Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Onhan vuosikymmeniä ollut saatavilla psykologista kirjallisuutta joista on voinut hakea tietoa, mutta siitä suurin osa on vaikeatajuista sontaa jonka tarkoitus oli ilmeisesti terapioida kirjoittajan mieli mahdollisimman kauaksi todellisuudesta ja niistä arkipäivän tuskista joita lapset, nuoret ja nuoret aikuiset oikeasti kokee.

Vierailija kirjoitti:

Teetkö ap jotain tutkimusta vai oletko toimittaja?

Ei, vaan olen itse tajunnut kaverini ja tämän palstan kautta, että lapsuuteni on ollut normaalimpi kuin joskus heikkona hetkenä uskoinkaan.

Tämä asia oli mielessäni ja käänsin sen toiseen näkökulmaan. Siitä kysymykseni.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Teetkö ap jotain tutkimusta vai oletko toimittaja?

Sama tuli mieleen ja jos näin niin se pitäisi ilmoittaa aloituksessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teetkö ap jotain tutkimusta vai oletko toimittaja?

Sama tuli mieleen ja jos näin niin se pitäisi ilmoittaa aloituksessa.

Olen kyllä ihan tylsä kotiäiti vain. Mutta onhan se hauska kuulla, jos aloituksessa on jotain tutkimuksellista otetta tai toimittajatyyliä! :-)

Ap

Meillä oli äärimmäisen sairas lapsuudenkoti, uupunut äiti (tähän tulokseen olen aikuisena tullut, että täytyi olla jostain sellaisesta kyse vaikkei sitä lapsena ymmärtänyt) sekä narsistinen isä.

Meillä kaikki lapset oireilivat tavalla tai toisella, mutta kulissit pidettiin yllä maksoi mitä maksoi.

Ennemmin helvetti oisi jäätynyt, kuin vanhempani oisivat myöntäneet mitään virheitään.

Siihen aikaan kun olin lapsi, ei fyysinen väkivalta ollut meillä kovin iso ongelma (joskus tukkapöllyä ja ihan joskus läimäys, mutta hyvin harvoin).

Mutta se sanoinkuvaamaton henkinen helvetti:(

Esimerkiksi minä, äitini onnistui lapsena ollessani siirtämään lähes kaikki estonsa minuun ja tuhoamaan suhteeni omaan naiseuteeni/seksuaalisuuteen.

Jälkikäteen olen ymmärtänyt järjellä ajatellen, että tuskin teki sitä tahallaan ajatellen, että tuhotaas nyt tämän tytön itsetunto täysin, mutta eipä sen tajuaminen aikuisena auta.

Voin siis vakuuttaa, että meillä oli oikeasti sairas ilmapiiri perheessä.

Vasta kun isä oli ollut kuolleena yli vuoden ja olin itse lähes 30 jotenkin "havahduin" yhtenä päivänä kysymään/myöntämään itselleni että mitä hittoa meillä tapahtui lapsuudenkodissa?

Ja että eihän se ole normaalia.

Olen sitä kaikkea pääni sisällä koittanut käsitellä.

Pikkusiskon kanssa olen myös miettinyt, että pitäisi joskus ottaa puheeksi että muistatko mitä meillä tapahtui?

Voisi olla terapeuttista, kummallekin varmaan.

Viihdyin jo lapsena sukulaisten luona paremmin kuin kotona. Kun tulin kotiin, ahdistus ja epämääräinen pelko nosti päätään jo kodin nähdessäni.mietin ahdistuneena millä päällä isä on. Ehkä en tiedostanut asiaa vielä tuolloin vaikka tunsinkin ettei kaikki ole kohdallaan.

Koko aikuisiän olen huomannut kun keskustelen työkavereiden, tuttujen, ystävien tai kavereiden kanssa, että suhde lapsuudenkotiini, vanhempiini ja sisaruksiini on erilainen kuin muilla. Etäinen. Enjuurikaan puhu koko aiheesta. Työhaastattelussa nuorena kysyttiin millainen isä minulla on? Hätäpäissäni kyllä keksin yhden positiivisen adjektiivin.

Kun muutin pois kotoa, olin muutaman vuoden todella alamaissa, kun piti käydä kotona vierailulla. Jomatka lapsuudenkotiin masensi.

