Lue keskustelun säännöt.
Kauanko olette olleet saikulla omaisen kuoleman takia?
16.03.2013 |
Olen ollut 2 viikkoa sairaslomalla, maanantaina pitäisi mennä töihin, enkä usko että pystyn vieläkään menemään töihin. Rakas veljeni kuoli onnettomuudessa ja ikävä on kova ja ahdistaa.... Kauanko teillä meni ennen kuin pystyitte menemään töihin ja jatkamaan "normaalisti" elämää?
Kommentit (103)
Voi että täällä on idioottia porukkaa! Nuo jotka täällä kirjottelee että suru ei ole sairaus, haistakoon pitkän paskan. Kaikkihan sen nyt tietää ettei suru itsessään ole sairaus, vaan ne mitä siitä surusta seuraa esim. masennus ja ahdistus ja se on hyvä syy olla sairaslomalla! Täällä on jotain työnarkomaaneja jotka ei välitä kestään eikä mistään muusta kuin työstään ja sitten tullaan tänne viisastelemaan ja diagnosoimaan toisen tilaa. Sitä paitsi rakkaat ystävät ja perhe on se elämän paras asia, ei mikään työ jota teet VAIN sen takia että saat rahaa leipään.
Mutta ne jotka kertoili täällä että ovat olleet montakin kuukautta sairaslomalla, saitteko siitä palkan oikeen ja oliko teillä masennusta vai antoiko lääkäri sulle saikkua noin paljon surun takia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on viime vuodet menneet kivasti. Onneksi on iso suku
2007 kuoli pappa-saikkua 4 kuukautta
2008 kuoli täti, saikkua 5 kuukautta
2009 kuoli eno, saikkua 3 kuukautta
2010 kuoli serkku, saikkua 6 kuukautta
2011 kuoli isä, sillä sai saikkua jo 9 kuukautta
2012 kuoli vain etäinen amerikanserkku, sillä ei tippunut saikkua kuin 2 kuukautta
Nyt vois vaikka äiti kuolla, sillä vois ahistaa ja masentaa ainakin vuoden. Olis matka nimittäin varattu jo ens syksyksi ja lomapäivät ei riitä
Kyllä te olette kylmiä ja tunteettomia, että ette ymmärrä, kuinka syvä suru voi viiltää...
[quote author="Vierailija" time="17.03.2013 klo 07:36"]
Onneksi puhut puuta heinää.
Suru on yksilöllistä. Jos joku lapsistani tai mieheni kuolisi, jäisin kyllä sairaslomalle, koska muut perheenjäsenet kaipaisivat tukeani. Saikun pituutta olisi hankala määrittää.
Itse kuulun siihen sakkiin että parhaiten pääsen surusta yli kun saan tehdä jotain koko ajan. Töissä kuormittaisin itseni äärimmilleen. Onneksi mulla on hyvä työnantaja, joka osaa katsoa kokonaiskuvaa. Saan olla milloin vain omalla ilmoituksella pois 3vrk palkallisella saikulla. Erittäin harvoin käytän tuota etua hyväksi. Pikemminkin tapahtuu niin että ilmoitan tekeväni pari päivää töitä kotoa sairastellessani.
[quote author="Vierailija" time="16.03.2013 klo 21:40"]Normaali ihminen ymmärtää, että suru pitää surra. Osalle se sureminen on jostain kumman syystä helpompaa 2 kk reissulla Intiaan tai shoppailemassa Jumbossa kuin töissä. Siksi lääkärit ovat onneksi taipumassa siihen, että surusta ei saa Kelan korvaamaa sairauslomaa vaan surunsa saa surra kaikessa rauhassa, mutta palkatta. Ihmeen moni kykenee töihin, kun saa kuulla, että työnantaja ei tätä lomaa maksa.[/quote]
[/quote]
Minusta on ihan OK, että jäisit sairauslomalle, kun siltä tuntuu. Se ei ole OK, että työnantajan täytyy maksaa palkkaa siitä, että sinä olet pois töistä. Esimerkiksi vuodenkin palkaton sairausloma on ihan OK, jos joku sen tarvitsee.
Minä mittaan lasteni ja miehen rakkautta minuun sillä, kuinka pitkän saikun aikovat hakea kuoltuani.
Meinasin ottaa avioeron kun mies sanoi, että ehkä kuukauden olis saikulla kuoltuani.olin, että häh, enkö enempää merkkaa sinulle. Että minun takia pitää huutaa ainakun 6 kuukautta aamusta iltaan ja itkeä ja osoittaa, että ei ole työnarkomaani ja perhe on tärkein.
