Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

Halasin joskus spontaanisti teini-ikäisenä toista sukupuolta olevaa vanhempaani. Heti halauksen päätyttyä hän kysyi, että kaipaanko kovasti seksiä, kun noin hänessä roikun. Tämän jälkeen minulla oli niin hämmentynyt ja häväisty olo, etten enää yrittänyt halailla. Ajatus oli niin kummallinen, etten kyennyt ymmärtämään miksi vanhempani puhuu tuollaisia. Ilmeisesti hänen oli todella vaikeaa suhtautua lapsiinsa luontevasti.

Ehkä te olitte jo pidempään flirttailleet keskenänne. (Outo ajatus, mutta onhan näitä...) 

Hän huomasi, että flirttailet hänen kanssaan "fyysisesti" - ja flirttaili takaisin. Hänen toteamuksensa oli rivo.

Voisin kuvitella, että seksuaalisella tavalla viettely lähtee aina aikuisesta; lapsi ei ajattele samalla tavalla

Kun isä kävi mitä pienimmistä syistä käsiksi ja lopetin puhumisen kokonaan, jotta en vahingossakaan ärsyttäisi häntä.. Väärin ajateltu, hän ärtyi siitäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet arvokas ja tärkeä <3

Tämä ei vaan näy arjessa mitenkään kun oma seura ei kiinnosta ihmisiä eikä työnantajia.

Jep ,varmaan jonkun vauva sivuston randomi kirjoittajan lässytykset auttaa, en todellakaan itsekään koe olevani arvokas ja tärkeä ei näy täälläkään myöskään arjessa tai töissä päinvastoin hyväksikäyttäjiä riittää kun omaa ylikiltin miellyttäjä luonteen.

Ihan normaalia se oli! 🤪😜

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valhevaltamediat luo samanlaisen pask" illuusion isän tai äitien päivän "ihanalle rakastavalle isälle/äidille", ihmettelen että mediassa ei juuri koskaan puhuta näistä vakavimmista puolista ja sitten siellä muka ns asiantuntijat listaa mistä tunnistaa muka narsistin/psykopaatin ja huomaa ettei asiantuntijalla itsellään ole kokemusta elää oikean narsistipsykopaatin kanssa.

Juu muistan jo lapsena miettineeni että ei mun äiti oo maailman paras äiti, kun sillä tavalla laitettiin koulussa kirjoittamaan äitienpäiväkorttiin.

Mulla sama. Mietin, että miksi ihmeessä mä kirjoitan tämmöisiä valheita äitienpäiväkorttiin, kun äiti oli kaikkea muuta kuin maailman paras.

Sit muistan, kun katsoin pienenä Oscar-gaalaa ja siellä kaikki pystin voittajat puheissaan kertoivat, kuinka paljon heitä oli vanhemmat tukeneet uralla ja että heidän avulla olivat päässet näin pitkälle.

Mietin, että mitä nuo horisee. Et onko jossain perheessä muka niin, että tuetaan ja autetaan toisia.

Mulla samaa mutta kyseessä isä, ala asteella ajattelin että pakko teeskennellä mukana kun kirjoittaa "ihanalle/maailman parhaalle isälle" muistan eräänkin isänpäivän kun isä taas kerran äreänä ja äiti kuiskasi meille että älkää antako kortteja nyt. Näitä päiviä oli useampia kuin yksi lähes aina negatiivinen,äkäinen,vihainen kiroileva ja tavaroita paiskova ja uhkaileva isä ei mielestäni kanskaan täytä kriteerejä isänpäivänä "maailman parhaasta iskästä".

En ole koskaan ollut läheinen äitini kanssa. Varhaisin muistoni hänestä on se että äiti hakkaa minua lautasella päähän.

Alakouluikäisenä tajusin että äitini nautti siitä, että, sai minut itkemään. Hän uhkaili jatkuvasti jättää ja hylätä minut. Toisteli koko ajan että olin lapsi jonka ei pitänyt koskaan syntyä ja että olin tuhonnut vanhempieni avioliiton.

9 vuotiaana pyysin isääni muuttamaan kanssani pois. En halunnut elää äitini kanssa.

