Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Olisi kiva kuulla jonkun ammatikseen asiaa tutkivan selitys ja mielipide miksi Suomessa on ollut näin paljon perheitä, joissa lapsia kohdeltu ikävästi tai kaltoin. Kaikkea ei voi selittää sodalla, sillä nämä vanhemmat ovat todennäköisesti ns isoa ikäluokkaa, joiden elämä on ollut suht tasaista.

Onko alhaisella koulutustasolla ja matalalla älykkyydella osuutensa tässä?

.

Vierailija kirjoitti:

Olisi kiva kuulla jonkun ammatikseen asiaa tutkivan selitys ja mielipide miksi Suomessa on ollut näin paljon perheitä, joissa lapsia kohdeltu ikävästi tai kaltoin. Kaikkea ei voi selittää sodalla, sillä nämä vanhemmat ovat todennäköisesti ns isoa ikäluokkaa, joiden elämä on ollut suht tasaista.

Onko alhaisella koulutustasolla ja matalalla älykkyydella osuutensa tässä?

Suuret ikäluokat ei ole saaneet sodan traumatisoimilta vanhemmilta kovin hyviä eväitä mitä antaa eteenpäin? Tuskin empatiakyky aina kulkee käsi kädessä älykkyyden ja koulutuksen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valhevaltamediat luo samanlaisen pask" illuusion isän tai äitien päivän "ihanalle rakastavalle isälle/äidille", ihmettelen että mediassa ei juuri koskaan puhuta näistä vakavimmista puolista ja sitten siellä muka ns asiantuntijat listaa mistä tunnistaa muka narsistin/psykopaatin ja huomaa ettei asiantuntijalla itsellään ole kokemusta elää oikean narsistipsykopaatin kanssa.

Juu muistan jo lapsena miettineeni että ei mun äiti oo maailman paras äiti, kun sillä tavalla laitettiin koulussa kirjoittamaan äitienpäiväkorttiin.

Mulla sama. Mietin, että miksi ihmeessä mä kirjoitan tämmöisiä valheita äitienpäiväkorttiin, kun äiti oli kaikkea muuta kuin maailman paras.

Sit muistan, kun katsoin pienenä Oscar-gaalaa ja siellä kaikki pystin voittajat puheissaan kertoivat, kuinka paljon heitä oli vanhemmat tukeneet uralla ja että heidän avulla olivat päässet näin pitkälle.

Mietin, että mitä nuo horisee. Et onko jossain perheessä muka niin, että tuetaan ja autetaan toisia.

Erittäin hyvä ketju, vaikka... 

(seuraavassa lainauksessa olen muokannut sanoja, jotka ovat nykyään kiellettyjä)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

I n  s 3  sti, äiti yritti puh kai sta silmäni neulalla, heitettiin lumihankeen lyö  mi sen jälkeen ja ovi lukkoon perässä, syö tettiin roskia lattialta, jne.

Ja oliko sinulle lapsesta asti selvää, että tuo toiminta ei ole ok?

Ap

Ei h3lvetti....

ap:n tyyli on epäsuomalainen ja jotenkin robottimainen.

Esimerkiksi tämä:

"Ap täällä!

Onpa aloituksestani noussut valtava vertaistukiketju. En luonnollisestikaan osannut arvata tätä enkä aivan tätä hakenut. Mutta mitä väliä! Loistavaa, että olette saaneet jakaa ajatuksianne. Olen mielenkiinnolla lukenut kaikki viestit. Niitä on vain tullut niin paljon, että en ole pysynyt tahdissa. Tänään vihdoin pääsin tänne tämänhetkiseen häntään asti :-)

Jatkakaa hyvää keskustelua! Olen iloinen, että tein tämän aloituksen!

Ap"

(Vierailija 632/1406 | klo 8:50 | 15.3.2019 https://www.vauva.fi/keskustelu/3410730/mika-sai-sinut-tajuamaan-etta-l…)

Mitä mieltä olette? Tosian ei kai sillä väliä ole meidän keskustelun kannalta.

Ja mä edelleen luen tätä ketjua, mutta olen vasta sivulla 45.

