Lue keskustelun säännöt.
Mies kiusaa minua ennen tärkeitä tapahtumiani
15.03.2019 |
Jälleen pää sekaisin ja silmät turvonneina itkemisestä. Tällä kertaa kyseessä on tärkeä työmatka, josta sovittiin kaksi viikkoa sitten että se sopii miehelle, hän voi olla lasten kanssa kaksi yötä, tulen jo sunnuntaina aamupäivällä takaisin. Teen tällaisia matkoja noin kolme vuodessa eli todella harvoin. Lisäksi lapset menevät huomenna mummolaan hoitoon ja mies voi puuhata sillä aikaa mitä haluaa. No, mies alkoi valittaa juuri ennen lähtöäni miten en kuuntele häntä tarpeeksi kun hän puhuu työasioista (kysyn ja kuuntelen joka päivä), miten hän ei pääse työmatkoilla (valitsi itse alansa) ja miten minä en hoida lapsia tarpeeksi jotta hän saisi vapaa-aikaa (hän dumppaa lapset itse mummolaan nytkin ja saa vapaa-aikaa. Minä huolehdin lasten arjen lähes täysin). Hän korotti ääntään ja tuli huutamaan asiaansa selkäni taakse ja mesoi, että ei hänkään saa mitään työmatkoja ja minun pitää olla rehellinen, aion kuitenkin vain rentoutua. No se on totta, esim. syön jossain eikä lapset herätä minua yöllä. Hän jatkoi syyllistämistä niin kauan että aloin itkeä, sitten lähti pois.
Tällaista tapahtuu jatkuvasti, pikkuasioissakin. Jos olen sopinut nettikirppiksellä kaupat ja tapaamisen, niin hän alkaa riehua ja itkettää minua jostain ihmeellisestä aiheesta niin, että joudun menemään itkeneen näköisenä viemään kirppistavaran ja hävettää. Mies tuntuu saavuttaneen tavoitteensa kun menen pois tolaltani ja alan itkeä, hän lopettaa heti ja jättää minut rauhaan.
Jos minulla on töissä tapaaminen tai tärkeä päivä, hän kehittää riidan aiheen jotta saa minut pois tolaltani aamulla ja taas itkeneenä ja naama turvonneena töihin. Kaava on aina sama: minä tarvitsen jotain pientäkin apua, pyydän häntä esim. katsomaan lapsia, se käy hänelle, mutta juuri ennen tapahtumaa hän v i ttuilee niin kauan että murrun. Ja nytkin lähden vapisten ja mieli ihan sekaisin työmatkalle. Menomatkalla piti perehtyä vielä materiaaleihin mutta ajatukset eivät pysy kasassa. Näistä ryöpytyksistä selviäminen vie aikaa.
Mieheni on muuten ihan normaali, lukuunottamatta jonkinlaista empatiavajetta. Hän esimerkiksi auttaa mieluummin kavereitaan ja sukuaan kuin minua, minua hän ivaa jos tarvitsen apua. Etenkin jos tarvitsen konkreettista apua, kerran pyysin jos hän olisi voinut viedä minut autolla lääkäriin (olen kortiton), mies ei jaksanut lähteä, koska hän luvannut käyttää seuraavana päivänä vanhoja opiskelukavereitaan Ikeassa shoppailemassa. Ajaminen on rasittavaa eikä hän halunnut nyt rasittua, niin minä sitten puolikuolleena odotin bussit ja vaihtoyhteydet sunnuntai-iltana pakkasessa, niin että silmissä sumeni. Mulla oli nielupaise ja olin niin kipeä etten tajunnut pyytää miestä soittamaan taksia, en pystynyt itse puhumaan. Tästä mies moitti minua jälkeenpäin, olisit sanonut että soitan taksin.
