Onko muita joilla ei ole koskaan ollut henkistä tukea lapsuudenperheestään, eikä edelleenkään juuri ketään?

up

Sama juttu, ei tosin ole kavereitakaan.

Joo. Ja kun lapsuudenperheessä ei oppinut tukeutumaan ja luottamaan ihmisiin, ei sitä osaa aikuisenakaan. Kenelläkään meistä sisaruksista ei ole kuin pinnallisia ihmissuhteita. Menin sitten luonnollisesti ottamaan miehenkin jolla ei ole mitään kykyä asettua toisen asemaan tai olla tukena. Karmea esimerkki eiliseltä, sairastuin erittäin vakavaan flunssan komplikaation joka voi olla stressiperäinen ja josta lääkäri sanoi että nyt on saatava stressitasot alas. Vaarana on loppuelämää haittaavat vauriot. Just viikko sitten sanoin miehelle että olen täysin loppuun ajettu ja nyt tuli tämä. Eilen sitten oli tilanne se että olin edelleen sairas, lämpöä, vammautumisen vaara. Pyysin miestä että kävisi teinin kanssa kaupassa (minä yleensä hoidan kaupassa käynnit). Mies totesi että juu, tekis mieli savusiikaa ja kun rupesin listaamaan mitä muuta pitää ostaa (että pärjätään koska mies oli seuraavana päivänä lähdössä työmatkalle eikä mun tarvis lähteä sairaslomalla ja vaikean komplikaation vaarassa kauppaan), mies nousi pöydästä ja sanoi että pitääkin tästä lähteä kauppaan kun lista rupeaa uhkaavasti pitenemään. Teinin kanssa sitten listattiin hätäisesti mitä pitää ostaa samalla kun mies istui mielenosoituksellisesti autossa. Olen sanaton taas kerran. Ei kiva tilanne teinillekään olla miehenä talossa.

Oon miettinyt toimisiko se että tällä tavalla lapsuudessa vaille jääneet ihmiset ystävystyisivät keskenään. Jos kumpaakaan ei silloin niin ahdistaisi että ollaan hieman "läheisriippuvaisia" toisista, vaan jos se tukisi hyvällä tavalla molempien olemista? Totta kai jokaisella ihmisellä omat rajat ovat ja niitä pitää kunnioittaa ja ne pitäisi osata ystävällisesti ja kohteliaasti ilmaista toiselle, koska toisten ajatuksia on vaikea lukea, jos he eivät niistä puhu ääneen.

Parisuhteessa...niin. On miehiä jotka sietävät ihan hyvin naisen läheisyyspyrkimyksiä, kokemukseni mukaan. Ja toisaalta mulla ainakin ahdistus vähenee jos tiedän että saan olla tarvitseva. Se tieto vähentää sitä mun takertuvaa käyttäytymistä.

ap

On. En ole saanut täysi-ikäistyttyäni kertaakaan mitään lahjaa (esim häälahja, valmistujaislahja), en yksiäkään onnitteluja (häät, lapsen syntymä), en killinkiäkn rahaa, en mitään henkistä tukea, en yuhteydenpitoa, välittämistä tai muutakaan kiintymyksen osoitusta missään määrin.

Isäni on pahasti luonnevikainen ja väkivaltainen (lapsuudessa pieksettiin lapsia usein, ja yleensä ilmsn syytä, syy oli se että isää kiukutti joku asia ja kiukku purettiin väkivaltaan). Hullun vaatimuksesta/käskystä lapset laitettiin maailmalle (suomeksi sanoen heitettiin ulos) kun täytin 18. Äiti katsoi vierestä tyhjin lasittunein silmin ja alistui kaikkeen mitä isä sanoi.

Siinäpä se. Yksin olen ollut koko aikuisuuteni. Kukaan ei ole ikinä auttanut tai tukenut, yksin olin kaikki joulunpyhät tyhjässä opiskelija-asunnossa nuorena. Vanhemmat ei soittaneet, ei kyselleet kuulumisia. Sinne ei saanut mennä.

Asia oli mulle niin kauan ok ja hyväksyttävissa kun olin yksin. Kun sain omat lapset niin ”paska räpsähti tuulettimeen” kun vasta silloin tajusin miten tärkeesti mua on pahoinpidelty, kaltoinkohdeltu, lsiminlyöty.

