Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista.... Nimitätte minua keittiöpsykologiksi ja väitätte käyneenne terapiassa ja menneenne eteenpäin.

Silti kun joku ei suostu teitä säälimään, vaan kehottaa ottamaan elämästään vastuuta ja hakemaan apua, ärsyynnytte ja alatte hyökkääväksi.

En ole kenenkään isä, en äiti, en rakastavien vanhempien kermaperse. Kylläkin olen sellaisten läheinen, jotka eivät suostu ottamaan vastuuta omasta elämästään ja hakevat jatkuvasti sääliä "vaikealla lapsuudellaan". Vaikean lapsuuden piikkiin pistetään saamattomuutta, velkakierrettä ja milloin mitäkin. Kokevat vaan olevansa oikeutettuja milloin mihinkin, koska vaikea lapsuus. Jonkun muun pitäisi kantaa vastuu, maksaa velat jne.

Samasta perheestä on yllättäen kasvanut niitä, jotka ovat hakeneet apua ja menneet elämässään eteenpäin. Kaikille on tarjottu apua, mutta osa mieluummin rypee itsesäälissään.

Ja tottakai niillekin, jotka ovat asettaneet menneisyyden sinne minne se kuuluu, tulee joissakin tilanteissa ahdistuksia, mutta niistä keskustellaan, eikä tehdä niistä mörköjä. Tarvittaessa haetaan ammattiapua.

Se jatkuva sääliminen ja "ymmärtäminen" vaan ruokkii juuri sitä rypemistä. Eteenpäin meneminen vaatii aika paljon itsetutkiskelua ja sen myöntämistä ja hyväksymistä, että omista valinnoista johtuu aika suuri osa aikuiselämän ongelmista.

Suomalaisen kasvatuskulttuurin hedelmiä on maa täynnä. Voidakseen tulevaisuudessa kasvattaa omat lapset toisin, on asiat käytävä läpi ja opittava uusia toimintamalleja. Ei voi vain keskustella ja keskustella, vaan pitää myös toimia.

Toivottavasti tämä herätti edes joissakin sellaisia ajatuksia, että ehkä pitäisi tehdä jotain omalle tilanteelleen sen rypemisen sijaan.

No, tunnistit ainakin itsesi. Oletko sinä ITSE käynyt terapiassa selvittämässä ongelmiasi? NImittäin kirjoittamasi perusteella sinulla on paljon haasteita, rajojen puutetta, omien ongelmien projisoimista muihin jne, joka antaa sinusta typerän ja empatiakyvyttömän vaikutelman. Ehkäpä SINUN pitäisi ottaa  vastuu omasta hyvinvoinnistasi ja hakeutua terapiaan sen sijaan että mestaroit muiden elämää?  Tuollaisella käytöksellä mitä täällä harrastat, et saa yhteyttä muihin, etkä voi kokea yhteenkuuluvuutta, vaan sinä jäät syyttelemään muita siitä mitä he tekevät väärin. Olisko aika katsoa omaan peiliin ja ottaa vastuu OMASTA elämästä? Niin ei muiden haasteet tulis niin iholle vaan niihin vois suhtautua myötätunnolla? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa parilla vikalla sivulla kirjoittelee ehta ja aito Nasse (narsisti). Syyllistää kaltoinkohdeltuja, mitätöi heidän kokemukset ja tuskan, haukkuu laiskoiksi turhan ruikuttajiksi, syyttelee elämässö epäonnistuneeksi ja vieläpä antaa ymmärää että pahoinpitelyt ja kaltoinkohtelut on uhrin OMAA SYYTÄ ja siitäs saitte ansionne mukaan.

Tämä on aivan satavarmasti joko mun isä tai jonkun muun ketjussa kirjoittaneen paskavanhempi joka eksyi pslstslle ja näyttää nyt ”närhen munat” typerille uikuttaja-lapsille. Tän kirjoittajan selvästi tekis mieli antaa vielä kunnon selkäsaunat saunan takana ja osoittaa näin ylemmyyttään ja paremmuuttaan.

Kyllä on 5/5 narsisti ja ”hieno ihminen”, onnittelut.

Muotisana mainittu.

Lasten kaltoinkohtelu on aina väärin. Yksikään lapsi ei ole syyllinen kokemaansa kaltoinkohteluun, vaan syyllinen on aina tekijä, usein aikuinen. Kukaan ei varmastikaan mitätöi kenenkään lapsuudessa kokemaa tuskaa ja kipua. En ole isäsi, enkä kannata väkivaltaa missään muodossa.

