En rakasta tytärtäni?!?!?

Up

Tuntuu pahalta koska itse olen kasvanut erittäin tunnekylmän äidin kanssa ja se jätti jälkensä. Itselläni on kolme lasta joita rakastan yli kaiken. Lapsi ansaitsee tulla rakastetuksi joten ap jos et osaa hakea apua niin anna lapsi pois. Tai anna isän hoivaan ja vetäydy itse taka-alalle.Lapsi varmasti jossain vaiheessa vaistoaa ja tietää etten rakasta.

Myös kilpirauhasen vajaatoiminnassa oireena tunnekylmyys ( myös ahdistus), minulla kohdistui onneksi vain mieheen ja koiraan :(.

Myös kilpirauhasen vajaatoiminnassa oireena tunnekylmyys ( myös ahdistus), minulla kohdistui onneksi vain mieheen ja koiraan :(.

[quote author="Vierailija" time="25.03.2013 klo 18:37"]

Niinkuin otsikko kertoo, en rakasta tytärtäni vieläkään 9 kk jälkeen. Mitä tehdä. Lapsi ei vaan kiinnosta minua.

[/quote]

Onko miehesi paskiainen? Tuotatteko rakkaushormoneja toisillenne?

[quote author="Vierailija" time="22.12.2013 klo 21:11"]

Miksi jostain tälläsesta pitää inistä täällä. Anna lapsi rakastaville ihmisille ja palaa entiseen hohdokkaaseen elämään. Kyllä terveelle pienelle lapselle rakastava koti löytyy.

[/quote]

Niin, lapsen antaminen esim kaikkoselle on paljon parempi vaihtoehto kuin äidin synnytyksen jälkeisen masennuksen hoitaminen. Mutta mitenköhän sinun tuota empatianpuutettasi hoidettaisiin, jollain ruiskeilla?

Uskomattomia nämä "anna lapsi pois" kommentit! Todellako itse antaisitte oman lapsenne tuosta noin vain pois masennuksen iskiessä? Kuvottavaa.

[quote author="Vierailija" time="22.12.2013 klo 21:03"]Lapsettomana olen monta kertaa miettinyt tätä äidinrakkaus-myyttiä. Onko se todella niin suurta kuin sanotaan? Ainakaan kaikki eivät sitä tunne se on selvä. Entä jos äidit systemaattisesti liioittelevat tunteitaan lastaan kohtaan, sanovat rakastavansa vauvaansa enemmän kuin ketään koskaan, koska niin kuuluu sanoa ja kaikki muutkin sanovat. 

Me alamme pian yrittää vauvaa. Toivon todella, että äidinrakkaus olisi jotain mitä en ole koskaan kokenut, mutta toisaalta olen valmistautunut myös pettymykseen. Ehkä se ei olekaan tajunnanräjäyttävää? 

Tykkään vauvoista ja lapsista yleisesti todella paljon. Minulla on aika voimakas hoiva-ja suojeluvietti. Yleensä pihalla katson vieraidenkin lasten perään, kun pelkään heidän loukkaavan itsensä ym. En kuitenkaan kutsu sitä varsinaisesti rakkaudeksi, vaan joksikin eläimelliseksi vaistoksi. En oikein osaa selittää. Saa nähdä miten käyttäydyn oman lapsen kanssa :).

[/quote]

Meillä raskaus oli "puolvahinko". Kun sain tietää olevani raskaana, olin hieman järkyttynyt. Tietenkin halusin pitää lapsen, se oli sanomattakin selvää. Kuitenkin koko raskausaika oli jotenkin epätodellista. Ei tuntunut todelliselta, että sisälläni kasvaa elämä ja pian saan oman lapsen. En saanut yhteyttä lapseen sisälläni. Sydämen äänet neuvolassa eivät herättäneet suuria tunteita tai liikutusta kuin ehkä ekalla kerralla. Ultrassakin vauva oli jotenkin niin epäselvä, ettei asiaa sisäistänyt. Mäkin muuten pelkäsin, että lapsi olisi ruma, mutta sanontahan sanoo, että apinalapsikin on äidin silmissä gaselli.

