Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi kiva kuulla jonkun ammatikseen asiaa tutkivan selitys ja mielipide miksi Suomessa on ollut näin paljon perheitä, joissa lapsia kohdeltu ikävästi tai kaltoin. Kaikkea ei voi selittää sodalla, sillä nämä vanhemmat ovat todennäköisesti ns isoa ikäluokkaa, joiden elämä on ollut suht tasaista.

Onko alhaisella koulutustasolla ja matalalla älykkyydella osuutensa tässä?

Suuret ikäluokat ei ole saaneet sodan traumatisoimilta vanhemmilta kovin hyviä eväitä mitä antaa eteenpäin? Tuskin empatiakyky aina kulkee käsi kädessä älykkyyden ja koulutuksen kanssa.

Eipä tosiaan kulje. Sukulaiseni on psyk.alan koulutuksen saanut ja on aivan tunteeton, epäempaattinen, ehkä narsisti.

Sodan läpikäyneiden sukupolvi alkoi kasvattamaan uutta polvea niillä resursseilla mitä heillä oli. Sota oli juuri päättynyt ja rauha maassa. Näennäisesti. Kaikki se hirveys, kuolema, menetykset, köyhyys ja osattomuus vaivasi Suomea. Siltä pohjalta piti ponnistaa sitten " auvoiseen perhe-elämään". Ei toisaalta ihme, että sen sukupolven vanhempien kaikki fokus meni pelkkään selviämiseen päivästä toiseen.

Monessa perheissä oli alkoholismia ja traumatisoitumista. suuret ikäluokat kasvoivat niissä tunnelmissa. oli laillista silmitöntä perheväkivaltaa, selkäsaunoja, remmittämistä, tukkapöllyjä, erityisesti isän armoton auktoriteetti ja uhkailut ja lasten mitätöinnit. äitien rakkaudettomuus ja tunnekylmyys ja käpertyminen itseensä ja hiljaisuuteensa.

Näistä ponnistavat monet suuret ikäluokkalaiset, omat vanhemmat. On sanottu, että sotavammat kestävät monta sukupolvea. Tällaiset keskusteluketjut ovat ensimmäisiä kunnollisia julkisia avautumisia laajasti perhetragedioista. Ennen näitä asioita on tutkittu tieteen valossa perheväkivallan ilmenemisesnä. Nyt ihmiset puhuvat ja kertovat tunteistaan lapsuudenperheissään. Se on valtavan arvokasta ja tärkeää suomalaisille. 

Marko P kirjoitti:

Lähinnä se kun pakkokäytettiin pioneerileireillä ryssissä. Ei sitä silloin tajunnut, mutta puhdas sdp-vasurikasvatustahan toi oli. Pitäisi linnaan pistää tuollaiset vanhemmat.

Pakko oli olla kakarana vanhempien mukana vappumarssilla kun yrittivät kasvattaa kunnon komukkaa. Koulussa sitten varakkaiden pennut haukkuivat. Vanhemmat taisi tehdä virheen kun päästivät lukioon. Siitä alkoi irtiotto ja nyt yli 60-vuotiaana olen niin oikeistolainen kuin vain voi olla. Pitää ottaa vastuu omasta elämästä eikä uikuttaa sossusta apuja. Ahkeruudella pärjää edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Marko P kirjoitti:

Lähinnä se kun pakkokäytettiin pioneerileireillä ryssissä. Ei sitä silloin tajunnut, mutta puhdas sdp-vasurikasvatustahan toi oli. Pitäisi linnaan pistää tuollaiset vanhemmat.

Pakko oli olla kakarana vanhempien mukana vappumarssilla kun yrittivät kasvattaa kunnon komukkaa. Koulussa sitten varakkaiden pennut haukkuivat. Vanhemmat taisi tehdä virheen kun päästivät lukioon. Siitä alkoi irtiotto ja nyt yli 60-vuotiaana olen niin oikeistolainen kuin vain voi olla. Pitää ottaa vastuu omasta elämästä eikä uikuttaa sossusta apuja. Ahkeruudella pärjää edelleen.

