Lasten "sutkautuksille" nauraminen nolaa lapsen - ettekö muka muista omasta lapsuudestanne?

Ilman nolaamista lapsena olisin luultavasti oppinut aikaisemmin nauramaan itselleni.

Eli mammuleille on tullut traumoja, ja sitä kautta oma elämä mennyt täysin persiilleen? No mutta se on ihan ok, jos ei pääse yli 5-vuotiaana todistetusta naurahtelusta. Kyllä se on ihan ilman muuta syrjäytymisen aihe.

Mun äiti kans harrasti tätä ja harrastaa edelleen..tosi raivostuttavaa. Jaksaa muistuttaa kaikista vanhoista ja vielä vanhemmista mokista. Kyllähän lapselle saa nauraa jos lapsi nauraa mukana ja silläkin on hauskaa oikeesti mut just tommonen pilkkaaminen ja selvästi toisen kiusaaminen ja häpäisy on aivan eri asia

Halusin viisivuotiaana mennä naimisiin mökin lähellä olleen maitotalon pojan kanssa, vaikka hän oli minua vuosia vanhempi eli ikivanha. Syynä olivat maitotalon eläimet ja etenkin pihalla ollut söpö possu.

Mummi kertoi tarinan maitotalossa hyvänä vitsinä ja olin vajota maan alle.

Olin lapsena kuulemma tosi kiukkuinen jos mulle naurettiin. Lähimmät aikuiset siis koitti olla vakavia ja nauramatta mulle, jos sanoin jotain hassua.

Mun entinen äitipuoli oli räväkkä persoona. Ihan itse kuvaili itseään noin. Sille oli suurta hupia nöyryyttää ja nauraa lapsien kustannuksella.

Kerran naperona kommentoin jotain säähän liittyvää ja siitähän se innostu. Kamala käkätys ja toisteli mitä menin sanomaan. Mua nolotti ja hävetti aivan hirveästi. Ajattelin, että sanoin jotain todella typerää ja mun pitää tuntea oloni huonoksi koska menin avaamaan suuni. Isällekin alkoi huhuilemaan että "Hei, kuuliks mitä Tiina sano, hahhaahaaaahihihee. Tiina sano hassusti käkäkäkää!" Onneksi isäni on fiksu eikä lähtenyt mukaan.

Yksi toinen kerta minkä muistan liian hyvin tuon naisen kanssa oli kun menin käymään hänen poikansa ja pojan vaimon luona. Olin taas sanonut jotain ja niillähän oli hauskaa. Lähtöni jälkeen tämä nainen oli soittanut äitipuolelleni ja sitten yhdessä kikattivat kuinka tyhmiä ja hassuja lapset ovat. Tuli vielä äitipuoli oikeen tökkimään et "Mirka soitti mulle ja kerto mitä sanoit. Kyllä me sitten naurettiin! Menit oikeesti sanomaan noin! Käkäkäheheehihi! Lapset höhöö!"

Opinpahan etten sen naisen seurassa paljoa puhunut. Ihan sama mitä teki tai sanoi sai päälle ivallista naurua. Mut hänhän vaan oli semmonen räväkkä, ei saa ottaa itseensä. Onneksi isä jätti. Tosin se nainen oli muutenkin vähän... omanlaisensa. Mm. laitto katsomaan siskonsa synnytysvideota, hyi hele. :D

Vierailija kirjoitti:

Muistan kyllä.

Ihan ensimmäisiä muistikuvia mitä voi muistaa joskus 3 v. Olin aamuvirkku lapsi ja huhuilin äidille mökin makuukamariin aamukuudelta "äiti keitä puuroa, äiti keitä puuroa".

Äiti huokaisi, ettei jaksa olla äiti.

Kokeilin uudestaan "nainen keitä puuroa!".

En ymmärtänyt yhtään syytä naurulle, puuron nälkä on vakava asia.

Siis voi apua, tämähän nyt oikeasti on tosi hauska juttu. Ihanko oikeasti joku tällaista vatvoo vielä aikuisenakin?

Mä ymmärrän kyllä että lapsista ei laiteta noloja kuvia tai oikeasti jotenkin noloja juttuja, mutta  tällainenkin?

Ehkä sitä tosiaan on lapsena hyvä myös oppia, että kaikki ei ole niin hiton vakavaa. Mutta toki tilanteessa vaikuttaa se, miten aikuiset asialle nauraa, ja otetaanko lapsi siihen tilanteeseen mukaan, vai jääkö oikeasti ulkopuoliseksi.

