Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

Joku narsisti täällä alapeukuttaa :D.

Ei joku vaan kyllä tämä jo tiedetään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on pitkään ollut lapsuuden jäljiltä päällä alistumisen tunnelukko. Kun se on alkanut purkautua, niin minulla on tullut väkivaltafantasioita minua pahoinpidelleiden vanhempien satuttamisesta. Onko muilla ollut tällaista?

Suunnittelin teinivuosina murhaamista hyvin tarkalla suunnitelmalla.

Vanhempiesi vai jonkun muun?

Isäni. Jostain syystä jäi tuosta ekasta viestistä pois!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku narsisti täällä alapeukuttaa :D.

Ei joku vaan kyllä tämä jo tiedetään.

Tiedetään se, että tällaiset keskustelut houkuttelevat narsisteja paikalle kuin tunkio raatokärpäsiä. Narsistit tosin ovat huomattavasti raatokärpäsiä inhottavampia olentoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos taas tästä ketjusta, ostin tuon Tunne lukkosi kirjan. Lukot /sisäänrakennetut oletukset kuulostavat siltä että minulla on varmaan suurin osa. "Minun on pakko alistua" "tunteet on hallittava" "olen epäonnistuja" "minut hylätään kuitenkin" "toiset määrittävät arvoni" "kuka tahansa voi haavoittaa" "en pärjää yksin" "kukaan ei oikeasti välitä minusta" "en kuulu mihinkään" "olen riittämätön" "olen kelvoton".

Päälle olen aina hallittu, koulutettu ja menestynyt, on auktoriteettia ja sivistystä ja käytöstapoja.

Sisältä koen että vain esitän sitä kaikkea ja se on kulissi joka romahtaa milloin tahansa ellen pinnistä. Että se ei olisikaan minä vaan todellinen halveksittava minä paljastuu sen rikkouduttua, ja kaikille paljastuu mikä todella olen.

Kun puhutaan että traumatisoitunut ja ongelmainen näkyisi syrjäytymisenä, niin minähän en siis voi olla traumatisoitunut, rikkinäinen ongelmakimppu. Minunhan siis pitää olla selviytyjä joka olen selättänyt traumat ja selviytynyt, eikö, kun kerran kulissit ovat niin ojennuksessa. Apuakin pyydän rauhallisesti ja ystävällisesti ja sivistynein sanakääntein, enkä ripsivärit poskille valuen. Hallinta ennen kaikkea.

Yksi pomo sanoi että en voi olla masentunut, koska masentunut ihminen ei pese tukkaansa. Minulla mitä lähempänä olen romahtamista, sitä huolellisemmin viimeiseen asti on siisti jakkupuku ja helmet korvissa. Varmaan joskus ne päällä hyppään junan alle.

Tämän ketjun ansiosta tajusin nyt että näitähän pitää juuri nyt miettiä kun olen muuten elämässä jotenkin seesteisessä kohdassa. Sain puettua eilen vähän miehellekin sanoiksi ja meillä oli hyvä keskustelu.

Kiitos tästä kirjoituksesta ja kaikille muillekin kirjoittajille! Itse olen mennyt ahdistuneena puhumaan auttajalle ja vaikka sisäinen tunne on, että pää leviää niin analysoin ja erittelen tilannetta niin asiantuntevasti ja itsereflektoivasti, että kukaan ei kuule sen takaa hätää.

Täysin näin. Olen mestari pitämään yllä kulisseja ja piilottamaan tunteet kun on siihen koko ikänsä opetellut.

Asiaa ei auta että kun vihdoin hakeuduin terapiaan ja ekan kerran uskalsin näyttää todelliset tunteet (suutuin kun terapeutti oli vain hiljaa kun pyysin häntä toistuvasti sanomaan jotain, olin aiemmin kertonut että tämä oli yksi tapa jolla isäni kiusasi lapsena. Ja siis suutuin niin että läksin kesken pois ja uhosin etten tule takaisin, ei mitään väkivaltaista tms), hän lopetti terapian. Miten silloin uskaltaa kellekään sanoa enää mitä tuntee, kun se on aiemmin vain ja ainoastaan johtanut hylkäykseen jopa ammattilaisen taholta?!