Vanhempani eivät kuitenkaan eronneet.

Lopullisesti katkaisin välini vasta kun äitini yritti perinnönjaossa petosta ja valehteli veljeni saamista rahoista.

Sain käräjäoikeuden nimeämämältä pesänselvittäjältä valtakirjan jolla pääsin tutkimaan isäni tilit ja sain samalla todisteet valehtelusta.

Terapeuttini neuvoi pitämään etäisyyttä äitiini. Äidilläni on persoonallisuushäiriö jota ei kuulemma voi parantaa millään hoidoilla.

1/2

Olen kirjoittanut tähän ketjuun jo parikin viestiä ja lukenut niin monta, mihin olen voinut samaistua ja saada vertaistukea.

Minä tosiaan hakeuduin terapiaan koulukiusaamisen aiheuttamien traumojen ja masennuksen vuoksi (keski-ikäisenä, joten oli mennyt ihan tolkuttoman pitkään ennenkuin oli voimavaroja hakea apua - ja saada sitä). Terapiassa sitten tosiaan selvisi, että minulla on ollut väkivaltainen lapsuus, mikä oli minulle suuri shokki. Nyt tajuan, että se oli syy sille miksi minua kiusattiin, olin omituinen jo kouluun mennessäni. Ja enhän minä sitten voinut kotona tuosta kertoa, sen tajusin alitajuisesti jo silloin vaikka tiedostin sen paljon paljon myöhemmin. 12 vuotta koulukiusaamista tappoi oppimiskykyni, itkin todella paljon, olin niin surullinen ja sulkeutunut etten halunnuyt edes syödä. Olin vakavasti alipainoinen (äitini pilkkasi laihuuttani ja vuosia myöhemmin lihavuuttani, joten en ole silläkään ollut koskaan kelvollinen) ja minua pilkattiin muiden ulkonäöllisten vikojen lisäksi myös anorektikoksi, jota en koskaan ollut.

Olin kiltti lapsi, mutta pakenin mielikuvitusmaailmaan ja koulunkäynti takkusi ja tästä syystä sitten äitini uhkasi että minut pitäisi laittaa koulukotiin. Muistan yhä tänäkin päivänä, miten turvaton olo siitä tuli että minut voitaisiin hylätä ihan tuosta noin vain. Opettajani oli ottanut minut silmätikuksi, ja nöyryytti minua koko luokan edessä. Muutama luokkalainen ja naapuriluokaltakin kiusasivat minua. En edes tajunnut sitä aluksi, mutta pahoinvointi lisääntyi sitä mukaa mitä pidempään olin ollut koulussa. Minua on muunmuassa heitetty saksilla (josta tämä opettaja suuttui kun menin kertomaan ja sanoi että ei pidä kantelusta), kuristettu, solvattu, syljetty päin, heitetty kengät lumihankeen, levitelty paljon halventavia juoruja ja valheita, näin muutaman mainitakseni.

2/3 (edellinen viesti olikin 1/3)

