Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

Minä huomasin jo lapsena, että omaa itsetuntoa madalsi huomattavasti se miten huonosti isä kohteli äitiä (haukkui, vittuili jne). Koin jotenkin että minäkin olen huono. Toki molemmat vanhemmat haukkui minua erikseenkin. Eikä koskaan ole tavallaan tullut ketään joka olisi antanut ymmärtää että olisin mitenkään arvostettava tai riittäväkään, kuten ilmeisesti muille elämässä usein tapahtuu.

Koitko, että äitisi heikkous = sinun heikkoutesi? Koska heikon äidin avulla et sinäkään pysty olemaan vahva?, äidin häpeä oli myös sinun häpeäsi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika pitkän tekstin saisi kirjoittaa. Lyhyesti sanottuna, kun aikuisena asioita muisteli ja pohti, niin alkoi tajuta lapsuudestaan yhtä sun toista, mitä se oikeasti oli. Kun ei ollut enää sitä naivia lapsen uskoa, että joulupukki on totta, pääsiäispupu tuo yöllä suklaamunat tyynyn alla, tontut katselee ikkunoista, että kuka on ollut tuhma ja kuka kiltti lapsi ja kertovat siitä joulupukille ynnä muuta tämmöstä ja että kaikki tutut, sukulaiset, naapurit ja muut ovat oikein mukavia, hyviä ja rehellisiä ihmisiä.

Jumalauta, jos minun lapsuuteni aikoihin lastensuojelu olisi ollut nykyisellä tasolla, niin huostaan olisi otettu.

Läpi pitkän ja kylmän talven olisi pitänyt kulkea koulumatkat kävellen vanhoissa kumisaappaissa. Kun sossusta sain lämminvuorelliset kengät, niin isäukko huusi pää punaisena, kuinka ne on turhuutta! "Menkööt niillä vanhoilla! Siitä se sisu kasvaa!" Sitten tulikin niin kova pakkastalvi, että niitä lämminvuorellisia todella tarvittiin. Mutta isän mielestä olisi kumisaappaissa pitänyt pärjätä.

Kun saunassa pikkuveli huitaisi päähäni vertavuotavan vekin, niin veli siinä ihmetteli, että olipas heikko pää. Piirretyistä ei olisi käynyt mitään. Isä vaan silitteli veljeni päätä ja äiti siinä nauroi semmoista yksinkertaisen ihmisen hihittävää vahingoniloista naurua. Oli niin hyvä juttu, että velipoikahan se sitten jatkossakin löi milloin milläkin ja heitteli kiviä.

Eikä tässä vielä kaikki, ei todellakaan. Paljon sairaita juttuja.

Sen verran jatkan, että ei se 21 vuoden avioliitto alkoholistin kanssa tehnyt äitini päälle hyvää. Se oli 2000-luvulla perinyt tädiltään yksiön Helsingistä. No, eikö tää myynyt sen veljelleen 20000 eurolla.

Sitten se on ostanut joltain kaupustelijalta varsi-imurin monella tonnilla sadan vuoden osamaksusopparilla ja tunkenut tuhansia, tuhansia, tuhansia ja tuhansia euroja kaikenmaailman remonttihuijarien taskuihin. Viiden sadan työstä maksanut viittä tonnia! Lisäksi antanut perimiään kultakoruja käytännössä ilmaiseksi näille kultahuijareille.

Ihan turhaan valittaa köyhyyttään. Ei mitään käsitystä rahan arvosta.

Tyypillistä. Kummallinen yhdistelmä sadismia ja "antautumista"...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Marko P kirjoitti:

Lähinnä se kun pakkokäytettiin pioneerileireillä ryssissä. Ei sitä silloin tajunnut, mutta puhdas sdp-vasurikasvatustahan toi oli. Pitäisi linnaan pistää tuollaiset vanhemmat.

