Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenelläkään ei ole täydellistä kotia. On turhaa energian ja rahan tuhlausta kaivella menneitä. Eri asia, jos todella järkyttävät tausta. Muuta on kaikilla.

Ei pidä paikkaansa. Törkeää vähättelyä tämä. Äitini aina sanoi myös näin. Mutta ei kaikissa perheissä ole väkivaltaa, mielenterveysongelmia, pelkoa, emotionaalista laiminlyöntiä. Täydellistä ei ole kellään, ja pettymyksiä kokevat kaikki. Mutta on täysin eri asia kasvaa suht turvallisessa perheessä, jossa ihmiset osaavat olla toistensa kanssa tekemisissä ja pitää huolta toisistaan kuin perheessä jossa ei ole perusturvaa. Vaikutus elämälle on dramaattisesti eri. Ja jotta voisi elää normaalia elämää ja nauttia siitä, tarvitsee apua, kuten terapiaa. Menneitä ei tarvii kaivella, jos lapsuus on ollut rankka ja traumatisoiva, menneisyys on käsnä joka henkäyksellä estäen ihmistä elämästä sitä elämää joka hänellä olisi. Että lakkaappa sinä vähättelemästä toisten kokemuksia.

Hakeudu terapiaan, käsittele ongelmasi ja jatka elämässäsi eteenpäin.

Vai nautitko martryyrin asemasta ja säälistä. Vai miksi et ota vastuuta elämästäsi. Turhaan sinä muiden vikojen annat omaa elämääsi pilata.

Nostelen taas vanhoja viestejä, mutta tämän tunnekylmän m ulkun maailmankuva on kertaikaikkisen outo.

Itse olen hakeutunut terapiaan sen takia, kun olin masentunut koulukiusaamisen vuoksi. Kävi sitten matkan varrella ilmi, että mun oireiluni ei johtunutkaan siitä, vaan väkivaltaisesta lapsuudesta. Nyt kolmivuotinen terapiani on loppusuoralla ja masennus on selätetty, mutta paljon on asioita jotka ovat ylitsepääsemättömiä. Tokihan on sellaisia ihmisiä, kuin lainaamani, jolla ei ole mitään kosketuspintaa empatiaan muita kohtaan, mutta omassa elämässäni on valtavasti asioita, joita en pysty tehdä sen vuoksi miten sairaassa ympäristössä olen kasvanut. En pysty intiimiin kanssakäyntiin, tai kevyempäänkään seurusteluun, en halua että minuun kosketaan, olen seksuaalisesti äärimmäisen estynyt (valehtelematta mielummin riistäisin itseltäni hengen, kuin antaisin kenenkään kajota itseeni). Sosiaalisia ongelmia on myös todella paljon, tämä on johtanut siihen, että mikään ihmissuhde ei kestä vaikka kuinka yrittäisin.

Toisin kuin lainaamani henkilö kuvittelee, ei nuo ole millään tavalla liitoksissa siihen, ettenkö kantaisi vastuuta elämästäni. Käyn töissä, pyöritän arkea, hoidan lemmikkini, teen kahta eri vapaaehtoistyötä. Se, että sosiaalinen ja intiimi elämäni on rikki, ei tarkoita ettenkö varsinaista elämää saisi rullaamaan. Mutta kuten sanottua, onhan meitä ihmisiä joka junaan, toiset tykkää talloa muita jalkoihinsa heti kun on tilaisuus. Empatia on vaikea asia joillekin.

Kiitokset hienosta teksistäsi! Kirjoitat mahdottoman hyvin ja mielenkiintoisesti, kiitos vielä.

Ja mitä tulee empatiaan, olen ihan samoilla linjoilla. Oma tavoitteeni on kehittää lohduttavaa puhetta suomalaisessa kulttuurissa, siis omalta kohdaltani. Olemme tulleet kansana pitkän matkan ja opetelleet paljon. Kehitettävää on vielä empatiassa ja lohduttamisessa. Miten paljon tarvitsemme kansana lohdutusta ja miten hyvältä lohdutus tuntuukaan itse kullekin.  

hienosti hoidat elämääsi ja vaikutat empaattiselta ihmiseltä

Kiitos, että olet!