Kotona en koskaan maininnut näistä mitään, nyt tiedän että se johtui siitä että koin kotiolot niin turvattomiksi että se ei vain ollut vaihtoehto. Se ei ollut meidän perheessä ongelma että vanhemmat olisi juoneet - en koskaan nähnyt heitä humalassa. Mutta kaikkea muuta kyllä tapahtui. Niinsanottu isäni (hän ei ansaitse sitä nimitystä, nykyään puhun hänestä vain nimellä) on ollut todella todella sairas päästään. Hän on tottunut siihen että väkivallalla tai sen uhalla saa haluamansa. Painoi minut kerran niskasta maahan kun tuli jotain riitaa. Äiti seurasi vain sivusta. Olin todella vihainen ja sanoin että soitan poliisille, hän totesi että "no soita!" sellaisella asenteella että laskin jo kädessä olevan luurin takaisin paikalleen. Hän on myös hakannut koirani ja yhä tänäkin päivänä kadun, että en mennyt väliin. Enhän minä olisi esiteininä pärjännyt hänelle, mutta olisipa koira säästynyt (tilanne oli sellainen että olin jo etukäteen kertonut että koira tulee karkaamaan hänen toimintansa johdosta. Ja niin karkasi, sitten hakattiin kun saatiin kiinni 😭). Hän on toteuttanut itseään myös muiden ihmisten kanssa, naapurit ovat joutuneet muuttamaan hänen uhkailuidensa takia, myös liikenteessä on uhkailulla saanut kanssa-autoilijan tyhjentämään omat renkaansa. Vastaavia tarinoita olisi kymmeniä ja kymmeniä. Eikä se äitikään mikään mallikappale ole, HÄN on pitänyt minut sairaana keski-ikäisyyteen saakka - niin pitkään kunnes tosiaan selviydyin terapiaan. Hänen tapansa on erilaista, vaikka fyysistä väkivaltaa hänkin on harjoittanut (mm purrut minua), mutta pääasiassa se on ollut henkistä. Mitä tahansa olen tehnyt, se ei koskaan ole tarpeeksi, tai oikein, tai sitten se on muuten vain haukkujen arvoista. Muistan kerran kun olin kolannut lumisateessa taloyhtiön käytävät kahteen kertaan auki ja ihan puhki tullut kotiin niin hän kotiintullessaan raivosi kun kotioven edusta oli kolaamatta. Ja en itsekään ole ollut mikään enkeli, voisiko sanoa että minusta tuli alisuoriutuja, huoneeni oli aina sotkuinen ja en ollut kovin aktiivinen kotitöissä, voimavarat menivät selviytymiseen.

Meidän perhekulttuuriin ei kuuluneet tunteet tai niiden näyttäminen (mitä nyt raivoa ja halveksuntaa). En muista että minua olisi koskaan halattu tai sanottu että olisin rakas tai arvokas. Päinvastoin natsiksi on haukuttu ja kaikintavoin osoitettu kelvottomuuteni, vartaloani arvosteltu, vähätelty, alistettu ja järjestelmällisesti sammutettu toimintakyky. Eikä se keskustelu kuulu tänäkään päivänä repertuaariin, yritin nyt saada asioista keskusteltua äitini kanssa, mutta kieltää kaiken ja syyttää minua lapselliseksi ja riidanhaluiseksi. Ei tule ikinä ottamaan vastuuta edes myöntämällä asioita.

3/3

Piti kirjoittaa paljon enemmänkin, mutta yllättävän kuluttavaa tämä on, vaikka terapiassa on vatvottu näitä jo paljon. Loppuun haluan vain sanoa, että vaikka masennus on väistynyt, niin monta henkisesti vammauttavaa elinikäistä taakkaa joutuu kantamaan, jotka ovat kuin paralyysi kyvyissäni selviytyä. Minä olen työstänyt itseäni ihan valtavasti, mutta kaikkien esteiden yli en pääse. Olen sosiaalisesti kuin kielitaidoton muukalainen, yksikään ihmissuhteeni ei kestä vaan minulla on mieletön kyky suututtaa ihmisiä tai muuten saada heidät ghostaamaan. Kukaan ei ole kaivannut minua liki kahteen vuoteen, kukaan ei edes muista olemassaoloani. Jos yritän ottaa yhteyttä ja sopia tapaamisista, kukaan ei vastaa. Olen seksuaalisesti täysin estynyt, takana toki traumaattista seksuaalista väkivaltaa (koulukiusaamistapaus), mutta eihän minulla ole minkäänlaista kokemusta tai tervettä parisuhdemalliakaan. Tulee pakokauhu ajatuksestakin, että joku koskisi minuun intiimisti, syvää ahdistusta on aiheuttanut myös kutsut gynekologille. Normaali ihminen voisi saada käsityksen jos kuvittelisi että menisi tapaamaan omaa murhaajaansa, joka aikoisi puukottaa hengiltä. Se kauhu on todellista, ja en näe että sitä pystyisi koskaan parantaa. Ei sillä, että kukaan olisi koskaan ollut kiinnostunutkaan, mutta tuo on suurin syy miksi en koskaan pysty parisuhteeseen. Vaikka olen aikanani sitä halunnutkin - nyt psyykkisesti terveempänä ymmärrän ne elementit, ettei se olekaan minun juttuni.