Kiitos kaikille tarinansa avanneille. Kertakaikkiaan hyvä ketju ja Linkitetyt tietoiskut ovat olleet avartavaa luettavaa.

Viikonloppujuopot vanhemmat,jotka riitelivät aamuyöhön, jolloin alkoi jo töniminen, sylkeminen, joskus hajosi ikkunoita kotoa tai autosta. Työelämässä molemmat, omaisuutta kerrytetty mittavasti. Säästäminen on ollut isän puolelta sairasta kontrollointia, äiti käytti rahansa perheen pyörittämiseen, isä sijoituksiin ja viinaan. Arkiviikolla lasten tunteita säädeltiin, jos isä oli iloinen, lapsienkin piti olla 'mitäs siinä irvistelet'. Kun isä oli pahalla päällä, siis oikeastaan koko työviikon ennen perjantain ensimmäistä olutta, kukaan ei saanut puhua saatikka nauraa. Talo oli hiljainen ja lapset vetäytyneet huoneisiinsa.

Äiti oli tässäkin ketjussa mainittu marttyyriäiti. Oli uhri, alkoholistin vaimo, joka oli siis samalla tavalla kännissä kuin isäkin. Leipoi, siivosi, piha vimpan päälle siisti. Huolehti hän lapsistakin aina viikolla ja sitten morkkispäissään krapulapäivänä. Kaatoi huolensa jo alle kymmenvuotiaan kannettavaksi, itki itsesäälissä isän alkoholismia. Siis ulkoisti sujuvasti itsensä, vaikka oli ja on itsekin juoppo. Esitti siis ulospäin täydellistä äitiä ja kulissit olivat kunnossa uutta autoa myöten. Kaikki aina ihastelivat mukavaa ja rentoa äitiä, joka ei pystynyt kuitenkaan suojelemaan lapsia, olimme täysin heitteillä juominkien aikana ja jouduimme menemään vanhempien aamuöiden paineihinkin väliin. Onko kukaan muuten nähnyt, kun isä sylkee äidin ja lasten päälle halvennuksen merkiksi?

Olen onnellisessa parisuhteessa tasapainoisen miehen kanssa. Asiat alkaa tässä turvallisessa vaiheessa nousta pintaan. Varsinkin työelämän stressin noustessa, flashbackit tulee mieleen lapsuudesta, niitä aamuyön tilanteita. Useamman vuoden on ollut hyvin korrektit välit, pari kertaa vuodessa tapaan vanhempia, asuvat lähellä. En ole enää vihainen, vain turta. Äiti haluaisi olla enemmän tekemisissä, tulla siivoamaan ja tuoda leipomuksia. En halua. Eivät ole ikinä myöntäneet sitä henkistä kurjuutta, mitä on ollut. Joka tapaamisesta tulee ahdistus ennen ja jälkeen. Äiti rypee tilanteesta itsesäälissä, mutta luottamus on petetty ja sitä ei takaisin saa. Toivon heille kaikkea hyvää, mutta kaukana meistä. Viina heille maistuu eläkkeellä ollessaan vielä entistäkin paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Jatkokyssäri; aiotteko auttaa paskavanhempianne kun ovat vanhuksia(siis niin vanhoja että ei enää yksin pärjää). Mitä jos toinen kuolee ja toinen jää leskeksi? Ja mitä jos eloonjäänyt onkin se hakkaaja/kiduttaja? Pidättekö yhteyttä?

