Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet arvokas ja tärkeä <3

Tämä ei vaan näy arjessa mitenkään kun oma seura ei kiinnosta ihmisiä eikä työnantajia.

Mutta kun ap haluaa lohduttaa sinua - vaikka väkisin. Saa siitä ylemmyyden tunteen?

Minun kohdallani se, että en osannut näyttää rakkautta ja hellyyttä kenellekään. En osannut halata enkä kehua ketään.

Olen kulkenut pitkän tien ylläolevan takia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet arvokas ja tärkeä <3

Tämä ei vaan näy arjessa mitenkään kun oma seura ei kiinnosta ihmisiä eikä työnantajia.

Jep ,varmaan jonkun vauva sivuston randomi kirjoittajan lässytykset auttaa, en todellakaan itsekään koe olevani arvokas ja tärkeä ei näy täälläkään myöskään arjessa tai töissä päinvastoin hyväksikäyttäjiä riittää kun omaa ylikiltin miellyttäjä luonteen.

Se on ap, joka lässyttää täällä säännöllisesti. Todella outo, melkeinpä ivallinen kirjoitustyyli hienovaraisesti. Ristiriitainen, osa sitä ettei taida olla suomalainen, ainakaan alkujaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet arvokas ja tärkeä <3

Tämä ei vaan näy arjessa mitenkään kun oma seura ei kiinnosta ihmisiä eikä työnantajia.

Mutta kun ap haluaa lohduttaa sinua - vaikka väkisin. Saa siitä ylemmyyden tunteen?

Se on kuitenkin joku lobbari, joka todellisuudessa vihaa koko aihetta.

Huvipuistohullu kirjoitti:

Ihan normaalia se oli! 🤪😜

Onks tää ap??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valhevaltamediat luo samanlaisen pask" illuusion isän tai äitien päivän "ihanalle rakastavalle isälle/äidille", ihmettelen että mediassa ei juuri koskaan puhuta näistä vakavimmista puolista ja sitten siellä muka ns asiantuntijat listaa mistä tunnistaa muka narsistin/psykopaatin ja huomaa ettei asiantuntijalla itsellään ole kokemusta elää oikean narsistipsykopaatin kanssa.

Juu muistan jo lapsena miettineeni että ei mun äiti oo maailman paras äiti, kun sillä tavalla laitettiin koulussa kirjoittamaan äitienpäiväkorttiin.

Mulla sama. Mietin, että miksi ihmeessä mä kirjoitan tämmöisiä valheita äitienpäiväkorttiin, kun äiti oli kaikkea muuta kuin maailman paras.

Sit muistan, kun katsoin pienenä Oscar-gaalaa ja siellä kaikki pystin voittajat puheissaan kertoivat, kuinka paljon heitä oli vanhemmat tukeneet uralla ja että heidän avulla olivat päässet näin pitkälle.

Mietin, että mitä nuo horisee. Et onko jossain perheessä muka niin, että tuetaan ja autetaan toisia.

Mulla samaa mutta kyseessä isä, ala asteella ajattelin että pakko teeskennellä mukana kun kirjoittaa "ihanalle/maailman parhaalle isälle" muistan eräänkin isänpäivän kun isä taas kerran äreänä ja äiti kuiskasi meille että älkää antako kortteja nyt. Näitä päiviä oli useampia kuin yksi lähes aina negatiivinen,äkäinen,vihainen kiroileva ja tavaroita paiskova ja uhkaileva isä ei mielestäni kanskaan täytä kriteerejä isänpäivänä "maailman parhaasta iskästä".

Ai että mikä iva ois ollu, antaa se kortti... Epäkohteliasta, loukkaavaa. Surullista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

13-vuotiaana olin täysin vakuuttunut, että minulla on aivosyöpä ja että kuolen siihen. Isäni halusi auttaa ja vei minut lääketieteellisiin tutkimuksiin, jotta tajuaisin, ettei syytä huoleen ole. Äiitini, narsisti, vain totesi, että olen "huomionhakuinen".  Hän muuten oli psykologi ammatiltaan... Eihän tuollainen ole normaalia, mutta mistään terapeutista ei ollut puhettakaan, sehän olisi merkinnyt, että äitini on epäonnnistunut kasvattajana.

