Olen hedelmätön kolmatta vuotta ja on mentävä katsomaan lähisukulaiseni vauvaa. Vertaistukea?

Kysymys: Oletko onnellinen tämän perheen puolesta, että he ovat saaneet tämän pienen lapsen?

Vai olisitko onnellisempi jos eivät olisi lasta saaneet?

Eli olisiko itkusi katkeruutta ja pahansuopuutta toisen onnea kohtaan vai puhdasta surua siitä, ettet voi omaa lasta saada?

Nämä kysymykset ratkaisee minusta paljon siitä, mullaisia neuvoja tarvitset tapaamisen ”vetämiseksi”.

Mä olen ollut pitkään lapseton ja nyt äiti, eli uskon että ymmärrän vähän molempia puolia. Tilanne oli siis todella pitkään se, että mulla ei ollut lasta vaikka tosi paljon olisin halunnut. Oli ero, ja kaikkea muuta ikävää...no, mut kuitenkin. Reagoin NIIN voimakkaasti, että rupesin suorastaan vihaamaan lapsia, vihasin vauvojen äännehtelyjä, kaikkea. Äitejä dissasin, eli mielessäni keksin kaikkea ikävää heistä, kuten vaikka ulkonäöstä ja selittelin itselleni, että empä kyllä haluaisikaan olla tuollainen valas. En käynyt yksissäkään ristiäisissä, ja mulle ei todellakaan saanut näyttää mitään syntyneiden vauvojen kuvia. Huhhuh, muistan sen vieläkin kuin eilisen päivän.

No, nyt mulla on lapsi ja perhe, eli en häntä "hankkinut" vaan oli jonkin sortin jumalan ihme, jos nyt jumalaan uskoo. Pointtina se, että vaikka mä oon nyt se vaunujen työntekijä niin todellakin ymmärrän, miksi jotkut suhtautuvat lapsiin nuivasti tai jopa vihamielisesti! Syitä on monia, ja todellakin ihminen saa suojella myös itseään ja tunne-elämäänsä. Ei kannata mennä esim. kuntosaleille joissa on lapsiparkki, yksi tämmöinen käytännön esimerkki vaan millä säästää itseään. AP:lle tosi paljon voimia ja kaikesta huolimatta mukavaa kevättä <3

Mitä tähän nyt sanoisi.  Itselle lapsettomuus otti koville aikanaan.  Siihen ei edes löytynyt syytä ja olin rankoissa lapsettomuushoidoissa vuosikaudet.  Se oli henkisesti sekä hyvää että pahaa aikaa.  Hyvää oli se, että olimme mieheni kanssa niin tiivis pari ja jotenkin tuntui, että yhteinen huoli vain tiivisti suhdettamme.

Tietenkin elettiin juuri sitä aikaa, jolloin kaikki läheiset ystävät ja sukulaiset pariutuivat ja saivat lapsia. Tuntui, että olimme koko ajan menossa onnittelemaan milloin ketäkin heidän lapsensa syntymän johdosta.  Piti ostella lahjoja vauvoille ja samaan aikaan käydä läpi omaa lapsettomuutta ja niitä hoitoja.

Hyvin vähän saimme sympatiaa osaksemme, tuntuu kuin eivät ihmiset ymmärtäisi, miten koville se voi ottaa.  Mutta vain muutama ihminen oli todella outo ajatuksineen.  Eräs pariskunta oli vahvasti sitä mieltä,  että tulemme eroamaan tämän takia.  He inttivät sitä moneen kertaan, että parempi erota nyt heti kuin sitten kuitenkin myöhemmin.  

Mutta siitäkään en pitänyt, että eräs sukuun tullut naisihminen lapsen saatuaan alkoi jotenkin kuin tyrkyttää omaa lastaan meille joksikin korvikkeeksi, hän soitteli yölläkin minulle ja lässytti, kuinka hän ymmärtää nyt kun hänestä on tullut äiti, miten kova pala tämä asia minulle on ja miten hän haluaa nyt auttaa minua tässä ja antaa minun hoitaa tätä hänen vauvaansa ja sillä tavalla hoitaa minun äitiyden tarvettani jne.  Se meni ihan överiksi.  Muutenkin meidän lapsettomuutemme tuntui olevan hänelle iso asia, hän halusi aina puhua siitä ja olla muka kuin tukena.  Siitä paistoi teennäisyys ja oman paremmuuden esille tuominen.  Kun otin etäisyyttä häneen, hän kertoili ihmisille, että välttelen häntä, kun hänellä on lapsi ja minulla ei ja se on minulle niin vaikea asia. 