Pakko oli olla kakarana vanhempien mukana vappumarssilla kun yrittivät kasvattaa kunnon komukkaa. Koulussa sitten varakkaiden pennut haukkuivat. Vanhemmat taisi tehdä virheen kun päästivät lukioon. Siitä alkoi irtiotto ja nyt yli 60-vuotiaana olen niin oikeistolainen kuin vain voi olla. Pitää ottaa vastuu omasta elämästä eikä uikuttaa sossusta apuja. Ahkeruudella pärjää edelleen.

Eipä se sossusta avunpyytäminen ole vierasta senkoommin vasemman kuin oikean arvomaailman kannattajille. Sanoisin, että jotkut selviytyvät lämpimän ja empaattisen sydämen kanssa, sinä kylmän ja kovan.

Höpöhöpö, nyt erehdyit. Nuorena pärjäsin kovuudella kylmyydellä ja vihalla, koska vanhemmat haukkuivat porvariksi, ja etten ole työläinen vaan herroja. Kun minua huonosti kohdelleet päätyivät hautaan, olo helpottui eikä ole ollut tarvetta puolustautua myöskään 5:ttä vanhempaa vassari-vinkuja-sisarusta vastaan vaan pysyn pois ihmisten haukkumistapaamisisra, se vasta myrkkyä onkin. Nyt voin olla vapaasti oma itseni ja olen ylpeä saavutuksistani. Olet niin hakoteillä kuin vain voi olla, ja jonkin asteista ilkeyttä huomaan myös. Kun et tiedä, älä kommentoi ettei luulla typerykseksi.

Et edes näe kuinka myrkyllisesti suhtaudut muihin, kun se on sinulle niin normia.

Älä yleistä, mainitsin vain oman sukuni. Mikä tarve sinulla on arvostella minun kokemustani? Luulenpa että olet niitä, jotka eivät uskalla avautua täällä, mutta ylemmyyden tunnoissaan(kasvatus?) arvostelevat muita. Hyhhyh😅

Yh-narsisti-isäni "kasvatuksestani" minulle viimeisillä tapaamiskerroillamme:

"Noh, aivan perseelleenhän se meni, mutta Minä en aio levitellä tuhkaa päälleeni sen takia!!!!"

Olin toki jo about 25vuotta aiemmin huomannut saman epätervehenkisyyden hänen persoonassaan ja "kasvatuksessaan"

Minä elän omaa elämääni suojassa häneltä, eläköön hän omaansa missä lie.

Muistelen lämmöllä sitä faijaa joka hän osasi mulle olla lapsena 10v asti, mutta sen jälkeen haluan vain unohtaa kaiken hänestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvinkin tutun kuuloisia tarinoita tässä ketjussa. Meillä myös vähäteltiin, ei kannustettu missään asiassa, ei puhuttu tunteista, ei kiitetty tai pyydetty anteeksi, ei annettu hellyyttä tai pidetty sylissä, ei ylipäätään puhuttu mistään tai opetettu mitään. Kulissit kuitenkin olivat kunnossa: hieno talo, vanhemmat hyvissä työpaikoissa ja kaikki pelit ja vehkeet löytyi, ulkomailla matkustelimme useasti vuodessa.

On hassua, miten vanhemmat edelleenkin odottavat minusta tulevan suurin piirtein presidentti. Mikään muu ei riitä, työpaikkani on mitätön, kun sain ylennyksen esihenkilöksi, oli sekin vain pieni välisteppi matkalla johonkin hienompaan. Mutta samaan aikaan vanhempani jaksavat aina muistuttaa, etten kuitenkaan osaa ja pärjää. Kun hain sitä esihenkilön paikkaa, äitini sanoi, että ei kannata toiveita siihen laittaa, kun en saa paikkaa kuitenkaan. Tämä on koko elämäni ajan aiheuttanut ristiriitaa, kun odotetaan ihan mahdottomia, ja samaan aikaan kuitenkin lytätään.