Minusta huomiohakuisuuskin olisi ollut huolen aihe.

Olet oikeassa. 

Noin 8-vuotiaana, samalla opin pelin, miten väkivaltaisessa kodissamme selviytyi.

Meillä oli periaatteessa ihan ok, oli ruokaa ja siistiä ja rahaakin. Olin kyllä varmasti vanhemmilleni tärkeä (minua yritettiin pitkään), mutta kulttuuri niin ydinperheessä kuin sukulaisten kesken oli hyvin tunnekylmä. Vieläkään en voi vanhempieni kanssa näyttää mitään tunteita, ei hyviä eikä huonoja. Isäni vastaa kaikkeen: "no joo..."

Teini-iässä eräs aikuinen kävi minuun suuttuneena käsiksi. Tätä ei käsitelty mitenkään, varmistettiin vain, että menenhän seuraavana päivänä kouluun, surkuttelemaan ei saa jäädä.

Kaikista tärkeintä oli, miltä näytetään ulkopuolelle. Ei saanut tehdä itsestään numeroa. Piti olla vaatimaton, kiltti ja miellyttää muita.

Olin aika tunteellinen lapsi ja nuori, se oli ongelma vanhemmilleni. Minulle sanottiin, että miksi olet tuollainen. Jos totesin, että joku sukulaisistamme on k***pää, minun käskettiin olemaan hiljaa. Koskaan suvussani ei kukaan ole ottanut minua emotionaalisesti vastaan sellaisena kuin olen. Ketään ei saanut kritisoida.

Tälla kaikella on ollut todella pitkä ja synkkä varjo ylläni aikuisuuteen asti, on yhä edelleen. En tiedä, millaisessa kunnossa olisin ilman terapiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Marko P kirjoitti:

Lähinnä se kun pakkokäytettiin pioneerileireillä ryssissä. Ei sitä silloin tajunnut, mutta puhdas sdp-vasurikasvatustahan toi oli. Pitäisi linnaan pistää tuollaiset vanhemmat.

Pakko oli olla kakarana vanhempien mukana vappumarssilla kun yrittivät kasvattaa kunnon komukkaa. Koulussa sitten varakkaiden pennut haukkuivat. Vanhemmat taisi tehdä virheen kun päästivät lukioon. Siitä alkoi irtiotto ja nyt yli 60-vuotiaana olen niin oikeistolainen kuin vain voi olla. Pitää ottaa vastuu omasta elämästä eikä uikuttaa sossusta apuja. Ahkeruudella pärjää edelleen.

Eipä se sossusta avunpyytäminen ole vierasta senkoommin vasemman kuin oikean arvomaailman kannattajille. Sanoisin, että jotkut selviytyvät lämpimän ja empaattisen sydämen kanssa, sinä kylmän ja kovan.

Höpöhöpö, nyt erehdyit. Nuorena pärjäsin kovuudella kylmyydellä ja vihalla, koska vanhemmat haukkuivat porvariksi, ja etten ole työläinen vaan herroja. Kun minua huonosti kohdelleet päätyivät hautaan, olo helpottui eikä ole ollut tarvetta puolustautua myöskään 5:ttä vanhempaa vassari-vinkuja-sisarusta vastaan vaan pysyn pois ihmisten haukkumistapaamisisra, se vasta myrkkyä onkin. Nyt voin olla vapaasti oma itseni ja olen ylpeä saavutuksistani. Olet niin hakoteillä kuin vain voi olla, ja jonkin asteista ilkeyttä huomaan myös. Kun et tiedä, älä kommentoi ettei luulla typerykseksi.

Et edes näe kuinka myrkyllisesti suhtaudut muihin, kun se on sinulle niin normia.