Vierailija kirjoitti:

Lapselle, lapsen sanomisille ja tekemisille, ei saa koskaan nauraa.

Vautsi vau, onneksi en kasvanut sinun lähelläsi. Olisi ollut aika jäätävä meno. Niin ja entäs jos lapsi kertoo vitsin? Saako edes silloin nauraa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa nyt kuitenkin myös se, että lapsi myös oppii olemaan olematta nolo noissa tapahtumissa. Ei varmaan olisi myöskään kiva lapselle se, ettei hän oppisi mitä on nolostminen, ja että hän voi sanoa joskus myös jotain hassua tahattomasti? Kuitenkin suurin osa ihmisistä ihan luonnostaan nauraa hassuille sutkautuksille, tuo lapsikin, kun hän kasvaa ja oppii mm. ironian ja sarkasmin, ja tilannekomiikan. Jos lasta varjellaan loputtomasti "naurunalaiseksi" joutumiselta, niin hän ei opi muut kuin loukkaantumaan. Lapselle vartavasten jatkuva naureskelu on tietysti ihan eri asia. Itsekin olin ujo ja arka lapsi ja minut kasvatettiinkin kätevästi häpeällä, ja siitä oli kamala pyristellä aikuisuuden kynnyksellä pois, mutta rajansa kaikella. 

Nöyryyttäminen ja häpäisy ei ole sama asia kuin huumori. Ja ihan aikuisena ihmisenä olen sitä mieltä että toisille nauraminen on rumaa käytöstä. Ainoastaan sellaiset pilkalliset rääkyvät, junttimaiset moukat haluavat nauraa toisille. Heille itselleen toki ei saa nauraa, vaan he suuttuvat verisesti ja kostavat katkerina.

NOrmaaliälyinen ihminen osaa kyllä ajatella, että itselleen ( ja muille) voi nauraa monella tavalla. Ei kaikki nauraminen ole häpäisemistarkoituksessa tehtyä, vaan oikeasti hassuille jutuille voi nauraa ihan hyväntahtoisestikin. Sinulle se kuitenkin lienee mahdoton ajatus? Mitähän se kertoo sinusta?

Vierailija kirjoitti:

Ilman nolaamista lapsena olisin luultavasti oppinut aikaisemmin nauramaan itselleni.

Jep. Ja minä opin varomaan sanomisiani, en edelleenkään kovin helposti sano vaikka mielipidettäni. Tosin tähän vaikutti myös koulussa tapahtunut kiusaaminen ja siihen liittyvä sanomisille naureskelu.

Tämä "nauretaan nuoremman kustannuksella" -kulttuuri on yleistä myös työelämässä. Nyt, kun jälkeenpäin ajattelen joitain nuoruuden aikaisia työpaikkojani, niin jotkin jutut menivät ihan liian pitkälle. Eräässä työyhteisössä minulle kuittailtiin koko ajan sinkkudestani, vihjailtiin jotain seksijuttuja, tyrkytettiin väkisin kondomeja ja epäiltiin myös sitä, että en "saa" ketään. Sitten naurettiin ja syytettiin huumorintajuttomaksi, kun ilmaisin, että mielestäni nämä asiat eivät kuulu työpaikalle. Eikä ollut mikään rasvaisten setämiesten kansoittama autokorjaamo tms. kyseessä vaan media-alan sukupuoli- ja ikäjakaumaltaan tasainen työpaikka. Hirveän hienotunteisia eivät sen paikan ihmiset olleet noin yleensäkään ja kaikenlainen tilannetajuton hevosenleikki oli normisettiä.

Kavereillani on ollut vieläkin ikävämpiä kokemuksia, mm. sitä, että asiakas on ruvennut veetuilemaan päin naamaa ja kuuloetäisyydellä ollut työkaveri on lähtenyt mukaan tähän asiakkaan ilkeilyyn leikin varjolla. Jälkeenpäin on sitten saanut kuulla sitä tuttua vähättelyä "älä nyt tuosta viitsi suuttua, minä vaan vähän halusin testata sinua, kun tälläkin alalla pitää sitä huumorintajua olla". On kokemukseni mukaan hyvin tavallista, että monissa paikoissa huumori = toisen nolaaminen ja saattaminen huonoon valoon.

