Lasten "sutkautuksille" nauraminen nolaa lapsen - ettekö muka muista omasta lapsuudestanne?

Meidän suvussa harrastettiin tuota lasten kustannuksella nauramista. Ei sitä silloin pienenä päin naamaa tehty, mutta sitten vähän vanhempana ne nolot sanomiset kaivettiin esiin joka sukujuhlissa. Ja teinejä oikein kuului vähän kiusata.

Olen jo yli 40, ja edelleen äidistä on joka ainoissa sukujuhlissa hauska kertoa, miten 3-vuotiaana tapasin ensimmäistä kertaa isosetäni, risupartaisen miehen. Kuulemma olin katsonut partaa pitkään, ja sitten todennut isosedälle: ”Kun minusta kasvaa iso, minullekin kasvaa p*mppiin tuollaista karvaa”. Tätä sitten kerrottiin yhä uudestaan kaikille kavereille ja sukulaisille koko teiniainani. Ja häpesin joka kerta silmät päästäni, sekä tarinaa, että äidin käytöstä.

Olen tullut siihen tulokseen, että tuo on joku kotoa opittu kieroutunut malli. Lapsille ja nuorille ei osata jutella luontevasti, kuin ihmiselle. Meidänkin suvussa kaikki nolaustarinoiden kertojat pitävät itseään hyvinä tyyppeinä, ja eiväthän ne nyt pahalla, vähän vaan kiusaavat, ei sellaisesta saa suuttua. Sitten kuitenkin loukkaantuvat sydänjuuria myöten, kun heille sanoo, että käytöksensä on loukkaavaa.

Vierailija kirjoitti:

Jo pieni lapsi 1-vuotiaasta alkaen vitsailee ja pelleilee, leikkii sanoilla ja puhuu hassuja tahallaan. Hänelle pitää nauraa, hänen kanssaan pitää nauraa. Sitten kun lapsi sanoo vahingossa hassusti, se ei olekaan kauheaa lapselle, vaan hän huomaa vitsailleensa vahingossa. Sille nauretaan yhdessä ja kehutaan, miten nokkelasti keksit sanoa.

Itse muistan lapsuudesta tähtihetkinä nämä omat hassut sanomiseni, joita on myöhemminkin muisteltu.

Ottakaa elämä rennosti ja naurakaa lapsen kanssa. Pelleilkää. Leikkikää sanoilla. Se kasvattaa itsetuntoa, jota myöhemmin tarvitaan.

Tässä keskinen pointti on: naurakaa lapsen KANSSA. Siis kanssa. Ei lapselle. Se ikävä käytös, josta tässä kerrotaan, ei ole lapsen kanssa nauramista, vaan lapsen nolaamista.

Vierailija kirjoitti:

Jo pieni lapsi 1-vuotiaasta alkaen vitsailee ja pelleilee, leikkii sanoilla ja puhuu hassuja tahallaan. Hänelle pitää nauraa, hänen kanssaan pitää nauraa. Sitten kun lapsi sanoo vahingossa hassusti, se ei olekaan kauheaa lapselle, vaan hän huomaa vitsailleensa vahingossa. Sille nauretaan yhdessä ja kehutaan, miten nokkelasti keksit sanoa.

Itse muistan lapsuudesta tähtihetkinä nämä omat hassut sanomiseni, joita on myöhemminkin muisteltu.

Ottakaa elämä rennosti ja naurakaa lapsen kanssa. Pelleilkää. Leikkikää sanoilla. Se kasvattaa itsetuntoa, jota myöhemmin tarvitaan.

Tämä on eri asia kuin lapsen pilkkaaminen/ivallinen suhtautuminen mistä on tässä ketjussa kyse.

Tottakai lapsen kanssa saa ja pitää hullutella ja hassutella. Saa vitsailla ja nauraakin kun sanoo/tekee jotain hassua. Lapselle myös pitää opettaa, että itselleen saa ja pitääkin nauraa.

Ero on se, että hassuttelussa molemmilla on hyvä mieli ja hauskaa. Ketään ei loukata yms. Toisessa tilanteessa lapselle nauretaan ja lapsi nolataan. Kerrotaan vielä eteenpäin muille sukulaisille/kavereille mitä lapsi meni tekemään/sanomaan. Lapsi on saattanut sanoa, ettei halua asiaa levitettävän, mutta aikuinen tekee sen silti koska muka niin hauskaa. Lapsella on paha olla, isommalla on kivaa muiden kanssa nauraa toiselle.