Älä yleistä, mainitsin vain oman sukuni. Mikä tarve sinulla on arvostella minun kokemustani? Luulenpa että olet niitä, jotka eivät uskalla avautua täällä, mutta ylemmyyden tunnoissaan(kasvatus?) arvostelevat muita. Hyhhyh😅

Eli omiin läheisiin suhtaudut toksisesti, ja mitä nyt vihjailit minusta typeryksenä ja ylimielisenä, muuten olet mitä empaattisin ja kultaisin ihminen? Minä en arvostellut sinun kokemuksiasi, totesin vain että näyttäydyt hyvin kylmänä ja kovana ihmisenä.

T. Se kolmiosaisen esseen kirjoittanut muutama viesti ennen sinua

Kuule. En edes viitsinyt lukea niitä. Jätä minut rauhaan kyylä.

Ei sinun tarvitsekaan lukea, mutta se ei poissulje sitä, ettenkö olisi avautunut täällä. Oletpa kertakaikkisen lämminsydäminen ihminen noiden ulosantiesi kanssa. 😄 Etkai itse usko niin?

Vierailija kirjoitti:

13-vuotiaana olin täysin vakuuttunut, että minulla on aivosyöpä ja että kuolen siihen. Isäni halusi auttaa ja vei minut lääketieteellisiin tutkimuksiin, jotta tajuaisin, ettei syytä huoleen ole. Äiitini, narsisti, vain totesi, että olen "huomionhakuinen".  Hän muuten oli psykologi ammatiltaan... Eihän tuollainen ole normaalia, mutta mistään terapeutista ei ollut puhettakaan, sehän olisi merkinnyt, että äitini on epäonnnistunut kasvattajana.

Psykiatriahan tuossa tilanteessa tarvii. 

Teinit hakee huomiota .

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun ei ikinä tule perheessä millään tavalla nähdyksi silloin kun menee heikosti, niin hirveän helposti iskee päälle sellainen olo, ettei ole edes olemassa muuten kuin reippaana ja pärjäävänä. On vaikea itsekin hyväksyä itseään silloin kun on ongelmia, koska ei ole tällaisissa tilanteissa tottunut saamaan keneltäkään muulta koskaan tukea tai hyväksyntää. Suorittaa elämäänsä, jotta kokisi, että on oikeus olla olemassa.

Onko muilla tällaisia tuntemuksia paljon?

Mulla. Nyt työttömänä en koe olevani edes arvoinen menemään rivitaloyhtiössämme ovestani ulos, jos muita on ulkona. Katson aina verhon raosta onko sopiva hetki. Ehkä kerran viikossa tsemppaan itseni käymään kaupassa tai roskiksella tai postilaatikolla reippaan oloisena, pitkä ja rivakka askel.

Lapsuudessa äiti manipuloi minua haukkumaan mummoani (isän äitiä) mitä kamalimmilla nimillä. Luulen että äiti oli narsisti ja kyseessä joku valtapeli. Mummo oli mitä sydämellisin ihminen ja tämä trauma miten olen häntä kohdellut lapsuuteni ja nuoruuteni, on elämäni syvimpiä haavoja. Hän kirjoitti siitä päiväkirjaansa jonka luin kuolemansa jälkeen. En anna tätä ikinä anteeksi äidilleni joka esittää nyt niin rakastavaa mummoa lapsenlapsilleen.

Muuten lapsuudessa oli mitätöintiä, nöyryyttämistä, herkkyyteni ja kaiken käytökseni ivaamista, koivuniemen herralla uhkaamista (mitähän ihmettä minä 5-6 v pieni lapsi osasin muka niin pahaa tehdä...). Joten otin jo nuorena päinvastaisen kovan gimman roolin, työskentelin miesten töissä, roikuin rikollisten seurassa ja kun nyt 5-kymppisenä se roolihahmo ei jaksa enää "elää" vaan jäljellä on se heikko ja tunteellinen oma persoonani joka haluaisi viimein elää vuorostaan, en koe enää pysyväni tämän maailman kelkassa. En kuulu minnekään koska en saanut olla koskaan oma itseni, kukaan ei tunne minua sellaisena kuin todella olen, en edes minä itse. Olen kadonnut. Jään kotiin enkä saa tätä eteenpäin mitenkään. Vanhemmat sekaantuvat edelleen liikaa elämääni ja ajattelen viheltää pelin poikki, olen ollut liian kiltti heitä kohtaan. Haluaisin vaihtaa nimeni, se olisi se uusi ihminen joka en saanut koskaan olla.