Ja vaikka olen nyt selättänyt tuon masennuksen josta kärsin pikkulapsesta asti, minun suurin toiveeni on kuolema. Ei sellainen epätoivoinen, surullinen tai lohduton mitä masentuneena oli, vaan nimenomaan sellainen kuolema joka toisi minulle rauhan, toiveikas kuolema. Tiedän tämän tabuksi, mutta minulle se ei ole sitä. Se olisi pelastus, maali. Kultamitali ja korkein koroke. Lohtu.

Vierailija kirjoitti:

Nykyään kukaan perheessämme ei voi olla tajuamatta, ettei kaikki ollut/ole kunnossa. Monta lasta, vanhoillislestadiolainen perhe. Lähes kaikki meistä lapsista ovat olleet tekemisissä masennuksen, mielialalääkkeiden, huonon itsetunnon ja erilaisten terapioiden kanssa. Osaksi syynä on vanhoillislestadiolaisuus, osaksi vanhempien mielenterveysongelmat. Kesti pitkään, että näitä asioita on oppinut katsomaan täysin objektiivisesti, kun on kasvanut tuollaisessa kuplassa.

Olin tekemisissä vuosia, vuosia sitten lestaperheen nuorimpien lasten ja perheen äidin kanssa, ja ihailin hänen tyyliään ja monipäisen lapsilauman kasvatusta. Myös perheen isää pidin hyvänä tyyppinä. Myöhemmin olen kuullut, että ainakin perheen nuorimmilla on pahoja mt-ongelmia ja uskosta irtaantuneita lapsiaan karttavat nämä vanhemmat. On tuntunut tosi pahalta.

Vierailija kirjoitti:

Marko P kirjoitti:

Lähinnä se kun pakkokäytettiin pioneerileireillä ryssissä. Ei sitä silloin tajunnut, mutta puhdas sdp-vasurikasvatustahan toi oli. Pitäisi linnaan pistää tuollaiset vanhemmat.

Pakko oli olla kakarana vanhempien mukana vappumarssilla kun yrittivät kasvattaa kunnon komukkaa. Koulussa sitten varakkaiden pennut haukkuivat. Vanhemmat taisi tehdä virheen kun päästivät lukioon. Siitä alkoi irtiotto ja nyt yli 60-vuotiaana olen niin oikeistolainen kuin vain voi olla. Pitää ottaa vastuu omasta elämästä eikä uikuttaa sossusta apuja. Ahkeruudella pärjää edelleen.

Eipä se sossusta avunpyytäminen ole vierasta senkoommin vasemman kuin oikean arvomaailman kannattajille. Sanoisin, että jotkut selviytyvät lämpimän ja empaattisen sydämen kanssa, sinä kylmän ja kovan.

Vierailija kirjoitti:

Opiskeluaikana tajusin, että vanhemmillani on omituinen suhde rahaan. Rahasta ei saanut puhua, mutta oletus oli, että minulla olisi ollut opiskelijana varaa kaikkeen mahdolliseen. Jos ei ollut, haukuttiin tuhlailijaksi. Vanhempani ovat keskiluokkaa eikä heillä itsellään ole taloudellisia vaikeuksia.

Vanhempani suhtautuvat myös seksiin erikoisesti. Ei olisi tullut kuuloonkaan, että minulla olisi ollut poikaystäviä kotona asuessani. Aikuisena sain kuitenkin jatkuvasti kuulla vihjailuja ja kyselyjä seurustelusta. Äitini luuli varmaan, että minulla on jatkuvasti uusia kumppaneita enkä kelpaa kenellekään vakituiseen suhteeseen. Olin oikeasti niin estynyt, ettei minulla ollut seksiä tuolloin.

Niin, asioiden pitäisi vain maagisesti tulla? Automaattisesti ilman opastusta; ikäluvun mukaan!