Lapsikin on ihminen. Haluaisitko, että sinusta on noloja kuvia pitkin nettiä? Haluaisitko, että ystäväsi juoruilevat mokistasi ja nauravat sinulle ja pilkkaavat? Et? Miksi sitten on ok tehdä niin lapselle, joka ei usein edes voi puolustautua kunnolla?

Varmaan 6-vuotiaana olin äitini kanssa hänen kaverillaan, ja paikalle oli kokoontunut n. 10 naista tekemään leipomuksia tilaisuuteen. Siinä sitten aluksi seistiin olohuoneessa ja naiset jutteli keskenään. Yhtäkkiä äitini viipottaa eripuolelle huonetta ja sanoo: "Pirkko jääkin nyt Marjan lapseksi!" Minä seurasin äitiäni, koska luulin hänen varmaankin olevan tosissaan. Kaikki nauroivat sille, että seurasin äitiäni hädissään ja etten halua jäädä "Marjan lapseksi". Muistan vieläkin sen nolouden. Kotona äitini sitten kertoi muulle perheelle minun hölmöydestäni.

Itsekin muistan tuon lapsuudesta. Edelleen nostaa aikuisenakin vihan, että miksi on pitänyt tahalleen nolata. Eihän se ole hyväksyttävää nolata aikuistakaan niin miksi olisi sitten lastakaan?

Up

Vierailija kirjoitti:

Meidän suvussa harrastettiin tuota lasten kustannuksella nauramista. Ei sitä silloin pienenä päin naamaa tehty, mutta sitten vähän vanhempana ne nolot sanomiset kaivettiin esiin joka sukujuhlissa. Ja teinejä oikein kuului vähän kiusata.

Olen jo yli 40, ja edelleen äidistä on joka ainoissa sukujuhlissa hauska kertoa, miten 3-vuotiaana tapasin ensimmäistä kertaa isosetäni, risupartaisen miehen. Kuulemma olin katsonut partaa pitkään, ja sitten todennut isosedälle: ”Kun minusta kasvaa iso, minullekin kasvaa p*mppiin tuollaista karvaa”. Tätä sitten kerrottiin yhä uudestaan kaikille kavereille ja sukulaisille koko teiniainani. Ja häpesin joka kerta silmät päästäni, sekä tarinaa, että äidin käytöstä.

Olen tullut siihen tulokseen, että tuo on joku kotoa opittu kieroutunut malli. Lapsille ja nuorille ei osata jutella luontevasti, kuin ihmiselle. Meidänkin suvussa kaikki nolaustarinoiden kertojat pitävät itseään hyvinä tyyppeinä, ja eiväthän ne nyt pahalla, vähän vaan kiusaavat, ei sellaisesta saa suuttua. Sitten kuitenkin loukkaantuvat sydänjuuria myöten, kun heille sanoo, että käytöksensä on loukkaavaa.

Jep. Kaikista pahinta on kun rasvaiset sukulaismiehet "hauskuuttavat" porukkaa kyselemällä 10-vuotiailta tytöiltä kuukautisista...

Meillä on käänteinen ongelma, eli lapsi yrittää väen väkisin olla hauska vaikkei sitä ole. Puhuu "hassulla" äänellä kimittäen, lässyttää lemmikille älyttömyyksiä ja nauraa omille, aikuisen korviin kehittymättömille jutuille. En toki nolaa lasta tämän takia, mutta ei ne jutut kyllä nauratakaan ja tekonauruun en taivu. Lapsi on kuitenkin jo esiteini, joten luulisi huumorin olevan edes hieman kehittyneempää...

Vierailija kirjoitti:

Jo pieni lapsi 1-vuotiaasta alkaen vitsailee ja pelleilee, leikkii sanoilla ja puhuu hassuja tahallaan. Hänelle pitää nauraa, hänen kanssaan pitää nauraa. Sitten kun lapsi sanoo vahingossa hassusti, se ei olekaan kauheaa lapselle, vaan hän huomaa vitsailleensa vahingossa. Sille nauretaan yhdessä ja kehutaan, miten nokkelasti keksit sanoa.

Itse muistan lapsuudesta tähtihetkinä nämä omat hassut sanomiseni, joita on myöhemminkin muisteltu.

Ottakaa elämä rennosti ja naurakaa lapsen kanssa. Pelleilkää. Leikkikää sanoilla. Se kasvattaa itsetuntoa, jota myöhemmin tarvitaan.