Toisaalta sitten, kun aidosti ystävälliseen ja kunnioittavaan ihmiseen jossain työyhteisössä törmää, niin sellainen jää mieleen ikuisesti. Olin muutama vuosi sitten eräässä koulussa töissä ja siellä eräs nelikymppinen miesopettaja oli aivan uskomaton tyyppi. Kohteli ystävällisesti, lämpimästi ja asiallisesti aivan kaikkia aina koulutoimenjohtajasta siivoojaan ja harjoittelijoista oppilaisiin. Kyseinen ihminen oli varsin perushyväntuulinen ja huumorintajuinen, mutta ei koskaan kohdistanut huumoria nolaamis- tai vallankäyttötarkoituksessa kehenkään. Ihana ihminen, jota en ole unohtanut enkä koskaan tule unohtamaankaan <3

Oon huomannut että eräs itseään kai älyköksikin mieltävä bloggaaja tekee tätä lapselleen vähän väliä. Nauraa siis koko ajan pitkin somea lapsen kustannuksella. Hävettää hieman puolesta

Vierailija kirjoitti:

Omasta lapsuudestani muistan sen, että itseään lapsirakkaina pitäneet ja sitä kovaan ääneen kailottaneet olivat pahimpia naurajia ja nolaajia. Samaa huomaan nykyäänkin monissa lähipiirin aikuisissa. Mitä enemmän joku alleviivaa lasten ihanuutta ja lapsista tykkäämistään, niin sitä suuremmalla todennäköisyydellä kyseinen ihminen kohtelee lapsia tavalla, joka ei siitä lapsesta tunnu ollenkaan hyvältä.

Tämä voisi ehkä selittää sen, miksi lapset hakeutuvat usein seuraani, vaikka en ole varsinaisesti lapsirakas ja yleensä siis välttelen heidän seuraansa. He ilmeisesti kokevat minut turvallisena, kun en ole heti heidän kimpussaan, yritä saada heitä juksattua sanomaan jotain aikuisten mielestä hauskaa, ota väkisin syliin tai utele asioita tyyliin "jokos sinulla on se poika-/tyttöystävä". On aika kamalaa, että moni aikuinen ei ollenkaan tiedosta omaa käyttäytymistään ja reagointiaan ja sitä, miten se vaikuttaa lapseen. Veikkaan, että lapsuudessa aikuisten taholta nauretuksi tuleminen on yksi osatekijä siinä, miksi monille omien tunteiden näyttäminen ja käsittely on aikuisena vaikeaa, jollei likipitäen mahdotonta.

Olen muuten huomannut ihan saman! En ole ollenkaan "lapsi-ihminen", ajattelen aina etten osaa käsitellä lapsia mitenkään jne., mutta olen huomannut että omista ennakkoluuloistani huolimatta lapset - etenkin hiljaisemmat lapset - viihtyvät seurassani, jopa hakeutuvat seuraan ja alkavat oma-aloitteisesti jutella ja esitellä jotain heille tärkeää peliä tms. Kohtelen lapsia samanlaisella kohteliaisuudella kuin aikuisia, ehkä se johtuu siitä - ja miksi ei johtuisi? Kyllä minäkin lapsuudesta muistan, että pidin ihmisistä, jotka kunnioittivat minua ihmisenä eikä jonain esiintyvänä apinana.

Joo, tuttua kyl. Joku sen täällä sanoi, et tietty ihmistyyppi harrasta tätä, varmaan myös tietty sukupolvi. Oon myös huomannut, et samat ihmiset ei pidä lapsiaan persoonina, tai ihmisinä. Vaan alempitasoisina, lapsina, mukuloina jne. Eivät ota lapsia vakavasti tai heidän mietteitäätään. Eivät kyl kunnioita ihmisiä ja heidän ajatuksiaan muutenkaan. Valitettavasti se jatkuu myöhemminkin, ei heitä oteta näiden ihmisten puolelta tosissaan koskaan (esim mua).