Mun vanhemmat ei välitä tippaakaan lapsenlapsistaan. Eivät ole onnitelleet eivätkä tulleet ristiäisiin vaikka kutsuin. Eivät varmaan edes nimiä ja ikiä tiedä.

Asia on siitä paska että tästä paskasta lapsuudesta ei voi kertoa kellekään. Ne pari kertaa kun oon tehnyt niin, on kostautunut pahasti, mut on eristetty tai asiasta syytetty minua. Aina luullaan että LAPSI on vaikea, kiukkuinen tai ilkeä vanhemmilleen jos välejä ei ole. Kukaan ei suostu hyväkdymään sitä että vanhempi on hullu, sadistinen, lapsenhakkaaja.

Raskasta on. Oon nyt 40 enkä ole kertaakaan elämässäni saanut mitään apua mustään asian käsittelyyn. Tunnen juurettomuudesta ja välirikosta vsnhempiin häpeää ja noloutta (tiedän, ei kuuluisi). Yritän salata asian koska muilta tulee vain paskaa niskaan.

Vihaan paskoja vanhempiani. Ilkeinmät ja itsekkäimmät ja vittumaisimmat ihmiset mitä maan päällä tiedän.

Vierailija kirjoitti:

Oon miettinyt toimisiko se että tällä tavalla lapsuudessa vaille jääneet ihmiset ystävystyisivät keskenään. Jos kumpaakaan ei silloin niin ahdistaisi että ollaan hieman "läheisriippuvaisia" toisista, vaan jos se tukisi hyvällä tavalla molempien olemista? Totta kai jokaisella ihmisellä omat rajat ovat ja niitä pitää kunnioittaa ja ne pitäisi osata ystävällisesti ja kohteliaasti ilmaista toiselle, koska toisten ajatuksia on vaikea lukea, jos he eivät niistä puhu ääneen.

Parisuhteessa...niin. On miehiä jotka sietävät ihan hyvin naisen läheisyyspyrkimyksiä, kokemukseni mukaan. Ja toisaalta mulla ainakin ahdistus vähenee jos tiedän että saan olla tarvitseva. Se tieto vähentää sitä mun takertuvaa käyttäytymistä.

ap

Olisi mahtava idea jos samanlaisen taustan omaavat ystävystyisi. Hyvien perheen lasten kanssa se ei onnistu, ovat niin enpatiakyvyttömiä ja ylemmyydentuntoisia ja kuvittelevat että kun heillä on hyvä lapsuus, muillakin on ollut, ja jos joku ”kitisee” lapsuudestaan on vaan itse vaikea ja paha lapsi.

En tiedä vaan miten tällaisia ystäviä löytää. Laitanko ilmoituksen lehteen ”hei kaikki lapsena hakatut ja narsistin nöyryyttämät, soittakaa!”. Vähän epäilen että kukaan ei ottaisi yhteyttä :)

Mulla on sama kokemus, kotoa tosin on tullut ohjeita, mutta ne olivat kaikki vääriä ja vahingollisia. Tottelin niitä sen pelossa, että muuten minua vihataan.

Vasta nyt kun olen alkanut nähdä, ettei minun tarvitse yrittää tulla toimeen ihmisten kanssa, joiden ohjeita minun piti noudattaa, etteivät he vihaa minua olen alkanut irrottautua. No, mitä siitä jää käteen? Nimenomaan se yksinäisyyden tunne, se, ettet ole mitään kenellekään, et ole tärkwä mihinkään, olet aivan irrallinen kasa paskaa. Mulla on lapsia ja mies, mutta en tunne heidän täyttävän sitä kohtaa millään lailla, hankin heidät tuossa valheen tilssa, että vanhempani rakastavat minua ja olen heille tärkeä. Vasta oman perheeni myötä minulle valkeni, että en koskaan ollut äidilleni tärkeä, äitiäni kiinnosti ainoastaan se, että hän saa elämäni näyttämään hyvältä. Sen hän teki uhkailemalla minua vihatuksitulemisella, ellen tottele.

t.kristallikissa

Kirjoitin yllä miehestäni jonka olen ihan itse valinnut että jatkaisin lapsuudesta tuttua täysin yksin pärjäämisen linjaa. Mulla ei ole ongelmana liika ripustautuminen kaveriin vaan päinvastainen. Olen aina valmiina hylkäämään ensin. Mitenkähän kaveruus toimisi oikein tarvitsevan kaverin kanssa? Entä samanlaisen kun minä kun kilvan hylkäsimme toisiamme ensin? Olisiko ystävyydellä paremmat mahdollisuudet onnistua jos ystävyydessä olisi paljon metapuhetta jossa käsitellään näitä kysymyksiä.