Olen elänyt lapsuuden narsistin ja alkoholistin kotona. Pelkään, että mies on narsisesti vaurioitunut ja toistan samaa kaavaa nyt oman perheeni kanssa. Miltä kuulostaa? Mitä te tekisitte? En haluaisi rikkoa perhettämme mutta ei näin voi jatkaa. Voiko joku asia lapsuudessa aiheuttaa tällaista käytöstä? Mieheni on akateemisesta, ns. yläluokkaisesta hyvästä kodista, ei tietääkseni mitään lapsuudentraumojakaan jotka selittäisivät tätä kiusaamista. Hän on nuoresta asti ollut tällainen, pitkä liitto, emmekä vieläkään ole vanhoja. Mitä enemmän pystyn lasten kasvettua keskittymään itseeni, sitä pahemmaksi hänen käytöksensä muuttuu.
Kommentit (279)
Räällä ollut paljon hyviä vastauksia vaikka sinällään ap:n syyllistäminen on turhaa vaikka voikin olla silmiä avaavaa.
Harvoin näissä tilanteissa ollaan tietoisesti, kokonaiskuvan saaminen usein edellyttää välimatkaa. Esim. Usein narsistisessa suhteessa oleva henkilö havannoi vain yhden ongelmakohdan kerrallaan, joka voi olla sellainen mitä tapahtuu "normaaleissakin" suhteissa ja saattaa hyvinkin olla ratkaistavissa.
Mutta kuten täällä jo sanottu, ensimmäinen vaihtoehto on lähteä.
Toinen vaihtoehto on asettaa tiukat rajat ja pitää niistä kiinni. Tämän onnistuminen vaatii paljon ja käy oikeasti työstä. Kaiken jouston pitää loppua. Vähintään normaalilla empatiakyvyllä varustetulle tämä tulee olemaan vaikeaa. Silloin pitää ymmärtää ja sisäistää se asia, että saadakseen suhteen "toimimaan" pitää luopua ajatuksesta kahden aikuisen tasavertaisesta suhteesta.
Puolisoon tulee suhtautua täysipäiväisesti kuin erityislapseen tai ongelmakoiraan. Johdonmukaisesti, kehua välittömästi kun siihen on aihetta, omat asiat pidetään tiukasti erillään puolisosta, eikä asioista pyritä neuvottelemaan. Puolisoa ei hyvitellä, eikä syyllsrämiselle tai muulle manipulaatiolle anneta valtaa omien päätösten suhteen.
Kuulostaa rajulta ja rankalta, mutta jos näin ei toimi puoliso tulee joka tapauksessa imemään kaiken lopunkin jaksamisen.
Itse kuvittelin aikanaan samankaltaisessa suhteessa ap:n lailla, että minähän sanoin vastaan ja minähän yritin pitää puoleni, mutta aina rilanteet päättyivät luovuttamisvoittoon exän duksi. Ne päättyivät niin siksi, että minusta ei yksinkertaisesti ollut pitämään kiinni rajoistani, en vain jaksanut. Enkä psyykkisesti kestänyt sitä, että saadakseni suhteessa yhtään omaa tilaa, jouduin käyttämään puolisoa vastaan samoja keinoja, joita hän käytti itseäni kohtaan. Kuitenkin siinö suhteessa se oli "välttämätöntä" selvitäkseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nonono.
Veikkauksena teidän viestintä on nyt kovin erilaista, ja ette ehkä ymmärrä mitä toinen yrittää sanoa.
Kerroit tuossa että sinulla on "todella harvoin" työmatkoja, n. 3 kertaa vuodessa. Eikä se sinänsä ole paljoa, moni matkustaa huomattavasti enemmän. Sitten toisaalta on myös niitä ammatteja joissa ei koskaan ole pakollista työmatkaa, jolloin jopa 3 vuodessa on huomattavan korkea määrä. Tämän jälkeen kerrot myös että mies valitta kun ei pääse työmatkoille, lisämaininnalla että hän on itse valinnut alansa. Näetkö tässä mitään ristiriitaa?