Havahduin näihin lapsuuteni ongelmiin vasta kolmekymppisenä, kun tajusin, että toistan ihmissuhteissani aina samoja haitallisia kaavoja. Käyttäydyn parisuhteissa huonosti, olen epävarma, vaadin toiselta hirveästi mutta en itse osaa antaa mitään, suutun helposti, loukkaannun helposti. Olisi varmasti tarvetta päästä johonkin juttelemaan ja purkamaan omia kokemuksia. En vaan tiedä, mitä kautta/miten se tapahtuisi. Pelottaa, miten kohtelisin omia lapsiani, jos sellaisia saisin. Mutta kai se on hyvä lähtökohta, että tiedostan omat haasteeni.

Olet tosi hyvin kartalla ja tietoinen lapsuudenkotisi ilmapiirin aiheuttamista haavoista omakohtaisesti. Suosittelen lämpimästi juttelua tai terapiaa. Siinä tarvitaan sitä reflektointikykyä mitä sulla on. itse olen käynyt vuosia terapiassa, se jeesaa. itselläni ihan samoja kokemuksia että odotettiin hirveästi jotain erityistä minusta ja samalla kotiolosuhteet oli myrkylliset. oireilen varmaan samoin kuin sinäkin, olen epävarma ihmissuhteissa, ärsyynnyn helposti, (koska olen pohjimmiltani niin epävarma toisen aidosta tykkäämisestä) on vaikea luottaa toiseen ja antaa kaikkea toiselle mutta samalla odottaa että toinen kyllä siihen "yksipuolisesti" kykenee. näitä on hyvä työstää turvallisen psykologin kanssa.

Kiitos tästä kommentista, sain tosi paljon kannustusta lähteä työstämään omia haavoja ja hakemaan apua! Kuulostaa hyvin tutulta tuo sinun kuvailemasi. Lohdullista kuulla, että terapia voi auttaa ja on mahdollista kehittää omaa käyttäytymistä ja ajattelumallia, koska se todella haittaa elämääni.

Ihana, kun tavoitit viestini ja sait siitä kannustusta! Voimia ja tsemppiä paljon jatkoon ja kaikkea hyvää Sinulle! <3

Ap? Oletko suomalainen, tai asutko Suomessa?

Vierailija kirjoitti:

Erittäin hyvä ketju, vaikka... 

(seuraavassa lainauksessa olen muokannut sanoja, jotka ovat nykyään kiellettyjä)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

I n  s 3  sti, äiti yritti puh kai sta silmäni neulalla, heitettiin lumihankeen lyö  mi sen jälkeen ja ovi lukkoon perässä, syö tettiin roskia lattialta, jne.

Ja oliko sinulle lapsesta asti selvää, että tuo toiminta ei ole ok?

Ap

Ei h3lvetti....

ap:n tyyli on epäsuomalainen ja jotenkin robottimainen.

Esimerkiksi tämä:

"Ap täällä!

Onpa aloituksestani noussut valtava vertaistukiketju. En luonnollisestikaan osannut arvata tätä enkä aivan tätä hakenut. Mutta mitä väliä! Loistavaa, että olette saaneet jakaa ajatuksianne. Olen mielenkiinnolla lukenut kaikki viestit. Niitä on vain tullut niin paljon, että en ole pysynyt tahdissa. Tänään vihdoin pääsin tänne tämänhetkiseen häntään asti :-)

Jatkakaa hyvää keskustelua! Olen iloinen, että tein tämän aloituksen!

Ap"

(Vierailija 632/1406 | klo 8:50 | 15.3.2019 https://www.vauva.fi/keskustelu/3410730/mika-sai-sinut-tajuamaan-etta-l…)

Mitä mieltä olette? Tosian ei kai sillä väliä ole meidän keskustelun kannalta.