Minäkin ramppasin rauhanmarsseilla pentuna vanhempieni kanssa. ja vasuri tuli minusta

kukin tyylillään

Vierailija kirjoitti:

Hulluna teki hulluja asioita. Oli kuukausia sairaalass mut toipu. Siitä alkoi reilun vuoden seesteinen jakso perheessämme. Pikku hiljaa paheni ja vnhmt erosivat. Sillon ku poliisi soitti olin mutsin kaa kahdestaan himassa. Oli kyllä viikonloppu mut selvisi et kello oli 23.20 mutsi oli saunassa ja mä vaan olin. Emme olleet edes jutelleet, ihan omissa oloissamme. Joku viranomainen kysy emmekö olleet nukkumassa. Semmosta se oli. Ei ruoka-aikoja ei mitään sääntöjä, vaan huutoja ellei sopinutkaan. Teininä oli sitten kotiintuloajat.

Nyt jotenkin lopputarinasta putoaa kärryiltä aika pahasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hulluna teki hulluja asioita. Oli kuukausia sairaalass mut toipu. Siitä alkoi reilun vuoden seesteinen jakso perheessämme. Pikku hiljaa paheni ja vnhmt erosivat. Sillon ku poliisi soitti olin mutsin kaa kahdestaan himassa. Oli kyllä viikonloppu mut selvisi et kello oli 23.20 mutsi oli saunassa ja mä vaan olin. Emme olleet edes jutelleet, ihan omissa oloissamme. Joku viranomainen kysy emmekö olleet nukkumassa. Semmosta se oli. Ei ruoka-aikoja ei mitään sääntöjä, vaan huutoja ellei sopinutkaan. Teininä oli sitten kotiintuloajat.

Nyt jotenkin lopputarinasta putoaa kärryiltä aika pahasti.

nukkumaanmenoaika?

Akateemisesta, monilapsisesta perheestä olen. Luulin pitkään, että minulla oli normaali lapsuus. Isäni tosin alkoi alkoholisoitua minun ollessani n. yläkouluikäinen. Mutta varhaislapsuudessa ja niin edelleen. Vasta terapiassa, jonne päädyin masennuksen ja ahdistuksen takia aloin tajuta, että ei se ollutkaan ihan normaali lapsuus. Tämän tajuamiseen meni vuosia. En vieläkään halua ajatella niin, vaikka järjellä tajuan, että se on totta.

Yksin piti pärjätä, lämpimiä tunteita ei oikein näytetty, kehuttiin kyllä, jos esim sai koulussa hyviä numeroita, mutta muuten ei juuri halailtu tai muuta, ikinä. Vaikeiden tunteiden kanssa me lapset selvisimme kuten kukakin taisimme, ei ollut tunnetta välittämisestä. Meille huudettiin ja saimme tukkapöllyä. Ruokaa toki oli pöydässä ja vaatteet päällä, eli ulkoiset puitteet kunnossa.

Ei mikään, koska se oli terve.

Vierailija kirjoitti:

Ei mikään, koska se oli terve.

Lyhyestä virsi kaunis - Onnittelut!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi myöhään eli vasta nuorena aikuisena tajusin, että kavereiden vanhemmat auttavat heitä tosi paljon, jopa taloudellisesti. Kuskasivat, lainasivat autoa, toivat ruokaa, kutsuivat syömään, hoitivat lapsenlapsia, auttoivat rempassa ym. Heistä oli valtavasti apua ja tukea nuorille perheille!

Itselläni asia oli täysin päinvastoin ja on edelleen.

Tämä. Itselläni on ollut enemmänkin kehitysmaatyyliin, eli minä olen täysi-ikäisenä hankkinut paremman elintason itselleni ja auttanut vanhempiani rahallisesti ja muutenkin. Vanhemmat on aina eläneet kädestä suuhun enkä lapsena saanut monia asioita mitä suurin osa kavereista ja koulutovereista sai.

