Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Isän alkoholismi,äidin kaksoiselämä. Kun lapsi joutuu huolehtimaan että ovet lukitaan yöksi ja hella on pois päältä ym.Kun tulet koulusta kotiin ja kotona on ollut tupakasta alkanut tulipalo,jota känninen sitten yrittänyt sammuttaa ja sotkua kaikkialla...että kyllähän sitä alkoi ymmärtää ettei tää nyt ole ihan samaa kuin koulukavereilla.Tässä voisi tätä juttua jatkaa vaikka kuinka pitkälle mutta ketjussa on varmaan jo samanlaisia kokemuksia,pahempiakin. Nythän lapset otetaan huostaan mutta silloin 60 luvulla selvittiin vaan jotenkin.

Hyvinkin tutun kuuloisia tarinoita tässä ketjussa. Meillä myös vähäteltiin, ei kannustettu missään asiassa, ei puhuttu tunteista, ei kiitetty tai pyydetty anteeksi, ei annettu hellyyttä tai pidetty sylissä, ei ylipäätään puhuttu mistään tai opetettu mitään. Kulissit kuitenkin olivat kunnossa: hieno talo, vanhemmat hyvissä työpaikoissa ja kaikki pelit ja vehkeet löytyi, ulkomailla matkustelimme useasti vuodessa.

On hassua, miten vanhemmat edelleenkin odottavat minusta tulevan suurin piirtein presidentti. Mikään muu ei riitä, työpaikkani on mitätön, kun sain ylennyksen esihenkilöksi, oli sekin vain pieni välisteppi matkalla johonkin hienompaan. Mutta samaan aikaan vanhempani jaksavat aina muistuttaa, etten kuitenkaan osaa ja pärjää. Kun hain sitä esihenkilön paikkaa, äitini sanoi, että ei kannata toiveita siihen laittaa, kun en saa paikkaa kuitenkaan. Tämä on koko elämäni ajan aiheuttanut ristiriitaa, kun odotetaan ihan mahdottomia, ja samaan aikaan kuitenkin lytätään.

Havahduin näihin lapsuuteni ongelmiin vasta kolmekymppisenä, kun tajusin, että toistan ihmissuhteissani aina samoja haitallisia kaavoja. Käyttäydyn parisuhteissa huonosti, olen epävarma, vaadin toiselta hirveästi mutta en itse osaa antaa mitään, suutun helposti, loukkaannun helposti. Olisi varmasti tarvetta päästä johonkin juttelemaan ja purkamaan omia kokemuksia. En vaan tiedä, mitä kautta/miten se tapahtuisi. Pelottaa, miten kohtelisin omia lapsiani, jos sellaisia saisin. Mutta kai se on hyvä lähtökohta, että tiedostan omat haasteeni.

Vierailija kirjoitti:

Hyvinkin tutun kuuloisia tarinoita tässä ketjussa. Meillä myös vähäteltiin, ei kannustettu missään asiassa, ei puhuttu tunteista, ei kiitetty tai pyydetty anteeksi, ei annettu hellyyttä tai pidetty sylissä, ei ylipäätään puhuttu mistään tai opetettu mitään. Kulissit kuitenkin olivat kunnossa: hieno talo, vanhemmat hyvissä työpaikoissa ja kaikki pelit ja vehkeet löytyi, ulkomailla matkustelimme useasti vuodessa.

On hassua, miten vanhemmat edelleenkin odottavat minusta tulevan suurin piirtein presidentti. Mikään muu ei riitä, työpaikkani on mitätön, kun sain ylennyksen esihenkilöksi, oli sekin vain pieni välisteppi matkalla johonkin hienompaan. Mutta samaan aikaan vanhempani jaksavat aina muistuttaa, etten kuitenkaan osaa ja pärjää. Kun hain sitä esihenkilön paikkaa, äitini sanoi, että ei kannata toiveita siihen laittaa, kun en saa paikkaa kuitenkaan. Tämä on koko elämäni ajan aiheuttanut ristiriitaa, kun odotetaan ihan mahdottomia, ja samaan aikaan kuitenkin lytätään.

Havahduin näihin lapsuuteni ongelmiin vasta kolmekymppisenä, kun tajusin, että toistan ihmissuhteissani aina samoja haitallisia kaavoja. Käyttäydyn parisuhteissa huonosti, olen epävarma, vaadin toiselta hirveästi mutta en itse osaa antaa mitään, suutun helposti, loukkaannun helposti. Olisi varmasti tarvetta päästä johonkin juttelemaan ja purkamaan omia kokemuksia. En vaan tiedä, mitä kautta/miten se tapahtuisi. Pelottaa, miten kohtelisin omia lapsiani, jos sellaisia saisin. Mutta kai se on hyvä lähtökohta, että tiedostan omat haasteeni.