Minä en aio kusipäävanhempiani auttaa, korkeintaan voisin hoitaa heitä välillä samoin kuin he hoitivat minua: nyrkillä turpaan, huutamista ja ugkailua, vaatteet päällä jääkylmään suihkuun, tukkapöllyä, repimistä, pimeään varastoon lukitsemista. Ai että kun sais näyttää miltä tuntuu olla avuton uhri ja kauhuissaan ja kuolemsnpeloissaan... olis niin oikein paskasäkeille!

Mutta siis ongelma tässä tulee olemasn MUU SUKU. Suku lakaisee kaikki ongelmat maton alle niinkuin aina, ja mua tullaan syyttämään ja syyllistämään miksi en auta ”mukavia vanhempiani”. Suvun painostus ahdistaa jo etukäteen.

Mullakin suku ei ymmärrä eikä tiedä miksi en auttaisi, kulissit aina olleet kohdillaan. Lähelläkin olleet, kun olen ollut niin alistettu niin ei ole ollut draamaa. Heille hän ei ole ollut samanlainen.

Mulla tulee suvun reaktioita ajatellessa taas sama syyllisyys, häpeä ja alistuminen mistä olen ponnistellut pois vanhemman suhteen. Se on vaikeampaa kun en voi saada heitä oivaltamaan mistä on kyse.

No eipä sen kummempi kuin vanhemman kassakaan, ikinä sieltä ei tule oikeutusta, miksi tulisi keltään muiltakaan. Miksi tarvitsen sukulaisia oikeuttamaan mitä teen.

Eli menetänkö sitten kaikki sukulaissuhteet.

Jälleen ajattelen että joudun ostamaan ja suorittamaan hyväksynnän ja paikkani. Että jos olen mitään muuta kuin täydellinen niin minut hylätään. Sama kierre eri tavoin.

Nyt kun on turvallinen parisuhde niin nämä alkavat nousta pintaan.

Ensin yritin toistuvasti jättää miehen, kun luottaminen olisi ollut liian tuskallista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku narsisti täällä alapeukuttaa :D.

Ei joku vaan kyllä tämä jo tiedetään.

Tiedetään se, että tällaiset keskustelut houkuttelevat narsisteja paikalle kuin tunkio raatokärpäsiä. Narsistit tosin ovat huomattavasti raatokärpäsiä inhottavampia olentoja.

Hyvä kun tiedostat missä menet. Ilkeytesi on kyllä huomioitu monella saitilla jo pitkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku narsisti täällä alapeukuttaa :D.

Ei joku vaan kyllä tämä jo tiedetään.

Tiedetään se, että tällaiset keskustelut houkuttelevat narsisteja paikalle kuin tunkio raatokärpäsiä. Narsistit tosin ovat huomattavasti raatokärpäsiä inhottavampia olentoja.

Hyvä kun tiedostat missä menet. Ilkeytesi on kyllä huomioitu monella saitilla jo pitkään.

Uteliaisuudesta: kenen kanssa kuvittelet keskustelevasi?

Vierailija kirjoitti:

"Sitä niittää, mitä kylvää" on oivallinen sanonta tuohon. Vaikutukset näkyvät aikuisissa lapsissa, ovat traumatisoituneita ja terapian tarpeessa. Sillee parhaiten näkyy ja huomaa. Elämä ei ihan sujukkaan miten pitäisi

Toiset  jää vain turhan lujasti kiinni tuohon kylvämiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.

Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...

Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.

Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.

Meilläkin kohdeltiin lapsia keskenään eri tavoin. Jotkut saivat kaikkea mitä toivoivat, toisille ei ollut varaa ostaa edes talvitakkia (kuljin melkein koko talven anorakissa monen villapaidan kanssa ollessani yläasteella). Ajattelin, että ehkä joskus kohtelu muuttuu tasapuolisemmaksi, jos vanhempi saa lisää rahaa yms. Mutta selvisikin ei ollut rahan puutteesta kyse, vaan siitä, että toisista lapsista pidettiin enemmän kuin toisista ja heistä haluttiin pitää parempaa huolta.