Ja siis tuo risulla uhkaaminen oli 70-lukua, en muista koskaan saaneeni lyöntejä mutta nöyryytys sängyn reunalle kontilleen laitosta takapuoli paljaana odottamassa, oli jo kyllä tarpeeksi vinksahtanut vanhemmuuden taidon osoitus. Sitten naureskellen odotettiin pari minuuttia kun itkien valmistauduin ottamaan lyöntejä vastaan. Ironisesti suomalainen koivu on pilannut lapsuuteni, siellä se odotti ulko-oven sisäpuolella yläkarmissa joten oli aina uhkaamassa. Itse asiassa jos ajatellaan psykologisesti, ehkä se jopa estää minua kulkemasta nytkin ulko-ovesta ulos... huh tämä tuli vasta nyt mieleeni.

Kiitos että sain purkaa tänne.

Neuvoni on, että älä vaihda nimeä, mutta pidä pitkä tauko vanhemmistasi.

Luulen, että kuvailemasi väkivalta (jossa sinut pakotettiin takapuoli alastomana määrätyssä asennossa ODOTTAMAAN pahoinpitelyä) oli ehkä jopa pahempaa väkivaltaa, kuin itse lyöminen: sinulle annettiin tilaisuus alkaa epäillä itseäsi. Sadismin ytimessä. Todella ällöä!!

Sinuna yrittäisin hemmotella itseäni kaikin pienin tavoin kotona, jos pidät joulusta laita vähän joulutunnelmaa... Esim. O Holy Night (instrumental)

Kun aikuisempana tajusin,miten eristynyttä ja epäsosiaalista elämää vanhempani elävät. Tuntuivat elävän omissa kuplissaan, toinen töissä ja toinen kotiin hautautuneena. Huonot puhumaan ja kuuntelemaan toisiaan. Valitusta ja negatiivisuutta korostuneesti, köyhyys varmaan osasyynä. Myöhemmin läheisen alkoholismi ja mahd.persoonallisuushäiriö vei kaiken tilan lapsuudenperheen henkisestä tilasta.

Vierailija kirjoitti:

Ja siis tuo risulla uhkaaminen oli 70-lukua, en muista koskaan saaneeni lyöntejä mutta nöyryytys sängyn reunalle kontilleen laitosta takapuoli paljaana odottamassa, oli jo kyllä tarpeeksi vinksahtanut vanhemmuuden taidon osoitus. Sitten naureskellen odotettiin pari minuuttia kun itkien valmistauduin ottamaan lyöntejä vastaan. Ironisesti suomalainen koivu on pilannut lapsuuteni, siellä se odotti ulko-oven sisäpuolella yläkarmissa joten oli aina uhkaamassa. Itse asiassa jos ajatellaan psykologisesti, ehkä se jopa estää minua kulkemasta nytkin ulko-ovesta ulos... huh tämä tuli vasta nyt mieleeni.

Laita ulko-ovellesi "amuletti", jouluseppele.

Vierailija kirjoitti:

Onpa ollut kauhee lukea tätä keskustelua. Koen olevani kovinkin etuoikeutettu, kun voin käsi sydämellä sanoa että lapsuuteni kasvuympäristö ja perheeni on ollut täysin terve ja onnellinen. En olisi voinut kuvitella onnellisempaa lapsuutta. Ei ollut alkoholismia, ei riidelty, halattiin ja puhuttiin kaikesta avoimesti, perheen kanssa vietettiin paljon aikaa yhdessä. Oli rahaa matkustella, oli aikaa toisille. Ei alkoholismia, ei taloudellisia ongelmia, sairauksia tai muitakaan murheita. Antaisin lapsuudelleni arvosanaksi 10. Tulee ihan tipat linssiin, kun mietinkin tämän palstan jälkeen omaa tilannettani, mitä olen aina pitänyt "perus lapsuutena". Ja kyllä, tänäkin päivänä arvostan vanhempiani erittäin korkealle ja yhtä hyvät välit ovat edelleen.

