Lue keskustelun säännöt.
Aivan loppu äitiyteen haastavan lapsen kanssa :(
09.03.2019 |
Meillä on 8v lapsi joka ajaa vanhempansa uupumuksen partaalle. Ongelma on perusnegatiivinen luonne, yleinen häröily (ääni, heiluminen) sekä uhmakkuus, joka ei mene enää mielestäni ihan "normaalin" piikkiin. Vertailukohteena normaaliuhmakas pikkuveli, jonka kanssa olen saanut jopa onnistumisen kokemuksia äitinä tässä 3v aikana, jonka hän on elämässämme ollut.
Ihan pienestä asti esikoisella on ollut raivokohtauksia ja monesti on ollut ihan täysi työ käydä jossain "ihmisten ilmoilla", johon on vaadittu kahden vanhemman panos mielellään. Ollaankin yritetty elää mahdollisimman strukturoitua arkea. Toisen kanssa ei ole ollut yhtään mitään tälläistä perus pukemisuhmia ym huomioimatta.
Kamalinta on oma mieliala nykyään. En vaan enää jaksa. Olen niin pettynyt ja loppu äitiyteen. Olen aina halunnut olla ja ollutkin se äiti joka puuhaa kovasti lasten kanssa ja oikeasti on kiinnostunut heidän elämästään. Yrittänyt tarjota tasaista turvaa ja mukavaa puuhaa.
En vaan meinaa enää jaksaa, kun aamusta iltaan saan kuunnella marmatusta, valitusta ja kilahteluja. Oikeastaan mikään ei onnistu ilman pientä konfliktia, oli kyse miten kivasta jutusta tahansa, saatika sitten yksinkertaisten asioiden hoitamisesta elämässä (syö, pue, tee läksyt ym ym). Yleensä kaikki kiva käännetään paskaksi ensin asiaan pääsemistä lukuunottamatta kavereiden kanssa olemista. Pienet epäonnistumiset saavat lapsen käyttäytymään kotona todella huonosti, luonne on todella joustamaton. Päivittäin todistan varmaan kymmeniä kertoja silmien pyörittelyä, raajojen heiluttelua siksi että olen niin urpo, sekä länkytystä. Joka tilanteessa kun lasta pitää ohjata tekemään jotain :( Minulla on pitkä pinna (esim. pienemmälle en ole koskaan mistään hermostunut), mutta johonkin se minullakin loppuu.
Yritän iltaisin viettää lapsen kanssa yhteistä aikaa ilman veljeä, ystäviä on, on harrastuksia, koulu sujuu ongelmitta, parhaamme yritämme että arki on hyvää sekä tasaista ja välillä aina jotain hauskaakin mahtuu elämään. Silti kaikesta pitää vaan valittaa valittaa valittaa ja valittaa. Mietin vaan, että kauankohan enää jaksan. Tänä aamuna olin n. 30min hereillä ennenkuin tilanne kotona taas kärjistyi uhmaamisen ja valittamisen takia. Ja sen takia, että piti lähteä perheen kanssa koululla järjestettyyn perhetapahtumaan, johon kaveritkin oli tulossa. Nyt olen oikeastaan itkenyt kotona sen jälkeen kun isä lähti lasten kanssa, että jaksan taas tsempata loput 46h viikonlopusta.
En oikeastaan kaipaa muuta kuin vertaistukea... Ehkä tästä nyt jonkin diagnoosin voisi hakemalla hakea, mutta koulussa tai sos. suhteissa ei ole ongelmia
Miten muut samankaltaisessa tilanteessa olleet vanhemmat ovat jaksaneet? Vuorotellen lastenhoitoa?
Kommentit (66)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
beenmamalongime kirjoitti:
Millainen suhde sinulla oli lapseen varhaislapsuudessa? Olitko masentunut synnytyksen jälkeen, tai hyvin väsynyt? Ne voivat häiritä kiintymyssuhteen syntymistä, mikä sitten oireilee myöhemmin. Lapsen käytös tuntuu mielestäni viestivän turhautuneisuudesta, tai masentuneisuudesta, esim. raivarit voivat olla oire masentuneisuudesta. Toki raivareita on myös adhd- ja asperger-ihmisillä, tuo epäonnistumisten huono sietäminen tuo mieleen aspergerin.