Olet tosi hyvin kartalla ja tietoinen lapsuudenkotisi ilmapiirin aiheuttamista haavoista omakohtaisesti. Suosittelen lämpimästi juttelua tai terapiaa. Siinä tarvitaan sitä reflektointikykyä mitä sulla on. itse olen käynyt vuosia terapiassa, se jeesaa. itselläni ihan samoja kokemuksia että odotettiin hirveästi jotain erityistä minusta ja samalla kotiolosuhteet oli myrkylliset. oireilen varmaan samoin kuin sinäkin, olen epävarma ihmissuhteissa, ärsyynnyn helposti, (koska olen pohjimmiltani niin epävarma toisen aidosta tykkäämisestä) on vaikea luottaa toiseen ja antaa kaikkea toiselle mutta samalla odottaa että toinen kyllä siihen "yksipuolisesti" kykenee. näitä on hyvä työstää turvallisen psykologin kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvinkin tutun kuuloisia tarinoita tässä ketjussa. Meillä myös vähäteltiin, ei kannustettu missään asiassa, ei puhuttu tunteista, ei kiitetty tai pyydetty anteeksi, ei annettu hellyyttä tai pidetty sylissä, ei ylipäätään puhuttu mistään tai opetettu mitään. Kulissit kuitenkin olivat kunnossa: hieno talo, vanhemmat hyvissä työpaikoissa ja kaikki pelit ja vehkeet löytyi, ulkomailla matkustelimme useasti vuodessa.

On hassua, miten vanhemmat edelleenkin odottavat minusta tulevan suurin piirtein presidentti. Mikään muu ei riitä, työpaikkani on mitätön, kun sain ylennyksen esihenkilöksi, oli sekin vain pieni välisteppi matkalla johonkin hienompaan. Mutta samaan aikaan vanhempani jaksavat aina muistuttaa, etten kuitenkaan osaa ja pärjää. Kun hain sitä esihenkilön paikkaa, äitini sanoi, että ei kannata toiveita siihen laittaa, kun en saa paikkaa kuitenkaan. Tämä on koko elämäni ajan aiheuttanut ristiriitaa, kun odotetaan ihan mahdottomia, ja samaan aikaan kuitenkin lytätään.

Havahduin näihin lapsuuteni ongelmiin vasta kolmekymppisenä, kun tajusin, että toistan ihmissuhteissani aina samoja haitallisia kaavoja. Käyttäydyn parisuhteissa huonosti, olen epävarma, vaadin toiselta hirveästi mutta en itse osaa antaa mitään, suutun helposti, loukkaannun helposti. Olisi varmasti tarvetta päästä johonkin juttelemaan ja purkamaan omia kokemuksia. En vaan tiedä, mitä kautta/miten se tapahtuisi. Pelottaa, miten kohtelisin omia lapsiani, jos sellaisia saisin. Mutta kai se on hyvä lähtökohta, että tiedostan omat haasteeni.

Olet tosi hyvin kartalla ja tietoinen lapsuudenkotisi ilmapiirin aiheuttamista haavoista omakohtaisesti. Suosittelen lämpimästi juttelua tai terapiaa. Siinä tarvitaan sitä reflektointikykyä mitä sulla on. itse olen käynyt vuosia terapiassa, se jeesaa. itselläni ihan samoja kokemuksia että odotettiin hirveästi jotain erityistä minusta ja samalla kotiolosuhteet oli myrkylliset. oireilen varmaan samoin kuin sinäkin, olen epävarma ihmissuhteissa, ärsyynnyn helposti, (koska olen pohjimmiltani niin epävarma toisen aidosta tykkäämisestä) on vaikea luottaa toiseen ja antaa kaikkea toiselle mutta samalla odottaa että toinen kyllä siihen "yksipuolisesti" kykenee. näitä on hyvä työstää turvallisen psykologin kanssa.

Kiitos tästä kommentista, sain tosi paljon kannustusta lähteä työstämään omia haavoja ja hakemaan apua! Kuulostaa hyvin tutulta tuo sinun kuvailemasi. Lohdullista kuulla, että terapia voi auttaa ja on mahdollista kehittää omaa käyttäytymistä ja ajattelumallia, koska se todella haittaa elämääni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvinkin tutun kuuloisia tarinoita tässä ketjussa. Meillä myös vähäteltiin, ei kannustettu missään asiassa, ei puhuttu tunteista, ei kiitetty tai pyydetty anteeksi, ei annettu hellyyttä tai pidetty sylissä, ei ylipäätään puhuttu mistään tai opetettu mitään. Kulissit kuitenkin olivat kunnossa: hieno talo, vanhemmat hyvissä työpaikoissa ja kaikki pelit ja vehkeet löytyi, ulkomailla matkustelimme useasti vuodessa.