Luin tapauksesta, jossa nuori aikuinen pohti onko ylireagointia, kun häntä ahdisti miten vanhemmat olivat harrastaneet useasti seksiä samassa sängyssä vielä lähes teini-ikäisen lapsensa kanssa, ja oikein katsoneet tätä silmiin ja taatusti tienneet että tämä on hereillä. Tämä ihminen oli siinä uskossa, että saahan vanhemmilla olla seksielämä ja että hän on varmaan ylireagoiva puritaani, kun tuo näky vaivaa häntä. Koska tuohan on ihan normaalia ja lapsen pitäisi olla iloinen, että vanhemmilla on seksielämä. Oli aivan järkyttynyt, kun tajusi että kaikkien vanhemmat eivät toimi noin.

Että tämä esimerkkinä siitä, miten käsittämättömiä asioita lapsi voi pitää normaalina ja syyttää itseään siitä, että voi huonosti.

Vierailija kirjoitti:

Vähättelyä, koskaan ei kehuttu mistään ettei vaan ylpisty... ei minkäänlaista opastusta arkielämän asioihin että olisi aikuisena osannut jotain eikä olisi tarvinnut opetella kaikkea kantapään kautta. Mikä on sikäli jännä juttu koska äitini on todella kotitalousihminen, mutta mitään ei opetettu. Valitusta tuli kyllä kun ei sitten osannut tehdä mitään. Myös se että äidin mielestä oli ihan ok elämää asua alkoholistimiehen kanssa, mitäs nyt siitä että välillä oltiin turvakodissa tai naapureilla yötä kun kotiin ei voinut mennä. Mutta jostain syystä siitä miehestä ei eroon päässyt. Koulussa alkoi mennä huonosti kun en aina saanut tehtyä läksyjä, koska kotona niitä ei aina voinut tehdä. Tämäkin oli tietenkin minun syytäni. Kyllähän näitä asioita on saanut aikuisena työstää, ja yllättävän pitkään itsellä meni ennen kuin tajusin ettei tuollainen oikeasti ole normaalia eikä tuollaista olisi tarvinnut kestää.

Kuulostaa ihan äitini lapsuudenkodilta!(Alkoholistimiestä lukuunottamatta.)

Pitkän työuran loppupuolella aloin tajuta, että työelämän puolella saan jopa arvostusta ja minuahan pidetään normaalina ihmisenä ja jotkut jopa pitävät minusta ihmisenä. Se oli ihan mullistava ajatus, sillä kotiväen taholta olin aina semmoinen mitätön, jossa ei ole mitään hyvää eikä arvostettavaa,ja jonka mielipiteitä, toiveita tai suruja ja iloja ei tarvinnut ottaa huomioon. Aloin älytä, ettei ole normaalia, että lapsi miettii omasta itsestään, onko hänestä tullut niin epäkelpo geenivian vai ympäristön johdosta vai onko hän täysin itse itsensä luonut ja siten yksin vastuussa siitä, että on ihmisenä täysin alle kaiken arvostelun. Mielestäni lapsen kuuluu saada olla onnellinen elämästään ja tuntea saavansa rakkautta ja olevansa ihmisarvoinen. Ja meidän aikuisten velvollisuus on se hänelle suoda, ja on tärkein asia, mitä voimme lapselle antaa. Raha ja tavara ei sen rinnalla ole niin merkityksellistä. Itse en kokenut olevani hyväksytty, mutta tietäen silloisten elinolojen ankaruuden ymmärrän sen nyt aikuisena täysin. Joten en ehkä voi sanoa, että perhe olisi ollut sairas. Oli vain ankaraa elämää ja todennäköisesti uupuneet vanhemmat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten oikein ”pääsee” terapiaan? Tutut jotka käyneet terapiassa ovat kertoneet että ensin pitää olla 4-6 kk hoitosuhde julkisella puolella, jonka jälkeen vasta psyk.lääk. voi kirjoittaa lähetteen kela-terapiaan.

Mutta kyn en ole sairas! Olen siis todellakin väkivaltalspsuuteni traumatisoima, hullun sadisti-isäni vuosia hakkaama jä rääkkäämä. Mutta ongelma on se että olen ylisuorittajana pärjännyt hyvin, on ura malilllaan, perhe jne .

Sisällä kiehuu ja kuplii, mutta mulla ei ole mitään sellaista mt-ongelmaa mistä vois saada hoitosuhteen, esim ei mitään masennusta, ahdistusta, paniikkia. Ainoastaan kiehun raivosta :)

Onko ainoa mahdollisuus yksityinen terapia 90e tunti? Se tekee 5000e vuodessa...