Sivulla 2:

Olen kyllä ihan tylsä kotiäiti vain. Mutta onhan se hauska kuulla, jos aloituksessa on jotain tutkimuksellista otetta tai toimittajatyyliä! :-)

Sivulla 59:

"Kuukautiset ovat luonnollinen ja kaunis osa jokaisen naisen elämää. Niissä ei ole mitään hävettävää, päinvastoin. Ehkä itse osaan suhtautua asiaan näinkin luonnollisesti, sillä oma äitini (mt-potilas virallisesti) onnitteli minua kuukautisten alkamisen aikoihin ja isä osti monta kertaa siteitä kaupasta kun menkat alkoivat teininä yllättäen. 

iloitse kuukautisistasikin nainen ,se on sun supervoima! sitä vuotaa joka kuukausi verta kunnolla, mutta mikään ei mene rikki vaan sitä pystyy kasvattamaan uutta elämää kohdussaan niiden johdosta! <3"

Veikkaan, että virolainen. Villi arvaus vain.

Korostan, että aihe on erittäin tärkeä. Eli vaikka ap olisi kuusta, ei muuta aiheen vakavuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun ei ikinä tule perheessä millään tavalla nähdyksi silloin kun menee heikosti, niin hirveän helposti iskee päälle sellainen olo, ettei ole edes olemassa muuten kuin reippaana ja pärjäävänä. On vaikea itsekin hyväksyä itseään silloin kun on ongelmia, koska ei ole tällaisissa tilanteissa tottunut saamaan keneltäkään muulta koskaan tukea tai hyväksyntää. Suorittaa elämäänsä, jotta kokisi, että on oikeus olla olemassa.

Onko muilla tällaisia tuntemuksia paljon?

Mulla. Nyt työttömänä en koe olevani edes arvoinen menemään rivitaloyhtiössämme ovestani ulos, jos muita on ulkona. Katson aina verhon raosta onko sopiva hetki. Ehkä kerran viikossa tsemppaan itseni käymään kaupassa tai roskiksella tai postilaatikolla reippaan oloisena, pitkä ja rivakka askel.

Lapsuudessa äiti manipuloi minua haukkumaan mummoani (isän äitiä) mitä kamalimmilla nimillä. Luulen että äiti oli narsisti ja kyseessä joku valtapeli. Mummo oli mitä sydämellisin ihminen ja tämä trauma miten olen häntä kohdellut lapsuuteni ja nuoruuteni, on elämäni syvimpiä haavoja. Hän kirjoitti siitä päiväkirjaansa jonka luin kuolemansa jälkeen. En anna tätä ikinä anteeksi äidilleni joka esittää nyt niin rakastavaa mummoa lapsenlapsilleen.

Muuten lapsuudessa oli mitätöintiä, nöyryyttämistä, herkkyyteni ja kaiken käytökseni ivaamista, koivuniemen herralla uhkaamista (mitähän ihmettä minä 5-6 v pieni lapsi osasin muka niin pahaa tehdä...). Joten otin jo nuorena päinvastaisen kovan gimman roolin, työskentelin miesten töissä, roikuin rikollisten seurassa ja kun nyt 5-kymppisenä se roolihahmo ei jaksa enää "elää" vaan jäljellä on se heikko ja tunteellinen oma persoonani joka haluaisi viimein elää vuorostaan, en koe enää pysyväni tämän maailman kelkassa. En kuulu minnekään koska en saanut olla koskaan oma itseni, kukaan ei tunne minua sellaisena kuin todella olen, en edes minä itse. Olen kadonnut. Jään kotiin enkä saa tätä eteenpäin mitenkään. Vanhemmat sekaantuvat edelleen liikaa elämääni ja ajattelen viheltää pelin poikki, olen ollut liian kiltti heitä kohtaan. Haluaisin vaihtaa nimeni, se olisi se uusi ihminen joka en saanut koskaan olla.