Tämä on ap:n motiivi aloituksen tekemiselle?

-eri

Vierailija kirjoitti:

Sodan kauhuja en kiistä, mutta on outoa selittää että ne ovat ikuisesti syynä vuosikymmeniä jatkuviin mt-ongelmiin.

Koko Eurooppa soti 2. maailmansodassa eikä tämä sotatraumapuhe ole muualla näin vahvaa.

Mielestäni meillä on kulttuurinen vaikenemisen ongelma, jonka vuoksi menneet traumat eivät ikinä ratkea, kun ei ole sanoja. Vaan menevät sukupolvelta toiselle.

Joten hyvä että on edes keskustelupalstat, joissa purkaa tuntojaan.

Olet varmasti oikeassa tuossa, ja olen ihan samaa mieltä. "suomalainen vaikenee kahdella kielellä" " suomalainen ei puhu eikä pussaa"

Mistä tällaiset sanonnat kumpuavat ja mitä niillä tahdotaan sanoa? Sitä, että ole hiljaa ja näkymätön älä tunne mitään äläkä sanoita tarpeitasi.

Eräs selitys, jota harvoin meillä kuullaan, on suomalaisten sukurasite eli geenit.

Mielen sairaudet ovat Suomessa yleisempiä kuin muualla Euroopassa, koska väestö eli ns. geenipooli on pieni. Mielen sairaus, addiktiot ja persoonallisuushäiriöt kulkevat suvuissa "ympyrää".

Tämä kuulemani selitys on hiukan lieventänyt omaa tuskaani.

Vierailija kirjoitti:

Eräs selitys, jota harvoin meillä kuullaan, on suomalaisten sukurasite eli geenit.

Mielen sairaudet ovat Suomessa yleisempiä kuin muualla Euroopassa, koska väestö eli ns. geenipooli on pieni. Mielen sairaus, addiktiot ja persoonallisuushäiriöt kulkevat suvuissa "ympyrää".

Tämä kuulemani selitys on hiukan lieventänyt omaa tuskaani.

Voihan tuossakin olla jotain perää ja siinä että ilmasto on rankka . Toisaalta kun katsoo Ruotsia, niin jotain perustavanlaatuisen erilaista meissä kyllä on..

Itse näkisin koko Suomen historian vaikuttaneen, niin Ruotsin vallan ajan kuin Venäjän vallan alan olon, identiteettiimme ja omanarvontunteeseemme eikä välttämättä mitenkään positiivisesti. 1900-luvun sodat ovat myös syventäneet mt-ongelmien yleisyyttä yksilö- ja perhetasolla. Perheiden kohdalla paljon lähtee vanhemmista ja heidän aikuisuudestaan, kypsyydestään ja rakkaudestaan vanhemmuuteensa ja lapsiinsa. Lapsi on täysin vanhempiensa armoilla ja usein koko lapsuutensa lojaali vanhemmalleen. Vanhempi tarvitsee jonkinlaisen vision siitä, miten hän kasvattaa ja miten kohtaa vaikeita tilanteita, miten hän suhtautuu itseensä ja tunteisiinsa ja miten osaa kommunikoida toisten kanssa. Henkistä kypsyyttä siis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuleeko muille kotona lamaannusta? Eli jos ei ole mitään tekemistä, on vaikka vapaapäivä tai viikonloppu tai itsenäisen opiskelun jakso koulusta, niin tulee vain sellainen kaiken kattava lamaannus ja ahdistus eikä saa mitään aikaiseksi? Aivan kuin se olisi suuri, raskas, musta peitto jonka joku heittäisi päälle? Painaa ainakin sata kiloa...

Mä en ymmärrä mistä tämä johtuu.

Saan töissä ja oppitunneilla kyllä aikaiseksi asioita, mutta jos päivissäni ei ole ulkoa tullutta rakennetta, lamaannun kotiin. Aivan totaalisesti.

