostaan nauraa hassuille sutkautuksille, tuo lapsikin, kun hän kasvaa ja oppii mm. ironian ja sarkasmin, ja tilannekomiikan. Jos lasta varjellaan loputtomasti "naurunalaiseksi" joutumiselta, niin hän ei opi muut kuin loukkaantumaan. Lapselle vartavasten jatkuva naureskelu on tietysti ihan eri asia. Itsekin olin ujo ja arka lapsi ja minut kasvatettiinkin kätevästi häpeällä, ja siitä oli kamala pyristellä aikuisuuden kynnyksellä pois, mutta rajansa kaikella.