Nyt olen melkolailla sinut asian kanssa. Meillä kaikilla on erilaiset lähtökohdat. Välillä tietysti mietin sitä, että omilla lapsillani ei ole läheisiä suhteita sukulaisiinsa. Isänihän torppasi jo lapsuudessa yhteydenpidon äidin puolen sukulaisiin ja isän sukulaiset ovat hyvin vanhoja. Mutta lapsillani on turvallinen koti ja meillä on läheiset välit keskenämme, joten eiköhän se korvaa jotain. Lapsillani myös läheiset välit kaveriensa vanhempiin ja miehen sisaruksiin.

Meillä äiti oli perheen huomion keskipisteenä olevan diktaattorityranni. Kaiken piti mennä hänen päänsä mukaan, tai sitten ei ollenkaan. Kaikkien piti olla riippuvaisia hänestä. Hän oli sosiaalisesti taitava ja rempseä, osasi näytellä täydellisesti ystävilleen empatiakykyä, jota ei todellisuudessa omannut ollenkaan. Kodin piti kiiltää 24/7h, kaappien olla täynnä ruokaa, lasten kulkea merkkivaatteissa... Kaikki oli vain pintaa. Koko ajan piti olla varpaillaan ja poissa tieltä. Opin olemaan huono ja huomaamaton. Veljeni oli todella villi tapaus, ja muistan elävästi kuinka häntä roikoteltiin korvasta ja piestiin. Siltikin minua piestiin enemmän, olin kilpi pikkuveljelleni. Koko ajan haukuttiin ja vähäteltiin. Ja joskus kehuttiin. Noitten pienten hyvien rippeiden takia selvisin. Rakastin äitiäni kovasti. Ja vihasin myös yhtä kovasti. 

Se oli yhtä mielenraiskausta. Teini-ikäisenä aloin kapinoimaan ja oirelemaan pahaa oloa. Äitini heittäytyi uhrin rooliin hienosti. Kaikille sukulaisille, pihan naisille, kaikille jaksoi valitella kuinka siitä tytöstä oli tullut kauhea murkku ja kuinka häntä nyt koetellaan. Huomio oli vain pääasia. 

Nyt emme ole olleet vuosiin väleissä. Olen katkera hänelle, ja mielenterveyteni takia en voi elää normaalia elämää. Olen kaikkien koettelemuksieni jälkeen hiljaisessa pysähtyneessä tilassa nuolemassa haavojani. Sääliksi käy myös vuotta nuorempaa veljeäni, joka on myös syrjäytyneenä omassa kodissaan. Ulkopuoliset ehkä ajattelevat, että masennuimme isämme kuolemasta, mikä ei ole totuus. 

Äidin sotku sisällä ja isän rojut ulkona. Aina vaan jatkuva köyhyys, vaikka molemmat kävi jo töissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähättelyä, koskaan ei kehuttu mistään ettei vaan ylpisty... ei minkäänlaista opastusta arkielämän asioihin että olisi aikuisena osannut jotain eikä olisi tarvinnut opetella kaikkea kantapään kautta. Mikä on sikäli jännä juttu koska äitini on todella kotitalousihminen, mutta mitään ei opetettu. Valitusta tuli kyllä kun ei sitten osannut tehdä mitään. Myös se että äidin mielestä oli ihan ok elämää asua alkoholistimiehen kanssa, mitäs nyt siitä että välillä oltiin turvakodissa tai naapureilla yötä kun kotiin ei voinut mennä. Mutta jostain syystä siitä miehestä ei eroon päässyt. Koulussa alkoi mennä huonosti kun en aina saanut tehtyä läksyjä, koska kotona niitä ei aina voinut tehdä. Tämäkin oli tietenkin minun syytäni. Kyllähän näitä asioita on saanut aikuisena työstää, ja yllättävän pitkään itsellä meni ennen kuin tajusin ettei tuollainen oikeasti ole normaalia eikä tuollaista olisi tarvinnut kestää.

Eli sinulla tajuaminen tuli pidemmän työstämisprosessin tuloksena?

Ap

No joo, siis kyllähän sen jo silloin nuorempana tajusi että ei tämä mene oikein, mutta semmoset pienemmät, yksittäiset jutut missä on menty silloin pieleen, tajusi vasta myöhemmin. Esim. kun sain uuden työpaikan ja kerroin siitä innoissani äidille (en liian innoissani koska sehän ei meillä käy), äitini ei edes onnitellut. Aloin ajattelemaan sitten että eihän minua koskaan onniteltu oikein mistään onnistumisista eikä kukaan lapsuudenperheestä kysele koskaan mitään minun elämästäni. Kun aloittelin työelämää tuntui tosi oudolta kun työkaverit kyselivät paljon ja olivat innoissaan jostain randomjutuista, siis sillä lailla kohteliaasti niin kuin on tapana. Ei meillä kotona tuollaista harrastettu. Tuntui silloin tosi nololta että vasta siinä vaiheessa opin tuollaisia normaaleja tapoja. Ja se työstäminen jatkuu edelleen.