Ulkopuolisena, vaikka sinun työmatkasi eivät olisikaan yhtä usein kuin miehen työmatkat, ne eivät myöskään ole hänen työmatkojaan tärkeämpiä. Työmatkan tärkeys on työnantajan ja työntekijän välinen kysymys, ei perheenjäsenten sopimus. Jos miehen matkatyö aiheuttaa sinulle pahaa mieltä tai ahdistusta, sinun täytyy ottaa nimenomaan tämä aihe pöydälle ja voitte yhdessä keskustella olisiko mahdollista että hän saisi työtehtäviä jotka eivät vaadi yhtä paljoa matkustamista. Jos työnkuvat vaativat toiselta 50 matkaa vuodessa ja toiselta 3, ei yksikään niistä kolmesta ole sen tärkeämpi kuin yksi niistä viidestäkymmenestä, eikä se 50 ole miehesi vika vaan hänen työnsä.
Suurempi ongelma lienee tuo, että tunnet miehesi tahallaan kehittävän riitoja juuri ennen tärkeitä tapahtumiasi. Onko tämä oikeasti miehesi tavoite ja päämäärä?
Olettaen että mies tosiaan riekkuu ainoastaan kun sinulla on edessä tärkeitä tapahtumia, voiko se johtua esimerkiksi siitä että hän stressaa onnistumistestaan lastenhoidossa tai jostain muusta josta hänen täytyy ottaa vastuu sinun ollessasi poissa? Jos pystytte löytämään käytökselle syyn sitä ilmentävän käytösmallin muuttaminen on helpompaa.
Näin toimisi vastuullinen nainen, eikä uliseva ja itkevä uhri, joka ap on.
XDDDD Ihan ok satu mutta vähän liian överi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Just näin, tässä on naisen puhetta. Napakasti vaan takaisin. Työ on työ ja se pitää hoitaa. Sovitut asiat ovat aikoinaan sovittu ja niistä on miehen turha jankata."
Mut oliko sitten sulle ok että miehen täytyisi käydä työmatkoilla mut ne ei oo AP:lle sopivia?
Ap:n miehellä ei ole työmatkoja. Mutta jos olisi, niin tietysti ne olisivat myös tärkeitä. Työt pitää hoitaa.
Miksi ne olisivat tärkeitä? Ei pidä hoitaa sellaista työtä, joka ärsyttää omia läheisiä, tai sitten pitää erota. Edelleen peräänkuulutan täällä jokaiselle vastuuta ymmärtää, milloin ottaa kumppaniaan päähän. Se pelastaa monilta itkuilta. (Koska silloin voi vaikkapa erota). Ei kannata hakata päätään seinään ja vaatia minä minästi, että muiden pitää kestää itseä, jos ei itse aio muuttua.
Hyi olkoon! Lähde ja heti. Kun luin tuon, että lapsiakin moittii itkemisestä, alkoi oksettaa. Miehesi on täysi psykopaatti! Ihan oikeasti, tuommoinen on tosi pelottavaa.
Ymmärrän että perheen "rikkominen" tuntuu huonolta valinnalta lapsien kannalta. Tässä tapauksessa se on kuitenkin lapsillekin varmasti parempi. Lapsi ansaitsee tasapainoisen kodin jossa saa muutkin näyttää tunteitaan kuin vain raivoava tyrannivanhempi, joka pelottelee muut itkuun ja sitten syyllistää itkemisestä!
Sinäkin ansaitset tasapainoisen kodin. Tottakai melkein jokainen meistä itkee, kun tullaan raivoamaan ihan tyhjästä, solvataan, syyllistetään ja pelotellaan. Kenelläkään ei ole oikeutta saada vain omat tunteensa purettua muihin ja sitten kieltää muita tuntemasta mitään.
Olette miehesi henkisiä nyrkkeilysäkkejä. Hän saattaa jopa tahallaan suostua asioihin joihin ei halua suostua, vain jotta saa hautoa siitä itsekseen riidanaiheen. Epäreilua, manipuloivaa ja aivan täysin sairasta. Pelasta itsesi ja lapsesi moiselta paskalta. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei millään pahalla, mutta mihin nämä kaikki demonisoidut miehet laitetaan, kun kaikki kunnon naiset heidät dumppaavat!
Ap täällä
Kiitos vastauksistanne, tänään on tullut sellaisia joita olen lukenut monta kertaa uudelleen.