Vuosia eriarvoinen kohtelu tuntui kuin puukolta sydämessä. Jossain vaiheessa jokin kuitenkin muuttui. Huomasin, etten enää välittänyt vanhemmistani enkä siitä mitä he tekivät. Rakkaus heitä kohtaan oli kuollut. Eikä se enää ole palannut. En koe olevani heidän lapsensa. Tunnen itseni orvoksi. Minulla ei ole yhtään rakastavaa vanhempaa, vaikka he elossa ovatkin.

Tuntuu kovin tutulta. Myös minä olin se lapsista, jota jostain syystä katsottiin vinoon eikä haluttu tukea tai ymmärtää millään tasolla. Aina sisaren vanhoissa vaatteissa. Muistan jonkun kerran, että pyysin jotain tavaraa/vaatetta ja sain vastaukseksi että katsotaan nyt, eikä asiaa koskaan enää palattu. Minä typerys odotin ja luotin vanhemman sanaan ja sain pettyä. Sisareni oli se loistotyyppi, jota tukivat kaiken suhteen. Hän suhtautui minuun sitten mallin mukaisesti, eli olin se sekundaversio hänestä, joka ei ansaitse huomiota tai yleensäkään mitään. Ei tullut tukea.

Minä kipuilin myös pitkään. Joskus 25-vuotiaana käsitin että eivät vanhemmat osanneet suhtautua minuun, mutta sen syytä en tiennyt. Annoin mielessäni heille anteeksi, vaikka pahalta tuntui ajoittain sen jälkeenkin. Vanhemmiten toinen vanhemmistani (toinen kuollut) äityi niin veemäiseksi minua kohtaan, että katkaisin välit. Takaumia tulee kyllä aika usein ja koen ahdistusta ihan arkipäivässä. Vanhemmalle olisi aivan turha mennä tästä mitään selittämään, koska minua pidettiin hulluna muutenkin ja arvottomana teeskentelijänä.

Minuun suhtautumiseen vanhemmillani vaikutti se, etten ollut poika, jota varsinkin isäni oli isosiskoni jälkeen toivonut. Tuon olen terapiassa ymmärtänyt, ja sen, että minussa ei ollut syy (kuten kolmekymmentä vuotta luulin).

Ei mikään saanut tajuamaan, ei olla yhtä vaikeita ja narsistisia kuin ap. Ei koskaan päästä irti, syyttää muita kaikesta, ei käy terapiassa, ei mitään kehitystä. Paskanjauhantaa hulluuten asti.

Vierailija kirjoitti:

Jatkokyssäri; aiotteko auttaa paskavanhempianne kun ovat vanhuksia(siis niin vanhoja että ei enää yksin pärjää). Mitä jos toinen kuolee ja toinen jää leskeksi? Ja mitä jos eloonjäänyt onkin se hakkaaja/kiduttaja? Pidättekö yhteyttä?

Minä en aio kusipäävanhempiani auttaa, korkeintaan voisin hoitaa heitä välillä samoin kuin he hoitivat minua: nyrkillä turpaan, huutamista ja ugkailua, vaatteet päällä jääkylmään suihkuun, tukkapöllyä, repimistä, pimeään varastoon lukitsemista. Ai että kun sais näyttää miltä tuntuu olla avuton uhri ja kauhuissaan ja kuolemsnpeloissaan... olis niin oikein paskasäkeille!

Mutta siis ongelma tässä tulee olemasn MUU SUKU. Suku lakaisee kaikki ongelmat maton alle niinkuin aina, ja mua tullaan syyttämään ja syyllistämään miksi en auta ”mukavia vanhempiani”. Suvun painostus ahdistaa jo etukäteen.