Minunkin äitini vippaa minulta rahaa säännöllisesti. Maksaa kyllä aina takaisin, joskus viikossa ja joskus 2 kuukauden päästä, mutta maksaa kuitenkin. Minulla on aina ollut näihin rahan lainaamisiin sellainen ikävä velvollisuudentunne, mutta samaan aikaan ärsyttää kun äiti pitkälti ylläpitää itse huonoa tilannettaan.

Mieheni ihmettelee aivan hirveästi tätä ja on monesti sanonut, että lapsen ei todellakaan kuuluisi tukea taloudellisesti vanhempaansa.

Virossa on lailla määrätty lapset huolehtimaan (myös taloudellisesti) vanhemmistaan.

Tämä on sitä oikeistomeininkiä, mitä meillekin oikeistomme haluaa hyvinvointivaltion sijaan.

Perustele millä tavalla Suomi on hyvinvointivaltio? Vai nieletkö kaiken mitä äärivasemmisto Marin kumppaneineen valehtelee?

Ohis

Hei voitko pitää tämän poliittisen foliohattuilusi poissa tästä ketjusta. Kukaan ei halua kuulla sinun vasemmistovihaasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Marko P kirjoitti:

Lähinnä se kun pakkokäytettiin pioneerileireillä ryssissä. Ei sitä silloin tajunnut, mutta puhdas sdp-vasurikasvatustahan toi oli. Pitäisi linnaan pistää tuollaiset vanhemmat.

Pakko oli olla kakarana vanhempien mukana vappumarssilla kun yrittivät kasvattaa kunnon komukkaa. Koulussa sitten varakkaiden pennut haukkuivat. Vanhemmat taisi tehdä virheen kun päästivät lukioon. Siitä alkoi irtiotto ja nyt yli 60-vuotiaana olen niin oikeistolainen kuin vain voi olla. Pitää ottaa vastuu omasta elämästä eikä uikuttaa sossusta apuja. Ahkeruudella pärjää edelleen.

Minäkin ramppasin rauhanmarsseilla pentuna vanhempieni kanssa. ja vasuri tuli minusta

kukin tyylillään

En ole ollut koskaan millään vappumarssilla vanhempien kanssa tai yksin. Vasuri minusta tuli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi myöhään eli vasta nuorena aikuisena tajusin, että kavereiden vanhemmat auttavat heitä tosi paljon, jopa taloudellisesti. Kuskasivat, lainasivat autoa, toivat ruokaa, kutsuivat syömään, hoitivat lapsenlapsia, auttoivat rempassa ym. Heistä oli valtavasti apua ja tukea nuorille perheille!

Itselläni asia oli täysin päinvastoin ja on edelleen.

Tämä. Itselläni on ollut enemmänkin kehitysmaatyyliin, eli minä olen täysi-ikäisenä hankkinut paremman elintason itselleni ja auttanut vanhempiani rahallisesti ja muutenkin. Vanhemmat on aina eläneet kädestä suuhun enkä lapsena saanut monia asioita mitä suurin osa kavereista ja koulutovereista sai.

Minunkin äitini vippaa minulta rahaa säännöllisesti. Maksaa kyllä aina takaisin, joskus viikossa ja joskus 2 kuukauden päästä, mutta maksaa kuitenkin. Minulla on aina ollut näihin rahan lainaamisiin sellainen ikävä velvollisuudentunne, mutta samaan aikaan ärsyttää kun äiti pitkälti ylläpitää itse huonoa tilannettaan.

Mieheni ihmettelee aivan hirveästi tätä ja on monesti sanonut, että lapsen ei todellakaan kuuluisi tukea taloudellisesti vanhempaansa.

Virossa on lailla määrätty lapset huolehtimaan (myös taloudellisesti) vanhemmistaan.

Tämä on sitä oikeistomeininkiä, mitä meillekin oikeistomme haluaa hyvinvointivaltion sijaan.

Perustele millä tavalla Suomi on hyvinvointivaltio? Vai nieletkö kaiken mitä äärivasemmisto Marin kumppaneineen valehtelee?

Ohis

Hei voitko pitää tämän poliittisen foliohattuilusi poissa tästä ketjusta. Kukaan ei halua kuulla sinun vasemmistovihaasi.