Lapsille olen monesti painottanut, että kun kuolen, on turha tulla vinkumaan, että olitte vain pari viikkoa saikulla. Että se on merkki siitä, että ette ole aidosti rakastaneet niitä uhrauksia, mitä olen tehnyt. Että puoli vuotta saikkua on vähin, mitä hyväksyn kuolemani jälkeen.
[quote author="Vierailija" time="17.03.2013 klo 10:37"]
Voi että täällä on idioottia porukkaa! Nuo jotka täällä kirjottelee että suru ei ole sairaus, haistakoon pitkän paskan. Kaikkihan sen nyt tietää ettei suru itsessään ole sairaus, vaan ne mitä siitä surusta seuraa esim. masennus ja ahdistus ja se on hyvä syy olla sairaslomalla! Täällä on jotain työnarkomaaneja jotka ei välitä kestään eikä mistään muusta kuin työstään ja sitten tullaan tänne viisastelemaan ja diagnosoimaan toisen tilaa. Sitä paitsi rakkaat ystävät ja perhe on se elämän paras asia, ei mikään työ jota teet VAIN sen takia että saat rahaa leipään.
Mutta ne jotka kertoili täällä että ovat olleet montakin kuukautta sairaslomalla, saitteko siitä palkan oikeen ja oliko teillä masennusta vai antoiko lääkäri sulle saikkua noin paljon surun takia?
[/quote]
Puoltoista päivää. Enemmänkin pitäisi. Hautajaiset tässä kuussa. Olen ollut negatiivinen, pahalla päällä ja väsynyt.
Kaikki on paskaa paitsi kusi-asenne. Siitä sen huomaa, että en ollut tarpeeksi saikulla.
Loppuviikosta ollut helpompaa. Kuolema tapahtui kaiketi kolmisen viikkoa sitten. Tai jotain tällaista.
Kuolemaan ei osata suhtautua työpaikoilla. Olen aika pettynyt. Enemmän takerrutaan vaan siihen, että kuinka negatiivinen olen ja plaaplaa. Vaikea. Ei ymmärretä. Raskasta. Pakko vaan tienata. Parempi se kuin olla kotona mököttämässä.
https://www.sttinfo.fi/tiedote/laheisen-kuolema-ja-suru-toissa--verkkok…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olenkohan jotenkin viallinen tai tunnekylmä ihminen kun ei ole koskaan tullut mieleen että olisi poissa töistä koska läheinen on kuollut..? (Poikkeuksena puoliso tai oma lapsi) Menetin 2 läheistä 2viikon sisällä toisistaan, itkin kyllä kotona ja välillä tuli kyyneleet silmään töissäkin, mutta ei edes tullut mieleen että olisin jäänyt kotiin makaamaan.. Enkä nyt tahdo sanoa että olisi jotenkin väärin niin tehdä, vaan enemminkin että olenko itse jotenkin viallinen...?
Ei minullakaan ole tullut mieleen. Ehkä tosiaan oman lapsen ja puolison menetys olisi eri tilanne kuin tähän asti koetut vanhemman/sisaruksn jne kuolemat. En pidä itseäni tunnekylmänä vaan hyvin tuntevana ihmisenä. Olen töissäkin itkenyt, mutta en lamaantunut/menettänyt työkykyä, vaan siirtynyt siitä surun tunteesta sitten muihin tunteisiin, joka tavallaan auttanut sinä suruaikana.
Lääkäri ei kirjoita ”suruun” sairaslomaa. Patistaa töihin ja normaalia elämää viettämään. Normaali elämä lääkettä suruun. Tarvittaessa Buranaa ja Panadolia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="17.03.2013 klo 03:18"]
... Mutta kuukausitolkulla sairaslomalla oleminen esim. sisaruksen tai oman vanhemman kuoleman vuoksi kuulostaa oudolta.
Ei se kuulosta oudolta. Silloin suru on voinut laukaista esim. masennuksen. Ei siinä ole mitään tavatonta.
Eikö poissaolon syy silloin ole se masennus, eikä kuoleman aiheuttama suru? Jotain lähdettä väitteelle, että surun laukaisema masennus olisi tavallista ts ei tavatonta?
Ehkä ihmiset ovat unohtaneet, että suru kuuluu normaaliin elämään tässä toksisen positiivisuuden ajassa.
Muuten en ole ollut omaisten kuoleman takia, mutta kun poikani kuoli yhtäkkiä vauvana, olin yli vuoden poissa töistä. Ekat puoli vuotta oli hyvin sumuista ja sen jälkeenkin kesti pitkään, että olin tarpeeksi hyvässä kunnossa pystyäkseni tekemään turvallisesti töitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisko soitti klo 11, että äiti on kuollut ja luetteli faktoja asiasta. Klo 12 palasin teams-palaveriin ja jatkoin töitä.