Joo, tulee. Valitettavasti en tiedä, mikä tähän auttaa. :( Taistelen tän kanssa joka viikko, kun mulla on paljon etätyöpäiviä. Käytännössä on pakko lähteä esim kirjastoon tai johonkin, että saan edes jotain tehtyä.

Tähän vastaus: tulee. Karmivaa, jos joutuu olemaan kotona jouten ilman jotakin ulkoista aikataulua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En vieläkään osaa kuvitella että mun vanhempi oli parempi kuin Putin pelkään enemmän mun vanhempaa kuin putinia tai itse pirua.

Eli pelkäät mummiasi, joka oli yhtä kaoottinen kuin Biden, isuliasi joka lässytti houreita kuin Niinistö, ja äippääsi joka sekoili ja tuhosi omansa kuin Zelenskyi?

Tämä kommentti osoittaa kuinka paljon empatiakyvyttömiä,kylmiä ja julmia on tässä maailmassa.

Niistä ei pääse eroon, kun ne hakeutuu holhoojan asemaan eli politiikkaan.

Vierailija kirjoitti:

Sodan kauhuja en kiistä, mutta on outoa selittää että ne ovat ikuisesti syynä vuosikymmeniä jatkuviin mt-ongelmiin.

Koko Eurooppa soti 2. maailmansodassa eikä tämä sotatraumapuhe ole muualla näin vahvaa.

Mielestäni meillä on kulttuurinen vaikenemisen ongelma, jonka vuoksi menneet traumat eivät ikinä ratkea, kun ei ole sanoja. Vaan menevät sukupolvelta toiselle.

Joten hyvä että on edes keskustelupalstat, joissa purkaa tuntojaan.

Suomen kansa selvisi sodista loppujen lopuksi vähällä. Rintamalla kaatui paljon miehiä ja jouduttiin evakkoon.

Euroopassa Saksa jyräsi ensin Ranskan, Belgian, Puolan, Baltian jne ja lopuksi liittoutuneet jyräsivät Saksan. Esim. Puolassa ensin kiduttivat kansaa sakut ja sitten rysssät. Siinä siviilit kärsivät huomattavasti enemmän kuin Suomessa.

Vierailija kirjoitti:

Sodan kauhuja en kiistä, mutta on outoa selittää että ne ovat ikuisesti syynä vuosikymmeniä jatkuviin mt-ongelmiin.

Koko Eurooppa soti 2. maailmansodassa eikä tämä sotatraumapuhe ole muualla näin vahvaa.

Mielestäni meillä on kulttuurinen vaikenemisen ongelma, jonka vuoksi menneet traumat eivät ikinä ratkea, kun ei ole sanoja. Vaan menevät sukupolvelta toiselle.

Joten hyvä että on edes keskustelupalstat, joissa purkaa tuntojaan.

Totta. Mun on monesti pitänyt kommentoida näihin "Mutta pitäähän se ymmärtää, kun sodankäyneet sukupolvet ja niiden lapset, yhyy nyyh, niillä oli niin vaikeaa" -juttuihin, että ei pidä paikkansa.

Olen 50-vee nainen ja tunnen vanhempieni sukujen historiaa 1800-luvun lopulta saakka. Jokaisesta  - kaikki köyhiä - sukuhaarasta löytyy tuolta yli 120 vuoden takaa perheenäiti, joka on pitänyt paskasta, väkivaltaisesta miehestä ja nälästä huolimatta perhettä hengissä ja kestänyt vaikka mitä.

Elämä ennen sotia on ollut todella vaikeaa, eikä tulevaisuus ja hengissä pysyminen ole ollut itsestäänselvyys. Perheiden dynamiikka ja lapsien kohtelu on ollut perimätietojen mukaan ihan yhtä kylmää kyytiä kuin sotien jälkeenkin. Suomalaisella vaikenemisella ja kylmyydellä on pitkät perinteet.