Itse asiassa sanoisin sinullekin, että ei ole mitään syytä itkeä kenenkään toisen vauvan takia omaa lapsettomuuttaan.  Se toinen vauva ei korvaa yhtään mitään, koska se ei ole sinun omasi.  Se on toisen lapsi.

Minulle ei ole mitenkään ollut vaikeata kohdata vauvoja itseään.  Ne ovat ihan muita vauvoja kuin se, minkä minä olisin itselleni halunnut ja aikaan saanut.  Yksikään näistä toisista lapsista ei ole minun ja mieheni lapsi.  Siksi en tunne mitään haikeuttakaan heidän takiaan.  Minä olisin halunnut oman lapsen, en heidän lastaan.  Minulla ei ole äidillisiä tunteita toisten lapsia kohtaan sen kummemmin kuin kenelläkään muullakaan.  Toki haluan suojella ja pitää huolta kaikista lapsista, niin kuin ihmiset yleensä.  Mutta kenenkään lasta en tunne tarvetta itselleni ryöstää enkä ole kenellekään kateellinen heidän lapsestaan.

Se vain joskus harmittaa, että olemme aina se lapseton pari, joka kutsutaan joka ikiseen kissanristiäiseen ja juhlanpoikaseen tuomaan lahjoja, koska toki meidän oletetaan olevan hyvissä varoissa ja anteliaita.  Meillähän ei ole herranjestas edes lapsia!

Meille päin taas ei tätä anteliaisuutta osoiteta koskaan.

Nykyään olemme pienen koiran onnelliset "isä ja äiti" ja elelemme ihan mukavasti.  Rakkautta riittää ja olemme olleet yhdessä jo kolmekymmentä vuotta.  

Mene vain sinne vauvaa katsomaan, et sen takia itkemään ala, en uskokaan.  Saatat jopa yllättyä, kuinka vähän se lapsi konkreettisesti sinua liikuttaa, kun se ei ole sinun kaipaamasi oma lapsi.  Muuten ihana kylläkin.

Mitä sinä haluat että täällä sanottaisiin? Haukut vain kaikki kommentoijat.

Jos tuntuu ettet kykene menemään vauvaa katsomaan, niin älä mene. Sanot että et tule, tulet joskus toiste kun et enää vollota pelkästä ajatuksesta että paikalla on vauva. Kaverisi varmasti tietää että sinulle asia on vaikea?

Jos nyt kuitenkin aiot mennä katsomaansitä vauvaa, niin älä vollota siellä koko aikaa. Ei kukaan halua että sinä itket siellä ja nyyhkit että haluaisit itsekin vauvan ja pahaa tekee kun et voi saada. Teet muille ja itsellesi palveluksen, kun et mene sinne itkemään. Vauvan näkeminen pitäisi olla kiva asia, ei semmoinen paikka johon joku tulee itkemään ja muut eivät tiedä että miten päin pitäisi olla.

Itse en lapsia halua, mutta ympärillä on ihmisiä joille lapsettomuus on paha asia. Tai esim. se, että lasketun ajan kohdalla tulikin kohtukuolema, ja piti synnyttää kuollut vauva, eikä kuolemalle löytynyt mitään syytä. Se on myös aika paha tilanne, kun pitääkin mennä synnärille käynnistämään synnytys ja synnyttämään kuollut vauva. Ja kotona sitten odottaa kaikki vauvan tarvikkeet ja olet jo äitiyslomalla.

Sinun on nyt vain opeteltava elämään sen asian kanssa että et voi lasta saada, ja ympärilläsi ihmiset lisääntyvät.

Muistan itsekin sen ajan kun kaikki lapset tekivät todella pahaa. Menimme mieheni kanssa Prismaan ja jokainen lapsi, oli sitten vastasyntynyt tai esikoululainen, teki niin pahaa että ahdisti ja meinasin itkeä. Tuntui etten saa henkeä ja piti esittää että kaikki on hyvin. Ja sitten sisko tuli kolmen lapsensa kanssa kylään, nuorin vuoden ja vanhin 6 v. En nauttinut siitä, mutta siskoni tiesi että mikä tilanne oli. Meillä siis miehen kanssa tuli ero kun mies halusi lapsia ja minä en (enkä minä edes voi saada lapsia, joten ihan hyvä vain etten koskaan ole halunnutkaan). Ei siinä auttanut kuin erota, ja 12 vuotta kestänyt suhde kaatui siihen, tuosta vain. Mutta sen kanssa oppi elämään. Melkein vuosi siihen meni. Sinulla toki eri tilanne, mutta vähän sama asia, että sinä et voi sille mitään että muilla on lapsia.