- Olen aloittamassa autokoulun syksyllä kun minulla on enemmän aikaa. Ironista kyllä, meillä on auto, joka on minun nimissäni ja maksan siitä vakuutukset vaikken hyödy koko peltiläjästä oikein millään tavalla. Näen kyllä miten älytön kuvio tämäkin on, maksan kuluja autosta, jolla mies vielä kiristää minua.
- Työmatkoista on mielestäni pakko kertoa ajoissa, jotta mies ei ole ehtinyt kehittää itselleen jotain tekemistä siksi ajaksi ja olettaa, että minä hoidan lapsia. Yhtäkkiset yllätysmenot eivät minusta kuulu toista kunnioittavaan suhteeseen, siten ettei voi yhtään varautua mitä toinen aikoo. Tässä on myös lasten etu.
- Mies on älykäs, kyllä. Sekin on jollain tavalla ironista. :D Hän on esimiesasemassa, pidetty työkaveri joka ratkaisee vaikeat caset, häneen luotetaan. Hänet haetaan paikalle kun muut eivät osaa. Vielä se, että kaikki hänen alaisensa ovat naisia. Olen miettinyt, leikkiikö hän jotain naisten pelastajaa, tulkitseeko hän nämä naiset avuttomina ja kotona häntä v ituttaa kun minä en olekaan avuton. Ajattelin jossain vaiheessa, että hänellä on yksinkertaisesti noussut k usi hattuun ja siksi käyttäytyy itsekkäästi. Ihan kuin olisin hänen pyrkyröivä alaisensa, joka ei ymmärrä pysyä omalla paikallaan. Parisuhteessahan näin tavallaan onkin, kotiäidistä "uraäidiksi" siirtymisen myötä. Tässä tulee myös vastuu, hänen on pakko ottaa sitä enemmän kuin aiemmin. Joku tarttui uran teon käsitteeseen, varmasti on olemassa joku osuvampi, mutta tarkoitan sillä arkikielisesti omaa jatkokouluttautumistani ja paneutumistani työelämään kotivanhemmuuden jälkeen.
- lapsille hän "rageaa" joskus, nuorison kielellä. Läksyistä, kotiintuloajoista, liiasta puhelimella roikkumisesta. Ensin ihan asiallisesti, mutta jos lapsi sanoo vastaan, alkaa nousta monsteri. Menen näihin tilanteisiin herkästi väliin ja tasoitan ne samalla tavalla kuin miehen riehumisen itseäni kohtaan. Keskeytän tilanteen, ja keskeytän sen paljon aiemmin kuin omalla kohdallani. Mies antaa minun aina tulla väliin, hän vaikuttaa jopa helpottuneelta että minä tulen ja selvitän asian teinin kanssa, eikä hänen tarvitse tehdä sitä omalla tavallaan. Tässä on sellainen esimerkki joka on saanut minut pohtimaan että mies on omalla tavallaan avuton, hän ei nauti itsekään siitä mitä tekee, mutta hänellä ei ole keinoja eikä kykyä tehdä paremminkaan. Lapsuudenperheestään tiedän sen verran, että mies on ollut hiljainen lapsi, hänen sisaruksensa ovat tapelleet vanhempiensa kanssa todella paljon. Kun he aikuisina tapaavat, alkaa riitely vanhempien kanssa edelleen. Tiuskinta, huuto, v ittuilu, sairas vuorovaikutus. Mies on hiljaa.
Olen saanut viettää vajaan vuorokauden rauhassa ja se tuntuu todella hyvältä. Mies ei ole soittanut, hän ei koskaan soita tai ole yhtedessä eikä ikävöi. Jos ikävöi, niin hän ei kykene sanoittamaan sitäkään. Näen hänessä edelleen parantumisen potentiaalia. Käytös on oire jostain sisäisestä asiasta, mutta mahdoton minun on sitä purkaa kun hän ei halua. Hän ei puhu, ei kertakaikkiaan puhu tunteistaan mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsille rageamiseen lisäys, että en tietenkään itke jos huomaan konfliktin olevan nousemassa miehen ja lapsen välille, vaan heti silloin menen tasoittamaan sen alkavankin. Menen fyysisesti miehen eteen ja alan puhua lapselle ja selvittää asiaa. Mies väistyy helpottuneena. Totta kai lapset näkevät ja käsittävät tämän, ettei isä osaa hallita tunteitaan. Se on huono esimerkki.