On hassua, miten vanhemmat edelleenkin odottavat minusta tulevan suurin piirtein presidentti. Mikään muu ei riitä, työpaikkani on mitätön, kun sain ylennyksen esihenkilöksi, oli sekin vain pieni välisteppi matkalla johonkin hienompaan. Mutta samaan aikaan vanhempani jaksavat aina muistuttaa, etten kuitenkaan osaa ja pärjää. Kun hain sitä esihenkilön paikkaa, äitini sanoi, että ei kannata toiveita siihen laittaa, kun en saa paikkaa kuitenkaan. Tämä on koko elämäni ajan aiheuttanut ristiriitaa, kun odotetaan ihan mahdottomia, ja samaan aikaan kuitenkin lytätään.

Havahduin näihin lapsuuteni ongelmiin vasta kolmekymppisenä, kun tajusin, että toistan ihmissuhteissani aina samoja haitallisia kaavoja. Käyttäydyn parisuhteissa huonosti, olen epävarma, vaadin toiselta hirveästi mutta en itse osaa antaa mitään, suutun helposti, loukkaannun helposti. Olisi varmasti tarvetta päästä johonkin juttelemaan ja purkamaan omia kokemuksia. En vaan tiedä, mitä kautta/miten se tapahtuisi. Pelottaa, miten kohtelisin omia lapsiani, jos sellaisia saisin. Mutta kai se on hyvä lähtökohta, että tiedostan omat haasteeni.

Olet tosi hyvin kartalla ja tietoinen lapsuudenkotisi ilmapiirin aiheuttamista haavoista omakohtaisesti. Suosittelen lämpimästi juttelua tai terapiaa. Siinä tarvitaan sitä reflektointikykyä mitä sulla on. itse olen käynyt vuosia terapiassa, se jeesaa. itselläni ihan samoja kokemuksia että odotettiin hirveästi jotain erityistä minusta ja samalla kotiolosuhteet oli myrkylliset. oireilen varmaan samoin kuin sinäkin, olen epävarma ihmissuhteissa, ärsyynnyn helposti, (koska olen pohjimmiltani niin epävarma toisen aidosta tykkäämisestä) on vaikea luottaa toiseen ja antaa kaikkea toiselle mutta samalla odottaa että toinen kyllä siihen "yksipuolisesti" kykenee. näitä on hyvä työstää turvallisen psykologin kanssa.

Kiitos tästä kommentista, sain tosi paljon kannustusta lähteä työstämään omia haavoja ja hakemaan apua! Kuulostaa hyvin tutulta tuo sinun kuvailemasi. Lohdullista kuulla, että terapia voi auttaa ja on mahdollista kehittää omaa käyttäytymistä ja ajattelumallia, koska se todella haittaa elämääni.

Ihana, kun tavoitit viestini ja sait siitä kannustusta! Voimia ja tsemppiä paljon jatkoon ja kaikkea hyvää Sinulle! <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämä, aikuisuus ja henkisesti terve parisuhde.

Nyt on pakko kysyä, että millä ihmeellä te sen teette, saatte parisuhteen? Itse en ole saanut vaikka olen halunnut sitä. Päinvastoin olen saanut märkää rättiä, pilkkaa ja/tai halveksuntaa osakseni jos olen kerännyt rohkeuteni ja tehnyt aloitteen. Minulla ei siis ole mahdollisuutta edes huonoon parisuhteeseen (en tällä tarkoita että sellaista haluaisin, vaan että senkoommin oikeat kuin väärätkään eivät ole lähteneet mukaan). Tunnen itseni kuin ulkoavaruudesta tulleelta, joka ei osaa ihmiskunnan sosiaalisia sääntöjä. Ei minulla ystävyyssuhteetkaan toimi, onnistun pahimmillaan suututtamaan ihmisiä vaikka luulen itse käyttäytyväni kohteliaasti ja olevani epäitsekäs. Eli sosiaaliset taitoni ovat täysin vääristyneet.

Yhteisissä harrastuksissa voi tavata ihmisiä, toimitaan yhdessä kaveripohjalta ja joskus syttyy kiinnostus puolin ja toisin. Löytyy myös todennäköisemmin ihminen, jolla on samanlainen arvomaailma kuin joltain baarireissulta. Näin olen seurustelukumppanini ja sittemmin mieheni tavannut. Voimia!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenelläkään ei ole täydellistä kotia. On turhaa energian ja rahan tuhlausta kaivella menneitä. Eri asia, jos todella järkyttävät tausta. Muuta on kaikilla.