Minusta jonkun 1940-50-lukujen taitteessa syntyneen ja niistä ajoista jatkuvassa noususuhdanteessa kasvaneen kermapersevanhemman on ihan turha väittää näin jälkikäteen, että hänellä on ollut niin mahdottoman kovaa, kun on sodan jälkeen syntynyt sotavelkaiseen Suomeen. Että siinä on syy, että on ollut myöhemmässä elämässä ihan pakko rääkätä, solvata, nöyryyttää ja nujertaa omia lapsia.

Toinen asia mikä mua riipii on kuulla näiltä, että he eivät saaneet yhteiskunnan tukia ja kaikki piti itse tehdä, hoitaa ja maksaa. Juu juu, kyllä kyllä. Ainakin mun isovanhemmat avustivat loputtomasti lastenhoidossa, asumiskustannuksissa ja kaikessa mahdollisessa. Aina löytyi se koko suvun tuki, jos nuoren perheen tarve vaati. 

Näistä sodan jälkeen syntyneistä kasvoi ihan heidän suuren lukumääränsä voimalla röyhkeä, ahne, muiden yli kävelevä sukupolvi, joka lyttäsi sekä ne sodan kokeneet vanhempansa että myöhemmin omat lapsensa. 

Ai että helpotti, kun pääsin vihdoin kirjoittamaan tämän.

Kiitos ja näkemiin.

^Hyvä, kun päästelit vähän höyryjä pihalle! :)

Ole hyvä ja näkemiin vaan

Äitini suhtautui ensimmäiseen pitkän suhteen tyttöystääni (nykyinen vaimoni) kohtaan todella hyökkäävästi ja ilkeästi. Olen tajunnut myöhemmin että hän käytti minua vanhimpana lapsena jatkuvasti henkisenä tukenaan ja suhtautui lähes kuin kumppaniin. Käytös oli tosi outoa ja tuntui mustasukkaiselta. En ole enää äitini kanssa tekemisissä vaikka aikoinaan huoli pikkusisaruksista painoi. Heihin toki pidän edelleen jatkuvasti yhteyttä. Äitini oli yksinhuoltaja noihin aikoihin. 

Vierailija kirjoitti:

Äitini suhtautui ensimmäiseen pitkän suhteen tyttöystääni (nykyinen vaimoni) kohtaan todella hyökkäävästi ja ilkeästi. Olen tajunnut myöhemmin että hän käytti minua vanhimpana lapsena jatkuvasti henkisenä tukenaan ja suhtautui lähes kuin kumppaniin. Käytös oli tosi outoa ja tuntui mustasukkaiselta. En ole enää äitini kanssa tekemisissä vaikka aikoinaan huoli pikkusisaruksista painoi. Heihin toki pidän edelleen jatkuvasti yhteyttä. Äitini oli yksinhuoltaja noihin aikoihin. 

Minulla oli samalla tavalla, yh-isäni tukeutui minuun niin paljon että suhteemme vääristyi henkisesti. hänkin oli tuntui olevan mustasukkainen kavereistani ja käyttäytyi oudosti.

t.nainen

Minulla on siitä ristiriitainen tilanne kasvatukseni suhteen, siis samojen vanhempien äidin ja isän osalta.

Lapsuudessa ennen avioeroaan he pitivät minusta ihan hyvää huolta, vaikka kärsivätkin mt-ongelmista. Mutta heidän avioeronsa jälkeen he sekosivat molemmat niin pahasti että oksat pois, Molemmat huom molemmat halusivat myös protestina laittaa välit poikki minuun.

Siis täysin käsittämöntä ajatella, että ihminen sairastuessaan muuttuu niin paljon, että omasta rakkaasta lapsestaan, jota on hoivannut ja rakastanut niin haluaa lopulta eroon hänestä! tätä ristiriitaisuutta heissä käsittelen terapiassa

en tule koskaan ymmärtämään heidän ratkaisujaan, mutta voin tänä päivänä hyväksyä ne osana heidän vakavia mielenterveysongelmiaan ja persoonaansa. ja tiedän niin paljon heidän taustastaan että sekin auttaa "ymmärtämään"

Minun perheessäni oli hyviä asioita ja huonoja asioita. Hyviä se, että sain tavaroita, sain hygieniatarvikkeita, sain käydä pesulla (kaverini kotonaan ei kun mutsi joi salaa laskurahat), pääsin sukulaisiin lomilla (monta viikkoa pois jaloista häiritsemästä) jne.