Mulle tulee mieleen apuna tilanteeseen sellaiset tekemiset, joissa olette fyysisesti lähekkäin. Esim. luet hänelle jatkotarinana joka ilta kirjaa niin, että istutte lähekkäin joko sohvassa tai hänen sängyssään (tyynyjä selän takana) ennen nukkumaanmenoa, niin että kehonne koskettavat toisiaan. Kehokosketuksen kautta välittyy monenlaisia tuntemuksia ja informaatiota. Se tasaa ja rauhoittaa.
Ekat 3v oli varmaan tasaisinta ja onnellisinta aikaa hänen kanssaan, oli sen ajan kotona. Kaipasi paljon läheisyyttä ja saikin, nukkui välissämme 3.5 vuotta. Muistan etenkin ajan 1-3v tosi hyvänä, vauvavuosi nyt oli vähän väsyttävä mutta ei siinäkään sen kummempia ollut... ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän sinua, ap, hyvin. Lapsen ikävä luonne on jopa tabu. Asia käännetään helposti vanhempien ja kasvatuksen syyksi, vaikka yhdessä perheessä voi olla keskenään aivan erilaisia lapsia. Osa niistä, jotka ovat aikuisena ikäviä ihmisiä, ovat varmasti olleet sitä myös lapsena.
Olen onneksi päässyt omien lasteni kasvatuksessa melko vähällä, mutta työssäni opettajana kohtaan luonnollisesti haastavia lapsia. Osalla ihmisistä on vain jotenkin vaikea perusluonne ja esimerkiksi puutteellinen empatiakyky. Jatkuvan valituksen kuunteleminen on emotionaalisesti todella kuluttavaa. Jossain määrin lasten käytöstä pystyy ohjaamaan toivottuun suuntaan, mutta jos edistyminen on hidasta ja onnistumisen kokemukset harvassa, käy tämä varmasti vanhemman psyyken päälle.
Kukaan vauva ei synny empatiakyvyn kanssa eikä empatiakyky muodostu, ellei vanhemmat sitä lapselleen opeta. Enkä tarkoita nyt tietoista opettamista vaan sitä, että empatiakyky muodostuu tietynlaisen (hyvän) kasvatuksen sivutuotteena yleensä automaattisesti. Mutta jos on puutteellinen empatiakyky niin se on kyllä kasvatuksen vika, ei mikään geenien tuotos (pois lukien ehkä äärimmäiset psykopaatit, joiden kohdalla voi pohtia, että onko osittain syy geeneissäkin kasvatuksen LISÄKSI).
Jos empatiakyky on täysin kasvatuksen tulosta, miten on mahdollista, että saman perheen samalla tavalla kasvatetuissa lapsissa voi olla isoja eroja? Temperamentti on kyllä synnynnäinen ominaisuus, ja temperamentti ohjaa monien yksilön ominaisuuksien ja persoonallisuuden piirteiden kehitystä.
Meillä samanlainen poika. Ollut jo vauvasta asti vaativa ja edelleen 7-vuotiaana välillä ihan mahdoton. Tekee kaikkensa ärsyttääkseen, koko perhe uupuu tähän. Kiusaa sisaruksiaan, ei suostu tekemään mitään, marisee, valittaa, yrittää satuttaa jos ei saa tahtoaan läpi ja kiroilee päälle. Välillä ei mikään kelpaa paitsi pelaaminen. (Peliaika on) Kivat tekemiset voi loppua kuin seinään kun lapsi päättää että ei huvita enää ja alkaa marisemaan. Täällä on tylsää!! Ei huvita!! Ostakaa karkkia!! (eikä todellakaan osteta) Olen aika tiukka äiti, mutta joka päivä kyllä ahdistun pahasti tätä kuunnellessa ja suren sisarusten takia, joille ei ehdi antamaan tarpeeksi huomiota kun samalla yksi sabotoi.
On tämä onneksi helpottanut vuosien varrella, enää ei tule tuntien huutokonsertteja eikä tarvi kaupasta kantaa huutavaa lasta ulos. Kodin ulkopuolella poika käyttäytyy myös nätisti, koulusta saa vaan positiivista palautetta ja kehuja, että ottaa muut huomioon. Ehkä mun opetukset siis menee perille vaikkei sitä kotona huomaa :)
Parhaiten jaksetaan kun vuorotellaan miehen kanssa niin toinen saa välillä hengähtää. Ja hyvällä päällä tämä lapsi on todella ihana, mutta kunpa niitä hetkiä olisi vähän useammin.
Tsemppiä.
Sä länkytät, eli muistutat asioista sille ihan liikaa. Lopeta tämä, koska eihän se ole lapsellesi koskaan tehonnut. Joten miksi käyttää tehottomia keinoja, vai mitä?