Tuttu tunne.

Jostain syystä tajusin jo hyvin varhain. Kai se johtui siitä, että ei saanut minkäänlaista rakkautta, hellyyttä tai hyväksyntää osakseen. Opin epäonnistumisen jalon taidon jo hyvin nuorena ja tajusin, että en koskaan voisi olla riittävän hyvä kohtuuttomiin vaatimuksiin. Kai sitä tajusi siitäkin, miten jotkut naapurit ja sukulaiset selän takana suhtautuivat. Yksi naapurin äiti kysyi kerran, että pidetäänkö minua koskaan sylissä. Taisin vastata suoraan, että ei.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan eka kerta oli se kun olin 5-6 luokalla ja kysyin kaverilta pelkääkö hänkin silloin kun vanhempansa riitelevät. Kaverini sanoi menevänsä oikein seuraamaan sitä koska se on niin hauskaa kuuneltavaa mitä ihmettelin ja toivoin kumpa itsekin voisin vain nauraa. Sitten tajusin että kaverin vanhemmat eivät taida riidellä samallalailla miten omani. Meillä kun äitini väänsi jo ihan mielipide erosta suuren riidan missä heittäytti utse marttyyriksi, piruili ja haukkui isääni kun tietenkin hän oli se kaiken pahan alku ja juuri. Sinänsä mielenkiintoista kun tajusi kuinka tällaiset traumat vaikuttaa ihmisiin pitkällä aika välillä. En ole pystynyt esim. seurustelemaan koska pidin itseäni huonona ihmisenä koska alitajuntaisesti jattelin että tulen olemaan samanlainen kuin äitini.

Meillä myös tuo vanhempien riitely oli raastavaa. Isä sekosi täysin, haukkui kaikki paikalla olijat ja äidin sukulaiset, uhkasi erolla, itsemurhalla ja ja... hänen riitelytapana ei ole juurikaan vuosien saatossa muuttunut. Nykyään se hävettää. Lapsena pelotti. Riita jatkui lapsuudenkodissa aamuun asti. Ilta riideltiin, yöllä jouduin kuuntelemaan kun isä haukkui meitä lapsia äidille sängyssä, itse itkin sängyssäni, aamulla rankaistuksena isä määräsi lapset herätettäväksi aikaisin, koska isäkään ei riidan takia saanut kunnon yöunia.

Lisäksi isän jokaviikonloppuinen alkoholinkäyttö toi oman mausteensa riitelyyn. Hän haastoi aina riitaa kännissä. Onkohan muissa perheissä lapset joutuneet kuuntelemaan isän oksentelua yöllä tai katsomaan kun isä nukkuu eteisen lattialla vessan vieressä yönsä kännissä. Olen aivan yliherkkä kännäämiselle, humalaisen lupauksille, krapulan takia petettyihin lupauksiin, krapulalle lasten seurassa. Sitä ei meillä tapahdu. Olen vasta aikuisena ymmäärtänyt, että isäni oli myös alkoholisti jossain vaiheessa.

Molemmat iso-isät alkoholisteja.

Tajusin jo alaluokilla koulussa, että meidän perhe on todella sairas.

Isä joi joka viikonloppu ja pieksi vaimon ja lapset. Usein rikkoi väliovia, ikkunoita ja meillä oli pahimpina aikoina uusi astiasto jopa kuukausittain.

Kotiasioista kiellettiin puhumasta.

Oltiin pikkupaikkakunnalla perhe, joka tiedettiin vanhempien ammattien takia. Ja luulenpa, että ei meidän perhesekoilua ulkopuolisetkaan olla huomaamatta, vaikka kukaan ei siihen puuttunut mitenkään. Myöhemmin se on varmistunut.

Alaluokilla minusta tuli koulussa jännittäjä. Me, lapset olimme hyvinkasvatettuja ja kohteliaita. Kaiken piti ulospäin näyttää täydelliseltä.

Vanhemmat erosivat vasta, kun kaikki lapset olivat täysi-ikäisiä, koska piti olla yhdessä lasten takia! Järkyttävä selitys!

