Lasten "sutkautuksille" nauraminen nolaa lapsen - ettekö muka muista omasta lapsuudestanne?

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa nyt kuitenkin myös se, että lapsi myös oppii olemaan olematta nolo noissa tapahtumissa. Ei varmaan olisi myöskään kiva lapselle se, ettei hän oppisi mitä on nolostminen, ja että hän voi sanoa joskus myös jotain hassua tahattomasti? Kuitenkin suurin osa ihmisistä ihan luonnostaan nauraa hassuille sutkautuksille, tuo lapsikin, kun hän kasvaa ja oppii mm. ironian ja sarkasmin, ja tilannekomiikan. Jos lasta varjellaan loputtomasti "naurunalaiseksi" joutumiselta, niin hän ei opi muut kuin loukkaantumaan. Lapselle vartavasten jatkuva naureskelu on tietysti ihan eri asia. Itsekin olin ujo ja arka lapsi ja minut kasvatettiinkin kätevästi häpeällä, ja siitä oli kamala pyristellä aikuisuuden kynnyksellä pois, mutta rajansa kaikella. 

Nöyryyttäminen ja häpäisy ei ole sama asia kuin huumori. Ja ihan aikuisena ihmisenä olen sitä mieltä että toisille nauraminen on rumaa käytöstä. Ainoastaan sellaiset pilkalliset rääkyvät, junttimaiset moukat haluavat nauraa toisille. Heille itselleen toki ei saa nauraa, vaan he suuttuvat verisesti ja kostavat katkerina.

Vierailija kirjoitti:

Yksi juttu minkä olen huomannut on se, että nämä kerrotut jutut eivät välttämättä ole edes oikeasti tapahtuneita. Minun suvussani ainakin kerrotaan urbaanilegendoja jonkun sukulaislapsen sanomana ja tekemänä. Jossain keskusteluketjussa joskus kerättiin näitä urbaanilegendoja, ja siihen asti olin tosissani luullut että olen tehnyt ja sanonut niistä monia. Esim. tätini väitti moneen kertaan että olin lapsena nähnyt ensimmäistä kertaa tumman ihmisen, ja olin kuulemma osoittanut sormella ja huutanut kovaan ääneen "Kattokaa! Suklaapoika!". Tietenkin häpesin tätä, ja yritin selittää että en ole rasistinen, en osoittele ihmisiä, en huutele mitään kovaan ääneen (olin lapsenakin ujo ja hiljainen). Mutta tarkoitushan oli toki alentaa ja häpäistä minut.

Mun lapsuudenkaverin äiti oli tällainen. Jos olin heidän kanssaan vaikka jossain reissussa, ja kaverilleni tapahtui siellä jotain tämän äidin mielestä hassua, niin hän kertoi sitä eteenpäin niin että Pirkolle kävi näin, eli minulle, ei suinkaan hänen lapselleen, joka ei ole yhtään hassu eikä nolo. Muistan muutamankin kerran kun hän kertoi tällaista, ja minä olin vieressä. Korjasin sitten että se oli kyllä sinun lapsesi Liisa, mutta hän vain taputti päähän että niin, kyllä se sinä olit, ei ole kohteliasta syyttää omista tempuista hänen lastaan.  Hänen lapsensa oli minua nuorempi, eikä aina ymmärtänyt mitä ei saa tehdä. Kerran hän rääkkäsi eläintä tietämättömyyttään, ja hänen äitinsä kauhisteli asiaa ympäri kylää. Minua haukuttiin koulussa rääkkääjäksi tämän jälkeen, ja se vaikutti minuun, eläinrakkaaseen ihmiseen koko nuoruusiän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa nyt kuitenkin myös se, että lapsi myös oppii olemaan olematta nolo noissa tapahtumissa. Ei varmaan olisi myöskään kiva lapselle se, ettei hän oppisi mitä on nolostminen, ja että hän voi sanoa joskus myös jotain hassua tahattomasti? Kuitenkin suurin osa ihmisistä ihan luonnostaan nauraa hassuille sutkautuksille, tuo lapsikin, kun hän kasvaa ja oppii mm. ironian ja sarkasmin, ja tilannekomiikan. Jos lasta varjellaan loputtomasti "naurunalaiseksi" joutumiselta, niin hän ei opi muut kuin loukkaantumaan. Lapselle vartavasten jatkuva naureskelu on tietysti ihan eri asia. Itsekin olin ujo ja arka lapsi ja minut kasvatettiinkin kätevästi häpeällä, ja siitä oli kamala pyristellä aikuisuuden kynnyksellä pois, mutta rajansa kaikella. 