Ja toisaalta paljon pahaa. Vanhemmat oli usein humalassa, isä useimmin. Mut raahattiin usein baariin mukaankin. (70-luvun lapsi). Jos isä joi ja mutsi ei, mutsi veti raivot ja yritti esim tappaa itseään ja jouduin sitten ainoana paikalla olevana (selvä)järkisenä pitää sitä hereillä ja hengissä ja puhua positiivisesti että ei niele lisää pillereitä. Olin jotain 6v. Usein mykkäkouluja. Mutsi tykkäsi heitellä tavaroita rikki. Isä oli onneksi kännissä vaan ärsyttävä, ei koskaan väkivaltainen kenellekään. Mutsin kanssa tapeltiin fyysisesti harva se päivä. Sitä varmaan ärsytti mun läheisyyden kaipuu ja kyljessä nyhjääminen (kunnes lopetin sen) aiheutti sen että jossain vaiheessa itkin kun olin fyysisesti alakynnessä. Sanallisesti minä ja isä pidimme enimmäkseen kiivaita keskusteluita ihan mistä vaan, mutta ei siis riidelty. Esim politiikkaa. Mutsi ei pysynyt kärryillä niin kielsi aina ne.

Aina piti olla hyväntuulinen, iloinen (mutta hiljaa), aina piti siivota, aina olin väärässä (muistan sen tunteen kun kipuna,yksin 2 aikuista vastassa aina). Ja siis nämä pätee yhä nykyäänkin. Kukaan ei ole niin kärsinyt ja huolestunut ja stressaantunut kun mutsi-marttyyri.

Esim kun mummi (anoppinsa) kuoli jota mutsi oli aina vihannut esitti että HÄN suree eniten.

Sain häneltä myös lyöntejä naamaan kun kehitin (typerän) idean kääntää toinenkin poski kun luulin että nolostuu ja lopettaa mutta jatkoi vaan kun sai ihan "luvan".

Aina myös kyttäsi etten itsetyydytä (esim 5v) ja jos kaupungissa kävi jotain, esim joku riehuminen puistossa niin aina oletti että minähän se. Vaikken siis koskaan. Sen työkaveritkin kyttäsi mun tekemisiä ja soitti sille, että nyt se koulussa/kadulla/pihalla itkee, varmaan tehnyt jotain pahaa. Vaikka olin vuosia koulukiusattu. Yritin tappaa itseni useasti,mutta surkeana ihmisenä epäonnistuin niistäkin.

Kouluasioissa ei autettu, ei niitä kiinnostanut muu kuin se etten jää luokalle. Tai päädy putkaan. Olin suunnilleen luokan hiljaisin...

Mua vahti paljon isovanhemmat, mutta noi on vahtineet meidän lapsia todella harvoin ja jos ovat niin siivoaminen on tärkeämpää kun se että lapset saisi ruokaa.

Ei sanottu että rakastaa tai sylitetty, kuulin joskus 25v että mutsi rakastaa(!?) kun leperteli taas koiralle ja sanoin että sitä sentään rakastat niin sanoi että tietysti sinuakin! Mut olisi voitu työntää kumoon.

Aina arvosteli ulkonäköstä, ompas röllykkä tai hirveä pusero jne. Nykyään esitän etten välitä.

Huvittaa myös kun mua ei uskota. Siis nykyään jo huvittaa. Esim eivät tienneet mikä on sähkönsiirtohinta ja kun selitin niin eivät uskoneet. Mutta jos joku viraabeli kaveri sanoo mitä vaan niin uskoo. Tekevät ihme virityksiä taloon että sähköt on vaarallisia ja kylpyhuone homeessa mutta kun pimeesti teetetty ja kaveri joku ikivanha "tietoviisas" neuvoo että voi laatoittaa vanhojen laattojen päälle niin sitä sitten ihmettelevät että miksi haisee home ja yskittää.