Ja siis tuo risulla uhkaaminen oli 70-lukua, en muista koskaan saaneeni lyöntejä mutta nöyryytys sängyn reunalle kontilleen laitosta takapuoli paljaana odottamassa, oli jo kyllä tarpeeksi vinksahtanut vanhemmuuden taidon osoitus. Sitten naureskellen odotettiin pari minuuttia kun itkien valmistauduin ottamaan lyöntejä vastaan. Ironisesti suomalainen koivu on pilannut lapsuuteni, siellä se odotti ulko-oven sisäpuolella yläkarmissa joten oli aina uhkaamassa. Itse asiassa jos ajatellaan psykologisesti, ehkä se jopa estää minua kulkemasta nytkin ulko-ovesta ulos... huh tämä tuli vasta nyt mieleeni.

Kiitos että sain purkaa tänne.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani poikkesivat monella tavalla muista alueen perheistä sekä positiivisessa, että negatiivisessa merkityksessä. Ymmärsin tilanteen aloittaessani peruskoulua kun kaverit saivat karkki/viikkorahaa ja minulla ei ollut varaa ostaa kioskista edes yhtä 10 pennin irtokarkkia.

Vanhempani eivät jostain syystä tehneet juurikaan töitä. Isäni vain ajoittain ja äitini ei lainkaan. Olimme lähes koko lapsuuteni äärimmäisen köyhiä. Isän ajoittainen alkoholinkäyttö oli pelottavaa. Hän ei koskaan tehnyt mitään, mutta humalassa aggressiivisena väkivallan uhka tuntui hyvin konkreettiselta. Tein jo lukioikäisenä töitä kaiket illat sekä hiukan myös viikonloppuina ja elätin itseni. Usein vanhemmat tukevat lapsiaan rahallisesti esimerkiksi koulutuksen ajan, mutta minä tuin jossain määrin vanhempiani opintolainalla ja elin ajoittain hyvin pienillä tuloilla. Aikuiselämäni käynnistyi muutenkin erittäin korkeakorkoisella lainataakalla maksimiin otettujen opintolainojen lisäksi.

Kokemus opetti arvostamaan rahaa ja koulutusta sekä aika rajuun työntekoon. Nykyään vuosikymmenten jälkeen minua voi kutsua lähes varakkaaksi Suomen mittakaavassa. Toisaalta kärsin myös vakavista stressisairauksista ja elämäni jää todennäköisesti aika lyhyeksi. Arvostan luultavasti paljon normaalia enemmän varallisuutta ja omillaan pärjäämistä. Halveksin ihmisiä, jotka elävät vanhempiensa tuella, ja jotka eivät taistele itse itselleen asemaansa yhteiskunnassa. En ole opintotukea lukuunottamatta käyttänyt koskaan sosiaaliturvaa ja ennemmin hyppään sillalta alas kuin niin teen. Pidän sosiaaliturvaa äärimmäisen vaarallisena, ihmiset passivoivana ja uhriuttavana järjestelmänä, joka pahimmillaan vaurioittaa aikuisten lisäksi myös lapsia sukupolvien yli.

Onko tämä asenne lähtökohta omiin lapsiin kohdistuvalle taloudelliselle sadismille?

^unohdin mainita, että korostus lainauksessa on minun tekemäni.

Hirveää oli. Kun muutin pois kotoa 18-vuotiaana, se oli elämäni paras päivä.

Ihmettelin, miksi kaveri hämmästyi, kun sanoin asian ääneen.

Luulin, että kaikki muutkin teinit odottivat täysi-ikäisyyttä siksi että pääsisi turvaan (eikä esim. siksi että saisi ajokortin tai kaljaa tms).