Nöyryyttäminen ja häpäisy ei ole sama asia kuin huumori. Ja ihan aikuisena ihmisenä olen sitä mieltä että toisille nauraminen on rumaa käytöstä. Ainoastaan sellaiset pilkalliset rääkyvät, junttimaiset moukat haluavat nauraa toisille. Heille itselleen toki ei saa nauraa, vaan he suuttuvat verisesti ja kostavat katkerina.

Niin kuin kirjoitinkin. Enviitsi toista. Jos et ymmärtänyt, et ymmärtänyt.

Meillä tämä oli lapsena ihan ohjelmanumero kun oli perhetuttuja kylässä, kysytään sopivan ikäiseltä lapselta missä puussa kasvaa makaroni ja sitten naureskellaan kun lapsi on hämillään 🙄

Naureskelen kyllä lasten hassuille jutuille mutta pidän parhaani mukaan huolen että se on yhdessä lapsen kanssa naureskelua (ja lapset saa naureskella mun sekaisin menneille sanoille ja minä nauran heidän kanssaan), ja kun muutaman kerran olen arvioinut väärin niin olen pyytänyt kunnolla anteeksi. Muille kerron lasten hupsuja juttuja lasten läsnäollessa vain heidän luvallaan - joskus ovat ihan ylpeitä kun ovat sutkauttaneet tahattomasti jotain niin nokkelaa että se on naurattanut aikuisia.

Vierailija kirjoitti:

Meillä tämä oli lapsena ihan ohjelmanumero kun oli perhetuttuja kylässä, kysytään sopivan ikäiseltä lapselta missä puussa kasvaa makaroni ja sitten naureskellaan kun lapsi on hämillään 🙄

Naureskelen kyllä lasten hassuille jutuille mutta pidän parhaani mukaan huolen että se on yhdessä lapsen kanssa naureskelua (ja lapset saa naureskella mun sekaisin menneille sanoille ja minä nauran heidän kanssaan), ja kun muutaman kerran olen arvioinut väärin niin olen pyytänyt kunnolla anteeksi. Muille kerron lasten hupsuja juttuja lasten läsnäollessa vain heidän luvallaan - joskus ovat ihan ylpeitä kun ovat sutkauttaneet tahattomasti jotain niin nokkelaa että se on naurattanut aikuisia.

Tuosta tuli mieleeni kun joskus kaverin äiti oli kertomassa minulle jotain juttua kaverini varhaislapsuudesta, oltiin silloin ehkä ala-asteen 5-6 luokkalaisia, mutta kysyikin ensin kaveriltani että saako kertoa. Kaverini sanoi ettei halua kerrottavan ja äitinsä jätti jutun kertomatta. Olin ihan ihmeissäni että jonkun vanhemmat kysyvät lapsensa mielipidettä ja vieläpä kunnioittavat sitä, eikä tee niin kuin itse haluavat ja kerro lapsensa (noloja) asioita. Minulle se oli lähes käsittämätöntä.

Tietty ihmistyyppi harrastaa tätä. Lapset on tietty helppoja kohteita, mutta osaavat kyllä nöyryyttää aikuisiakin heidän heikkouksistaan. Esim. itse punastun helposti ja nämä kovaääniset kailottajat muistavat kyllä aina ottaa sen punastumiseni puheeksi, jos vaikka nolostun jostain asiasta. Eivät kai koskaan ole oppineet hienotunteisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Muistan kyllä.

Ihan ensimmäisiä muistikuvia mitä voi muistaa joskus 3 v. Olin aamuvirkku lapsi ja huhuilin äidille mökin makuukamariin aamukuudelta "äiti keitä puuroa, äiti keitä puuroa".

Äiti huokaisi, ettei jaksa olla äiti.

Kokeilin uudestaan "nainen keitä puuroa!".

En ymmärtänyt yhtään syytä naurulle, puuron nälkä on vakava asia.