Mutta mies hakee myös turhia konflikteja, tyypillinen paikka on ruokapöytä. On pakko maistaa, on pakko ottaa lisää, pakko syödä lautanen tyhjäksi. Mies katoaa kuin toiseen universumiin henkisesti, sinne lapsuuden ruokailuhetkeen kun äiti pakotti syömään ja hän nieli väkisin kylmää ruokaa. Tämä on erittäin vahvana koko suvussa ja kokoontumisen ruokapöydässä ovat edelleen vaivaantuneita. Mummo oli aluksi pakkosyöttämässä myös meidän lapsiamme, mutta tästä tuli sellainen riita että asia meni perille, nyt tapahtumasta on jo usea vuosi ja mummo on "pysynyt aisoissa". Siinä missä mummo oppi, mies ei, hänelle lasten nirsoilut ovat kuin traumatriggeri ja alkaa se levy päälle -jankutus, mikä on myös minun kohdallani. Nämäkin tilanteet keskeytän, koska näen että se johtaa melko varmasti lusikan tunkemiseen lapsen suuhun tms. Ruokailutilanteissa mies on parantunut koko ajan, ja ottaa vastaan tietoa lapsen kehityksestä ja mitä lapselle saa tai ei saa tehdä. Kuitenkin, etenkin kiireessä, sieltä nousee isähirviö klimppisoppa aseenaan. Mies voi olla narsistisesti vaurioitunut tai toistaa traumaa, en tiedä. Siksi en haluaisi ajaa häntä siihen että lyö minua.
Ah tätä yksinäisyyttä. Minulla pitäisi olla paaaljon enemmän omaa aikaa!
Apn mies vaikuttaa siltä, ettei hänellä ole kaikki asiat itsellään hyvin ja kostaa sen Aplle. Masennushan voi ilmentyä esim kiukkuna tai vihana. Tai ylikuormitus töistä ym? Vaikuttaa myös siltä, ettei hän ole oikein itsestään ja omista tunteistaan perillä, jos kerta menee ns lukkoon kun ap yrittää keskustella. En tiedä, saan vaan apn miehestä kuvan että hän on kuin epäempaattinen taapero. Tämä analyysini siis puhtaasti keittiöpsykologin pätevyydellä :D
Joka tapauksessa Ap, ansaitset hyvää kohtelua. Jos mies ei sitä sinulle voi tarjota, eikä näe omassa käytöksessään mitään parannettavaa, eikä teillä ole aitoa keskusteluyhteyttä, harkitse eroa.
Luotatko mieheesi enää lainkaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen sellaisessa ammatissa että ratkon muiden parisuhteiden ja perheiden ongelmia. Siksi en haluaisi luovuttaa, moni asia saadaan ratkotuksi, mutta olen jotenkin täysin sokea omalle tilanteelleni. Hävettäisi myös kertoa erosta, minä jonka nimenomaan pitäisi osata tämä juttu, epäonnistun. Ihailen miten joissain perheissä autetaan ja tuetaan aina sitä, joka sillä hetkellä tarvitsee. Puoliso voidaan jopa heittää töihin huonolla säällä. Utopistisia, täysin mahdottomia asioita meidän perheessä. Mekin olemme ns. hyvä perhe, oikein kulissiperhe jossa on kaikki hyvin, paitsi minun mielenterveyteni ei enää kestä tällaista. On hirveää kun tietää etukäteen, että jaaha, nyt on minun tärkeä asiani lähellä ja sieltä mies taas tulee selän taakse ja aloittaa.