Sitten kun vauva syntyi ja näin hänet, niin ensimmäinen ajatus oli "ei toi voi olla mun lapsi, kun ei se näytä yhtään multa". Sain lapsen syliini ja olin ihan hämmentynyt. Pelotti ekan lapsen kanssa, olin väsynyt ja vauva halusi imeä pitkälle yöhön. Kauhukseni ajattelin, että ihan sama, jos vauva vaan lakkaa olemasta. Hirvittää, että tuo kävi mielessä.

No nyt 2kk takana ja aidosti rakastan tytärtäni aivan hirmuisesti. Päivä päivältä vaan rakastan enemmän, ettei mitään rajaa.

Ap: hae apua, ihan ensi sijaisesti lapsen kannalta!

Mikä om pulivahinko? Eikö miehesi hallitse siemensyöksyään?

Pulivahinko on harvinainen tapahtuma - puliltakin vielä joskus tulee!! Yleensä kyvyt menee jo paljon ennen pulivaihetta.

Minä en tuntenut ekaan kolmeen viikkoon mitään, ihmettelin miten jotkut parahtaa itkuun kun vauva syntyy, minä olin tyytyväinen kun iso maha hävisi ja pelkäsin repeytymien ompelua..huomannut koko vauvaa...

Sitten 3 viikon kohdalla joku ihmeellinen äidin rakkaus iski, itkin ja pelkäsin että jos tälle pienelle jotain tapahtuu en siitä ikinä selviä, aivan järjetön suojelun halu ja rakkaus. Mulla puhkesi ahdistushäiriö, meni rakkaus ihan yli, en uskaltanut edes nukkua kun pelkäsin että vauva kuolee...

Lapsi jo pian 3, rakastan enemmän kuin mitään ja pelkään varmaan loppuelämäni, niin kai äidin kuuluukin. Mutta uskallan jo käydä töissäkin:)

[quote author="Vierailija" time="25.03.2013 klo 18:51"]

millainen oma lapsuutesi oli? onko sinulla diagnosoitu joku persoonallisuushäiriö? normaaliahan tuo ei ole. ihminen on rakennettu rakastamaan jälkeläistään, se on ollut lajimme selviytymisen ehdoton edellytys.

[/quote] Minulla on nelja lasta. Rakastan heita mielettomasti. Annan kaikkeni ja then some, etta lapsillani olisi hyva olla. Kun toinen lapseni syntyi, vaivuin hulluun masennukseen. En pystynyt jollakin tasolla tuntemaan niinkuin olisi "pitanyt". Kun masennus hellitti 5 kk jalkeen, tunne taso oli aivan eri. Nyt toinen lapseni, poika, on maailman tarkein pieni 11 vuotias miehen alku. Kaikista lapsistani han on minuun eniten kiintynyt, ja hanella on todella hyva persoona. Mielestani sanoit vaarin etta voisi olla persoonallisuus hairio...kuullostaa liian rankalta minusta. Vauva on uusi ihminen ja joskus tutustumiseen menee kauemmin aikaa, niinkuin minun tapauksessani, etenkin kun lapsi itsee koliikkia ja aiti vain tarvitsisi unta....

Täällä kans yks "tunnevammainen".. poikani on nyt 10kk. Lapsuuteni ja koko elämäni on ollut todella vaikea ja raskas. Masennusta oli jo ennen raskautta. Ja raskaus ei ollut suunniteltu ja yritinkin aborttia joka epäonnistui ja seuraava mahdollinen abortti oli jo liian myöhäistä tehdä. Lapsi oli pakko synnyttää. Mietin adoptiota harkinta ajan loppuun asti ja kadun etten antanut lastani pois. Olen siis yh. Isä on mukana kuvioissa. En tiedä mitä teen. Viiltelen itseäni ja mietin itsemurhaa päivittäin. Käyn terapiassa mutten osaa avautua. Äidistäni ottanut mallin ettei omista asioista puhuta eikä tunteita näytetä vaan täytyy selviytyä yksin. Pelkään lapseni puolesta että teen hänelle tahtomattani pahaa. Koska en vain jaksa. Haluan elämäni takaisin. En osaa edes pukea tunteitani sanoiksi..