Tälle kyllä nauroin, hyväntahtoisesti. Jos oma lapsi tekisi näin, saattaisin kertoa hauskana juttuna. Tuohan kuvastaa lapsen nokkelaa luonnetta :)

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa nyt kuitenkin myös se, että lapsi myös oppii olemaan olematta nolo noissa tapahtumissa. Ei varmaan olisi myöskään kiva lapselle se, ettei hän oppisi mitä on nolostminen, ja että hän voi sanoa joskus myös jotain hassua tahattomasti? Kuitenkin suurin osa ihmisistä ihan luonnostaan nauraa hassuille sutkautuksille, tuo lapsikin, kun hän kasvaa ja oppii mm. ironian ja sarkasmin, ja tilannekomiikan. Jos lasta varjellaan loputtomasti "naurunalaiseksi" joutumiselta, niin hän ei opi muut kuin loukkaantumaan. Lapselle vartavasten jatkuva naureskelu on tietysti ihan eri asia. Itsekin olin ujo ja arka lapsi ja minut kasvatettiinkin kätevästi häpeällä, ja siitä oli kamala pyristellä aikuisuuden kynnyksellä pois, mutta rajansa kaikella. 

Sen oppii kun katsoo esimerkkiä, jossa aikuinen mokaa ja osaa nauraa itselleen, jolloin hänen kanssaan voi nauraa. Ei niin, että lapsi mokaa ja hänelle nauretaan. 

Vierailija kirjoitti:

Tietty ihmistyyppi harrastaa tätä. Lapset on tietty helppoja kohteita, mutta osaavat kyllä nöyryyttää aikuisiakin heidän heikkouksistaan. Esim. itse punastun helposti ja nämä kovaääniset kailottajat muistavat kyllä aina ottaa sen punastumiseni puheeksi, jos vaikka nolostun jostain asiasta. Eivät kai koskaan ole oppineet hienotunteisuutta.

Tunnen tällaisia ihmisiä ja kaikkia heitä yhdistää yksi asia: he ovat räväkän kuorensa alla onttoja ja suorastaan mitäänsanomattomia persoonia. Eivät ole millään tapaa vaivautuneet aidosti tutkiskelemaan ja kehittämään itseään. He tekevät asioita vain siksi, että pääsisivät kehuskelemaan niillä toisille, eivätkä siksi, että niistä oikeasti nauttisivat. Siksi he ovatkin aina kovaan ääneen morkkaamassa ja nolaamassa toisia, jotta huomio kääntyisi heistä itsestään pois. Muuten muille saattaisi valjeta se, että siellä julkisivun takana ei ole mitään omaa, ainutkertaista tai aitoa.

Kai sitä nyt pitää kestää pientä naureskelua, tai aikuisuus tulee ikävänä yllätyksenä curling-vanhempien lapselle. Lapsena ketutti mutta nyt naurattaa itseänikin.

Aikuisten kiusoittelut voivat vaikuttaa yllättävän kauaskantoisesti.

Kun olin pieni lapsi, vanhemmat ja muutama lähisukulainen kiusoitteli usein, että joko olet rakastunut siihen ja siihen. Pihaleikkien kaveriin, eskariluokkalaiseen, koulussa luokkakaveriin jne.

Ylä-asteella vitsailtiin, että milloinkohan kotiin raahataan joku.

Tämä johti siihen, että jo ala-asteella opin häpeämään ja välttämään keskustelua vastakkaisesta sukupuolesta ja vältin vastakkaista sukupuolta vaikka toisin olisin halunnut tehdä.

Kaikesta kehittyi itseään ruokkivat oravanpyörä ja jossakin vaiheessa kaveriin alkoivat kyseenalaistamaan kiinnostustani ja seksuaalisuuttani ja kiusaamaan asiasta.

Selvisin kaikesta vasta sairastettuani opiskeluaikoina vakavan masennuksen ja siitä parannuttuani sain jonkinlaisen uuden alun. Uskalsin ottaa kontaktia ja lopulta yli 30v iässä löysin sen rakkaankin.

Tätä lapsuudessa minua kiusoitelleet vanhempani ja sukulaiset tuskin olivat tarkoittaneet.

Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan.

Omien lasten kohdalla varon visusti kiusoittelemista.