Havahduin asiaan alakouluikäsenä, kun katottiin salkkareita kaverin kanssa. Jaksossa Ismo oli lyönyt Miiaa tai Kallea ja ihmettelin ääneen kaverille, et miks hahmot reagoi siihen noin vahvasti. Luulin aluksi, että tän kaverin perheessä on jotain vialla, ku sitä ei löyty ja isä ei juokaan viinaa vaan viiniä silloin tällöin ruuan kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Marko P kirjoitti:

Lähinnä se kun pakkokäytettiin pioneerileireillä ryssissä. Ei sitä silloin tajunnut, mutta puhdas sdp-vasurikasvatustahan toi oli. Pitäisi linnaan pistää tuollaiset vanhemmat.

Pakko oli olla kakarana vanhempien mukana vappumarssilla kun yrittivät kasvattaa kunnon komukkaa. Koulussa sitten varakkaiden pennut haukkuivat. Vanhemmat taisi tehdä virheen kun päästivät lukioon. Siitä alkoi irtiotto ja nyt yli 60-vuotiaana olen niin oikeistolainen kuin vain voi olla. Pitää ottaa vastuu omasta elämästä eikä uikuttaa sossusta apuja. Ahkeruudella pärjää edelleen.

Eipä se sossusta avunpyytäminen ole vierasta senkoommin vasemman kuin oikean arvomaailman kannattajille. Sanoisin, että jotkut selviytyvät lämpimän ja empaattisen sydämen kanssa, sinä kylmän ja kovan.

Höpöhöpö, nyt erehdyit. Nuorena pärjäsin kovuudella kylmyydellä ja vihalla, koska vanhemmat haukkuivat porvariksi, ja etten ole työläinen vaan herroja. Kun minua huonosti kohdelleet päätyivät hautaan, olo helpottui eikä ole ollut tarvetta puolustautua myöskään 5:ttä vanhempaa vassari-vinkuja-sisarusta vastaan vaan pysyn pois ihmisten haukkumistapaamisisra, se vasta myrkkyä onkin. Nyt voin olla vapaasti oma itseni ja olen ylpeä saavutuksistani. Olet niin hakoteillä kuin vain voi olla, ja jonkin asteista ilkeyttä huomaan myös. Kun et tiedä, älä kommentoi ettei luulla typerykseksi.

Vierailija kirjoitti:

Se, kun 6. luokalla istuin kaverien kanssa keittiön pöydän ääressä ja sanoin jotakin sopimatonta, ja toisessa huoneessa ollut isäni hyökkäsi selän takaa tukistamaan minua rajusti. Ei niinkään se itse tukistaminen, koska siihen olin tottunut, mutta se, että kaverit eivät halunneet tulla meille sen jälkeen ja pelkäsivät isääni. Ymmärsin silloin, että muissa kodeissa esiteini-ikäisiä lapsia ei tukistettu tai lyöty.

Pitäisi aloittaa oma keskustelu niille, jotka ovat hyökkäilijöitä. Jotka millä tahansa tapaa käyvät toiseen käsiksi: kiskovat hiuksista, nappaavat "jäähylle", tms. Kuinka paljon he vaanivat ennen hyökkäystä, ja millaisia ajatuksia siihen liittyy?

Minkähän takia jotkut täällä kuvittelevat oikeudekseen arvostella toisten kokemuksia? Mikä järjen köyhyys joitain vaivaa?

Vierailija kirjoitti:

Tuo on juuri mielestäni jo paha, kun "ei saa kehua, ettei ylpisty".

Mitä tuo tarkoittaa? Jos lapsi on köyhä, heidän virheensä vanhempina ei tulee niin helposti esille?

Minulla oli kaksi "äitiä". Ja molemmat väkivaltaisia henkisesti, sekä fyysisesti. Ja tottakai tämän asian takia minulle naurettiin ja kiusattiin kylällä ja koulussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Marko P kirjoitti:

Lähinnä se kun pakkokäytettiin pioneerileireillä ryssissä. Ei sitä silloin tajunnut, mutta puhdas sdp-vasurikasvatustahan toi oli. Pitäisi linnaan pistää tuollaiset vanhemmat.