Muutama kerta sanomista riittää per asia. Jos ei ehdi syödä ennen menoa tietyssä ajassa, lopetat ruokailun siihen ja kertäät astiat ja ruoan pois. Jos ei pue, ei pääse mukaan, ei kavereille, eikä kouluun. Kun ei ehdi ajoissa kouluun, tai ei tee läksyjä, niin seuraamus siitä tulee koulun puolelta.
Olen aina ihmetellyt, miksi ihmset pelkäävät lastensa huutoa ja itkua.
Ja isot tsempit muutokseen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moi! Vaikee sanoa lasta tuntematta onko diagnoosia käytöksen taustalla. Tärkeintä on kuitenkin sun jaksaminen. Ota yhteyttä matalalla kynnyksellä koulupsykologiin tai koulun koulukuraattoriin tai perheneuvolaan ja kerro tämä sama sinne. Noihin haastaviin lapsen käytöksen pulmiin on saatavilla jeesiä. Ja me aina koulussa työkavereiden kanssa ihaillaan niitä huoltajia, jotka itse hakee perheelle apua missä tahansa haastavissa tilanteissa.
Mä nään työssä opettajana erityislapsia. Tuolit ja pöydät lentää, mua yritetään purra, mua lyödään nyrkein ja saksilla, huutamista, kiljumista, pulpettien alle piiloutumista, kaapinovien 15 min kestävää paiskomista, pään seinään lyömistä. Katolta hyppäämisellä uhkailua, huonoa itsetuntoa, lapsuusajan masennusta. Monet lapset lisäksi pinnistelee koulussa ja näyttää ne todelliset fiilikset kotona, missä on ne turvalliset omat vanhemmat.
Sitten taas välillä istutaan pöydän kulmalla ja oppilaat värittää iloisesti ja rauhallisesti mun heille piirtämiä eläimiä. Kunnes taas mikä tahansa laukaisee jollain heillä 30min kestävän raivokohtauksen, jossa tavarat lentää ja meitä aikuisia lyödään. On kiinnipitoa, rauhallista puhetta, lohduttamista, huomion jukssaamista/ohjaamista muualle, lyömistä, raivoisaa karjumista, "tapannkaikki"-huutoa.
Ja sitten yhtäkkiä raivoava tyyppi istuukin viereeni lattialle ja kiinnostuu piirtämästäni kissasta ja aletaan jutella kissoista, eläimistä, lempiruoista, fortnitesta jne. ja raivon aihe unohtuu. Kunnes taas hetken päästä, joku toinen saa raivokohtauksen.
Vierailija kirjoitti:
Meillä samanlainen poika. Ollut jo vauvasta asti vaativa ja edelleen 7-vuotiaana välillä ihan mahdoton. Tekee kaikkensa ärsyttääkseen, koko perhe uupuu tähän. Kiusaa sisaruksiaan, ei suostu tekemään mitään, marisee, valittaa, yrittää satuttaa jos ei saa tahtoaan läpi ja kiroilee päälle. Välillä ei mikään kelpaa paitsi pelaaminen. (Peliaika on) Kivat tekemiset voi loppua kuin seinään kun lapsi päättää että ei huvita enää ja alkaa marisemaan. Täällä on tylsää!! Ei huvita!! Ostakaa karkkia!! (eikä todellakaan osteta) Olen aika tiukka äiti, mutta joka päivä kyllä ahdistun pahasti tätä kuunnellessa ja suren sisarusten takia, joille ei ehdi antamaan tarpeeksi huomiota kun samalla yksi sabotoi.
On tämä onneksi helpottanut vuosien varrella, enää ei tule tuntien huutokonsertteja eikä tarvi kaupasta kantaa huutavaa lasta ulos. Kodin ulkopuolella poika käyttäytyy myös nätisti, koulusta saa vaan positiivista palautetta ja kehuja, että ottaa muut huomioon. Ehkä mun opetukset siis menee perille vaikkei sitä kotona huomaa :)
Parhaiten jaksetaan kun vuorotellaan miehen kanssa niin toinen saa välillä hengähtää. Ja hyvällä päällä tämä lapsi on todella ihana, mutta kunpa niitä hetkiä olisi vähän useammin.
Tsemppiä.