Vierailija kirjoitti:

Tämä "nauretaan nuoremman kustannuksella" -kulttuuri on yleistä myös työelämässä. Nyt, kun jälkeenpäin ajattelen joitain nuoruuden aikaisia työpaikkojani, niin jotkin jutut menivät ihan liian pitkälle. Eräässä työyhteisössä minulle kuittailtiin koko ajan sinkkudestani, vihjailtiin jotain seksijuttuja, tyrkytettiin väkisin kondomeja ja epäiltiin myös sitä, että en "saa" ketään. Sitten naurettiin ja syytettiin huumorintajuttomaksi, kun ilmaisin, että mielestäni nämä asiat eivät kuulu työpaikalle. Eikä ollut mikään rasvaisten setämiesten kansoittama autokorjaamo tms. kyseessä vaan media-alan sukupuoli- ja ikäjakaumaltaan tasainen työpaikka. Hirveän hienotunteisia eivät sen paikan ihmiset olleet noin yleensäkään ja kaikenlainen tilannetajuton hevosenleikki oli normisettiä.

Kavereillani on ollut vieläkin ikävämpiä kokemuksia, mm. sitä, että asiakas on ruvennut veetuilemaan päin naamaa ja kuuloetäisyydellä ollut työkaveri on lähtenyt mukaan tähän asiakkaan ilkeilyyn leikin varjolla. Jälkeenpäin on sitten saanut kuulla sitä tuttua vähättelyä "älä nyt tuosta viitsi suuttua, minä vaan vähän halusin testata sinua, kun tälläkin alalla pitää sitä huumorintajua olla". On kokemukseni mukaan hyvin tavallista, että monissa paikoissa huumori = toisen nolaaminen ja saattaminen huonoon valoon.

Toisaalta sitten, kun aidosti ystävälliseen ja kunnioittavaan ihmiseen jossain työyhteisössä törmää, niin sellainen jää mieleen ikuisesti. Olin muutama vuosi sitten eräässä koulussa töissä ja siellä eräs nelikymppinen miesopettaja oli aivan uskomaton tyyppi. Kohteli ystävällisesti, lämpimästi ja asiallisesti aivan kaikkia aina koulutoimenjohtajasta siivoojaan ja harjoittelijoista oppilaisiin. Kyseinen ihminen oli varsin perushyväntuulinen ja huumorintajuinen, mutta ei koskaan kohdistanut huumoria nolaamis- tai vallankäyttötarkoituksessa kehenkään. Ihana ihminen, jota en ole unohtanut enkä koskaan tule unohtamaankaan <3

Mulla on ihan tismalleen samanlaisia kokemuksia. Kesti muuten todella pitkälle aikuisuuteen oppia pois tosta mustatusta osiosta eli hahmottaa ettei se ole normaalia, koska opin tämän jo lapsena. Äitini ja isoäitini olivat lahjakkaita tuolla saralla. Aina valmiita nokittelemaan tai hyökkäämään huumorin varjolla kimppuun jos joku muu ensin aloitti sen. "Älä nyt leikistä suutu". Työelämässä se olikin havahduttavaa huomata ettei itseni tarvitse kuunnella sitä. Äiti oli myös provosoinnissa mestari, mutta teini-iässä se kostautui kun olinkin fyysisesti vahvempi ja sanavalmiimpi. Kun hän aloitti naljailemaan ensimmäisistä alkoholikokeiluista, niin aloin kertomaan hänen kännisekoiluistaan. Loppuivat muuten nopeasti!

Vierailija kirjoitti:

Joo, tuttua kyl. Joku sen täällä sanoi, et tietty ihmistyyppi harrasta tätä, varmaan myös tietty sukupolvi. Oon myös huomannut, et samat ihmiset ei pidä lapsiaan persoonina, tai ihmisinä. Vaan alempitasoisina, lapsina, mukuloina jne. Eivät ota lapsia vakavasti tai heidän mietteitäätään. Eivät kyl kunnioita ihmisiä ja heidän ajatuksiaan muutenkaan. Valitettavasti se jatkuu myöhemminkin, ei heitä oteta näiden ihmisten puolelta tosissaan koskaan (esim mua).

Tunnistan tämän. Vanhempani eivät kumpikaan ole ottaneet minua vakavissaan ikinä, vaan saattavat olankohauksella ohittaa juttuni tai vastaavasti vain ynnyttää asiani läpi sen tyylisesti etteivät ota kantaa mihinkään. Päälleni saatetaan alkaa puhumaan tai asioitani korjaillaan. Myöhemmin tajusin, etteivät he pitäneet minusta persoonana edes lapsena. 

Vierailija kirjoitti:

Mun entinen äitipuoli oli räväkkä persoona. Ihan itse kuvaili itseään noin. Sille oli suurta hupia nöyryyttää ja nauraa lapsien kustannuksella.