Minun on edelleen vaikea luottaa ihmisiin, koska tiedän, että tuo meidän perhe-elämä tiedettiin, mutta kukaan ei puuttunut siihen. Ei sukulaiset, ei naapurit. Koulusta ei oltu yhteydessä kotiin, vaikka opettaja näki, miten me sisarukset muutuimme koulussa.

Ihan päivänselvää, että meidät ois kaikki pitänyt ottaa huostaan.

En ymmärrä, miten kukaan aikuinen ei puuttunut tuohon.

Isä joi kuolemaansa asti. Tunsin välillä hirveätä syyllisyyttä, koska olin toivonut isän kuolemaa. Tajuan kyllä, että jotain heittää kyllä äidinkin päässä, että piti muka niin tiukasti kiinni avioliitosta.

Ero oli riitaisa ja vanhemmat tappelivat omaisuudesta vuosikausia. Niin kauan, että kummallekaan ei jäänyt mitään.

Tajusin vasta paljon myöhemmin, että vanhemmillani oli ollut talon ja autojen lisäksi tuntuvasti perintömetsää.

Kaikki lapset muuttivat pois kotoa heti, kun vain oli mahdollista ja kauas kotikaupungista.

Meillä sisaruksilla on hyvät välit ja tavataan, kun mahdollista.

Mun mies usein ihmettelee, että miten meillä on näin, että puhutaan kaikesta ja hänkin oli heti täysin tervetullut porukkaan sillä perusteella, että minä olin hänet valinnut.

Se on varmaan sitä, että ei meillä ollut lapsena muuta turvaa kuin toisemme.

Omalle lapselle on tarjolla täysin toisenlainen kasvuympäristö.

Joskus suren sitä, että toista lasta ei saatu. Ikäero alkaa olla jo niin suuri, että olemme lakanneet yrittämästä ja toivomasta ja enemmänkin panostaneet siihen, että serkuksille syntyisi side.

Serkut ovat viettäneet paljon loma-aikoja meillä. Isän puolen isovanhemmilla tapaa tuon suvun lapset useinkin, koska asumme samassa kaupungissa.

Kun muutin kotoa pois opiskelemaan ja mielenterveyteni parani saman tien. En ollut edes tajunnut, minkälainen matalapine kotona oli. Olin koko ajan ahdistunut ja stressaantunut. Ei meillä koskaan mitään erityisen kamalaa tapahtunut, mutta ilmapiiri oli negatiivinen, katkera, häpeilevä ja jotenkin räjähdysaltis.

Kiitos kuuluu ennen kaikkea isälle, jonka tahto oli laki ja joka möykkäsi ja kiukutteli jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Äiti oli heikko ja asettui aina isän puolelle, jos esim. sanoin vastaan kun hän oli saanut jotain tyhmää päähänsä.

Kaikki mitä tein oli aina jotenkin väärin. Kaikki kiinnostuksen kohteet ja harrastukset (paitsi isän valitsemat) oli sellaisia joille joko naurekseltiin, tuhahdeltiin, v*ttuiltiin tai väheksyttiin. Oireilin lukioikäisenä ihan ilmiselvästi, mutta vanhemmat eivät tarjonneet tukeaan. Huumoriani ei koskaan ymmärretty, kaikki mitä sanoin otettiin aina tosissaan. Tai jos esitin jonkin uuden tai omaperäisen ajatuksen (olen luonnostani puhelias, mutta kotona tämä tukahdutettiin aika tehokkaasti), minua vain mulkoiltiin. Olin kuulemma myös omahyväinen.

Pois päästyäni tajusin, että olen itse asiassa puuhakas, älykäs ja positiivinen nuori, mutta kaikki se oli kotona tukahdutettu kuoliaaksi ja koko lukion olin ollut kuin tahmassa kulkeva pahoinvoiva zombi. Myös lukion ilmapiiri oli ollut negatiivinen (pikkuinen syrjälukio). Yliopistossa sain vihdoin hengittää vapaasti. 

Ihan vaan aikojen muuttuminen on auttanut. Nykyään on todella ok erota jos puolisolla on alkoholismia tai muuten jatkuvaa ikävää, vähättelevää käytöstä. Kotoa en oppinut omien puolien pitoa tai hyvää vuorovaikutusta. Kummallakin vanhemmalla oli omituisesti tapa hallita ja komennella toista, meillä ei ollut niin, että vain toinen oli niskan päällä. Molempi pahempi.