Apltä, että minkälaisia ratkaisuvaihtoehtoja näet vastaavanlaisessa tilanteessa olevalla olevan ylipäätään, lähinnä tarkoitan elämänpiiriä rajaavia reunaehtoja. 

No minä olen tuo yllä kirjoittanut sadistisen narskupaska-isäni pieksämä ja hylkäämä. En todellakaan olis läheisriippuvainen ystävänä, sillä en ikinä roiku keneskäännssati ole riippuvainen kenestäkään. Koska tiedän että vain itseeni voin luottaa, muihin en, en myös asettaisi mitään vaatimuksia tsi suuria odotuksis ystävilleni. Pitäisin ehkä jotkut kohteliaat rajat silti.

Olen töissä ja harrastuksissa mukava, pidetty, kiltti ja avulias. Mutta joku minussa on kun mulls ei ole koskaan ollut ystävää. Ehkäpä sexettä pidän toiset ”käsivarren mitan päässä”? Tai etten avaudu heti ja kerro kaikkea? Tai että riippumattomuus ja itsenäisyys (johtuu traumalapsuudesta) jotenkin näkyy minusta ulospäin ja siksi ei kiinnosts kaveruus?

En tiedä. Yhä nelikymppisenä vielä toivon että joskus löytyy kaveri :)

Vierailija kirjoitti:

Mulla on sama kokemus, kotoa tosin on tullut ohjeita, mutta ne olivat kaikki vääriä ja vahingollisia. Tottelin niitä sen pelossa, että muuten minua vihataan.

Vasta nyt kun olen alkanut nähdä, ettei minun tarvitse yrittää tulla toimeen ihmisten kanssa, joiden ohjeita minun piti noudattaa, etteivät he vihaa minua olen alkanut irrottautua. No, mitä siitä jää käteen? Nimenomaan se yksinäisyyden tunne, se, ettet ole mitään kenellekään, et ole tärkwä mihinkään, olet aivan irrallinen kasa paskaa. Mulla on lapsia ja mies, mutta en tunne heidän täyttävän sitä kohtaa millään lailla, hankin heidät tuossa valheen tilssa, että vanhempani rakastavat minua ja olen heille tärkeä. Vasta oman perheeni myötä minulle valkeni, että en koskaan ollut äidilleni tärkeä, äitiäni kiinnosti ainoastaan se, että hän saa elämäni näyttämään hyvältä. Sen hän teki uhkailemalla minua vihatuksitulemisella, ellen tottele.

t.kristallikissa

Minun elämässäni on tämän takia ollut paljon yhteydenpitoa ihmisiin aivan kummallisilla perusteilla. Lähinnä siksi, että he pitäisivä minusta ja olisivat minulle seuraa. Äitini ei koskaan halunnut kenenkään oikeasti pitävän minusta, eikä minun saavan seuraa, josta mä pidin! Sehän ei olisi ollut hän, eivätkä hänen edustamansa asiat, vaan ystävien avulla minähän olisin kääntynyt häntä vastaan. Se ei tietenkään sopinut hänelle, koska hän oli ö-luokan versio tiikeriäidistä, joka halusi valita lapselleen elämän. Eli epäonnistuva tiikeriäiti, äiti, joka osaa vain nujertaa ja pitää lastaan häkissä, ei äiti, joka osaa saada lapsestaan irti tämän parhaan potentiaalin (jollainen hyvä, onnistuva tiikeriäiti on).

t.kristallikissa

Up

Joo, on myös tällainen tilanne. Puoliso tosin on, ei juuri kavereita. Tunteidenkäsittelytaidot ovat lapsuuden jäljiltä heikot ja puoliso on usein joutunut tästä kärsimään. Eilen vitsaili, että laittaa palautetta vanhemmilleni, että kasvatus on heillä mennyt päin persettä, jos ketään turvallista ihmistä ei ole lapsuudessani ollut ja se näkyy näin vahvasti yhä. Eteenpäin mennään, mutta se on valitettavan hidasta.