No itse mietin minkälaisista oloista tuollaiset vasemmistovihaajat tulevat. Varmaan aivan hirveistä :(

Mitta

Lähdin lapsuuskodista

selässäni reppu

ja repussani mitta.

Sillä mittasin itseäni.

Ja aina oli tulos:

Ei riitä, ei riitä.

Kauan uskoin mittaani.

Sitten löysin uuden.

Se sanoi:

Riittää, riittää hyvinkin.

Silloin tajusin,

mittani oli virheellinen.

Sen ainoa lukema oli: ei riitä

Vein sen takaisin,

ja äitini hämmästyi:

Ei se virheellinen ole,

se on perintömitta

ja kulkenut suvussa kauan.

Äiti töni, läpsi ja huusi isää ainaa piiskaamaan, jos käyttäydyin hänen mielestään huonosti (huonosti eli en totellut heti). Isä, täysi tossukka ja järkyttävä miesmalli sitten tuli ja piiskasi, kun valtansa alle murskaava despootti niin pyysi. Tämä siis alkoi jo leikkikouluikäisenä, joten ei pieni lapsi edes tajunnut, että se ei ole normaalia. Olin kolmesta pienestä lapsesta jostain syystä se, joka ärsytti aina äitiä, ehkä, koska en ulkonäöllisesti ollut äidin näköinen ja olin vanhin. Jos joku sisaruksista alkoi itkeä meidän kolmen leikkiessä, tuli äiti itkun kuullessaan paikalle ja saman tien läpsi tai repi minua, vaikken ollut mitään tehnyt. Keskimmäinen sisko meistä oli se, joka mielellään määräsi pienintä, joka aina itki kaikesta, ja ihan sama mikä tilanne, äiti purki stressiään ja huonoa oloaan minuun eli vanhimpaan. Olin kuitenkin ainoa, johon kajosi koskaan käsin tai jota pyysi aina isämme piiskaamaan, jos hän itse koki kokeneensa vääryyttä. Mustelmilla olin miltei aina, mutta lähinnä takamuksesta ja käsivarsista, eli paikoista, jotka saa helpolla vaatteiden alle. En ole ollut helppo nuori ainakaan teininä, mutta väkivalta ei ole ratkaisu tukahduttaa pienen lapsen tai edes nuoren mieltä, en esim. koskaan kiukutellut, tehnyt pahoja,  koulumenestys ok, vaan lähinnä syy oli se, että kieltäydyin esim. iltarukouksesta, joka meille pakotettiin väkisin alas joka ilta vuosikaudet (nykyään olen ateisti), kyseenalaistin asioita, tai siitä, että en halunnut hymyillä kun komennettiin yhteiskuvia varten monta kertaa vuodessa jo ennen mitään some-kautta. Kun sitten äitiä alkoi tuo kieltäytymiseni ärsyttämään ja huusi minulle saaden minut itkemään, otti sitten kymmeniä valokuvia sadistisesti nauraen minusta, jonka isä oli kantanut äidin läpsimisten jälkeen väkipakolla sohvalle muiden lasten sekaan "iloista yhteiskuvaa" varten. Those were the days. Ja tuossa olivat vain tuollaiset yleismaalliset esimerkit, jotka voin kertoa, ettei minua tunnistettaisi täällä.

Kaikille meille sisaruksille on lapsuudesta jäänyt traumoja jostain, mutta olen ainoa, joka edelleen kavahtaa vanhempien fyysistä kosketusta (olin myös ainoa lyöty aina teini-ikään asti, kunnes muutin pois opiskelemaan muualle etuajassa). Ai niin, vanhemmilta kun kysytään lapsuudesta, eivät mitään tällaista muista... Sisarusten kesken kyllä muistetaan, he muistavat etenkin henkisen väkivallan, jolla meitä kaikkia hallittiin. Kaikki me ymmärsimme tämän olevan väärin vasta, kun muiden kokemuksia tuli kuultua saati luettua niitä netistä. Heräämisestä siihen, mikä on oikein, on tosiaan jo parikymmentä vuotta.