Kerran naperona kommentoin jotain säähän liittyvää ja siitähän se innostu. Kamala käkätys ja toisteli mitä menin sanomaan. Mua nolotti ja hävetti aivan hirveästi. Ajattelin, että sanoin jotain todella typerää ja mun pitää tuntea oloni huonoksi koska menin avaamaan suuni. Isällekin alkoi huhuilemaan että "Hei, kuuliks mitä Tiina sano, hahhaahaaaahihihee. Tiina sano hassusti käkäkäkää!" Onneksi isäni on fiksu eikä lähtenyt mukaan.

Yksi toinen kerta minkä muistan liian hyvin tuon naisen kanssa oli kun menin käymään hänen poikansa ja pojan vaimon luona. Olin taas sanonut jotain ja niillähän oli hauskaa. Lähtöni jälkeen tämä nainen oli soittanut äitipuolelleni ja sitten yhdessä kikattivat kuinka tyhmiä ja hassuja lapset ovat. Tuli vielä äitipuoli oikeen tökkimään et "Mirka soitti mulle ja kerto mitä sanoit. Kyllä me sitten naurettiin! Menit oikeesti sanomaan noin! Käkäkäheheehihi! Lapset höhöö!"

Opinpahan etten sen naisen seurassa paljoa puhunut. Ihan sama mitä teki tai sanoi sai päälle ivallista naurua. Mut hänhän vaan oli semmonen räväkkä, ei saa ottaa itseensä. Onneksi isä jätti. Tosin se nainen oli muutenkin vähän... omanlaisensa. Mm. laitto katsomaan siskonsa synnytysvideota, hyi hele. :D

Että voin vihata tällaisia aivottomia rätkättäjiä, joiden perimmäinen tarkoitus on vain nolata kaikki. 

Mun äiti edelleen laukoo mun lapsuuden sutkautuksia ja mokailuja vaikka olen yli 40v. Antais olla jo...

Jo pieni lapsi 1-vuotiaasta alkaen vitsailee ja pelleilee, leikkii sanoilla ja puhuu hassuja tahallaan. Hänelle pitää nauraa, hänen kanssaan pitää nauraa. Sitten kun lapsi sanoo vahingossa hassusti, se ei olekaan kauheaa lapselle, vaan hän huomaa vitsailleensa vahingossa. Sille nauretaan yhdessä ja kehutaan, miten nokkelasti keksit sanoa.

Itse muistan lapsuudesta tähtihetkinä nämä omat hassut sanomiseni, joita on myöhemminkin muisteltu.

Ottakaa elämä rennosti ja naurakaa lapsen kanssa. Pelleilkää. Leikkikää sanoilla. Se kasvattaa itsetuntoa, jota myöhemmin tarvitaan.

Vierailija kirjoitti:

Yksi juttu minkä olen huomannut on se, että nämä kerrotut jutut eivät välttämättä ole edes oikeasti tapahtuneita. Minun suvussani ainakin kerrotaan urbaanilegendoja jonkun sukulaislapsen sanomana ja tekemänä. Jossain keskusteluketjussa joskus kerättiin näitä urbaanilegendoja, ja siihen asti olin tosissani luullut että olen tehnyt ja sanonut niistä monia. Esim. tätini väitti moneen kertaan että olin lapsena nähnyt ensimmäistä kertaa tumman ihmisen, ja olin kuulemma osoittanut sormella ja huutanut kovaan ääneen "Kattokaa! Suklaapoika!". Tietenkin häpesin tätä, ja yritin selittää että en ole rasistinen, en osoittele ihmisiä, en huutele mitään kovaan ääneen (olin lapsenakin ujo ja hiljainen). Mutta tarkoitushan oli toki alentaa ja häpäistä minut.

Olen kuullut monia täysin keksittyjä lapsiin liittyviä tarinoita, jotka eivät ole pitäneet paikkaansa. Muutaman kertojan olen käryttänyt, muutaman olen antanut rauhassa kertoa mukahauskaa tarinaansa ja näyttänyt avoimesti että hyvä juttu, mutta kuultu on jo kymmenen vuotta sitten. Minustakin on levitelty asioita joita olisin tehnyt lapsena, esim. äitini ja sisareni ovat laittaneet syykseni monet omituiset jutut joita en todellakaan ollut tehnyt. Vasta aikuisiällä olen pystynyt sanomaan ettei se ihan niin mennyt.