Yritän itse olla miehelle kiva. Joskus tein hänelle eväät töihin alkuaikoinamme ja hän suuttui siitä silmittömästi ja jätti ne teatraalisesti pöydälle. Minä en kuulemma ymmärrä yhtään häntä ja hänen tarpeitaan edes niiden eväiden suhteen. Joku tarve miehellä on, koska hän sen syyllistämispuheessaan aina mainitsee (oma aika, kuuntelu) mutta en saa siitä kiinni, koska nuo toteutuvat meillä. Mies keksii aina jonkun "johdoksen" missä ei toteudu: oma aika työmatkalla, Lapissa, jonkun tietyn työpäivän kuulumisten kuuntelu. Ja tämä on tietysti totta! Ehkä juuri sinä päivänä olen ollut itse niin väsynyt etten ole jokaista sanaa kommentonut, hänellä ei tosiaan ole työmatkoja ikinä eikä hän ole päässyt Lappiinkaan. Mutta minkä minä sille. Yhdessä tarpeessaan hän on kyllä oikeassa, nimittäin avioliiton velvollisuudet, ne ovat vähentyneet. Minua ei sytytä enää lainkaan, johtuen hänen käytöksestään. Pitäisi olla vielä haara levällään kaiken tämän päälle.
Miksi odotat mieheltäsi sitä, että hän auttaa sinua? Minuakin raivostuttaisi se, että kumppanini jo lähtökohtaisesti ei ajattele selviytyvänsä asioista, vaan odottaa, että jos ei selviä, mun pitää auttaa! Aivan kuin se olisi jotenkin varmaa, että jaksan. Tai ettet sinä vain yritä käyttää miestäsi hyväksesi.
Se että huolehtii ja hoitaa omia lapsia ei ole vaimon auttamista vaan vanhemman velvollisuus. Se tajuaa jokainen normaali aikuinen.
Hyvä ystävä, sinä ja lapsesi ansaitsette parempaa. Lähde pois, selviät aivan hyvin kyllä ja kaikki kääntyy paremmaksi. Löydä alkuun hyvä psykologi tueksesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen sellaisessa ammatissa että ratkon muiden parisuhteiden ja perheiden ongelmia. Siksi en haluaisi luovuttaa, moni asia saadaan ratkotuksi, mutta olen jotenkin täysin sokea omalle tilanteelleni. Hävettäisi myös kertoa erosta, minä jonka nimenomaan pitäisi osata tämä juttu, epäonnistun. Ihailen miten joissain perheissä autetaan ja tuetaan aina sitä, joka sillä hetkellä tarvitsee. Puoliso voidaan jopa heittää töihin huonolla säällä. Utopistisia, täysin mahdottomia asioita meidän perheessä. Mekin olemme ns. hyvä perhe, oikein kulissiperhe jossa on kaikki hyvin, paitsi minun mielenterveyteni ei enää kestä tällaista. On hirveää kun tietää etukäteen, että jaaha, nyt on minun tärkeä asiani lähellä ja sieltä mies taas tulee selän taakse ja aloittaa.
Yritän itse olla miehelle kiva. Joskus tein hänelle eväät töihin alkuaikoinamme ja hän suuttui siitä silmittömästi ja jätti ne teatraalisesti pöydälle. Minä en kuulemma ymmärrä yhtään häntä ja hänen tarpeitaan edes niiden eväiden suhteen. Joku tarve miehellä on, koska hän sen syyllistämispuheessaan aina mainitsee (oma aika, kuuntelu) mutta en saa siitä kiinni, koska nuo toteutuvat meillä. Mies keksii aina jonkun "johdoksen" missä ei toteudu: oma aika työmatkalla, Lapissa, jonkun tietyn työpäivän kuulumisten kuuntelu. Ja tämä on tietysti totta! Ehkä juuri sinä päivänä olen ollut itse niin väsynyt etten ole jokaista sanaa kommentonut, hänellä ei tosiaan ole työmatkoja ikinä eikä hän ole päässyt Lappiinkaan. Mutta minkä minä sille. Yhdessä tarpeessaan hän on kyllä oikeassa, nimittäin avioliiton velvollisuudet, ne ovat vähentyneet. Minua ei sytytä enää lainkaan, johtuen hänen käytöksestään. Pitäisi olla vielä haara levällään kaiken tämän päälle.