Vierailija kirjoitti:

On. En ole saanut täysi-ikäistyttyäni kertaakaan mitään lahjaa (esim häälahja, valmistujaislahja), en yksiäkään onnitteluja (häät, lapsen syntymä), en killinkiäkn rahaa, en mitään henkistä tukea, en yuhteydenpitoa, välittämistä tai muutakaan kiintymyksen osoitusta missään määrin.

Isäni on pahasti luonnevikainen ja väkivaltainen (lapsuudessa pieksettiin lapsia usein, ja yleensä ilmsn syytä, syy oli se että isää kiukutti joku asia ja kiukku purettiin väkivaltaan). Hullun vaatimuksesta/käskystä lapset laitettiin maailmalle (suomeksi sanoen heitettiin ulos) kun täytin 18. Äiti katsoi vierestä tyhjin lasittunein silmin ja alistui kaikkeen mitä isä sanoi.

Siinäpä se. Yksin olen ollut koko aikuisuuteni. Kukaan ei ole ikinä auttanut tai tukenut, yksin olin kaikki joulunpyhät tyhjässä opiskelija-asunnossa nuorena. Vanhemmat ei soittaneet, ei kyselleet kuulumisia. Sinne ei saanut mennä.

Asia oli mulle niin kauan ok ja hyväksyttävissa kun olin yksin. Kun sain omat lapset niin ”paska räpsähti tuulettimeen” kun vasta silloin tajusin miten tärkeesti mua on pahoinpidelty, kaltoinkohdeltu, lsiminlyöty.

Mun vanhemmat ei välitä tippaakaan lapsenlapsistaan. Eivät ole onnitelleet eivätkä tulleet ristiäisiin vaikka kutsuin. Eivät varmaan edes nimiä ja ikiä tiedä.

Asia on siitä paska että tästä paskasta lapsuudesta ei voi kertoa kellekään. Ne pari kertaa kun oon tehnyt niin, on kostautunut pahasti, mut on eristetty tai asiasta syytetty minua. Aina luullaan että LAPSI on vaikea, kiukkuinen tai ilkeä vanhemmilleen jos välejä ei ole. Kukaan ei suostu hyväkdymään sitä että vanhempi on hullu, sadistinen, lapsenhakkaaja.

Raskasta on. Oon nyt 40 enkä ole kertaakaan elämässäni saanut mitään apua mustään asian käsittelyyn. Tunnen juurettomuudesta ja välirikosta vsnhempiin häpeää ja noloutta (tiedän, ei kuuluisi). Yritän salata asian koska muilta tulee vain paskaa niskaan.

Vihaan paskoja vanhempiani. Ilkeinmät ja itsekkäimmät ja vittumaisimmat ihmiset mitä maan päällä tiedän.

Mun kokemukset on lähes identtiset. Itseäkin satuttaa näkyää eniten se, ettei asiasta voi puhua kellekään ilman, että heti sanotaan, että "no onhan sulla sentään vanhemmat, kaikilla ei ole!" 

Kukaan ei suostu ymmärtämään, että vanhempani olivat täysin sairaita ja väkivaltaisia ja olisin paljon mieluummin valinnut sen vaihtoehdon, että vanhempani kuolevat ollessani vauva ja joudun sijoitukseen. En kertakaikkiaan pysty kuvittelemaan karmeampaa lapsuutta. 

Mutta näinhän se on, että jos jollekin selviää, että aikuinen lapsi ei vanhempiensa kanssa ole tekemisissä, nin lapsi on törkeä, itsekäs, piittamaton yms. Kun on kaiken sen paskan kokenut, toivoisi, että joku edes yrittäisi ymmärtää. Vaikka ei ymmärtäisi, niin olisi edes hiljaa. Sanoisi vain että okei kun kuulee, etten ole vanhempieni kanssa tekemisissä. 

Äiti ei kyennyt syvällisiin keskusteluiihin aina väittelyä. Isä taaas melko etäiiinen.

Vierailija kirjoitti:

Aamun yhyy.