Pakko oli olla kakarana vanhempien mukana vappumarssilla kun yrittivät kasvattaa kunnon komukkaa. Koulussa sitten varakkaiden pennut haukkuivat. Vanhemmat taisi tehdä virheen kun päästivät lukioon. Siitä alkoi irtiotto ja nyt yli 60-vuotiaana olen niin oikeistolainen kuin vain voi olla. Pitää ottaa vastuu omasta elämästä eikä uikuttaa sossusta apuja. Ahkeruudella pärjää edelleen.

Eipä se sossusta avunpyytäminen ole vierasta senkoommin vasemman kuin oikean arvomaailman kannattajille. Sanoisin, että jotkut selviytyvät lämpimän ja empaattisen sydämen kanssa, sinä kylmän ja kovan.

Höpöhöpö, nyt erehdyit. Nuorena pärjäsin kovuudella kylmyydellä ja vihalla, koska vanhemmat haukkuivat porvariksi, ja etten ole työläinen vaan herroja. Kun minua huonosti kohdelleet päätyivät hautaan, olo helpottui eikä ole ollut tarvetta puolustautua myöskään 5:ttä vanhempaa vassari-vinkuja-sisarusta vastaan vaan pysyn pois ihmisten haukkumistapaamisisra, se vasta myrkkyä onkin. Nyt voin olla vapaasti oma itseni ja olen ylpeä saavutuksistani. Olet niin hakoteillä kuin vain voi olla, ja jonkin asteista ilkeyttä huomaan myös. Kun et tiedä, älä kommentoi ettei luulla typerykseksi.

Et edes näe kuinka myrkyllisesti suhtaudut muihin, kun se on sinulle niin normia.

Vierailija kirjoitti:

Jo murrosikäisenä ajattelin, että olisi parempi, jos vanhempani eroaisivat. Isä antoi kuitenkin aina anteeksi äidilleni tai alentui pyytämään anteeksi omaa suuttumustaan.

Äitini oli hamstraaja. Tilanne pahentui vähitellen. Itse esikoisena muutin kodista pois ensimmäisenä, ja sisarusteni asuessa siellä käytävillä ei pystynyt enää kunnolla liikkumaan. Itse en kärsinyt tuosta niin paljon, ja lapsuudessani (n. 2. lk asti) äiti oli ollut hyvä, huolehtiva ja minuun panostanut äiti.

Parisuhdeongelmat saivat hänet hoitamaan tunteitaan hamstraamalla. Toinen, mikä olen käsittänyt aikuisena tehneen minulle syvää vahinkoa, oli hänen tapansa yrittää kääntää lapsia isää vastaan, hakea meistä emotionaalista tukea ja käyttää meitä tunteidensa 'tiskirätteinä'. Huomaan omaksuneeni tuosta vuorovaikutustavan, jossa yritän ansaita hyväksyntää auttamalla muita, ja olen kerännyt aivan hirveitä äitini kaltaisia naisia. Isä olisi tehnyt minulle suuren palveluksen, jos olisi onnistunut eroamaan paljon aiemmin. Keskinäisten riitojensa takia, jotka toistivat tätä samaa tavaran ympärillä pyörinyttä kierrettä, he eivät nähneet minun ja sisarusteni tarpeita. Saimme ksvaa yksin ja tuuliajolla.

Aloin nähdä ongelmat vasta kun olin jo muuttanut omilleni, tilanne tavaran kanssa jatkuvasti paheni ja erityisesti siinä, mite äitini käyttäytyi, kun isä lopulta erosi. Äitini oli täysin dysfunktionaalinen, ajoi taloutensa vakavaan kriisiin jatkamalla hamstrausta ja syytti kaikista ongelmistaan isää. Lapsena oli vielä vaikea nähdä, että tavaran keruu oli todellinen mielenterveysongelma, koska tilanne ei ollut silloin vielä niin paha. Se ahdisti kyllä tunnetasolla, mutta oltiin ikään kuin harmaalla alueella jossa äiti vain syytti isää haukkumisesta.

Mitä tarkoitat sanoessasi: "olen kerännyt aivan hirveitä äitini kaltaisia naisia."?

Millainen äitisi äiti on luonteeltaan?