Ei pidä paikkaansa. Törkeää vähättelyä tämä. Äitini aina sanoi myös näin. Mutta ei kaikissa perheissä ole väkivaltaa, mielenterveysongelmia, pelkoa, emotionaalista laiminlyöntiä. Täydellistä ei ole kellään, ja pettymyksiä kokevat kaikki. Mutta on täysin eri asia kasvaa suht turvallisessa perheessä, jossa ihmiset osaavat olla toistensa kanssa tekemisissä ja pitää huolta toisistaan kuin perheessä jossa ei ole perusturvaa. Vaikutus elämälle on dramaattisesti eri. Ja jotta voisi elää normaalia elämää ja nauttia siitä, tarvitsee apua, kuten terapiaa. Menneitä ei tarvii kaivella, jos lapsuus on ollut rankka ja traumatisoiva, menneisyys on käsnä joka henkäyksellä estäen ihmistä elämästä sitä elämää joka hänellä olisi. Että lakkaappa sinä vähättelemästä toisten kokemuksia.

Hakeudu terapiaan, käsittele ongelmasi ja jatka elämässäsi eteenpäin.

Vai nautitko martryyrin asemasta ja säälistä. Vai miksi et ota vastuuta elämästäsi. Turhaan sinä muiden vikojen annat omaa elämääsi pilata.

Ehkä se terapia tekis hyvää sinullekin. Minä olen terapiani käytynyt,  sain diagnoosiksi sen traumatisoivan lapsuuden ja siitä seuranneet ongelmat. MInun elämäni oli todella vaikeaa, enkä ymmärtänyt miksi mistään ei tule mitään, kunnes sain tuon diagnoosin ja löysin todella hyvän terapeutin jolla sain käydä monta vuotta. Elämäni muuttui totaalisesti, sain valtavan avun terapiasta ja olen siitä tosi kiitollinen. Olen ottanut vastuun elämästäni jo vuosia sitten- heti kun sain apua. Ja nyt on jo takana monta hienoa vuotta ja ihania ihmissuhteita. Se vaan on niin, että ei ole helppoa ymmärtää tarvitsevansa apua- minäkin ymmärsin vasta sitten kun keho oli ihan loppu ja lääkäri sanoi että voisiko taustalla olla jotakin psykosomaattista. Minä vaan tiedän millaista se on, kun menneisyys nielaisee koko elämän, eikä itse tiedä mistä on kysymys. Terapian ja muun avun saaminenkaan ei ole ihan helppoa. 

Yksi ihana juttu terapiassa myös on- kun saa tukea ja myötätuntoa omakseen on helppo jakaa sitä myös muille syyttelemättä heitä vastuuttomiksi marttyyreiksi. Vastuu on tietysti vain ihmisellä itsellään ja ajatuskin paremmasta elämästä yksinkertainen. Mutta toteutus on kaikkea muuta kuin helppo. 

Hyvin sanottu.

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa parilla vikalla sivulla kirjoittelee ehta ja aito Nasse (narsisti). Syyllistää kaltoinkohdeltuja, mitätöi heidän kokemukset ja tuskan, haukkuu laiskoiksi turhan ruikuttajiksi, syyttelee elämässö epäonnistuneeksi ja vieläpä antaa ymmärää että pahoinpitelyt ja kaltoinkohtelut on uhrin OMAA SYYTÄ ja siitäs saitte ansionne mukaan.

Tämä on aivan satavarmasti joko mun isä tai jonkun muun ketjussa kirjoittaneen paskavanhempi joka eksyi pslstslle ja näyttää nyt närhen munat typerille uikuttaja-lapsille. Tän kirjoittajan selvästi tekis mieli antaa vielä kunnon selkäsaunat saunan takana ja osoittaa näin ylemmyyttään ja paremmuuttaan.

Kyllä on 5/5 narsisti ja hieno ihminen, onnittelut.

Kavereiden luona kyläily avasi silmät. Luulin kylläkin pitkään, että kavereiden luona vain esitetään kulissia ja oikeasti niilläkin on yhtä kauheaa kuin minulla. Että vanhemmat käyttää tapellessaan aseenaan toisiaan vastaan lasten leluja, astioita, puukkoja, uhkailevat toistensa t a ppamisella ja itsemurhilla. Varmaan poliisit niidenkin ovella käy ja sossut, kuten meilläkin vaikkeivät näytä siten.