Suru on osa elämää, ei sen takia tarvita sairauslomaa.
Vierailija kirjoitti:
Suru ei ole sairaus!
Oletpa neropatti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sisko soitti klo 11, että äiti on kuollut ja luetteli faktoja asiasta. Klo 12 palasin teams-palaveriin ja jatkoin töitä.
Suru on osa elämää, ei sen takia tarvita sairauslomaa.
Sinä et tarvi = kukaan ei tarvi. Ok
Puolisoni oli pois töistä vuoden vanhempansa äkillisen kuoleman vuoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sisko soitti klo 11, että äiti on kuollut ja luetteli faktoja asiasta. Klo 12 palasin teams-palaveriin ja jatkoin töitä.
Suru on osa elämää, ei sen takia tarvita sairauslomaa.
Sinä et tarvi = kukaan ei tarvi. Ok
Juuri näin. Lapsensa menettänyt ei tarvitse sairauslomaa surun vaan shokin takia, hän kokee äkillisen kriisin ja sen myötä stressireaktion, mutta suru ei ole syy vaatia palkallista vapaata. Joka tapauksessa koko elämäsi ajan kohtaat kuolemaa, sopeudu siis siihen.
Ymmärrän että joskus läheisen kuoleman vuoksi ihmisestä tulee työkyvytön. Noin silloin, kun kuolema tulee odottamatta, esim onnettomuus tai äkillinen sairauskohtaus , johon menehtyy. Lapsi, nuori, työikäinen, isä tai äiti. Iäkkään ihmisen kohdalla kuolema on todennäköinen ja se pitäisi osata ottaa normaalina tapahtumana.
Kun läheinen kuolee yht äkkiä, se on shokki ja kuoleman tajuamiseen tarvitaan aikaa. Silloin sairausloma on paikallaan.
Läheisen kuolema ei oikeuta palkalliseen sairaslomaan yleensä. Itse olin poissa päivän kun isä kuoli torstaina, olin poissa perjantain ja palasin maanantaina töihin. Hautajaispäivä on palkallinen vapaa.
Luin otsikon ensin että oman kuoleman takia 😅
Huh huh. Onpa tunnekylmää menoa!
Vierailija kirjoitti:
Suru ei ole sairaus!
Ei olekaan, mutta voi tehdä kyvyttömäksi työhön. Ja myös sairastuttaa. Akuutti stressireaktio -koodilla sain muutaman päivän saikkua itse äitini kuolemaa ennen, jotta pääsin saattamaan matkaan. Hän kuoli perjantaina, maanantaina olin töissä. Sanoin esimiehelle, että tarkkuutta vaativaa tärkeää hommaa en voi hetkeen tehdä. Minulle töihin ja rutiineihin paluu oli tärkeää, kun äidin kuolemaan oli valmistautunut ”kokonaista” kolme viikkoa mutta jollekin oikea valinta on jäädä kotiin. Järkytyksen vallassa varmaan ei kannata lähteä töihin. Siinä myös ottaa riskin että tekee ison virheen ja menettää työnsä.
Kokemus kasvattaa kuoleman käsittelytaitoja.
Muistan minäkin, miten parikymppisenä pelkäsin, että kuinka tolaltani mahdan mennä, jos joku läheinen kuolee. Meillä kun ei ollut kuollut ketään sukulaisia pariinkymmeneen vuoteen, joten en ollut ollut hautajaisissakaan kuin viimeksi alle kouluikäisenä. Kaikki sukulaiset, sedät, tädit, serkut, mummit oli hengissä.
Sitten olin 27-vuotias, kun lapsuudenkotini naapuri kuoli. Vanha mies, ei mitään ihmeellistä siinä. Mutta minä surin todella kovasti, en halunnut käydä ulkona tai harrastamassa moneen viikkoon. Kävin vain töissä ja olin kotona. En ihmetellyt tuota kovaa reaktiotani, sillä tiesin sen johtuvan siitä, etten ollut kohdannut kuolemaa ikinä aikuisuudessani (tai nuoruudessa tai kouluiässä).
Sittemmin hautajaisissa on rampattu keskimäärin kerran vuodessa. Ja sen lisäksi niitä sukulaisten ja tuttujen kuolemia, joihin ei kutsuta hautajaisiin. Kokemusta on kertynyt ja suruja tulee ja menee. Jokainen kuolema surettaa ja tekee itkuiseksi. Mutta en voi jäädä vellomaan suruun sairaslomalla moneksi kuukaudeksi. Sillä muutenhan olisin puolet elämästäni toimintakyvytön. En halua lapsilleni sellaista lapsuutta, missä äiti vain suree ja suree. Ei-ei. Kyllä elämän on jatkuttava.