Onko muu sukusi siis tietoinen kaikesta ja silti lakaisee maton alle? Minulla toinen vanhemmista on kuollut ollessani aikuinen. Hänet hoidimme kulissit pystyssä. Muu suku ei siis tiennyt vanhemman touhuista. Olin vihainen miehelleni, kun hän ei saattohoidon loppuvaiheissa suostunut tulemaan paikkakunnalle, eikä kuolinvuoteen äärelle, mutta jälkeenpäin osaan kunnioittaa hänen päätöstään. Mieheni oli sitä mieltä, ettei pystyisi olemaan hiljaa viimeisellä mahdollisella hetkellä sanoa pas-kavanhemmalleni mielipidettään, kun tietää miten minua on kohdeltu sen ihmisen toimesta. En usko, että tulen koskaan kertomaan suvulle totuutta omasta näkökulmastani.

En vielä tiedä, miten tulee olemaan toisen vanhemman vanhuuden hoivan kohdalla. Toivon ihan hänenkin näkökulmastaan että saisi lähteä ns saappaat jalassae eikä olisi riippuvainen muista. Hän olisi varmasti kaamea hoidettava. Auttelemme nyt paljon puolin ja toisin, mutta en jättäisi lasta hänen hoitoonsa oikeastaan missään tilanteessa, eikä kiusallisia tilanteita ole ollut, että tarvitsisi keksiä tekosyitä - varmaan tietää itsekin, vaikka asiasta ei todellakaan puhuta. Hänelle ei maksa vaivaa yrittää tuoda esiin omaa näkökulmaa. Muuttaessani yliopistopaikkakunnalle ja tajutessani perheemme sairauden pikkuhiljaa, olen yrittänyt, mutta paha mieli hän siitä vaan tuli. Tavallaan olen molemmille vanhemmilleni ikuisesti katkera, tavallaan säälin, kun vanhemmiten olen pystynyt ymmärtämään, ettei niin sairaaksi tule ilman, että on itsekin todella kaltoinkohdeltu ollut. Ja on osannut yhdistää kuulemiaan tiedonmurusia. En koe olevani lähimainkaan vapaa lapsuuden taakasta, mutta yritän kokea itseni muutenkin kuin uhrina.

Mulla on sen ekan trauman takia kertynyt uusia. Vanhemmat alkoholisteja, laininlyönnin ja perheväkivallan trauma, ja sitten ne kuoli, hylkäämisen trauma. Sitten siitä johtui ja seurasi kylmä sijaisperhe, emotionaalisen kaltoinkohtelun trauma. Näistä seurasi että valitsin miehekseni alkoholistin, mikä vain lisäsi ja kasvatti traumojen määrää.

Ulkopuolinen pitää ongelmana vain sitä vanhemmitta jäämistä, "mutta sinullahan kävi hyvin kun pääsit raittiiseen kunnolliseen perheeseen ja he kouluttivat sinut noin hyvin, ja nythän sinulla oon koulutettu mieskin ja kaikki hyvin"

"Olepa selviytynyt hienosti."

Not.

Vierailija kirjoitti:

Ei mikään saanut tajuamaan, ei olla yhtä vaikeita ja narsistisia kuin ap. Ei koskaan päästä irti, syyttää muita kaikesta, ei käy terapiassa, ei mitään kehitystä. Paskanjauhantaa hulluuten asti.

Narsisti hyppäsi mukaan ketjuun.

Vierailija kirjoitti:

Ei mikään saanut tajuamaan, ei olla yhtä vaikeita ja narsistisia kuin ap. Ei koskaan päästä irti, syyttää muita kaikesta, ei käy terapiassa, ei mitään kehitystä. Paskanjauhantaa hulluuten asti.

Meitä on siis useita tässä keskustelemassa jos jollekin jäi epäselväksi.

Vierailija kirjoitti:

Meitä on siis useita tässä keskustelemassa jos jollekin jäi epäselväksi.