Jos ei kyetä tunnistamaan mitään mt-ongelmaa, et oikein täytä terapialle annettuja kriteereitä. Miksi menisit yhteiskunnan varoilla jauhamaan jostain asiasta, joka ei ilmeisesti vaaranna työkyäsi? Eiköhän se ole ihan oikein, että ne, joilla on pahempia ongelmia saavat sen terapiatuen. Kyllä kaikilla riittää jotain ongelmia lapsuudessa, mutta toisille ne eivät aiheuta mittavia ongelmia aikuisuudessa.

No onhan mulla ongelmia helkkari, mutta pakenen niitä ylisuorittamiseen. On se jukoliste että sossunelätit saa vuosikausia juosta terapiassa mutta työssäkäyvä hyvä veronmaksaja ei saa mitään tukea. Mitäpä luulet jos sua olis vauvaikäisestä asti hakattu viikottain, aina 18v ikään asti, etkö muka tarvisi terapiaa?

T. Tuo isänsä hakkaama, terapian tarpeessa

Sehän on sinällään ihan mahdollista että täytät esimerkiksi posttraumaattisen stressireaktion diagnoosin ehdot, jos olet koko ajan vihainen menneiden asioiden takia. Diagnosointi on kuitenkin psykiatrien työtä, joten sinun pitäisi hankkiutua sinne keskustelemaan tilanteestasi.

tuskin on mikään post-, tai reaktio, kun elämä.

Lähinnä se kun pakkokäytettiin pioneerileireillä ryssissä. Ei sitä silloin tajunnut, mutta puhdas sdp-vasurikasvatustahan toi oli. Pitäisi linnaan pistää tuollaiset vanhemmat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yläasteella olin mukana koulukiusaamisen vastaisessa toiminnassa ja havahduin olevani "kotikiusattu". Muistan, että puhuin siitä äidille. Hän tietenkin pilkkasi minua ja vähätteli/kiisti asian. Omituista, että silloin havahduin, että kotona kokemani vääryys oli nimenomaan emotionaalista ja sanallista kiusaamista (etten kelpaa fyysisesti, minulta vaaditaan kohtuuttomuuksia, olen syypää vanhempien riitoihin jne) Jotenkin en ainakaan siinä kohtaa edes syyttänyt äitiäni siitä vääryydestä, että minua jo ennen kouluikää hakattiin vyöllä yms. Teininä nousin kotona kapinaan ja haastoin riitaa, kunnes vedeltiin tukasta pitkin lattiaa ja portaita tai muuten vaan hakattiin. Olen melko varma, että tahallani provosoin vanhempiani. Ehkä se oli keino hallita tilannetta, lapsena ei turpaansaotolle mitään voinut. Muistikuvat lapsuudesta ovat melko hatarat, mutta muistan fyysisesti joitakin tilanteita ja tunnelmia ja muutimme jossain vaiheessa, mikä on auttanut ajoittamaan hataria muistoja. Teini-iässä myös haaveilin leikkaavani hiukseni siiliksi, ettei niistä voi retuuttaa. Fantasioin myös siitä, että kirjoittaisin kokemuksistani nimettömästi suosikin ekille tai nuortenkirjailija Tuija Lehtiselle. Nimenomaan siis tuosta emotionaalisesta puolesta. En ollut silloin kertonut kenellekään kotioloista, joten en vielä tajunnut, että ihmiset eivät oikeastaan halua kuulla tai ymmärtää sellaisesta. Pas-kavanhempieni kasvatustyön tuloksena itsetuntoni on edelleen ihan sekaisin. En pidä itseäni minkään arvoisena ja silti olen lapsellisen ylpeä ja ylimielinen. Ja vaikka pidän itseäni usein empaattisena ja hoivaavana ja huolehtivana, pelkään usein sen olevan epätotta ja olevani luonnevikainen. Huomaan usein olevani samalla tasolla 4-vuotiaan lapseni kanssa ja pelkään kuollakseni olevani itse hirviö vanhempi. Olen korkeasti koulutettu, kuten vanhempanikin, enkä miestäni lukuunottamatta puhu näistä asioista. Myös miehen kanssa puheyhteys ajoittain katkolla, vaikka hän on maailman paras isä ja ilman hänen tasapainoisuuttaan en olisi päässyt näinkään pitkälle omassa kasvussa. Enkä olisi uskaltanut haaveilla lapsista.