Olet arvokas ja tärkeä <3

Nykyään kukaan perheessämme ei voi olla tajuamatta, ettei kaikki ollut/ole kunnossa. Monta lasta, vanhoillislestadiolainen perhe. Lähes kaikki meistä lapsista ovat olleet tekemisissä masennuksen, mielialalääkkeiden, huonon itsetunnon ja erilaisten terapioiden kanssa. Osaksi syynä on vanhoillislestadiolaisuus, osaksi vanhempien mielenterveysongelmat. Kesti pitkään, että näitä asioita on oppinut katsomaan täysin objektiivisesti, kun on kasvanut tuollaisessa kuplassa.

Elämällä kouluiästä lähtien 4 henkisessä totaalitäärisessä uusioperheessä, jossa narsisti isä (ex-alkoholisti) tulisella temperamentilla sai äänekkään riidan aikaan äidin epämiellyttävistä piirteistä ja million mistäkin muusta. Usein sai olla varuillaan, että peloissaan milloin "perheen pään" hermot pettää ja huutaminen lähietäisyydellä alkaa. Kurinalaisen (fyysisen) ja kontrolloivan kasvatuksen lisäksi pelon ilmapiiri siitä pitkän ajan mittaan kehittyi, eivätkä vanhemmat ymmärtäneet kasvatustapansa seurauksia.  Tajusin kodin ilmapiirin olevan epäterveellinen jo varhain muita perheitä vertailemalla ja oman perheen riitelykaavan toistuttua useita kertoja. Tästä seurasi pitkällä aikavälillä alistumista, vetäytymistä, ahdistusta, masennusta, sos.tilanteiden pelkoa ja itsensä soimaamista. Ujona persoonana sitä "hyväksyi" tyytymään kohtaloonsa. Perheessä apua ei osattu antaa, eikä ymmärrys riittänyt huomaamaan kaiken olevan huonosti. Vanhemmat luulivat päinvastoin kaiken olevan hyvin ja koululaitoksen kasvattavan lapsistansa mallikansalaisia. Nyttemmin, valitettavasti vasta 30-kymppisenä, monien psykologi käyntikertojen ja isän poismenon jälkeen elämä on alkanut avautumaan parempaan suuntaan.

Lämmin kiitos kaikista tarinoista <3

Hyviä öitä, kauniita unia ja oman kullan kuvia

Vierailija kirjoitti:

Olet arvokas ja tärkeä <3

Tämä ei vaan näy arjessa mitenkään kun oma seura ei kiinnosta ihmisiä eikä työnantajia.

Vierailija kirjoitti:

Sodan läpikäyneiden sukupolvi alkoi kasvattamaan uutta polvea niillä resursseilla mitä heillä oli. Sota oli juuri päättynyt ja rauha maassa. Näennäisesti. Kaikki se hirveys, kuolema, menetykset, köyhyys ja osattomuus vaivasi Suomea. Siltä pohjalta piti ponnistaa sitten " auvoiseen perhe-elämään". Ei toisaalta ihme, että sen sukupolven vanhempien kaikki fokus meni pelkkään selviämiseen päivästä toiseen.

Monessa perheissä oli alkoholismia ja traumatisoitumista. suuret ikäluokat kasvoivat niissä tunnelmissa. oli laillista silmitöntä perheväkivaltaa, selkäsaunoja, remmittämistä, tukkapöllyjä, erityisesti isän armoton auktoriteetti ja uhkailut ja lasten mitätöinnit. äitien rakkaudettomuus ja tunnekylmyys ja käpertyminen itseensä ja hiljaisuuteensa.

Näistä ponnistavat monet suuret ikäluokkalaiset, omat vanhemmat. On sanottu, että sotavammat kestävät monta sukupolvea. Tällaiset keskusteluketjut ovat ensimmäisiä kunnollisia julkisia avautumisia laajasti perhetragedioista. Ennen näitä asioita on tutkittu tieteen valossa perheväkivallan ilmenemisesnä. Nyt ihmiset puhuvat ja kertovat tunteistaan lapsuudenperheissään. Se on valtavan arvokasta ja tärkeää suomalaisille. 

Mainiosti sanottu.