Äiti yritti nimenomaan pitää perheen kasassa, koska ajatteli sen olevan parasta lapsille (tai ei uskaltanut kokeilla muuta toimintatapaa). Muistan meidän lasten teini-iässä ehdotelleen, että jättäisi isän ja muutettaisiin kaupunkiin. Äiti levitteli käsiään, että nii-in, ehkä se olisi paras, mutta ei kuitenkaan.

Tärkeä asia on ollut myös oman lapsen saaminen. Tajusin, miten paljon äiti on kieltänyt minulta tunteita ja normaalia käyttäytymistä ja normaalia sosiaalista elämää. Hän myös katsoi sormien läpi monenlaisia asioita, joihin olisi pitänyt puuttua, kuten 11-vuotiaan normaalipainoisen lapsen laihdutusyrityksiä.

Yksi käännekohta oli myös vakava sairastumiseni aikuisena. Äiti viestitti käytöksellään, että minun olisi pitänyt yrittää olla rasittamatta toisia ja jaksaa esittää, että ei tässä mitään, ettei toisille tule paha mieli. Ihan kuin aina lapsenakin. On ollut suru aikuisena tajuta, kuinka vähän on saanut henkistä tukea ja kuinka lapset olivat aina olleet vanhempia varten, mutta vanhemmat ei lapsia.

Oman lapsen syntymä ja lapsen erilaiset kehitysvaiheet

Vierailija kirjoitti:

Tajusin jo alaluokilla koulussa, että meidän perhe on todella sairas.

Isä joi joka viikonloppu ja pieksi vaimon ja lapset. Usein rikkoi väliovia, ikkunoita ja meillä oli pahimpina aikoina uusi astiasto jopa kuukausittain.

Kotiasioista kiellettiin puhumasta.

Oltiin pikkupaikkakunnalla perhe, joka tiedettiin vanhempien ammattien takia. Ja luulenpa, että ei meidän perhesekoilua ulkopuolisetkaan olla huomaamatta, vaikka kukaan ei siihen puuttunut mitenkään. Myöhemmin se on varmistunut.

Alaluokilla minusta tuli koulussa jännittäjä. Me, lapset olimme hyvinkasvatettuja ja kohteliaita. Kaiken piti ulospäin näyttää täydelliseltä.

Vanhemmat erosivat vasta, kun kaikki lapset olivat täysi-ikäisiä, koska piti olla yhdessä lasten takia! Järkyttävä selitys!

Minun on edelleen vaikea luottaa ihmisiin, koska tiedän, että tuo meidän perhe-elämä tiedettiin, mutta kukaan ei puuttunut siihen. Ei sukulaiset, ei naapurit. Koulusta ei oltu yhteydessä kotiin, vaikka opettaja näki, miten me sisarukset muutuimme koulussa.

Ihan päivänselvää, että meidät ois kaikki pitänyt ottaa huostaan.

En ymmärrä, miten kukaan aikuinen ei puuttunut tuohon.

Isä joi kuolemaansa asti. Tunsin välillä hirveätä syyllisyyttä, koska olin toivonut isän kuolemaa. Tajuan kyllä, että jotain heittää kyllä äidinkin päässä, että piti muka niin tiukasti kiinni avioliitosta.

Ero oli riitaisa ja vanhemmat tappelivat omaisuudesta vuosikausia. Niin kauan, että kummallekaan ei jäänyt mitään.

Tajusin vasta paljon myöhemmin, että vanhemmillani oli ollut talon ja autojen lisäksi tuntuvasti perintömetsää.

Kaikki lapset muuttivat pois kotoa heti, kun vain oli mahdollista ja kauas kotikaupungista.

Meillä sisaruksilla on hyvät välit ja tavataan, kun mahdollista.

Mun mies usein ihmettelee, että miten meillä on näin, että puhutaan kaikesta ja hänkin oli heti täysin tervetullut porukkaan sillä perusteella, että minä olin hänet valinnut.

Se on varmaan sitä, että ei meillä ollut lapsena muuta turvaa kuin toisemme.

Omalle lapselle on tarjolla täysin toisenlainen kasvuympäristö.

Joskus suren sitä, että toista lasta ei saatu. Ikäero alkaa olla jo niin suuri, että olemme lakanneet yrittämästä ja toivomasta ja enemmänkin panostaneet siihen, että serkuksille syntyisi side.