En kerta kaikkiaan ymmärrä millä eväillä te muut olette hoitaneet vanhemmuutta, kun kokemukset on mitä on ja moni sanoo, että omien lasten kanssa haluaa (ja pystyy?!?) toiminaan toisin. Olen yliopistossa opiskellessani käynyt vuosien terapian (3*vk), mutta millä sellaiseen repeää tässä elämäntilanteessa? Surettaa, mutta kiitos tästä ketjusta ja tsemppiä kaikille kokemuksistaan kirjoittaneille <3

Minä olen kanssa äitinä usein hukassa, kun minulla ei ole mallia miten ollaan hyvä äiti. Kun se ei tule luonnostaan niin joudun tietyllä lailla suorittamaan sitä, kun joudun tietoisesti miettimään yksinkertaisiakin asioita. Että kuuluuko minun nyt mennä teinin joulujuhlaan? Jos menen olenko nolo ja helikopteri. Jos en mene olenko hylännyt hänet?

Mihinkään ei ole mallia ja tuurilla mennään.

Ainoa mikä pelastaa ehkä on se että siitä hetkestä kun sain vauvani syliin, olen rakastanut häntä ehdoitta, ja ollut valmis vaikka antamaan henkeni hänen puolesta. Ainakin sen hän tietää, joten ehkä se auttaa vähän matkaa.

Ei se mistään mallin puutteesta johdu, vaan "persoonattomuudesta".

Marko P kirjoitti:

Lähinnä se kun pakkokäytettiin pioneerileireillä ryssissä. Ei sitä silloin tajunnut, mutta puhdas sdp-vasurikasvatustahan toi oli. Pitäisi linnaan pistää tuollaiset vanhemmat.

Sä oot se, jonka äiti on "houraileva Zelenskyi" ja isä "lässyttävä Niinistö". Tunnistin sut heti.

Olen samaa mieltä!

modet tätäkin alotusta nostelleet 4kk vaikeaa heille kun vanhemmat olivat heteroita. HIRVEÄÄ KAMALAA

Vierailija kirjoitti:

Olisi kiva kuulla jonkun ammatikseen asiaa tutkivan selitys ja mielipide miksi Suomessa on ollut näin paljon perheitä, joissa lapsia kohdeltu ikävästi tai kaltoin. Kaikkea ei voi selittää sodalla, sillä nämä vanhemmat ovat todennäköisesti ns isoa ikäluokkaa, joiden elämä on ollut suht tasaista.

Onko alhaisella koulutustasolla ja matalalla älykkyydella osuutensa tässä?

Minun vanhemmat ja liki koko suku on korkeasti koulutettuja. Ei se koulutus luonnevikoja poista.

Vierailija kirjoitti:

Kun nuorena kavereilla käydessäni heidän vanhemmat ei ollutkaan viinapullo kädessä juoksemassa baarista toiseen ja sitten kotiin päästyään sammuivat keskelle olohuonetta. Ei ollut isää, joka löisi äitiä ja huorittelisi. Nyt olen vähän yli parikymppinen koulut kesken jättänyt työtön, jolla  on paniikkikohtauksia ja jatkuvaa ahdistusta. Silti kuulen vanhemmiltani kuinka "pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni". En pysty, en jaksa, tiedän että olen yhteiskunnalle ja kaikille muillekkin pelkkä rahareikä. Kun olin töissä, niin sain paniikkikohtauksia aina ennen työpäivää ja välillä töissäkin, varsinkin jos joku asiakas vähänkin korotti ääntänsä. Nyt työttömänä kotona ja ajattelen että välillä olisi parempi jos en olisi täällä enää ollenkaan.