[quote author="Vierailija" time="22.12.2013 klo 19:48"]

Täällä kans yks "tunnevammainen".. poikani on nyt 10kk. Lapsuuteni ja koko elämäni on ollut todella vaikea ja raskas. Masennusta oli jo ennen raskautta. Ja raskaus ei ollut suunniteltu ja yritinkin aborttia joka epäonnistui ja seuraava mahdollinen abortti oli jo liian myöhäistä tehdä. Lapsi oli pakko synnyttää. Mietin adoptiota harkinta ajan loppuun asti ja kadun etten antanut lastani pois. Olen siis yh. Isä on mukana kuvioissa. En tiedä mitä teen. Viiltelen itseäni ja mietin itsemurhaa päivittäin. Käyn terapiassa mutten osaa avautua. Äidistäni ottanut mallin ettei omista asioista puhuta eikä tunteita näytetä vaan täytyy selviytyä yksin. Pelkään lapseni puolesta että teen hänelle tahtomattani pahaa. Koska en vain jaksa. Haluan elämäni takaisin. En osaa edes pukea tunteitani sanoiksi..

[/quote]

Anna lapsi isälle ja ole etävanhempi!

Myy se mustalaisille!

Lapsi ansaitsee tulla rakastetuksi, ei asian kanssa voi kierrellä tai kaarrella. En tarkoita että siihen lapseen pitäisi uppoutua ja unohtaa kaikki muu, mutta pienikin vauva/lapsi aistii jos vanhempi ei rakasta. Ja kyllä se vaikuttaa sitten lapsen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja itsetuntoon. Minusta tässä pitäisi ajatella ensisijaisesti lapsen kannalta, hänhän ei ole vanhempiaan voinut valita, mutta vanhempi, eli se aikuinen, voi valita hakeako apua vai antaako kaiken vain olla. Jos rakkaus ei syty, se ei syty, mitään tai ketään ei voi pakottaa, mutta vanhemman velvollisuus olisi ainakin yrittää.

Toivottavasti tyttärelläsi on rakastava isä, koska rakkautta se pieni ihminen tarvitsee.

Lasta voi rakastaa sen oman persoonan perusteella, ei siksi että se sattuu olemaan just sun oma, ja sitä kohtaan pitää tuntea äidinrakkautta. 

Ei ole normaalia. En käsitä, miten ei voisi rakastaa. Itselläni 3 lasta- erittäin rakkaita.

Lapsettomana olen monta kertaa miettinyt tätä äidinrakkaus-myyttiä. Onko se todella niin suurta kuin sanotaan? Ainakaan kaikki eivät sitä tunne se on selvä. Entä jos äidit systemaattisesti liioittelevat tunteitaan lastaan kohtaan, sanovat rakastavansa vauvaansa enemmän kuin ketään koskaan, koska niin kuuluu sanoa ja kaikki muutkin sanovat. 

Me alamme pian yrittää vauvaa. Toivon todella, että äidinrakkaus olisi jotain mitä en ole koskaan kokenut, mutta toisaalta olen valmistautunut myös pettymykseen. Ehkä se ei olekaan tajunnanräjäyttävää? 

Tykkään vauvoista ja lapsista yleisesti todella paljon. Minulla on aika voimakas hoiva-ja suojeluvietti. Yleensä pihalla katson vieraidenkin lasten perään, kun pelkään heidän loukkaavan itsensä ym. En kuitenkaan kutsu sitä varsinaisesti rakkaudeksi, vaan joksikin eläimelliseksi vaistoksi. En oikein osaa selittää. Saa nähdä miten käyttäydyn oman lapsen kanssa :).

[quote author="Vierailija" time="22.12.2013 klo 20:39"]Lasta voi rakastaa sen oman persoonan perusteella, ei siksi että se sattuu olemaan just sun oma, ja sitä kohtaan pitää tuntea äidinrakkautta. 

[/quote]

Ehkä mutta ei se ole sen lapsen vika jos se jää vaille rakkautta. Valtaosa vanhemmista kiintyy lapsiinsa, se nyt vaan on fakta mutta jos näin ei käy, minusta kannattaa käyttää edes jonkin verran energiaa siihen, että miettii tai ottaa selvää, miksi ei kykene rakastamaan omaa lastaan. Ei se ihan niinkään ole että lapsia tehdään ja sitten vain kohautellaan olkapäitä kuinka en nyt vaan satu rakastamaan sitä. Ei se ole oikein että lapsen alkutaipaleella tältä evätään rakkaus eikä asian eteen tehdä mitään. Vai eikö vanhemmilla tunnu olevan enää mitään vastuuta?