Luojan kiitos Suomessa on Kela, joka maksaa opintotukia.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin alusta asti tai hyvin pienestä lähtien meidän perheessä ja suvussa on ollut jotenkin sellainen, mielestäni hyvin kyseenalainen, asenne, että lapsi kun tuli hän tuli mukaan auttamaan perhettä , osaksi jengiä ,vähn kuin pikkuaikuinen!

itse näen vanhemmuuden käsitteen niin, että vanhemmat ottavat vapaaehtoisesti suuren vastuun kasvattaakseen ja huolehtiakseen pienestä avuttomasta ihmistaimesta ja tämä dynamiikka säilyy läpi elämän. että vanhempi ottaa vastuun yrittää parastaan ja vastuun siitä, että hänellä kirjaimellisesti vanhempana on enemmän näkemystä, osaamista taitoa ja elämänkokemusta jotain lapselleen opettaa, ohjata neuvoa. ennen kaikkea ihmissuhteista. ettei lapsen tarvitse päätyönään kantaa vastuuta vanhemmasta ihmisenä

meillä minä jouduin siihen vanhemman rooliin, vakuuttelin vanhemmilleni että he kelpaavat , yritin toimia esimerkkinä normaalista tuntevasta ihmisestä ja toin kavereita kylään meille. heillä ei ollut ketään ei ketään ihmisiä, jotta jotain normaalia hekin näkisivat. sanomattakin selvää että koko aikuisen ja lapsen välinen dynamikka oli perseellään. tätä kun vielä suku jotekin "tuki" että kyllä sinä tyttö selviät ja teet hyvin kasvattessasi vanhempiasi - siltä se tuntui!!! - niin on ollut terapiassa setvittävää eikä loppua näy.

Hyvä huomio. (Se näkemysero, ovatko lapset minua varten, vai minä heitä varten.)

manaaja1 kirjoitti:

Tiedostin jo taaperona, että isä on turvallinen ja äiti ei ole. Vanhempani erosivat ollessani 6v. Jäin äidin luokse asumaan. Tiedostin heti, että ellei kukaan pelasta minua, joudun vaan odottamaan täysi-ikäisyyttä.

   Näin tein. Moni tiesi äitini tekemästä väkivallasta, naapuritkin varmasti kuulivat miltei päivittäiset raivokohtaukset sun muut sekoilut.  Kukaan ei puuttunut. 

   Kun muutin omilleni, kuvittelin, että saan elää rauhassa. En saanut. Äitini jatkoi ja jatkaa edelleen kiusaamistani. Hän levittelee minusta perättömiä asioita, sotkee kaikki asiani mihin vain pääsee sotkeentumaan. Olen luonut häntä varten virheellisen kuvan itsestäni ja elämästäni. Sen turvin elän elämääni salaten kaiken. Toivoisin, että äitini saisi teoistaan joskus vielä rikostuomion.

Tätä väkivaltaa on aivan liikaa.

Onpa ollut kauhee lukea tätä keskustelua. Koen olevani kovinkin etuoikeutettu, kun voin käsi sydämellä sanoa että lapsuuteni kasvuympäristö ja perheeni on ollut täysin terve ja onnellinen. En olisi voinut kuvitella onnellisempaa lapsuutta. Ei ollut alkoholismia, ei riidelty, halattiin ja puhuttiin kaikesta avoimesti, perheen kanssa vietettiin paljon aikaa yhdessä. Oli rahaa matkustella, oli aikaa toisille. Ei alkoholismia, ei taloudellisia ongelmia, sairauksia tai muitakaan murheita. Antaisin lapsuudelleni arvosanaksi 10. Tulee ihan tipat linssiin, kun mietinkin tämän palstan jälkeen omaa tilannettani, mitä olen aina pitänyt "perus lapsuutena". Ja kyllä, tänäkin päivänä arvostan vanhempiani erittäin korkealle ja yhtä hyvät välit ovat edelleen.

Vierailija kirjoitti:

manaaja1 kirjoitti:

Tiedostin jo taaperona, että isä on turvallinen ja äiti ei ole. Vanhempani erosivat ollessani 6v. Jäin äidin luokse asumaan. Tiedostin heti, että ellei kukaan pelasta minua, joudun vaan odottamaan täysi-ikäisyyttä.

   Näin tein. Moni tiesi äitini tekemästä väkivallasta, naapuritkin varmasti kuulivat miltei päivittäiset raivokohtaukset sun muut sekoilut.  Kukaan ei puuttunut. 