Kaverillakaan ei näkynyt huoneessaan nukenvaunuja, sen isä oli varmaan hakannut ne rikki seinään, niin kuin minun isä teki. Tai äidit halasivat lapsiaan, kunhan esittivät. Kerroin äidillekin millaisia nössöjä muissa perheissä ollaan ja äiti sanoi, että sairaita ovat. Olihan se aika tuskallista kun isompana tajusi, mistä oli kyse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin yliopistossa opiskellessani että monet muut saivat vanhemmiltaan paljon taloudellista avustusta, minä en juurikaan vaikka vanhemmillani olisi rahaa ollut. Luulin että kaikki yli 18-vuotiaat joutuvat itse elättämään itsensä kun kerran ovat aikuisiän jo saavuttaneet. Vaikka vanhempani ovat muuten ihan ok, niin he eivät tajua rahasta mitään. Esim. syyttivät tuhlaajaksi kun en meinannut pärjätä opintotuella. Olen itse saanut opetella pitämään huolta raha-asioistani.

Sama homma meillä. Moni saa aikuisena rahaa vanhemmiltaan vielä opintojen jälkeenkin säännöllisesti tai toisinaan. Meillä taas vanhemmat suorastaan kerskailevat sillä, että he eivät lapsiaan ole auttaneet. Mollaavat jopa mielellään niitä, jotka lastensa tukena omasta halustaan ovat.

Kuulostaa sadistiselta nautinnolta, kun omaa kituuttelua/pihiyttä voi nähdä toisessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämä, aikuisuus ja henkisesti terve parisuhde.

Nyt on pakko kysyä, että millä ihmeellä te sen teette, saatte parisuhteen? Itse en ole saanut vaikka olen halunnut sitä. Päinvastoin olen saanut märkää rättiä, pilkkaa ja/tai halveksuntaa osakseni jos olen kerännyt rohkeuteni ja tehnyt aloitteen. Minulla ei siis ole mahdollisuutta edes huonoon parisuhteeseen (en tällä tarkoita että sellaista haluaisin, vaan että senkoommin oikeat kuin väärätkään eivät ole lähteneet mukaan). Tunnen itseni kuin ulkoavaruudesta tulleelta, joka ei osaa ihmiskunnan sosiaalisia sääntöjä. Ei minulla ystävyyssuhteetkaan toimi, onnistun pahimmillaan suututtamaan ihmisiä vaikka luulen itse käyttäytyväni kohteliaasti ja olevani epäitsekäs. Eli sosiaaliset taitoni ovat täysin vääristyneet.

Yhteisissä harrastuksissa voi tavata ihmisiä, toimitaan yhdessä kaveripohjalta ja joskus syttyy kiinnostus puolin ja toisin. Löytyy myös todennäköisemmin ihminen, jolla on samanlainen arvomaailma kuin joltain baarireissulta. Näin olen seurustelukumppanini ja sittemmin mieheni tavannut. Voimia!

Minäkin kannustan häntä jolle äskeinen vastasi yrittämään vaan. Vaikutat ihan normaalilta ja mukavalta ihmiseltä. ihmissuhteita on hyvä harjoitella kaverisuhteissa ja hankkia ystäviä. Ystäviä saa oman kokemuksen mukaan niin, että on ensin ystävä toiselle. Kaikkien kanssa ei ole tarkoitus olla ystävä vaan heidän kanssaan joiden kaa se luontevasti sujuu. 

On todella rohkeaa kertoa toiselle, että pitää toisesta, ihan frendinä. Sehän on suorastaan pelottavaa kertoa että pitää romanttisesti, mutta ystävällekin on tärkeä kertoa että toinen on tärkeä.

Meillä naisilla se on luontevaa. Viimeksi eilen kerroin parhaimmalle ystävälleni Whatsupissa että hän on tärkeä minulle. "olet tärkeä ja arvokas" hän vastasi että samoin. sitten laittelimme sydämet perään.

Ne on "pieniä juttuja" mutta valtavan tärkeitä kuitenkin . että kuulee olevansa tärkeä, arvokas ja rakas toiselle ihmiselle. 

Kuten entinen työkaverini kirjoitti kauniisti ystävänpäiväkortissaan minulle, "sinulle tämä meidän ystävyys voi olla juttu muiden seassa, mutta minulle se on koko maailma!"<3

Kerro toiselle että välität, rakastat ja arvostat kunnioitat häntä. Niin Suomi muuttuu terveempään suuntaan!

Olet arvokas ja tärkeä ihminen!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa parilla vikalla sivulla kirjoittelee ehta ja aito Nasse (narsisti). Syyllistää kaltoinkohdeltuja, mitätöi heidän kokemukset ja tuskan, haukkuu laiskoiksi turhan ruikuttajiksi, syyttelee elämässö epäonnistuneeksi ja vieläpä antaa ymmärää että pahoinpitelyt ja kaltoinkohtelut on uhrin OMAA SYYTÄ ja siitäs saitte ansionne mukaan.