Serkut ovat viettäneet paljon loma-aikoja meillä. Isän puolen isovanhemmilla tapaa tuon suvun lapset useinkin, koska asumme samassa kaupungissa.

Meilläkin oli aikoinaan noin, että sisarukset turvautuivat toisiinsa. Ainakin jossain määrin. Yhtä käännettiin meitä muita vastaan ja minua vastaan onnistuttiinkin kääntämään, mikä sitten kuitenkin heijastuu kaikkeen. Minusta tuli syntipukki ja olen sitä tavallaan vieläkin. Jonkin aikaa pidettiin tiiviisti yhtä ja turvauduttiin toisiimme, mutta vuosien varrella jotain tapahtui. Kaikki oireillaan eri tavalla ja osa yrittää kieltää/peittää omat oireilunsa. Minä olen toisinaan syntipukki edelleen, koska olen aina ollut se, joka on oireillut ulospäin kaikista voimakkaimmin.

Surettaa, kun olen menettänyt sisaruksistani turvan ja perheen. Yksinäisinä hetkinä olo on ihan pohjattoman yksinäinen ja surullinen, koska tuntuu siltä, että ei ole aidosti ketään, kuka todella rakastaisi ja kehen voisi turvautua. Ei ole perhettä. Muiden hyvät perhesuhteet tuottaa tuskaa ja surua, toisaalta olen onnellinen heidän puolestaan. Jokainen lapsi ansaitsisi olla rakastettu, toivottu...turvassa.

Aloin joskus vähän päälle 20-vuotiaana miettiä syitä sille että kaikki muut tuntuu olevan menestyneempiä, reippaampia, sosiaalisempia, iloisempia, jne. Ensin lähdin muuttamaan omaa elämääni: alkoholin käytön vähentäminen, tupakoinnin lopetus, terveelliset elämäntavat, jne. Sitten pikkuhiljaa katse alkoi kääntyä omaan lapsuuteen ja siellä isän alkoholiongelmaan, äidin marttyroimiseen, köyhyyteen, huonoon elämänhallintaan, surkeaan kommunikointiin, lapset saman katon alla mutta henkisesti aivan heitteillä, jne.

Olen nyt 35-vuotias ja olen tehnyt paljon töitä nykyisen minäni eteen. Prosessi jatkuu vielä. Omille lapsille annan paljon paremmat eväät elämään.

Eipä tarvikaan omaa tarinaa kertoa! Täällä oli jo niin samanlaisia.

Mä oon helvetillisten riitojen perheestä, jossa äiti draamakuningatar ja isä alkoholisti.

Hyvin pienenä opin pelkäämään ja pysymään poissa tieltä ja olemaan hiljaa.

Niin tuttua näissä tarinoissa... Pelko, häpeä, paniikkioireet...

Vierailija kirjoitti:

Kenelläkään ei ole täydellistä kotia. On turhaa energian ja rahan tuhlausta kaivella menneitä. Eri asia, jos todella järkyttävät tausta. Muuta on kaikilla.

Minua on aina ihmetyttänyt tämä asenne, että menneitä ei saa kaivella.

Sen vuoksi ihan vilpittömästi kysyn, että miten sinulle on syntynyt tällainen ajatus? Mistä se ajatus mielestäsi kertoo?

Puhumattomuuden, fyysisen läheisyyden puute ja tunteiden piilottamisen kulttuuri oli syvempi kuin muissa ikäisteni perheissä. Vanhemmalla ikäluokalla varmasti yleisempi kokemus, mutta olen itse 90-luvulla syntynyt.

On ollut uskomatonta nähdä, miten kavereiden perheissä puhutaan ja näytetään tunteita. Pidin heitä ihan friikkeinä. Vanhemmat eivät osoittaneet mitään fyysistä hellyyttä pikkulapsiajan jälkeen. En koskaan heidän osoittavan sitä myökään toisilleen.

Järkytyin, kun parikymppisenä tapailemani mies sanoi, että oli ollut jostain asiasta surullinen. Se oli minusta aivan uskomatonta että joku voi tuommoista päästää suustaan.

Olen silti ihan tyytyväinen siihen, että olen saanut kasvaa ilman väkivaltaa ja muuten ihan hyvissä oloissa. Silti läheisten suhteiden muodostaminen ihmisiin on minulle edelleen ihan ylitsepääsemättömän vaikeaa. Yhä useammin myös huomaan itsessäni vanhempieni tunnekylmyyttä, mikä on vähän ikävää.