Alapeukku viimeiselle lauseelle. Vaikka nyt tuntuu toivottomalta, niin hae apua ja saat elämääsi uutta sisältöä. Menneitä ei kannata liikaa märehtiä vaan mennä eteenpäin pystypäin :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yläasteella olin mukana koulukiusaamisen vastaisessa toiminnassa ja havahduin olevani "kotikiusattu". Muistan, että puhuin siitä äidille. Hän tietenkin pilkkasi minua ja vähätteli/kiisti asian. Omituista, että silloin havahduin, että kotona kokemani vääryys oli nimenomaan emotionaalista ja sanallista kiusaamista (etten kelpaa fyysisesti, minulta vaaditaan kohtuuttomuuksia, olen syypää vanhempien riitoihin jne) Jotenkin en ainakaan siinä kohtaa edes syyttänyt äitiäni siitä vääryydestä, että minua jo ennen kouluikää hakattiin vyöllä yms. Teininä nousin kotona kapinaan ja haastoin riitaa, kunnes vedeltiin tukasta pitkin lattiaa ja portaita tai muuten vaan hakattiin. Olen melko varma, että tahallani provosoin vanhempiani. Ehkä se oli keino hallita tilannetta, lapsena ei turpaansaotolle mitään voinut. Muistikuvat lapsuudesta ovat melko hatarat, mutta muistan fyysisesti joitakin tilanteita ja tunnelmia ja muutimme jossain vaiheessa, mikä on auttanut ajoittamaan hataria muistoja. Teini-iässä myös haaveilin leikkaavani hiukseni siiliksi, ettei niistä voi retuuttaa. Fantasioin myös siitä, että kirjoittaisin kokemuksistani nimettömästi suosikin ekille tai nuortenkirjailija Tuija Lehtiselle. Nimenomaan siis tuosta emotionaalisesta puolesta. En ollut silloin kertonut kenellekään kotioloista, joten en vielä tajunnut, että ihmiset eivät oikeastaan halua kuulla tai ymmärtää sellaisesta. Pas-kavanhempieni kasvatustyön tuloksena itsetuntoni on edelleen ihan sekaisin. En pidä itseäni minkään arvoisena ja silti olen lapsellisen ylpeä ja ylimielinen. Ja vaikka pidän itseäni usein empaattisena ja hoivaavana ja huolehtivana, pelkään usein sen olevan epätotta ja olevani luonnevikainen. Huomaan usein olevani samalla tasolla 4-vuotiaan lapseni kanssa ja pelkään kuollakseni olevani itse hirviö vanhempi. Olen korkeasti koulutettu, kuten vanhempanikin, enkä miestäni lukuunottamatta puhu näistä asioista. Myös miehen kanssa puheyhteys ajoittain katkolla, vaikka hän on maailman paras isä ja ilman hänen tasapainoisuuttaan en olisi päässyt näinkään pitkälle omassa kasvussa. Enkä olisi uskaltanut haaveilla lapsista.

En kerta kaikkiaan ymmärrä millä eväillä te muut olette hoitaneet vanhemmuutta, kun kokemukset on mitä on ja moni sanoo, että omien lasten kanssa haluaa (ja pystyy?!?) toiminaan toisin. Olen yliopistossa opiskellessani käynyt vuosien terapian (3*vk), mutta millä sellaiseen repeää tässä elämäntilanteessa? Surettaa, mutta kiitos tästä ketjusta ja tsemppiä kaikille kokemuksistaan kirjoittaneille <3

Minä olen kanssa äitinä usein hukassa, kun minulla ei ole mallia miten ollaan hyvä äiti. Kun se ei tule luonnostaan niin joudun tietyllä lailla suorittamaan sitä, kun joudun tietoisesti miettimään yksinkertaisiakin asioita. Että kuuluuko minun nyt mennä teinin joulujuhlaan? Jos menen olenko nolo ja helikopteri. Jos en mene olenko hylännyt hänet?

Mihinkään ei ole mallia ja tuurilla mennään.

Ainoa mikä pelastaa ehkä on se että siitä hetkestä kun sain vauvani syliin, olen rakastanut häntä ehdoitta, ja ollut valmis vaikka antamaan henkeni hänen puolesta. Ainakin sen hän tietää, joten ehkä se auttaa vähän matkaa.

Ei se mistään mallin puutteesta johdu, vaan "persoonattomuudesta".

Mitä sillä tarkoitat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi kiva kuulla jonkun ammatikseen asiaa tutkivan selitys ja mielipide miksi Suomessa on ollut näin paljon perheitä, joissa lapsia kohdeltu ikävästi tai kaltoin. Kaikkea ei voi selittää sodalla, sillä nämä vanhemmat ovat todennäköisesti ns isoa ikäluokkaa, joiden elämä on ollut suht tasaista.

Onko alhaisella koulutustasolla ja matalalla älykkyydella osuutensa tässä?

Minun vanhemmat ja liki koko suku on korkeasti koulutettuja. Ei se koulutus luonnevikoja poista.

minunkin vanhempani ovat muodollisesti akateemisia, ja kai ihan fiksuja, mutta ei siitä kyllä heidän vanhemmuudessaan ollut mitään hyötyö. molemmat olivat kakskymppisiä kun synnyin ja täysin valmistautumattomia ja täysin kesken ja epäkypsiä vanhemmuuteen. lisäksi molemmat kärsivät pahoista mt-ongelmista. vanhemmat elivät eristäytyneenä sekoillen jutuissaan keskenään. mitään tukiverrkoa ei ollut. 

rakastan aikuisena asiallisuutta, byrokratiaa ja järkevyyttä. lapsuus ja nuoruus meni psykoottista äitiä ja narsistista isää katsellessa, joten joka päivä mieltäni ilahduttavat järjissään olevat normaalit ja mukavat ihmiset! oikeasti, arjessa tuntuu, ettei niin sekoja tyyppejä kuin vanhempani löydy mistään ja se on hyvä :)

isä alkoi hakkaamaan, olin ehkä 5. Kesti joitain vuosia ennen kun tajusin ettei vanhemmilla oo kaikki muumit laaksossa.