Tämä on aivan satavarmasti joko mun isä tai jonkun muun ketjussa kirjoittaneen paskavanhempi joka eksyi pslstslle ja näyttää nyt ”närhen munat” typerille uikuttaja-lapsille. Tän kirjoittajan selvästi tekis mieli antaa vielä kunnon selkäsaunat saunan takana ja osoittaa näin ylemmyyttään ja paremmuuttaan.

Kyllä on 5/5 narsisti ja ”hieno ihminen”, onnittelut.

Ei sitä tarvitse olla narsisti, vaikka turvautuisikin ylemmyydentuntoon ja käsisis empatiakyvyn puutteesta- niinkuin tuo kyseinen tyyppi näyttää kärsivän. Ja narsistihan on usein myös kaltoinkohtelun uhri- niin täynnä häpeää ettei pysty muuhun kuin ylemmyydentuntoon ja muiden halveksuntaan.  Toki ei oieuta hänen tekojaan, ja hyvä onkin, että hänelle avautuu vähän toisenlaisia näkemyksiä aiheeseen- jos nyt pystyy mitään vastaanottamaan.  Tässä ketjussa on kyllä myös hienoa vertaistukea- se on tosi arvokasta. Ja sen ulkopuolellehan tuo toisia syyllistävä ja halveksuja ressukka tyystin jää. Yksin omaan oikeassaolemiseensa, vihaamaan muita. Siinä on rangastusta jo kylliksi. Toivottavasti hänkin ymmärtää joku päivä hakea itselleen apua, ettei mene koko elämä pilalle. 

:) ...

Ei muuta kuin vertailemaan muihin, mieluummin sellaisiin joilla oli kaikki paremmin. Eiköhän niitä ongelmia löydy ja aihetta traumoihin joihin vedota kun ei jaksa tai huvita!

Teini-iässä ihmettelin, kun olin kaverin perheen kanssa kaupassa ja hänen äitinsä osti terveyssiteitä, aivan kuin ne olisivat olleet täysin tavallinen ja luonnollinen asia. Minä en moisia saanut, äiti hu0ritteli ja huusi, että v * tturättejä minä en hu0ralle osta, ostat omasta tienestistäsi. Elettiin kuitenkin 90-luvun loppua eikä keskiaikaa.

Huonot muistot alkoivat ahdistaa minua uudelleen eläkkeelle jäädessäni. Tajuan nyt, että minulla on jäänyt oma elämä kokonaan elämättä ja jäin loukkuun muista huolehtimiseen koska jouduin perheen vanhimpana lapsena hoitamaan lapsuus- ja nuoruusvuosina todella nöyryyttäviäkin asioita joita lapsen ei olisi kuulunut hoitaa (tyypillistä perheissä, joissa vanhemmalla on alkoholiongelmia). Äitini oli tyypillinen sen ajan ihminen eli perheen sisäiset asiat lakaistiin maton alle. Tätä periaatetta äiti noudatti läpi elämän ja hän oli se, joka teki minusta sen joka hoitaa perheessä ulospäin häpeälliset ja ongelmalliset asiat. Valitettavasti alkoholiongelmat ja huono huono kyky hoitaa raha-asioita usein periytyvät. Läheisten alkoholi-ja rahaongelmat ovat olleet minulle koko elämän mittainen riesa. Olen nyt yrittänyt ottaa etäisyyttä läheisiini ja heidän jatkuviin ongelmiinsa, mutta todella rasittavaa jatkuvaa huolissaan oloa on vaikea katkaista koska se on istutettu minuun jo lapsena.

Onhan näitä ihmisiä nähty jotka työelämässä ovat lähemmäs 60 vuotiaita ja heillä ei ole ystäviä, ei työkavereita,ei harrastuksia joissa kohtaisi muita ihmisiä. Ihmissuhdetaidot on niin huonot että onnistutaan karkottamaan kaikki ympäriltä. Lapsena lellittyjä ja annettu ymmärtää että tämä yksilö on parempi kuin muut. Näissä kuvitelmissa ihminen kohtelee muita huonosti nostaen itsensä jalustalle muihin verraten.

Kukaan kun ei tykkää ylen ylpeistä, päsmäreistä ja määräilijöistä

Kun menin AMK-aikoina harjoitteluun lastensuojeluun, tajusin, että meidänkin perheessä olisi ollut tarve lastensuojelun väliintulolle.