Olen vasta ketjun alkupäässä, mutta kirjoitan kuitenkin: kuulostaa siltä että olet tuonut töitä kotiin. Kysy itseltäsi onko sinulla siellä kotona parisuhde, vai työ?
Vierailija kirjoitti:
Mies maksaako koko teatterin?
Riitaa tulee vaimon työmatkasta ja täällä miesasiamies kitisee tyhmiä. Voi luoja sentään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakkaudesta se hevonenkin potkii ;)
Ap, voi nähdä miehessäsi potentiaalia tai mahdollisuuden "paranemiseen", mutta jos hän ei itse näe tarvetta siihen, eikä suostu käsittelemään asioitaan niin mitä ihmettä sinä voit tehdä asian hyväksi? Et yhtään mitään. Ei se paraneminen itsestään tapahdu.
Kerta kaikkiaan on niin, että sinun on asetettava miehellesi rajat. Valmistella tilanne hyvin, kertoa konkreettisesti
- miten miehesi toimii (eli kerrot havaintosi)
- mitä tunteita se sinussa aiheuttaa
- miten et enää ota sitä vastaan (itketystä jne.) ja mitä se tarkoittaa, että et ota sitä vastaan. Että jos hän kohtelee sinua jatkossa samalla tavalla, eikä muutu niin sinä lähdet ja aijot elää vapaana loppuelämän ilman miestäsi, joka haluaa piinata ja pilata sinulle tärkeät jutut. Tai vaadit häntä menemään terapiaan.
- ja sitten toteutat sen, mitä sanot.
Huononkin avioliiton voi saada hyväksi! Mutta se vaatii työtä ja ulkopuolista apua.
Voi että. Kun parisuhteella on niin paljon enemmän! On aivan tavallista ja arkista, että puolisot tukevat, rohkaisevat ja tsemppaavat toisiaan. Hellivät, lohduttavat ja rakastavat. Itse elän sellaisessa parisuhteessa ja se mitä kirjoitat kuulostaa vaan niin niin karulta.
*Yhtäkkiset yllätysmenot eivät kuulu toista kunnioittavaan suhteeseen*, kaunis ajatus. Tämä pätee normaalissa suhteessa.
Mutta kun tässä tapauksessa niiden kertominen juuri aiheuttaa miehen taholta erittäin epäkunnioittavaa käytöstä?
Tuntui kamalalta myös lukea, että jos aloittaja ei menisi väliin ruokapöydän tilanteissa se *voisi johtaa lusikan tunkemista lapsen suuhun*.
Tuntuu siltä, että aloittaja joutuu elämään miehen suhteen kokoaikaisesti valmius- ja hälytystilassa.
Ja myös lapset. Vaikka aloittaja rientää selvittämään ja torjumaan tilanteita niin on myös lapsille erittäin ahdistavaa elää pelossa, pelätä myös sitä ehtiikö äiti aina tulemaan hätiin. Lapsen ajatusmaailma on eri kuin aikuisen. Vaikka aikuisena jollain tavoin ymmärtää isän ajatuksenjuoksun ja käytöksen lapset eivät siihen pysty. Eikä ole oikein niin olettaa.
Ja puhumattakaan millaisen kuvan he saavat parisuhteesta ja vanhempiensa käytöksestä ylipäätään.
Sanon suoraan, että en pystyisi naisena elämään tuollaista elämää. Enkä haluaisi myös lapseni olevan ja elävän tuonkaltaisissa tilanteissa.
Anteeksi, mutta näin vain ajattelen ja tunnen.
Vierailija kirjoitti:
Lapsille rageamiseen lisäys, että en tietenkään itke jos huomaan konfliktin olevan nousemassa miehen ja lapsen välille, vaan heti silloin menen tasoittamaan sen alkavankin. Menen fyysisesti miehen eteen ja alan puhua lapselle ja selvittää asiaa. Mies väistyy helpottuneena. Totta kai lapset näkevät ja käsittävät tämän, ettei isä osaa hallita tunteitaan. Se on huono esimerkki.