   Kun muutin omilleni, kuvittelin, että saan elää rauhassa. En saanut. Äitini jatkoi ja jatkaa edelleen kiusaamistani. Hän levittelee minusta perättömiä asioita, sotkee kaikki asiani mihin vain pääsee sotkeentumaan. Olen luonut häntä varten virheellisen kuvan itsestäni ja elämästäni. Sen turvin elän elämääni salaten kaiken. Toivoisin, että äitini saisi teoistaan joskus vielä rikostuomion.

Tätä väkivaltaa on aivan liikaa.

Suomalaista perheväkivaltaa on ollut todella paljon, ja lienee jonkun verran valitettavasti vieläkin. Siksi on niin tärkeää, että näistä asioista puhutaan ääneen ja keskustellaan. Vain niin suomalainen tunneilmapiiri voi eheytyä, tervehtyä ja suunnata eteenpäin.

Voimia kaikille paljon jotka kertovat traagisia tarinoitaan. Et ole yksin<3

Vierailija kirjoitti:

Onpa ollut kauhee lukea tätä keskustelua. Koen olevani kovinkin etuoikeutettu, kun voin käsi sydämellä sanoa että lapsuuteni kasvuympäristö ja perheeni on ollut täysin terve ja onnellinen. En olisi voinut kuvitella onnellisempaa lapsuutta. Ei ollut alkoholismia, ei riidelty, halattiin ja puhuttiin kaikesta avoimesti, perheen kanssa vietettiin paljon aikaa yhdessä. Oli rahaa matkustella, oli aikaa toisille. Ei alkoholismia, ei taloudellisia ongelmia, sairauksia tai muitakaan murheita. Antaisin lapsuudelleni arvosanaksi 10. Tulee ihan tipat linssiin, kun mietinkin tämän palstan jälkeen omaa tilannettani, mitä olen aina pitänyt "perus lapsuutena". Ja kyllä, tänäkin päivänä arvostan vanhempiani erittäin korkealle ja yhtä hyvät välit ovat edelleen.

Hieno kuulla tätäkin puolta asiasta! Kiitos kuvailusta millasta oli ja on elää tervehenkisemmässä perheessä!

ja Kaunista ,että olet kiitollinen siitä hyvästä mitä olet saanut.

Vierailija kirjoitti:

Onpa ollut kauhee lukea tätä keskustelua. Koen olevani kovinkin etuoikeutettu, kun voin käsi sydämellä sanoa että lapsuuteni kasvuympäristö ja perheeni on ollut täysin terve ja onnellinen. En olisi voinut kuvitella onnellisempaa lapsuutta. Ei ollut alkoholismia, ei riidelty, halattiin ja puhuttiin kaikesta avoimesti, perheen kanssa vietettiin paljon aikaa yhdessä. Oli rahaa matkustella, oli aikaa toisille. Ei alkoholismia, ei taloudellisia ongelmia, sairauksia tai muitakaan murheita. Antaisin lapsuudelleni arvosanaksi 10. Tulee ihan tipat linssiin, kun mietinkin tämän palstan jälkeen omaa tilannettani, mitä olen aina pitänyt "perus lapsuutena". Ja kyllä, tänäkin päivänä arvostan vanhempiani erittäin korkealle ja yhtä hyvät välit ovat edelleen.