Asuimme äidin kanssa, ja hänellä oli ja on yhä elämänhallinnan kanssa ongelmia. Ristiriitainen persoona, joka toisinaan oli rauhallinen hissukka ja sitten yhtäkkiä saattoi räjähtää ihan turhasta eikä puhunut mitään koko päivänä. Meillä oli ihan hirveästi kissoja, äiti jostain haki aina "vielä yhden" ja koska ei ollut varaa leikkauttaa, niitähän sitten tuli koko ajan lisää. Jossain vaiheessa niitä taisi olla yli 30, joista vain osa sisäsiistejä. Kuljin ympäriinsä kissankusen hajuisena, aina kotiin tullessani oli sänkyyni kustu ja yritin turhautuneena alakoululaisena jotenkin tilkitä oviaukkoani etteivät kissat sinne pääsisi. Ovea en saanut, koska "ei ollut varaa", mutta 30 kissan ruokkimiseen oli aina rahaa.

Rahatilanne näkyi joka paikassa muutenkin. Minulla oli jonkun vanhat talvikengät ja saappaat, ja kun niihin tuli reikä, sain vain muovipussit sukkien päälle laitettavaksi, jotta vesi ei kastelisi sukkia. Lapsena se vielä meni, kun en tajunnut, mutta yläasteella ja lukiossa se hävetti ihan hirveästi. Onneksi äidillä oli aina kuitenkin varaa ostaa itselleen tupakkaa.

Emotionaalista tai seksuaalikasvatusta ei saatu ollenkaan. Tunteista ei puhuttu, tarpeisiini ei vastattu, jos elokuva sai minut itkemään niin minulle naurettiin ja sisarus sai haukkua ja kiusata mielin määrin. Kaikista hauskinta oli kun vieraiden kuullen haukkui minua läskiksi ja nauroi, eikä kukaan puuttunut asiaan. Kuukautisista ja seksistä opin mitä opin koulussa, eli hyvin vähän ja rajallisesti.

Voi luoja toivon, että jonain päivänä osaan luoda tasapainoisen ja turvallisen kodin omille lapsilleni...

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista.... Nimitätte minua keittiöpsykologiksi ja väitätte käyneenne terapiassa ja menneenne eteenpäin.

Silti kun joku ei suostu teitä säälimään, vaan kehottaa ottamaan elämästään vastuuta ja hakemaan apua, ärsyynnytte ja alatte hyökkääväksi.

En ole kenenkään isä, en äiti, en rakastavien vanhempien kermaperse. Kylläkin olen sellaisten läheinen, jotka eivät suostu ottamaan vastuuta omasta elämästään ja hakevat jatkuvasti sääliä "vaikealla lapsuudellaan". Vaikean lapsuuden piikkiin pistetään saamattomuutta, velkakierrettä ja milloin mitäkin. Kokevat vaan olevansa oikeutettuja milloin mihinkin, koska vaikea lapsuus. Jonkun muun pitäisi kantaa vastuu, maksaa velat jne.

Samasta perheestä on yllättäen kasvanut niitä, jotka ovat hakeneet apua ja menneet elämässään eteenpäin. Kaikille on tarjottu apua, mutta osa mieluummin rypee itsesäälissään.

Ja tottakai niillekin, jotka ovat asettaneet menneisyyden sinne minne se kuuluu, tulee joissakin tilanteissa ahdistuksia, mutta niistä keskustellaan, eikä tehdä niistä mörköjä. Tarvittaessa haetaan ammattiapua.

Se jatkuva sääliminen ja "ymmärtäminen" vaan ruokkii juuri sitä rypemistä. Eteenpäin meneminen vaatii aika paljon itsetutkiskelua ja sen myöntämistä ja hyväksymistä, että omista valinnoista johtuu aika suuri osa aikuiselämän ongelmista.

Suomalaisen kasvatuskulttuurin hedelmiä on maa täynnä. Voidakseen tulevaisuudessa kasvattaa omat lapset toisin, on asiat käytävä läpi ja opittava uusia toimintamalleja. Ei voi vain keskustella ja keskustella, vaan pitää myös toimia.

Toivottavasti tämä herätti edes joissakin sellaisia ajatuksia, että ehkä pitäisi tehdä jotain omalle tilanteelleen sen rypemisen sijaan.