Mutta mies hakee myös turhia konflikteja, tyypillinen paikka on ruokapöytä. On pakko maistaa, on pakko ottaa lisää, pakko syödä lautanen tyhjäksi. Mies katoaa kuin toiseen universumiin henkisesti, sinne lapsuuden ruokailuhetkeen kun äiti pakotti syömään ja hän nieli väkisin kylmää ruokaa. Tämä on erittäin vahvana koko suvussa ja kokoontumisen ruokapöydässä ovat edelleen vaivaantuneita. Mummo oli aluksi pakkosyöttämässä myös meidän lapsiamme, mutta tästä tuli sellainen riita että asia meni perille, nyt tapahtumasta on jo usea vuosi ja mummo on "pysynyt aisoissa". Siinä missä mummo oppi, mies ei, hänelle lasten nirsoilut ovat kuin traumatriggeri ja alkaa se levy päälle -jankutus, mikä on myös minun kohdallani. Nämäkin tilanteet keskeytän, koska näen että se johtaa melko varmasti lusikan tunkemiseen lapsen suuhun tms. Ruokailutilanteissa mies on parantunut koko ajan, ja ottaa vastaan tietoa lapsen kehityksestä ja mitä lapselle saa tai ei saa tehdä. Kuitenkin, etenkin kiireessä, sieltä nousee isähirviö klimppisoppa aseenaan. Mies voi olla narsistisesti vaurioitunut tai toistaa traumaa, en tiedä. Siksi en haluaisi ajaa häntä siihen että lyö minua.
Ah tätä yksinäisyyttä. Minulla pitäisi olla paaaljon enemmän omaa aikaa!
Siis mitä?
SINÄ et haluaisi AJAA häntä siihen, että hän lyö sinua???????
Sinä olisit vastuussa hänen väkivallastaan?!
Taidat ymmärtää ja psykologisoida miehen käytöstä ihan liikaa. Tuo ei ole normaali suhde. Lopeta se.
Vierailija kirjoitti:
Blaa blaa blaa, älä selittele omia tekemisiäsi. Ei persoonallisuushäiriöistä voi parantaa, jos olet yhtään alan ammattilainen niinkuin väität, sun pitäisi tietää tämä. Olet erittäin itsekäs kun pidät kulissit pystyssä lastesi mielenterveyden hinnalla. Kun he ovat aikuisia he tulevat ymmärtämään että isä oli sairas, ja äiti välitti enemmän itsestään kuin lapsista. Sinua he tulevat vihaamaan enemmän.
Tuon olisin voinut kirjoittaa itsekin. Meillä isä oli alkoholisti ja äiti vain pahimpien tilanteiden yhteydessä kehotti meitä olemaan surematta elämäämme, kun sille ei hänen mielestään mitään voinut. Huipputyperää väittää noin. Hän olisi voinut aivan hyvin ottaa avioeron jo ensimmäisen lapsen saatuaan, mutta ei kun piti kynsin ja hampain pitää kiinni sairaasta suhteesta kunnes pari vanhempaa lasta oli jo muuttanut kotoa ja nuorin oli 16. Myöhäistä se silloin sitten oli.
Nyt ei mukamas mitenkään käsitä, miksi meillä ei ole lämpimät ja rakastavat välit.
Mene naistenlinja.fi-sivustolle ja lue sieltä mm. henkisestä väkivallasta. Eroa.
Ei sun kannata alkaa itkemään enään noissa tilanteissa. Huuda takaisin, jos hän huutaa. Anna takaisin samalla mitalla. Ja kun tiedät tuon kaavan mitä se tekee, niin sano aina etukäteen, kun olet lähdössä, että et kaipaa skeptaakkelia. Aja ajokortti pikemmiten ja sitten voit ajella omat menosi. Ei kukaan mies ole täydellinen. Jos nyt valitsit noin huonon, niin seuraavalla kerralla vielä huonomman.