Mistä keski-ikäistyvät ihmiset saavat onnensa?

Sanopa se.

Terveys alkaa rapista. Sukulaisia alkaa kuolla, omatkin vanhemmat kohta saattokunnossa.

Ostin itselleni uuden moottoripyörän. Pienistä asioista ne ilot tulee tässä iässä.

Ryhdy vegaaniksi,hanki koira ja sitten koirapuistoon bailaamaan.

51 tulee täyteen kohta. Työelämässä olen urani huipulla - tienaan hyvin, saan itse päättää työtehtävistäni ja -ajoistani. Parisuhde voi hyvin, olemme parhaat ystävät ja rakastavaiset. Lapsella on oma elämänsä. Olen vapaa tekemään lähestulkoon mitä haluan. Urheilen ja syön hyvin, olen loistavassa kunnossa, matkustan, harrastan monenlaista, ystäväpiirini on suuri ja aktiivinen. En keksi mitään mikä olisi huonommin kuin 20 vuotta sitten.

Löffätä soffalla ilman mitään suunnitelmia työpäivän jälkeen, kun päivän ruoka on tehty ja syöty ja koiratkin lenkitetty. 

Tiedostan kuuluvani vähemmistöön.

Pieniä ilonaiheita vaikka onhan tämä aika yksinäistä. Ei mulla nuoruuskaan ollut tosin mitään riemuvuotta.

Pienistä asioista ilot tulee joka iässä, mitään suurta onnellisuutta joka kestäisi jopa päiviä, ei ole olemassakaan.

Iloni saan ruuasta, perheestä, luonnosta, alkoholista, yksin olemisesta, tv-sarjoista, perjantain tunnelmasta..

Töissä en ole ollut koskaan, olen ns."syrjäytynyt", eläkeläinen.

Terveys tosiaan on jo huono, koskaan ei tiedä koska on viiminen päivä, joten voi ostaa vaikka suklaata.

No jo on asenne! Joissain tutkimuksissa vanhukset elävät elämän onnellisinta aikaa. Ei onni ole nuoruudessa. Se on elämänasenteessa ja kiitollisuudessa. Olen pian 50, saan onnen rakkaistani; työ nyt toki ei ole mitään mitä eniten rakastan mutta mielekästä ja tuo hyvän elintason. Saan ilon matkustelusta ja opettelen edelleen uusia taitoja nyt siihen on aikaakin kun lapset kasvaneet. Kuntoni on ihan perus, en rehki sen eteen mitenkään hulluna.

Harrastukset on se juttu, samoin hyvät ihmissuhteet. Urheilla kannattaa tavoitteellisesti. Itse olen 47-vuotiaana paremmassa kunnossa kuin 25 vuotta sitten. On aikaa ja osaamista treenata oikein sekä rahaa kunnon valmennukseen ja varusteisiin. Saan kyllä paljon iloa myös lukemisesta.

Syö joka päivä eri maun einespizza ja tuunaa sitä vähän ja jälkiruuaksi suklaapatukka.

En mistään.

Hieman lohduttaa, kun mietiskelen tapaa, millä tämän lopetan.

Monella keski-ikäisellä on työura jo yli puolen välin. Tilastojen mukaan palkka on huipussaan, velat maksettu ja lapset lentämässä pesästä. On aikaa nauttia elämästä vaikkapa matkustellen. Suurimmalla osalla terveys on vielä hyvä. Haaveilla vain taivas on rajana.

Vierailija kirjoitti:

51 tulee täyteen kohta. Työelämässä olen urani huipulla - tienaan hyvin, saan itse päättää työtehtävistäni ja -ajoistani. Parisuhde voi hyvin, olemme parhaat ystävät ja rakastavaiset. Lapsella on oma elämänsä. Olen vapaa tekemään lähestulkoon mitä haluan. Urheilen ja syön hyvin, olen loistavassa kunnossa, matkustan, harrastan monenlaista, ystäväpiirini on suuri ja aktiivinen. En keksi mitään mikä olisi huonommin kuin 20 vuotta sitten.