Kuulostaa todella tutulta! Meilläkin on paljolti tälläistä. Nyt jotenkin oma jaksaminen on vaan niin koetuksella, että huolettaa se eniten. Tiedän että lapsi on fiksu, sosiaalisesti taitava jne. joka auttaa jaksamaan, harmi vaan kun se ei tule kotona esille... ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
beenmamalongime kirjoitti:
Millainen suhde sinulla oli lapseen varhaislapsuudessa? Olitko masentunut synnytyksen jälkeen, tai hyvin väsynyt? Ne voivat häiritä kiintymyssuhteen syntymistä, mikä sitten oireilee myöhemmin. Lapsen käytös tuntuu mielestäni viestivän turhautuneisuudesta, tai masentuneisuudesta, esim. raivarit voivat olla oire masentuneisuudesta. Toki raivareita on myös adhd- ja asperger-ihmisillä, tuo epäonnistumisten huono sietäminen tuo mieleen aspergerin.
Mulle tulee mieleen apuna tilanteeseen sellaiset tekemiset, joissa olette fyysisesti lähekkäin. Esim. luet hänelle jatkotarinana joka ilta kirjaa niin, että istutte lähekkäin joko sohvassa tai hänen sängyssään (tyynyjä selän takana) ennen nukkumaanmenoa, niin että kehonne koskettavat toisiaan. Kehokosketuksen kautta välittyy monenlaisia tuntemuksia ja informaatiota. Se tasaa ja rauhoittaa.
Asperger-piirteitä omaavat eivät onnistu kaverisuhteissa, eivätkä välttämättä niitä kaipaakaan. He ovat myös herkkiä kaikenlaiselle kosketukselle, eivät pidä siitä ja heidän on vaikea tuntea empatiaa, eivät ikäänkuin osaa lukea toisia ihmisiä, eivätkä osaa toimia ihmisten välisen "koodiston" mukaisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä samanlainen poika. Ollut jo vauvasta asti vaativa ja edelleen 7-vuotiaana välillä ihan mahdoton. Tekee kaikkensa ärsyttääkseen, koko perhe uupuu tähän. Kiusaa sisaruksiaan, ei suostu tekemään mitään, marisee, valittaa, yrittää satuttaa jos ei saa tahtoaan läpi ja kiroilee päälle. Välillä ei mikään kelpaa paitsi pelaaminen. (Peliaika on) Kivat tekemiset voi loppua kuin seinään kun lapsi päättää että ei huvita enää ja alkaa marisemaan. Täällä on tylsää!! Ei huvita!! Ostakaa karkkia!! (eikä todellakaan osteta) Olen aika tiukka äiti, mutta joka päivä kyllä ahdistun pahasti tätä kuunnellessa ja suren sisarusten takia, joille ei ehdi antamaan tarpeeksi huomiota kun samalla yksi sabotoi.
On tämä onneksi helpottanut vuosien varrella, enää ei tule tuntien huutokonsertteja eikä tarvi kaupasta kantaa huutavaa lasta ulos. Kodin ulkopuolella poika käyttäytyy myös nätisti, koulusta saa vaan positiivista palautetta ja kehuja, että ottaa muut huomioon. Ehkä mun opetukset siis menee perille vaikkei sitä kotona huomaa :)
Parhaiten jaksetaan kun vuorotellaan miehen kanssa niin toinen saa välillä hengähtää. Ja hyvällä päällä tämä lapsi on todella ihana, mutta kunpa niitä hetkiä olisi vähän useammin.
Tsemppiä.
Kuulostaa todella tutulta! Meilläkin on paljolti tälläistä. Nyt jotenkin oma jaksaminen on vaan niin koetuksella, että huolettaa se eniten. Tiedän että lapsi on fiksu, sosiaalisesti taitava jne. joka auttaa jaksamaan, harmi vaan kun se ei tule kotona esille... ap
Ap sinun pitää jotenkin alkaa näkemään lapsesi hyvät puolet. Nyt teillä on negatiivinen kehä, joka vahvistuu koko ajan. Lapsi vaistoaa, että pidät häntä hankalana ja kärsii siitä ja on sitten yhä enemmän hankala kanssasi.
Kerro mitä hyviä asioita lapsessasi on silloin kun sinä ja hän olette yhtä aikaa läsnä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä kun luulin, että asperger-lapsemme on vaikea, mutta nyt tämän aloituksen ja muutaman kommentin perusteella hän on oikea enkeli.
Kiitos, kun avasitte silmäni, en valita enää ikinä.