Mikään ei ole jäänyt epäselväksi ja muistutan ala-arvoisesta ketjusta tänään, mikä poistettiin. Sellaisia ei auta enää koskaan täällä kirjoittaa, pura agressiosi jossain muualla. t. Palstapoliisi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos taas tästä ketjusta, ostin tuon Tunne lukkosi kirjan. Lukot /sisäänrakennetut oletukset kuulostavat siltä että minulla on varmaan suurin osa. "Minun on pakko alistua" "tunteet on hallittava" "olen epäonnistuja" "minut hylätään kuitenkin" "toiset määrittävät arvoni" "kuka tahansa voi haavoittaa" "en pärjää yksin" "kukaan ei oikeasti välitä minusta" "en kuulu mihinkään" "olen riittämätön" "olen kelvoton".

Päälle olen aina hallittu, koulutettu ja menestynyt, on auktoriteettia ja sivistystä ja käytöstapoja.

Sisältä koen että vain esitän sitä kaikkea ja se on kulissi joka romahtaa milloin tahansa ellen pinnistä. Että se ei olisikaan minä vaan todellinen halveksittava minä paljastuu sen rikkouduttua, ja kaikille paljastuu mikä todella olen.

Kun puhutaan että traumatisoitunut ja ongelmainen näkyisi syrjäytymisenä, niin minähän en siis voi olla traumatisoitunut, rikkinäinen ongelmakimppu. Minunhan siis pitää olla selviytyjä joka olen selättänyt traumat ja selviytynyt, eikö, kun kerran kulissit ovat niin ojennuksessa. Apuakin pyydän rauhallisesti ja ystävällisesti ja sivistynein sanakääntein, enkä ripsivärit poskille valuen. Hallinta ennen kaikkea.

Yksi pomo sanoi että en voi olla masentunut, koska masentunut ihminen ei pese tukkaansa. Minulla mitä lähempänä olen romahtamista, sitä huolellisemmin viimeiseen asti on siisti jakkupuku ja helmet korvissa. Varmaan joskus ne päällä hyppään junan alle.

Tämän ketjun ansiosta tajusin nyt että näitähän pitää juuri nyt miettiä kun olen muuten elämässä jotenkin seesteisessä kohdassa. Sain puettua eilen vähän miehellekin sanoiksi ja meillä oli hyvä keskustelu.

Kiitos tästä kirjoituksesta ja kaikille muillekin kirjoittajille! Itse olen mennyt ahdistuneena puhumaan auttajalle ja vaikka sisäinen tunne on, että pää leviää niin analysoin ja erittelen tilannetta niin asiantuntevasti ja itsereflektoivasti, että kukaan ei kuule sen takaa hätää.

Täysin näin. Olen mestari pitämään yllä kulisseja ja piilottamaan tunteet kun on siihen koko ikänsä opetellut.

Asiaa ei auta että kun vihdoin hakeuduin terapiaan ja ekan kerran uskalsin näyttää todelliset tunteet (suutuin kun terapeutti oli vain hiljaa kun pyysin häntä toistuvasti sanomaan jotain, olin aiemmin kertonut että tämä oli yksi tapa jolla isäni kiusasi lapsena. Ja siis suutuin niin että läksin kesken pois ja uhosin etten tule takaisin, ei mitään väkivaltaista tms), hän lopetti terapian. Miten silloin uskaltaa kellekään sanoa enää mitä tuntee, kun se on aiemmin vain ja ainoastaan johtanut hylkäykseen jopa ammattilaisen taholta?!

Todella ikävän kuuloinen kokemus. Terapeutti ei kuulosta ammattimaiselta. Oletko löytänyt itsellesi uuden terapeutin? Alkuun hyvältä vaikuttanut terapeutti voi joskus paljastua sopimattomaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meitä on siis useita tässä keskustelemassa jos jollekin jäi epäselväksi.

Mikään ei ole jäänyt epäselväksi ja muistutan ala-arvoisesta ketjusta tänään, mikä poistettiin. Sellaisia ei auta enää koskaan täällä kirjoittaa, pura agressiosi jossain muualla. t. Palstapoliisi

Olen seurannut ketjua alusta asti ja osa näistä kommenteista menee minulta ihan ohi. Tätäkään en tajua.