Suomalaisessa kulttuurissa on pitkään ollut ikävän yleistä tällainen vahinko kiertämään -mentaliteetti, eli jos itselle on lapsena naurettu, niin sitten kokee oikeudekseen nauraa aikuisena omille lapsilleen tai lapsille yleensäkin. Monesti sitä vielä perustellaan sillä, että "kyllä pitää oppia nauramaan itselle" mutta aikuinen on aina valta-asemassa lapseen nähden ja aikuisen lapseen kohdistama ns. huumori on pohjimmiltaan vallankäyttöä. Tällainen ei edistä sitä, että lapsi oppisi nauramaan myös omille kommelluksilleen vaan se ruokkii ainoastaan häpeän, vääränlaisuuden ja kelpaamattomuuden tunteita.

Suomessa ei myöskään ole kovin laajalti ymmärretty sitä, että lapsi ei ole pieni aikuinen ja että lapsen kognitiiviset kyvyt eivät ole riittävän kehittyneet esimerkiksi sarkasmin tajuamisen osalta. Täten lapsi ottaa täysin vakavissaan aikuisen vakavalla naamalla sanomat, vitsiksi tarkoitetut heitot. Lisäksi lapsista on oletettu, että he oppivat uudet asiat itsekseen ja minimaalisella opastuksella, ja jos lapsi ei heti omaksu uutta asiaa, on hän tyhmä ja pelkkä vitsi.

Olen todella iloinen, että tästäkin asiasta aletaan nykyään keskustella avoimesti :) Kovasti nykysukupolvia tykätään parjata mutta meillä on rohkeutta paitsi nostaa menneet vääryydet ja haitalliset käytännöt pöydälle, niin myös halua etsiä toimivampia ratkaisuja ja korjata omaa toimintaamme.

Vierailija kirjoitti:

Suomalaisessa kulttuurissa on pitkään ollut ikävän yleistä tällainen vahinko kiertämään -mentaliteetti, eli jos itselle on lapsena naurettu, niin sitten kokee oikeudekseen nauraa aikuisena omille lapsilleen tai lapsille yleensäkin. Monesti sitä vielä perustellaan sillä, että "kyllä pitää oppia nauramaan itselle" mutta aikuinen on aina valta-asemassa lapseen nähden ja aikuisen lapseen kohdistama ns. huumori on pohjimmiltaan vallankäyttöä. Tällainen ei edistä sitä, että lapsi oppisi nauramaan myös omille kommelluksilleen vaan se ruokkii ainoastaan häpeän, vääränlaisuuden ja kelpaamattomuuden tunteita.

Suomessa ei myöskään ole kovin laajalti ymmärretty sitä, että lapsi ei ole pieni aikuinen ja että lapsen kognitiiviset kyvyt eivät ole riittävän kehittyneet esimerkiksi sarkasmin tajuamisen osalta. Täten lapsi ottaa täysin vakavissaan aikuisen vakavalla naamalla sanomat, vitsiksi tarkoitetut heitot. Lisäksi lapsista on oletettu, että he oppivat uudet asiat itsekseen ja minimaalisella opastuksella, ja jos lapsi ei heti omaksu uutta asiaa, on hän tyhmä ja pelkkä vitsi.

Olen todella iloinen, että tästäkin asiasta aletaan nykyään keskustella avoimesti :) Kovasti nykysukupolvia tykätään parjata mutta meillä on rohkeutta paitsi nostaa menneet vääryydet ja haitalliset käytännöt pöydälle, niin myös halua etsiä toimivampia ratkaisuja ja korjata omaa toimintaamme.

Erittäin hyvin sanottu!

Lapselle, lapsen sanomisille ja tekemisille, ei saa koskaan nauraa.

Tämä on juuri yksi syy, minkä takia olen jo lapsena oppinut häpeämään itseäni ja pelännyt jopa vanhemmilleni puhumista.

Vierailija kirjoitti:

Lapselle, lapsen sanomisille ja tekemisille, ei saa koskaan nauraa.

No ei se nyt ihan noinkaan ole. Tai kuulostaa aika vakavalta elämältä. Ero on siinä nauraako lapsen kanssa vai lapsen yläpuolelta.

Omien lasteni kohdalla pidän visusti huolen, että etenkin, jos he pyytävät jättämään jotain heihin liittyvää kertomatta muille, pidän suuni kiinni. Isovanhempien kanssa on myös sopimus, että jos mummulassa käydessä muksu vaikka koheltaa jotain ja häntä nolostuttaa, jutellaan/tekstataan ne aikuisten kesken hissukseen, jos asia kuitenkin vaatii minulle kertomista.