Onneksi voi lapsuudesta huolimatta valita myös hyvän puolison.

Joo, niin voi. Mutta se on sitten ihan toinen kysymys osaako itse olla hyvä puoliso, jos on kasvanut kovin kaoottisessa perheessä. Itse esimerkiksi olen monivuotisen suhteen aikana päässyt eroon riitatilanteissa dissosioinnista. Nykyään sitten karjun täyttä kurkkua, kun enää ei riidellessä pelota yhtä paljon kuin aiemmin. Tunteidenkäsittelytaidot kehittyvät samalla tavalla aikuisella kuin mitä ne olisivat lapsena kehittyneet terveessä perheessä, useiden eri vaiheiden kautta. Kehityksessä ei pysty hyppäämään yhdellä askeleella eteenpäin valtavia matkoja, jos lapsuudesta sai tähän olemattomat valmiudet.

- 13

Vierailija kirjoitti:

Aamun yhyy.

Onneksi voi lapsuudesta huolimatta valita myös hyvän puolison.

Juu, niin voi valita. Mutta puoliso voi muuttua.

Monesti väkivaltaisen lapsuuden kokenut on kiltti, ja kiltteys ei ole hänelle oma valinta. Se on lapsuuden hengissäpysymiskeino, joka jää päälle, sitä ei omalla tahdolla sammuteta.

Puoliso voi alussa olla ihana, mutta kun vuodet vierii ja toisen kiltteys kaikessa mitassaan paljastuu, voi puoliso muuttua. Toisesta tulee hänelle itsestäänselvyys, puoliso ei ole enää hyvä.

Palstoilla surettaa sellaiset tyypit, jotka parisuhdeongelmaisille töksäyttää, että mitä valitsit niin huonon puolison, kuka käski ottaa sellaisen tyypin? Ihmiset muuttuu, varsinkin lasten saaminen muuttaa ihmistä. Ei voi tietää, millainen puoliso on myöhemmin. 

Hyvä puolisokaan ei silti kompensoi täysin rakkaudetonta, julmaa, väkivaltaista, kaltoinkohtelua sisältänyttä lapsuutta. Lapsuus kulkee valitettavasti koko ajan mukana; se on tehnyt sinusta sellaisen kuin olet. Jos ihminen on traumatisoitunut, tuskalliset muistot ovat koko ajan läsnä. Jos on muuten vain ollut riitaisa lapsuus, lapsuus ei ole koko ajan mielessä. Traumatisoituminen tarkoittaa sitä, että on tietyllä tavalla "sairas" tapahtumahetkestä eteenpäin. Sillon lapsuutta ei voi "jättää taakse" omilla valinnoillaan.

Vierailija kirjoitti:

Aamun yhyy.

Onneksi voi lapsuudesta huolimatta valita myös hyvän puolison.

Minä yritin, mutta lapsuuden takia minulla ei ollut valmiuksia tunnistaa mikä on normaalia käytöstä ja mikä ei. Puoliso oli monessa suhteessa hyvin ihana, mutta suhteemme loppu ei: hän teki itsemurhan.

Tuollaisessa perheessä kasvaminen jättää usein voimakkaan sisäisen yksinäisyyden tunteen. Perheessä vanhemmat eivät välitä ja ikätoverit taas eivät ymmärrä mitä on joutunut kokemaan.

Vierailija kirjoitti:

Tuollaisessa perheessä kasvaminen jättää usein voimakkaan sisäisen yksinäisyyden tunteen. Perheessä vanhemmat eivät välitä ja ikätoverit taas eivät ymmärrä mitä on joutunut kokemaan.

Kyllä! Ja sen lisäksi on myös täysin orpo (ei mitään kontaktia vanhempiin/sukuun), täysin juureton (ei ole turvallists lapsuuskotia olemassa), ulkopuolisuuden tunne on valtava ja tän lisäksi saa tuntea paskasta lapsuudestasn häpeää - vaikka se häpeä kuuluis VANHEMMILLE jotka kaltoinkohteli.

Mutta ehei! Kaltoinkohtelevat hakkaajavanhemmat porskuttaa, mistään teoistaan eivät ole joutuneet vastaamaan millään lailla ikinä. Toivoisin että karma antais niille samalla mitalla takas, mutta ei!!