Eli kun oottelen 15-20 vuotta niin ihmiset alkavat "vapautua" perhe-elämästään ja homma muuttuu paremmaksi? Vai siis mitä tällä halusit sanoa?

Vierailija kirjoitti:

No jo on asenne! Joissain tutkimuksissa vanhukset elävät elämän onnellisinta aikaa. Ei onni ole nuoruudessa. Se on elämänasenteessa ja kiitollisuudessa. Olen pian 50, saan onnen rakkaistani; työ nyt toki ei ole mitään mitä eniten rakastan mutta mielekästä ja tuo hyvän elintason. Saan ilon matkustelusta ja opettelen edelleen uusia taitoja nyt siihen on aikaakin kun lapset kasvaneet. Kuntoni on ihan perus, en rehki sen eteen mitenkään hulluna.

Mutta kuitenkin vanhukset ovat niitä yksinäisiä. Eli jos nämä yhdistää, tarkoittaako se sitä, että vanhukset ovat immuuneja yksinäisyyden tuomalle kurjuudelle?

Ei onnellisuuteen ole mitään yleispätevää reseptiä. Onni pitää itse löytää. Toiselle se on kävelyretki metsässä, toiselle kiipeäminen vuorelle.

Ihan siitä tavallisesta elämästä. Ja on monella tavalla helpompaakin, kun ei ole niitä nuoruuden epävarmuuden tunteita.

Olen iloinen aikuisesta naisestani. Hän on erittäin älykäs empaatti ja ero narsistiseen exään on melkoinen. Ohi on lisäksi se kolmekymppisten kilpavarustelu upeimman kodin, lomamatkojen etc. suhteen. Läheisyys ja rakkaus ovat nyt tärkeimmät.  Lapset ovat jo varsin omatoimisia ja arki tulee jatkuvasti rennommaksi.

Syömisestä

Ei mitään odotettavaa?? Vielähän tässä on reilu 1/3 elämää jäljellä jos elän 95v:ksi kuten mummoni! Nyt olen 58v ja elämä on unelmia täynnä.

Uran huippu tavoitettu ja nautittu, työelämää takana 40v. Ihana perhe, , parisuhde, lapsenlapset, matkustelu, uusi puutarha, ystävät joita tavataan usein hyvän ruuan ja viinin merkeissä (tänäänkin:D). Eli samaa ihanaa elämää kuin tähänkin saakka. Nyt vain yövalvomiset ja harrastuskuskaukset on jääneet pois.

Unelmina muuttaminen pois Suomesta  pidemmiksi ajoiksi, vaikka 3kk tai puoli vuotta kerrallaan missä milloinkin halutaan olla. Euroopan kaupungeissa, Karibian rannoilla tai missä vaan:) Miehen työt vielä vähän rajoittaa mutta hänkin voi tehdä etätöitä

Aika lailla samoista asioista nautin ja saan iloa/koen onnea kuin nuorempanakin:

- Lukeminen

- Rakkaus

- Koirat

- Mielenkiintoinen työ

- Lisäkouluttautuminen

- Perhe ja ystävät

- Luonto

- Liikunta

- Tietokonepelit

Listassa asiat eivät siis ole missään tärkeysjärjestyksessä, kunhan luettelin asioita jotka tulivat mieleen äkkiseltään. 

Terveyteni on ihan samanlainen kuin nuorempanakin (olen 44-vuotias). En oikeasti tiedä, miten yleistä sairastelu ja huono kunto ym. sitten ovat tässä iässä, koska omaan tuttavapiiriini on valikoitunut samalla tapaa liikunnallisia ihmisiä kuin itsekin olen. 

Mistä tämä ajatus on lähtöisin, että vain nuoruudessa voisi olla onnellinen? Ymmärtääkö aloittaja, ettei hänelläkään ole kuin hujaus siihen, että hän on keski-ikäistyvä?