Minkä ikäinen olet? Asutteko Suomessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

manaaja1 kirjoitti:

Tiedostin jo taaperona, että isä on turvallinen ja äiti ei ole. Vanhempani erosivat ollessani 6v. Jäin äidin luokse asumaan. Tiedostin heti, että ellei kukaan pelasta minua, joudun vaan odottamaan täysi-ikäisyyttä.

   Näin tein. Moni tiesi äitini tekemästä väkivallasta, naapuritkin varmasti kuulivat miltei päivittäiset raivokohtaukset sun muut sekoilut.  Kukaan ei puuttunut. 

   Kun muutin omilleni, kuvittelin, että saan elää rauhassa. En saanut. Äitini jatkoi ja jatkaa edelleen kiusaamistani. Hän levittelee minusta perättömiä asioita, sotkee kaikki asiani mihin vain pääsee sotkeentumaan. Olen luonut häntä varten virheellisen kuvan itsestäni ja elämästäni. Sen turvin elän elämääni salaten kaiken. Toivoisin, että äitini saisi teoistaan joskus vielä rikostuomion.

Tätä väkivaltaa on aivan liikaa.

Suomalaista perheväkivaltaa on ollut todella paljon, ja lienee jonkun verran valitettavasti vieläkin. Siksi on niin tärkeää, että näistä asioista puhutaan ääneen ja keskustellaan. Vain niin suomalainen tunneilmapiiri voi eheytyä, tervehtyä ja suunnata eteenpäin.

Voimia kaikille paljon jotka kertovat traagisia tarinoitaan. Et ole yksin<3

Ei ole mitenkään suomalaisille erityistä. Luulet vain.

Näkisittepä, mitä on monessa muussa maassa... Euroopassakin. Populaatio polarisoituneempaa, joka suhteessa. Suvun trauma on suorastaan normi. Niin yleistä, ettei sitä tunnisteta häiriintymiseksi.

Itsekin olen kehittänyt tuon "kovan muijan" roolin, jota en jaksa enää ylläpitää! Tosin syömmessäni ei kyllä ole mitään herkkää tyttöstä myöskään, lähinnä vaikeasti traumatisoituneita eri ikäisiä hajanaisia osis.

Koska monelta kansalta puuttuu todellinen kansanvalta, he toistavat historiassaan samoja virheitä - ja samalla pysyvät traumatisoituneina. Heillä ei ole järjestelmää, jolla keskittää sivistyneisyyttä ja hyödyntää sitä seuraavissa sukupolvissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpa ollut kauhee lukea tätä keskustelua. Koen olevani kovinkin etuoikeutettu, kun voin käsi sydämellä sanoa että lapsuuteni kasvuympäristö ja perheeni on ollut täysin terve ja onnellinen. En olisi voinut kuvitella onnellisempaa lapsuutta. Ei ollut alkoholismia, ei riidelty, halattiin ja puhuttiin kaikesta avoimesti, perheen kanssa vietettiin paljon aikaa yhdessä. Oli rahaa matkustella, oli aikaa toisille. Ei alkoholismia, ei taloudellisia ongelmia, sairauksia tai muitakaan murheita. Antaisin lapsuudelleni arvosanaksi 10. Tulee ihan tipat linssiin, kun mietinkin tämän palstan jälkeen omaa tilannettani, mitä olen aina pitänyt "perus lapsuutena". Ja kyllä, tänäkin päivänä arvostan vanhempiani erittäin korkealle ja yhtä hyvät välit ovat edelleen.

Ihana lukea hyviäkin lapsuusmuistoja, saat todella olla onnellinen perheestäsi🙂

t. muuan pahasti traumatisoitunut lapsuushelvetissä

Sori tuottaa pettymys, mutta tämä oli feikki tarina. Ap vain halusi... pakkolohduttaa<3

Vastasikin omaan viestiinsä (käyttiköhän google-kääntäjää?)