Siitäkin tuli joskus hirveä sota ja riita kun en enää kestänyt kun isä ajeli töihin humalassa ja ilmoitin poliisille niin kuulemma paska tytär. Sai töistäkin varoituksia jo ennen tätä. Mitä jos olisi tappanut jonkun?

Toisaalta kun on lukenut näitä niin kai mun lapsuus on ollut kohtuullista.

Meillä oli koiria ja kun niistä haluttiin eroon esim karkailujen vuoksi, isäni laittoi veljeni tekemään likaisen työn eli ampumaan ne jossain metsikössä. Myös eräs koulu aamu lempikoirani oli karannut ja kun se oli haettu sieltä löytöpaikastaan, näin miten se kyhjötti pakun takapäässä, ikään kuin tietäen kohtalonsa. Voi sitä itkua ja kyynelten määrää kun äitini ilmoittaa kylmästi että se on koiran loppu nyt ja mun oli pakko lähteä kouluun ja mä olin aivan murtunut. Reppu selässä itkin koiran kanssa siellä autossa aamutuimaan. Se oli sellaista mitä mä en oikein unohda ja ymmärrä. Se oli niin julmaa mua kohtaan

Vierailija kirjoitti:

Mun isä oli sairastunut halvaukseen ja oli toipumassa, pelkäsin, että hänelle sattuu jotakin pahempaa ja mulle jäi trauma siitä kun pelkäsin niin paljon että isä ei tulisi enää kotiin. Joka kerta isä tuli kotiin, mutta aina pelkäsin, jos sattuisi jotain.

Lääkärissä olen käynyt  polvivaivojen takia, mutta lääkäri ei mitään traumaattisia ole löytänyt ja aika terve olenkin, vaikka  traumaa silloin lapsena olikin paljon. Mutta enhän mä siitä isää syytä ja kaiken lisäksi isäkin on jo kuollut.

Taas sinä. Zelenskyin & Niinistön lapsi, joka myös tämän ketjun sivulla 40 riehui.

Sinäkö aloitit myös uusia mollaus-ketjuja tästä aiheesta tänään? 

Tässä ketjussa on ollut yksi "kontrolloijaksi" nimetty, joka vaikuttaa aidolta.

Mutta sitten on myös joku häiriintynyt, joka pilailee aiheella (en usko, että ovat sama henkilö) ja tänään hän näyttää olevan innostunut perseilemään tällä aiheella uusilla aloituksilla.

Tämä ketju on se OFFICIAL.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Häpäisy kamalinta kirjoitti:

Lapsuus olisi tärkein ettei puolta ikää menisi tarumoista selviytymiseen. Mutta suurimmalla osalla on jotain traumoja enemmän tai vähemmän. Minulle äidin mielenterveysongelmat tulivat pahemmin esille ala-asteella kun aloin kirjoittamaan päiväkirjaa enkä todellakaan kenenkään luettavaksi ja huomasin ettei mulla olekkaan kotona mitään yksityistä. Hävetti kun hän suoraan äitini toisti kirjoittamaani ja kaikki tavarani oli pengottu säännöllisesti. En voinut enään omia ajatuksiani kirjoittaa. Meillä oli kulissit ja uskonlahkoa muistuttava läheisriippuvainen suku yhteisö ja ulkopuolisia ei ollut. Sairas ilmapiiri ja piti jotain raamatun loitsuja rukoilla, en ymmärtänyt niistä mitään. Koko lähi suku sai kasvattaa ja läimiä risulla kintuille että pysyi ruodussa. Isä häipyi ja hänet ajettiin pois kun hän vihasi äitini läheisriippuvaista sukua jossa äitini riippui kuin tauti. Lapset saikin manipuloitua kun ei ollut vastahankoista aikuista hankaloittamassa sitä. 