Jos lapsella sujuu koulu (ja koulussa oleminen) hyvin, niin ei se adhd ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
beenmamalongime kirjoitti:
Millainen suhde sinulla oli lapseen varhaislapsuudessa? Olitko masentunut synnytyksen jälkeen, tai hyvin väsynyt? Ne voivat häiritä kiintymyssuhteen syntymistä, mikä sitten oireilee myöhemmin. Lapsen käytös tuntuu mielestäni viestivän turhautuneisuudesta, tai masentuneisuudesta, esim. raivarit voivat olla oire masentuneisuudesta. Toki raivareita on myös adhd- ja asperger-ihmisillä, tuo epäonnistumisten huono sietäminen tuo mieleen aspergerin.
Mulle tulee mieleen apuna tilanteeseen sellaiset tekemiset, joissa olette fyysisesti lähekkäin. Esim. luet hänelle jatkotarinana joka ilta kirjaa niin, että istutte lähekkäin joko sohvassa tai hänen sängyssään (tyynyjä selän takana) ennen nukkumaanmenoa, niin että kehonne koskettavat toisiaan. Kehokosketuksen kautta välittyy monenlaisia tuntemuksia ja informaatiota. Se tasaa ja rauhoittaa.
Ekat 3v oli varmaan tasaisinta ja onnellisinta aikaa hänen kanssaan, oli sen ajan kotona. Kaipasi paljon läheisyyttä ja saikin, nukkui välissämme 3.5 vuotta. Muistan etenkin ajan 1-3v tosi hyvänä, vauvavuosi nyt oli vähän väsyttävä mutta ei siinäkään sen kummempia ollut... ap
Eli lapsi muuttui "hankalaksi", kun pikkusisarus syntyi?
6-9 -vuotiaana tytöllä oli joku uhmakausi. Aina eri mieltä, mitään sovittua ei hoitanut ja kun vähän yritti neuvoa (vaikka valitsemaan vaatteita kouluun ja säätilaan, tai tiskikoneen tyhjennyksessä että nosta painavat ensin pöydälle) niin heti oli rääkymässä räkäposkella miten koko maailma vihaa häntä. 10-11 on mennyt leppoisasti. Teiniangstia odotellessa.
Mä olin ihan loppu, isänsä hoiti kyllä oman osansa, välillä yksin mökille lepäämään hiljaisuuteen ja kyllä mä jo suunnittelin erilleen muuttoa. Onneksi ei ole enempää lapsia. Välillä huudettiin takaisin, välillä mökötettiin pidempään ja välillä kyettiin keskustelemaan ihan rauhallisestikin kiukun syistä ja äidin jaksamisen rajoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
beenmamalongime kirjoitti:
Millainen suhde sinulla oli lapseen varhaislapsuudessa? Olitko masentunut synnytyksen jälkeen, tai hyvin väsynyt? Ne voivat häiritä kiintymyssuhteen syntymistä, mikä sitten oireilee myöhemmin. Lapsen käytös tuntuu mielestäni viestivän turhautuneisuudesta, tai masentuneisuudesta, esim. raivarit voivat olla oire masentuneisuudesta. Toki raivareita on myös adhd- ja asperger-ihmisillä, tuo epäonnistumisten huono sietäminen tuo mieleen aspergerin.
Mulle tulee mieleen apuna tilanteeseen sellaiset tekemiset, joissa olette fyysisesti lähekkäin. Esim. luet hänelle jatkotarinana joka ilta kirjaa niin, että istutte lähekkäin joko sohvassa tai hänen sängyssään (tyynyjä selän takana) ennen nukkumaanmenoa, niin että kehonne koskettavat toisiaan. Kehokosketuksen kautta välittyy monenlaisia tuntemuksia ja informaatiota. Se tasaa ja rauhoittaa.
Ekat 3v oli varmaan tasaisinta ja onnellisinta aikaa hänen kanssaan, oli sen ajan kotona. Kaipasi paljon läheisyyttä ja saikin, nukkui välissämme 3.5 vuotta. Muistan etenkin ajan 1-3v tosi hyvänä, vauvavuosi nyt oli vähän väsyttävä mutta ei siinäkään sen kummempia ollut... ap
Eli lapsi muuttui "hankalaksi", kun pikkusisarus syntyi?