Yksikään lapsuudenystävä/naapuri ei oo missään tekemisissä mun kaa, ollut yo-juhlien jälkeen.

Meidän perhettä pidettiin aivan hulluna. Ja mua kaikkein kamalimpana, tietty koska olin se kaikkein oireilevin. Muita perheenjäsenet taktikoivia. Perheeseemme ei kuulunut Alkoa tai muita päihteitä. Henkinen ja fyysinen väkivalta. Isä jätti usean kerran ollessani teini. Ylä asteella äiti masentu eikä hakeutunut hoitoon. Oli vaan huoneessaan verhot kii ja me lapset mentiin kouluun, laitettiin ruoka mikroon. Aloin viettää kaikki illat talleilla. Tunteita ei saanu näyttää, koulumenestys ei kannustettu, kaikesta sai kuulla olevansa huono, häiritsevä ym nimittelyä ja haukkumista koko ajan. Muuta kommunikaatiota ei juuri ollut. Kun olin 17 isä meinasi kuolla. Hulluna teki hulluja asioita. Oli kuukausia sairaalass mut toipu. Siitä alkoi reilun vuoden seesteinen jakso perheessämme. Pikku hiljaa paheni ja vnhmt erosivat. Sillon ku poliisi soitti olin mutsin kaa kahdestaan himassa. Oli kyllä viikonloppu mut selvisi et kello oli 23.20 mutsi oli saunassa ja mä vaan olin. Emme olleet edes jutelleet, ihan omissa oloissamme. Joku viranomainen kysy emmekö olleet nukkumassa. Semmosta se oli. Ei ruoka-aikoja ei mitään sääntöjä, vaan huutoja ellei sopinutkaan. Teininä oli sitten kotiintuloajat.

Vierailija kirjoitti:

isä alkoi hakkaamaan, olin ehkä 5. Kesti joitain vuosia ennen kun tajusin ettei vanhemmilla oo kaikki muumit laaksossa.

Yksikään lapsuudenystävä/naapuri ei oo missään tekemisissä mun kaa, ollut yo-juhlien jälkeen.

Meidän perhettä pidettiin aivan hulluna. Ja mua kaikkein kamalimpana, tietty koska olin se kaikkein oireilevin. Muita perheenjäsenet taktikoivia. Perheeseemme ei kuulunut Alkoa tai muita päihteitä. Henkinen ja fyysinen väkivalta. Isä jätti usean kerran ollessani teini. Ylä asteella äiti masentu eikä hakeutunut hoitoon. Oli vaan huoneessaan verhot kii ja me lapset mentiin kouluun, laitettiin ruoka mikroon. Aloin viettää kaikki illat talleilla. Tunteita ei saanu näyttää, koulumenestys ei kannustettu, kaikesta sai kuulla olevansa huono, häiritsevä ym nimittelyä ja haukkumista koko ajan. Muuta kommunikaatiota ei juuri ollut. Kun olin 17 isä meinasi kuolla. Hulluna teki hulluja asioita. Oli kuukausia sairaalass mut toipu. Siitä alkoi reilun vuoden seesteinen jakso perheessämme. Pikku hiljaa paheni ja vnhmt erosivat. Sillon ku poliisi soitti olin mutsin kaa kahdestaan himassa. Oli kyllä viikonloppu mut selvisi et kello oli 23.20 mutsi oli saunassa ja mä vaan olin. Emme olleet edes jutelleet, ihan omissa oloissamme. Joku viranomainen kysy emmekö olleet nukkumassa. Semmosta se oli. Ei ruoka-aikoja ei mitään sääntöjä, vaan huutoja ellei sopinutkaan. Teininä oli sitten kotiintuloajat.

Sinulla on ollut kaoottiset lähtökohdat. hienosti olet selvinnyt ja olet järjissäsi ja täällä meidän kanssa.

Kaikkea hyvää sinulle jatkoon!