Murkkuiässä kun aloin todella hankalaksi ja kapinoimaan ulos ahdistavasta kopista niin koitettiin vieläkin väkivalla ruotuun mutta ei se enään onnistunut. Mun olisi pitänyt olla kaksikymppisenäkin vielä lapsi ja äidin talutushihnassa kuin koira. Kun nuorena tekee liian aikaisin lapsia, alkaa leikkimään kotia niin harvalla onnistuu ja omat mielenterveysongelmat vaan siirretään sukupolvesta toiseen niin ettei niitä ole käsitelty koskaan. Parisuhteessakin pitäisi harjoitella kauemman aikaa yhteiseloa niin ettei heti siihen tehdä lapsia ja katsotaan sitten onnistuuko vai ei. Kun sitten on epäonnistuttu ja lapset tehty niin kahta vaikeempaa on sen ruletin pyörittäminen taas uusiokumppanin kanssa. Samat ongelmat mutta näyttämö vaan muuttuu kun koskaan ei käsittele omia ongelmiaan. 

Minä ainakin olin ihan rikki ja sekaisin sitten kun piti omaa suhdetta alkaa luomaan. Luottaminen oli vaikeeta ja kotoa saatu malli ihan sairas. Ei ollut normaalia parisuhdemallia vanhemmista muuta kuin miehelläni joka sitten kestää sen kipuiluni, oireiluni eikä häipynyt. 

Mun äidin isä oli skitsofreenikko ja jotain oli periytynyt äidille sieltä. Ihme raivokohtauksia, joita pelkäsin.

Tuo yksityisyyden menetys ... minä sain päiväkirjan joululahjaksi ja tietysti luulin, että se on minun omaisuuttani. Jostain tajusin, että äiti oli avannut päiväkirjan lukon kai jollain pinnillä tms ja käynyt lukemassa kun olin koulussa. Ihmettelin niitä raivoamisia kun tulin kotiin koulusta, hän ei myöntänyt tietenkään mitään. Sitten huomasin että kaapissa jossa päiväkirjaa säilytin, onkin lukko. Lukitsin kaapin ja kätkin avaimen. Koulusta tullessa äiti tuli karjumaan että sitä kaappia ei saa panna lukkoon. Ei kertonut syytä siihen. Sitten oli pakko laittaa avain paikoilleen ja kirjoittaa päiväkirjaan neutraalia, jotain säästä jne., ei todellakaan yksityisiä asioita ja ajatuksia. Hän luki ne jutut. Joskus oli unohtanut viedä päiväkirjan takaisin. En uskaltanut kysyä missä se oli. Se tuli sitten paikoilleen aikanaan kun sitä oli ehkä kierrätetty jossain sukulaisissa.

Hän antoi päiväkirjan minulle takaisin, kun olin noin 45. Naureskeli jutuilleni tuolloinkin. Olin unohtanut koko päiväkirjan ja kun sain sen takaisin, muserruin pikkulapseksi jälleen.

Kylän akoista joku oli kuullut että kiroilen (murkkuna siis) ja tullut kertomaan sen äidilleni. Tästä sain kuulla ainakin viisi vuotta. Hän otti aina asian puheeksi uudelleen ja uudelleen.

Meillä ei halattu tai kehuttu, ei huomattu mitään pahojamieliä, ei lohdutettu sairaana eikä muutenkaan.

Olin sitten asunut jo 10 vuotta itsekseni ja vanhemmille oli tullut jokin hääkutsu tms., jossa luki päällä heidän nimensä ja PERHEINEEN. Äiti jaksoi jauhaa siitä pitkään että kuinka olen heidän perhettään edelleen. Vaikka en asunut siellä ja hankin oman leipäni.

Lomalla kuvittelin saavani olla ehkä jopa viikon siellä. Äitihän kielsi minua tulemasta ruokapöytään. Hain sitten kaupasta muutamaksi päiväksi jotain näkkileipää jne ja menin takaisin kaupunkiin.

Hoettiin kaikenmaailman lauseita, kuten: jos et tienaa, ei sinun pidä leipää syömän ja Jumala taivaassa ja kapteeni laivassa ja kuinka hän on tämän talon kapteeni, ylpeys käy lankeemuksen edellä jne.