Muuttui hankalaksi pikkuhiljaa siitä 2.5v eteenpäin. 4v oli jo aivan kamalaa, sisarus syntyi kun oli 5.5v ja ollut aina hänelle kiva juttu. Ap
Hyvin ot, mutta aloitus havainnollistaa hyvin sitä, miksi nykyään on aika yleistä harkita perheen perustamista tarkkaan. Koskaan ei voi tietää, millainen lapsesta tulee, ja jos ongelmia ilmenee, syytetään kasvatusta. Vanhemmuuteen kohdistuu valtavia paineita nykyään. Kaikki eivät tunne sellaista kutsumusta kasvatustyöhön, että olisivat valmiita pyörittämään koko perheen arkea haastavan lapsen tarpeiden mukaan. Tilanne, jossa koko elämä pitäisi suunnitella "lapsen ehdoilla" ja esimerkiksi noudattaa arjessa tarkkoja rutiineja, olisi minulle suurpiirteisenä ja aika boheeminakin ihmisenä painajainen. Samoin fyysinen oman tilan tarpeeni on suuri, enkä suoraan sanoen haluaisi, että kahdeksanvuotias nyhjäisi illat kyljessäni, niin kuin joku tässä ketjussa kehotti ap:tä tekemään. Tiedostan vajavaisuuteni tässä suhteessa enkä siis tee lapsia. Vastaavasti toivon, ettei minua tästä syyllistetä.
beenmamalongime kirjoitti:
Millainen suhde sinulla oli lapseen varhaislapsuudessa? Olitko masentunut synnytyksen jälkeen, tai hyvin väsynyt? Ne voivat häiritä kiintymyssuhteen syntymistä, mikä sitten oireilee myöhemmin. Lapsen käytös tuntuu mielestäni viestivän turhautuneisuudesta, tai masentuneisuudesta, esim. raivarit voivat olla oire masentuneisuudesta. Toki raivareita on myös adhd- ja asperger-ihmisillä, tuo epäonnistumisten huono sietäminen tuo mieleen aspergerin.
Mulle tulee mieleen apuna tilanteeseen sellaiset tekemiset, joissa olette fyysisesti lähekkäin. Esim. luet hänelle jatkotarinana joka ilta kirjaa niin, että istutte lähekkäin joko sohvassa tai hänen sängyssään (tyynyjä selän takana) ennen nukkumaanmenoa, niin että kehonne koskettavat toisiaan. Kehokosketuksen kautta välittyy monenlaisia tuntemuksia ja informaatiota. Se tasaa ja rauhoittaa.
Mitä hemmetin väliä sillä vauva-ajalla tässä vaiheessa on?
Mahdollisen syyn löytäminen ei auta pätkän vertaa siihen että ap hanskaisi elämää lapsensa kanssa paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Diagnoosi mistä? Kiintymyssuhdehäiriöstä?
Adhd: ta mietin. Sitä on suvussa. Ap
Uhmakkuushäiriö?
Kyllä tuo aloittajan kuvaus paljon meidän ADHD lapselta kuulostaa, erona se, että hänellä hommat takkuaa myös koulussa.
Suosittelen lämpimästi ottamaan yhteyttä perheneuvolaan, kuraattoriin tms. He osaavat neuvoa tarvittaessa eteenpäin.
Paljon tsemppiä!
Ymmärrän aloittajaa täysin. Meillä myös tänä vuonna 9 täyttävä tyttö ja kotona marisee ja kiukuttelee koko ajan. Kaikki on tyhmää ja tylsää eikä mikään onnistu ilman kiukuttelua ja riitaa.
Koulussakin ollut ongelmia opettajan kanssa. Uhmaa eikä suostu tekemään pyydettävä tehtäviä. Alkaa mököttää eikä puhu mitään kenellekään.
Kavereita on paljon ja näiden kanssa ei vielä ole ollut ongelmia.
Raskasta on.
Sanoisin, että ongelma on tämä: lapsella on tietynlainen (vaativa) temperamentti (ollut jo vauvana), ja ap:lla itsellään toisenlainen temperamentti (erilainen kuin lapsellaan). Ap ei ole osannut sovittaa omaa olemistaan (käyttäytymistään, reagoimistaan, kasvatustyyliään) lapsensa temperamenttiin, joten tulos on tuo. Ap on odottanut lapsensa olevan temperamentiltaan samanlainen kuin ap itse on, eikä ole osannut tukea vaativan temperamentin omaavaa lasta sovittamaan sitä temperamenttiaan eri tilanteisiin. Ap:n toinen lapsi taas on temperamentiltaan enemmän ap:n itsensä kaltainen, ja siksi heidän välinen homma sujuu paremmin.
Lue ap asiasta vaikka tämän linkin alta:
http://kiintymysvanhemmuus.fi/kirjaesittely-temperamentti-ihmisen-yksil…