Apn turha pelätä, etteikö pysyisi kasassa tapaamisessa, sillä kohdattava tunnevyöry on niin massiivinen, ettei sen alta minkäänmoinen itsesääli pääse esille ja vaikka yrittäisikin, se torpedoidaan alta aikayksikön. Välttämättä ap ei pääse edes koskettamaan lasta, saati pitämään sylissä, sillä tuoreilla vanhemmilla ja näiden lähimmillä on suojeluvaisto ylivirittyneessä tilassa ja ko. traumatisoituneet haistetaan tai haistatellaan silloin metrien päähän. 

Minä ymmärrän sinua. Me käytiin miehen kanssa ivf hoidoissa ja saatiinkin raskaus alkamaan toisen ivf:n avulla. No se meni sitten kesken yhdeksännellä viikolla, mikä itsessään oli jo tosi raskasta. Asiaa ei mitenkään auttanut se, että kolme viikkoa meidän keskenmenon jälkeen siskoni sai terveen tyttövauvan ja perheen WhatsApp ryhmä täyttyi vauvan kuvista jne. Kaikki oli vauvaa seuraavat kuukaudet, niinkuin tietysti pitääkin. Ensimmäinen vauvan näkeminen otti koville, samoin ristiäiset, mutta kyllä se muuttuu helpommaksi. Eikä ole kyse siitä että olisin katkera tai kateellinen siskolle, se pieni vauva vain oli niin konkreettinen muistutus siitä mitä minä menetin. Meidän osalta hoidot on myös ohi ja kahdestaan jäätiin, eikä sekään aiheuta katkeruutta. Keskenmeno jää ikuiseksi arveksi ja siihen yhdistettynä siskon vauva muistuttaa aina miten hulvaton huumorintaju universumilla on. Että enpä osaa oikeastaan neuvoa, minä menin vauvan tapaamisen läpi vähän hammasta purren kun en kehdannut jättää menemättä ja tottakai olin aidosti iloinen siskon puolesta, mutta oli se henkisesti raskasta.

Vierailija kirjoitti:

Minä ymmärrän sinua. Me käytiin miehen kanssa ivf hoidoissa ja saatiinkin raskaus alkamaan toisen ivf:n avulla. No se meni sitten kesken yhdeksännellä viikolla, mikä itsessään oli jo tosi raskasta. Asiaa ei mitenkään auttanut se, että kolme viikkoa meidän keskenmenon jälkeen siskoni sai terveen tyttövauvan ja perheen WhatsApp ryhmä täyttyi vauvan kuvista jne. Kaikki oli vauvaa seuraavat kuukaudet, niinkuin tietysti pitääkin. Ensimmäinen vauvan näkeminen otti koville, samoin ristiäiset, mutta kyllä se muuttuu helpommaksi. Eikä ole kyse siitä että olisin katkera tai kateellinen siskolle, se pieni vauva vain oli niin konkreettinen muistutus siitä mitä minä menetin. Meidän osalta hoidot on myös ohi ja kahdestaan jäätiin, eikä sekään aiheuta katkeruutta. Keskenmeno jää ikuiseksi arveksi ja siihen yhdistettynä siskon vauva muistuttaa aina miten hulvaton huumorintaju universumilla on. Että enpä osaa oikeastaan neuvoa, minä menin vauvan tapaamisen läpi vähän hammasta purren kun en kehdannut jättää menemättä ja tottakai olin aidosti iloinen siskon puolesta, mutta oli se henkisesti raskasta.

Olen todella pahoillani puolestasi. Täytyy sanoa, että ihailen kypsyyttäsi äärimmäisen raskaassa tilanteessa. Toivon paljon onnea sinun ja puolisosi elämään.

Vierailija kirjoitti:

Onko tämä ensimmäinen vauva kolmeen vuoteen, jonka joudut kohtaamaan?

Tuohln alkuun tuli vaan mieleen, että ei kaikki "joudu kohtaamaan" vauvoja. Omani on jo 9, eikä ole muu vauva tainnut sen koommin olla sylissä eikä kyllä ole kiinnostustakaan toisten vauvoista, toki hymyilen kohteliaasti kun kuvia näytetään ym.

Mieti, miltä itse säästyt:

- ikuinen likainen työ aikuisuuteen asti ja jos luuseri lapsi, ikuisesti

- huonot yöunet aina (viikonloppuinakin lapsi herää klo 6)

- työhön ei voi paneutua 100 %:sesti, jos lapsia

- huolta ja murhetta aina: päiväkodissa, koulussa, nuoriso-iässä, aikuisiällä

- ei voi kaivata jotakin, jota sinulla ei ole (vrt. äiti, jonka lapsi kuolee)

- olet vapaa, vapaa, vapaa, vapaa

Pakkomielle lapsista on mielestäni outoa. Ainakin tällaisessa maailmantilanteessa. Itke itkusi, mutta sitten pää pystyyn. Voit hankkia lemmikin ja kesäkollin (mies).