Tuossa on se ero muihin nöyryyttäviin nauruihin, että lasta kehuttiin ja käännettiin letkautus lapsen nokkeluudeksi, aivan kuin hän olisi itse valinnut vitsailla eikä lainkaan vahingossa sitä sanonut. Silloinhan se muuttuu nöyryytyksen sijaan vahvistavaksi kokemukseksi ja letkauttaa on enemmänkin viisas kuin tyhmä joka ei tajua mistään mitään. 

Olen huomannut että tällaisia aikuisia löytyy, yleensä miehillä on taito puhua mitä sattuu ja sitten haalia lopuksi kunniaa siitä kun saa muut nauramaan, ikäänkuin hänen hölmöt jutut eivät olisi tosissaan sanottuja vaan tarkoituksella huumorilla.  Ei siinä, tämä on todella hyvä selviytymiskeino ja elämä on varmasti leppoisaa tällä tavalla. Toivoisin osaavani tuon taidon itsekin.  Ehkäpä heille on lapsena juurikin toimittu tuolla tavoin, ettei lasta ole jätetty tyhmänä ihmettelemään vaan heidän on palkittu nokkeluudesta. 

Etsin tämän ketjun kun jäin pohtimaan tällaisia tilanteita missä vaikka nauretaan toisen tavalle sanoa jotain tai liikehtiä/elehtiä sellaisella tavalla joka näyttää hölmöltä.   

Itse kasvoin perheessä, jossa isä nauroi usein meille lapsille ja kaikelle mahdolliselle mille nauraa saattaa.  Hyvänä puolena tässä sain toki itsekin naurua ja iloa elämään, mutta kyllä sellaiset tilanteet, jossa tosissani olen jotain tehnyt ja minulle on räjähdetty nauramaan, ilman että on edes selitetty mille nauretaan, jättää aika haavoittuvaan ja häpeälliseen asemaan.  Uskon, että tämän vuoksi kärsin myös kouluaikana, koska lamaannuin mikäli näin tapahtuu.  Minulla ei ollut kotona mahdollisuutta puolustaa itseäni, joten en koskaan oppinut toimimaan näissä tilanteissa. Vaihtoehtoni olivat suuttuminen, josta seurasi rangaistus:  "olet niin herkkä tosikko"  tai sitten sivuuttaminen ja hiljeneminen, josta seurasi sisäinen ahdistus. 

Kärsin muuten ahdistuksesta edelleen, tosin nyt minulla on lääkitys siihen, joten pärjään paremmin kuin koskaan ja olen alkanut aikuisen mielellä käsittelemään näitä vanhoja lapsuuden juttuja, joista tahdon kasvaa eroon. Vuosikausia olen ollut täysin avuton niiden edessä ja yrittänyt väärillä keinoilla selvitä. 

Olen ollut myös hyvin kiusaantunut näistä äidin kertomista x pienenä jutuista, hän saattoi kertoa niitä kaikissa sukutapaamisissa, vaikka olin jo aikuinen. Oli noloa, myös äidin puolesta.  Saa kai sitä muistella, mutta ei mielellään sen lapsen läsnäollessa. Lapsi ei ymmärrä kaikkia sanoja, ei tiedä intiimijutuista, ei tiedä, että omat asiat kerrotaan kaikille. Ei ymmärrystä eikä kunnioitusta lasta kohtaan.

Voi buhuuu. Kasvakaa jo aikuisiksi älkääkä vatvoko jo elettyä elämää. Se mitä on sanottu tai jätetty sanomatta ei muuta mitään. Ei ole mahdollisuutta muuttaa menneisyyttään, joten miksi jäädä suremaan vanhoja asioita. Menkää eteenpäin elämässänne sillä koskaan ei tiedä milloin kuolema korjaa mukaansa. 

Vierailija kirjoitti:

Voi buhuuu. Kasvakaa jo aikuisiksi älkääkä vatvoko jo elettyä elämää. Se mitä on sanottu tai jätetty sanomatta ei muuta mitään. Ei ole mahdollisuutta muuttaa menneisyyttään, joten miksi jäädä suremaan vanhoja asioita. Menkää eteenpäin elämässänne sillä koskaan ei tiedä milloin kuolema korjaa mukaansa. 

Samaa ajattelin. Kylläpä täällä on herkkänahkaista porukkaa. Ei siis mikään ihme, että iso osa tälläkin palstalla kirjoittavista elää jotain masennuspillereitä popsien. Ihmiset jäävät vellomaan negatiivisiin tunteisiin ja ylianalysoivat kaikkea.

Lukekaa Ylen juttu, siinä on varteenotettavaa asiaa! https://yle.fi/a/74-20179172