Itse olin monesti mukulana tippa silmässä, kun aikuiset puhuivat asioista, joita en olisi halunnut yleiseen jakoon ja vielä pyysin, että älä sano sitä nyt. Turhaan. Aikuisia nauratti, minua nolotti ja itketti. Omiani en aio tahallaan nolata.

Vierailija kirjoitti:

Omasta lapsuudestani muistan sen, että itseään lapsirakkaina pitäneet ja sitä kovaan ääneen kailottaneet olivat pahimpia naurajia ja nolaajia. Samaa huomaan nykyäänkin monissa lähipiirin aikuisissa. Mitä enemmän joku alleviivaa lasten ihanuutta ja lapsista tykkäämistään, niin sitä suuremmalla todennäköisyydellä kyseinen ihminen kohtelee lapsia tavalla, joka ei siitä lapsesta tunnu ollenkaan hyvältä.

Tämä voisi ehkä selittää sen, miksi lapset hakeutuvat usein seuraani, vaikka en ole varsinaisesti lapsirakas ja yleensä siis välttelen heidän seuraansa. He ilmeisesti kokevat minut turvallisena, kun en ole heti heidän kimpussaan, yritä saada heitä juksattua sanomaan jotain aikuisten mielestä hauskaa, ota väkisin syliin tai utele asioita tyyliin "jokos sinulla on se poika-/tyttöystävä". On aika kamalaa, että moni aikuinen ei ollenkaan tiedosta omaa käyttäytymistään ja reagointiaan ja sitä, miten se vaikuttaa lapseen. Veikkaan, että lapsuudessa aikuisten taholta nauretuksi tuleminen on yksi osatekijä siinä, miksi monille omien tunteiden näyttäminen ja käsittely on aikuisena vaikeaa, jollei likipitäen mahdotonta.

Oh god, muodostit tällä sanoiksi ja kiteytit oivallisesti sen, mitä olen itse pitkään yrittänyt järkeillä mitä tulee lapsirakkaisiin versus epälapsirakkaisiin ihmisiin! Olen itse epälapsirakkain tapaus maailmassa, ja siitä huolimatta muksut roikkuvat juuri mun punteissani kiinni. Ehkä siksi etten muuttele heille puhuessani ääntäni, en kiinnitä huomiota heidän töppäilyihinsä ja suhtaudun neutraalisti kaikkeen, ihan kuin he olisivat toisia aikuisia ihmisiä. Ilmeisesti se pitää lapset tiukasti kiinni minussa. Mulla on itsellänikin kaksi vuotias, ja annan hänen olla vapaasti lapsi ilman jatkuvaa pelleilyä. Toisaalta kaksi vuotiaani tekee sitä, että hän viihdyttää koko joukkoa showllaan välillä, ja olen kieltänyt nauramasta hänelle nk. ilman syytä, koska itseäni risoo nämä väkisin väännetyt "lasten suusta" -jutut ja kaikki nolaamismeininki. Lapsikin järjestää yleensä shownsa kuulijakunnan mukaan, eli hän esiintyy mielellään isovanhemmilleen jonkun uuden taidon kanssa, mutta muuten hän selkeästi inhoaa nauretuksi joutumista. En myöskään kertoile hänen tekemisistään toisille hänen kuultensa, paitsi jos hän on oppinut jotain uutta yms. 

Lisäsin sivun kirjanmerkkeihin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapselle, lapsen sanomisille ja tekemisille, ei saa koskaan nauraa.

No ei se nyt ihan noinkaan ole. Tai kuulostaa aika vakavalta elämältä. Ero on siinä nauraako lapsen kanssa vai lapsen yläpuolelta.

Kyllä tuon asiayhteyden nyt tuosta pitäisi selvitä. Sanotaan sitten näin, että lapsen kanssa voi ja pitääkin nauraa, kun nauretaan siis yhdessä, jollekin. Mutta koskaan lapselle ei saisi nauraa, ikäänkuin lapsi tehdessään ja sanoessaan jotain olisi aikuisen mielestä naurettava.

Esimerkiksi jos lapsi esittää jonkin laulun, niin silloin ei koskaan saisi nauraa, sillä se hetki on lapselle kaikki kaikessa. Lapsi tekee sen aivan tosissaan, yrittää parhaansa. Lapsella pitää olla aina arvostava ja kunnioittava yleisö.