Voisitko ajatella, että se vauva on ihminen, tulevaisuudessa aikuinen.

Ajattele, että toivot hänelle hyvää, tervettä, turvallista kasvua.

Ajattele (sano vaikka mielessäsi vauvalle), että haluat olla hänen aikuinen ystävänsä ja haluat tukea häntä elämässä, jakaa ilot, ja ehkä surujakin tulee.

Suhtaudu hänen tasaveroisena ihmisenä (joka vain sattuu olemaan juuri nyt pieni) - ei jonkun toisen lapsena. Ei kukaan omista toista ihmistä.

Jos saat hänet syliisi ja hän on hereillä, katso häntä silmiin - näet ikuisen vanhan viisauden katsovan takaisin, vaikka hän juuri nyt on pieni ja avuton, turvaa ja hoivaa vailla.

Kohtaa hänet omana itsenään. Iloitse siitä, että saat tuntea hänet (sano se hänelle, vaikka vain hiljaa ajatuksissasi).

Mulla ollut sama juttu. Olin ollut useamman vuoden hoidoissa ja sitten tulin raskaaksi ekan kerran, ilo oli ylimmillään, mutta sainkin keskenmenon. Sukulainen tuli raskaaksi samassa kuussa,ja välttelin kyllä häntä kun hän oli näkyvästi raskaana ja vauvansa ekoina kuukausina, koska en uskonut pystyväni pitämään pokkaa. Sama juttu myöhemminkin, kun olin hoidoilla raskaana uudestaan ja vauvani syntyi kuolleena; juuri sama sukulaisnainen sai vauvan muutama kuukausi myöhemmin,sekin oli tosi vaikeaa. Mutta minulla helpotti siinä vaiheessa,kun hänen vauvansa alkoivat olla omia yksilöitään siinä vähän alle puolivuotiaina. Sitten ei enää tullut omat menetetyt vauvat niistä mieleen niin pahasti, kun eivät olleet sellaisia vastasyntyneitä perusvauvoja, vaan heillä alkoi olla näkyvämmin persoonallisuutta ja näiden sukulaisten piirteitä. Nykyään ei tuota enää vaikeuksia tavata heitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen kärsinyt lapsettomuudesta 5 vuotta enkä ymmärrä tahattomasti lapsettomien keskuudessa esiintyvää vihaa ja katkeruutta. Vertaistukipalstalla oikein kannustetaan katkaisemaan välit raskaana oleviin ystäviin ja läheisiin, vauvoja kieltäydytään näkemästä ja saadaan suunnilleen raivokohtaus jos joku puuhuu lapsista/raskausvaivoista/synnytyksistä. Tämä on surullista ja raskasta, mutta toisen onni ei kuitenkaan ole minulta pois ja osaan iloita rakkaitteni lapsista.

Ei ne lapsettomien viestit tässä(kään) ketjussa ole vihaisia eivätkä katkeria. Vihaviestejä näkyvät kirjoittaneen ne, joilla itsellään on lapsia.

Itse olen lapseton siksi, että en ole koskaan halunnut lapsia, joten en varmasti osaa tahattomasti lapsettomien murheeseen täysin samaistua.

Mutta sen voin sanoa, että en ole koskaan törmännyt tahattomasti lapsettomiin, jotka katkoisivat välejä ja saisivat raivokohtauksia lapsista puhuttaessa. Syvää surua kantaviin lapsettomiin olen kyllä törmännyt.

Ei tämä palsta tietysti ole oikea paikka sellaiselle, joka etsii ymmärrystä ja myötätuntoa vaikeassa tilanteessa. Tsemppiä sinulle, ap.

Sanoinkin, että ne vihaa ja katkeruutta täynnä olevat viestit jaetaan vertaistukipalstalla, joka on suljettu, ei täällä yleisellä palstalla. Siellä henkilöt kertovat miten ovat katkaisseet välit raskaaksi tulleisiin ystäviinsä, miten raskaana olevien naisten näkeminen aiheuttaa raivoa. Palstalla on jopa kielletty positiivisten raskaustestin valokuvien jakaminen suoraan, vaikka monet jäsenet käyvät raskaissa hoidoissa ja hoitojen edistymisestä keskustellaan paljon. Plussakuvat ovat sallittuja vain kommenteissa, koska aiheuttavat raivoa joissakin jäsenissä.