Ymmärrän pointtisi, mutta mielestäni yksinkertaistat liikaa kirjoittaessasi: "Samasta perheestä on yllättäen kasvanut niitä, jotka ovat hakeneet apua ja menneet elämässään eteenpäin. Kaikille on tarjottu apua, mutta osa mieluummin rypee itsesäälissään." Ensinnäkin, traumatisoivien vanhempien lapset ovat samassakin perheessä erilaisessa ympäristössä, sillä he ovat suhteessa toisiinsa. Sen seurauksena yhdelle voi tulla voimakas pätemisen tarve ja toiselle jotain päinvastaista. "Elämässään eteenpäin mennyt" ei siis välttämättä todista varhaisten olosuhteidensa erinomaisuutta, vaan mahdollisesti niiden traagisuutta, ja useimmiten kai piilevästi traagista. Siksi tässä ketjussakin mietitään traagisuuden paljastumista.

Toiseksi, ihmistä ei voi auttaa tavalla, jota hän ei tarvitse. (Se olisi kai vähän kuin yrittäisi auttaa rais*auksen uhria puhumalla tälle väkisin seksistä kauniina asiana.) Auttaminen vaatii toisen kärsimyksen tunnustamista, sitä yhtään kauhistelematta. Pitäisi hyväksyä, ettei ulkopuolinen voi poistaa sitä yhdellä järkipuheella. Että trauma on pysyvä, ja sen muuntaminen pitkä prosessi.

Vierailija kirjoitti:

Teini-iässä ihmettelin, kun olin kaverin perheen kanssa kaupassa ja hänen äitinsä osti terveyssiteitä, aivan kuin ne olisivat olleet täysin tavallinen ja luonnollinen asia. Minä en moisia saanut, äiti hu0ritteli ja huusi, että v * tturättejä minä en hu0ralle osta, ostat omasta tienestistäsi. Elettiin kuitenkin 90-luvun loppua eikä keskiaikaa.

Kamalaa, äitisi oli varmaan itse todella traumatisoitunut jostain naiseuteen liittyvistä asioista.

Kuukautiset ovat luonnollinen ja kaunis osa jokaisen naisen elämää. Niissä ei ole mitään hävettävää, päinvastoin. Ehkä itse osaan suhtautua asiaan näinkin luonnollisesti, sillä oma äitini (mt-potilas virallisesti) onnitteli minua kuukautisten alkamisen aikoihin ja isä osti monta kertaa siteitä kaupasta kun menkat alkoivat teininä yllättäen. 

iloitse kuukautisistasikin nainen ,se on sun supervoima! sitä vuotaa joka kuukausi verta kunnolla, mutta mikään ei mene rikki vaan sitä pystyy kasvattamaan uutta elämää kohdussaan niiden johdosta! <3

Vanhempani poikkesivat monella tavalla muista alueen perheistä sekä positiivisessa, että negatiivisessa merkityksessä. Ymmärsin tilanteen aloittaessani peruskoulua kun kaverit saivat karkki/viikkorahaa ja minulla ei ollut varaa ostaa kioskista edes yhtä 10 pennin irtokarkkia.

Vanhempani eivät jostain syystä tehneet juurikaan töitä. Isäni vain ajoittain ja äitini ei lainkaan. Olimme lähes koko lapsuuteni äärimmäisen köyhiä. Isän ajoittainen alkoholinkäyttö oli pelottavaa. Hän ei koskaan tehnyt mitään, mutta humalassa aggressiivisena väkivallan uhka tuntui hyvin konkreettiselta. Tein jo lukioikäisenä töitä kaiket illat sekä hiukan myös viikonloppuina ja elätin itseni. Usein vanhemmat tukevat lapsiaan rahallisesti esimerkiksi koulutuksen ajan, mutta minä tuin jossain määrin vanhempiani opintolainalla ja elin ajoittain hyvin pienillä tuloilla. Aikuiselämäni käynnistyi muutenkin erittäin korkeakorkoisella lainataakalla maksimiin otettujen opintolainojen lisäksi.

Kokemus opetti arvostamaan rahaa ja koulutusta sekä aika rajuun työntekoon. Nykyään vuosikymmenten jälkeen minua voi kutsua lähes varakkaaksi Suomen mittakaavassa. Toisaalta kärsin myös vakavista stressisairauksista ja elämäni jää todennäköisesti aika lyhyeksi. Arvostan luultavasti paljon normaalia enemmän varallisuutta ja omillaan pärjäämistä. Halveksin ihmisiä, jotka elävät vanhempiensa tuella, ja jotka eivät taistele itse itselleen asemaansa yhteiskunnassa. En ole opintotukea lukuunottamatta käyttänyt koskaan sosiaaliturvaa ja ennemmin hyppään sillalta alas kuin niin teen. Pidän sosiaaliturvaa äärimmäisen vaarallisena, ihmiset passivoivana ja uhriuttavana järjestelmänä, joka pahimmillaan vaurioittaa aikuisten lisäksi myös lapsia sukupolvien yli.