Ihana lukea hyviäkin lapsuusmuistoja, saat todella olla onnellinen perheestäsi🙂

t. muuan pahasti traumatisoitunut lapsuushelvetissä

Vierailija kirjoitti:

Puhuttiin parin kaverin kanssa joskus 15-vuotiaina ensi kerran siitä, missä ja miten ekat menkat oli alkaneet ja mitä sitten tapahtui. Kaverit kertoi että se oli kamalaa ja jännittävää, ja että menivät samantien sanomaan äideilleen asiasta. Olin aivan totaalisen järkyttynyt - siis kertoa nyt heti ensimmäisenä omalle äidille jostain niin syvän häpeällisestä asiasta tuosta vaan niin kuin se ei olisi mitään? Mulla menkat alkoi 11-vuotiaana todella runsaina, pitkäkestoisina ja kivuliaina, mutta mulle ei tullut mieleen hiiskahtaakaan kellekään, varsinkaan äidille asiasta. Survoin loputtomasti vessapaperia pikkuhousuihin, joskus varastin terveyssiteitä mutta verta oli aina koulupäivän loppuun mennessä farkkujen persaus märkänä. Pidin mustia farkkuja ettei veri näy. Pelkäsin, että joku sen sijaan haistaa veren (haistoin itse sen kokoajan) tai huomaa kun noustessani penkiltä siihen jää verta. Onneksi ala-asteella oli vielä omat pulpetit ja tuolit, niin yritin sitten aina vaan nousta tunnin loputtua viimeisenä ja pyyhkäistä tuoliani nopeasti jollain tai laittaa penkille esim huppari ilman että kukaan huomaa. Joka välitunti vaihdoin uuden käsipaperivirityksen housuihini, mutta yleensä aina vaan se tuli läpi. Koulupäivät oli menkkojen aikaan valtavan ahdistavia, mutta ei se kotona paljoa helpompaa ollut. Pyykkäilin käsin verisiä pikkuhousuja ja farkkuja ja kuivatin ne salassa sänkyni alla. Kriisiinnyin pahasti, kun ensi kerran valkoinen aluslakana ja patja oli yltäpäältä veressä yön jälkeen. Mietin vain, että nyt äiti huomaa ja en voi mitenkään säästyä siltä, en voi heittää lakanaa roskiinkaan mutta en saa sitä millään vessan lavuaarissa käsisaippualla puhtaaksi, mitä ihmettä teen. Pelotti ja ahdisti, mutta lopulta myttäsin lakanan pyykkikorin alimmaksi ja toivoin, että äiti heittää sen koneeseen avaamatta myttyä. Helpotus oli valtava, kun äiti ei huomannut mitään (tai ei ainakaan sanonut). Siitä lähtien vaihdoin aina omat lakanani, ettei patjan veriläiskä paljastuisi. Tätä ruljanssia kesti varmaan kolmet ensimmäiset menkat ja se oli aivan hirveää, häpesin koko olemassaoloani aivan valtavasti. Mutta jostain syystä mieleeni ei missään vaiheessa tullut, että olisin sanonut äidille asiasta. 15-vuotiaana kavereille tästä kertoessa vasta mietin, että ehkä perheessä tai suhteessa äitiini oli joku oudosti, jos muut ei kerran tällaista ole käyneet läpi.

Mä kuulin kirjastos viime talvena, kun teinityttö kertoi kavereilleen, ettei hänellä oo sillä viikolla yhtään rahaa koska viikkoraha menee terveyssiteisiin. Kävi sääliksi. 

Unohtaako joidenkin teinityttöjen vanhemmat, että heidän tyttärensä on kasvanut sukukypsäksi? Vaikka ei seurustelisi vielä kymmeneen vuoteen, hänellä on kuitenkin kuukautiset. Ja vaikka aihe ei ole sellainen, josta ruokapöydässä olisi fiksua puhua, kuuluu se silti hoitaa.

Sodan kauhuja en kiistä, mutta on outoa selittää että ne ovat ikuisesti syynä vuosikymmeniä jatkuviin mt-ongelmiin.

Koko Eurooppa soti 2. maailmansodassa eikä tämä sotatraumapuhe ole muualla näin vahvaa.

Mielestäni meillä on kulttuurinen vaikenemisen ongelma, jonka vuoksi menneet traumat eivät ikinä ratkea, kun ei ole sanoja. Vaan menevät sukupolvelta toiselle.

Joten hyvä että on edes keskustelupalstat, joissa purkaa tuntojaan.