Sen päätin että omia lapsiani en alista tuollatavoin, vaan arvostan, kunnioitan ja autan heitä kaikessa. Sen asian olen pitänyt. En pannut paskoja kierrätykseen.

Hyi olkoon, että menee lukemaan toisen ihmisen päiväkirjaa!

Mun narsistiäiti penkoi myös tavarat ja luki päiväkirjan. Ja nöyryytti löytämillään tiedoilla esim. Jos olisin kirjouttanut vaikka että jännitän esitelmää koulussa niin jossain sukujuhlissa olisi alkanut tuhertaa tekoitkua että voitteko kuvitella meidän x jännittää esitelmää koulussa!! Ja siitä olisi jankattu pitkään ja hartaasti.

Munchausen -patologiaa.

Oma kasvuympäristö oli enemmän kuin terve.Yhteisö kaikki auttoi tarvittaessa toisiaan.Lainattiin juttuja,autettiin töissä.Päivittäin käytiin kylää.Rikastuttavaa.Juttuja tarinoita.Mutta..kun seurannut nykyistä paikkakuntaa tää ei oo terve yhteisö,ihmettelin kun lomilla muksut kotonaan.Ja ei mitään aktiviteettia.Kyyläys,torailu yms.Ivailu..En tiedä mikä tässä mättää.Naapurikunnissa on asiat erilailla ihmiset erilaisia.Asuin siellä sain kavereita.

Vierailija kirjoitti:

Valhevaltamediat luo samanlaisen pask" illuusion isän tai äitien päivän "ihanalle rakastavalle isälle/äidille", ihmettelen että mediassa ei juuri koskaan puhuta näistä vakavimmista puolista ja sitten siellä muka ns asiantuntijat listaa mistä tunnistaa muka narsistin/psykopaatin ja huomaa ettei asiantuntijalla itsellään ole kokemusta elää oikean narsistipsykopaatin kanssa.

Ehkä heillä ei ole siihen lupaa. Jos katsotaan, että tietoisuuden lisääminen asiasta (ilman edellytyksiä ratkaista se) tuottaisi poliittisia ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkokysymys: millaisia nää narsisti-, psykopaatti -, läheistiippuvais-, ja luonnevikavanhemmatcovat isovanhempina? Mulla itselläni psykopaattihulku isä ei ole kiinnostunut yhtään ja koska häntä ei kiinnosta, on kieltänyt äitiäni että hänkään ei saa olla missään tekemisissä minun tai lastrni kanssa. Eli kokonaan ilman isovanhempia on tässä 10v ajan menty.

Mutta joskus luin jostain että yällaisille kusipääriehujille voi _joskus_ tulla hyvittelyn tarve ja sitten yrityävätkin olla hyvää isovanhempaa ja vähän paikkailla aikaisempia perseilyitään. Kellään käynyt näin?

Meillä äitini kanssa käynyt näin. Oli tosi etäinen vanhempi kun itse olin pieni. Huolehti kyllä että oli puhtaat vaatteet ja ruokaa, mutta siinä se. Kaikkeen kommentoi "kysy isältäsi" Ei halannut, ei soita nykyään ikinä, paitsi kun sain lapset soitteli vauva-aikaan että mites siellä menee. Joskus mietin että taisi olla masentunut koko lapsuus-ja nuoruusikäni.

Mutta on hyvä mummu, soittelee lapsille ja pyytää yökylään. Halailee heitä ja leikkii ja huolehtii muutenkin lapsenlapsista. 

Mieheni äiti taas oli supermutsi kun he olivat pieniä. Mutta lastenlapset eivät meinaa sitten enää kiinnostaa nykyään. Paitsi tietenkin sen lempilapsen lapset. Olenkin joskus tuumannut miehelle, että oletin että sun äitis on sellainen supermummu ja omani etäinen, mutta se menikin toisinpäin.

Taloudellisesti menestyvien miesten mielestä heidän äitinsä ovat aina "supermutseja"?