Tässä keskustelussa keskustelevat aikuiset ihmiset. Ja kyllä olen sitä mieltä, että jos aikuinen kokee että jokin kokemus lapsuudessa on sellainen, että se aiheuttaa ongelmia elämässä, se pitää käydä läpi ja selvittää. Jos ei itsenäisesti pysty, niin hakee apua. Kukaan ulkopuolinen (ei terapeutti, ei se vanhempi) ei pysty sitä lopullista käyyyäytymiskaavan muutosta tekemään kenenkään puolesta. Vaan on hyväksyttävä, että minulla on ongelma (lapsuus) ja miettiä mitä voisin tehdä että tämä ongelma häiritsisi jatkossa elämääni mahdollisimman vähän tai ei ollenkaan.

”Jokin kokemus”... hitto miten naiivia. Olisko kuitenkin rnemmän sadat tai tuhannet kokrmukset ja vuosikymmen kaltoinkohtelu. Vituttaa kun ihmiset on niin dillejä että luulevat jonkun traumatisoituneen yhdestä kerrasta kunnäiti ei ostanut mehujäätä.

T. Lapsi jonka isä yritti tappaa muutaman kerran

Vasta nyt kolmekymppisenä olen alkanut kunnolla analysoimaan elämääni, mikä hitto meni pieleen kun teini-ikä ja varhaisaikuisuus oli yhtä helv#ttiä. Mikä MINUSSA on vikana, vaihtui mikä minun YMPÄRISTÖSSÄNI oli vikana. Herääminen tapahtui, kun aloin näkemään samoja oireita reilusti nuoremmassa veljessäni.

Isäni että äitini omat suvut ovat hirveitä, kummastakin puuttuu täysin lämpö ja empatia. Miten vanhempanikaan olisivat sitä sitten osanneet? Kasvoin siis siihen että olen pettymys vanhemmilleni, virheet muistetaan aina ja häpeän tuottamista vanhemmille pitää välttää viimeiseen asti. Olen varmaan ollut masentunut koko elämäni, muistan jo ala-asteella miettineeni itsemurhaa.

Olen aina miettinyt miten ihmiset voivat olla iloisia ja innostuneita elämästä, kun tämä on niin kammottava paikka elää. Olen nyt viimeinen tajunnut katkaista välini suurimpaan osaan suvustani ja pikku hiljaa elämä on helpottunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista.... Nimitätte minua keittiöpsykologiksi ja väitätte käyneenne terapiassa ja menneenne eteenpäin.

Silti kun joku ei suostu teitä säälimään, vaan kehottaa ottamaan elämästään vastuuta ja hakemaan apua, ärsyynnytte ja alatte hyökkääväksi.

En ole kenenkään isä, en äiti, en rakastavien vanhempien kermaperse. Kylläkin olen sellaisten läheinen, jotka eivät suostu ottamaan vastuuta omasta elämästään ja hakevat jatkuvasti sääliä "vaikealla lapsuudellaan". Vaikean lapsuuden piikkiin pistetään saamattomuutta, velkakierrettä ja milloin mitäkin. Kokevat vaan olevansa oikeutettuja milloin mihinkin, koska vaikea lapsuus. Jonkun muun pitäisi kantaa vastuu, maksaa velat jne.

Samasta perheestä on yllättäen kasvanut niitä, jotka ovat hakeneet apua ja menneet elämässään eteenpäin. Kaikille on tarjottu apua, mutta osa mieluummin rypee itsesäälissään.

Ja tottakai niillekin, jotka ovat asettaneet menneisyyden sinne minne se kuuluu, tulee joissakin tilanteissa ahdistuksia, mutta niistä keskustellaan, eikä tehdä niistä mörköjä. Tarvittaessa haetaan ammattiapua.

Se jatkuva sääliminen ja "ymmärtäminen" vaan ruokkii juuri sitä rypemistä. Eteenpäin meneminen vaatii aika paljon itsetutkiskelua ja sen myöntämistä ja hyväksymistä, että omista valinnoista johtuu aika suuri osa aikuiselämän ongelmista.

Suomalaisen kasvatuskulttuurin hedelmiä on maa täynnä. Voidakseen tulevaisuudessa kasvattaa omat lapset toisin, on asiat käytävä läpi ja opittava uusia toimintamalleja. Ei voi vain keskustella ja keskustella, vaan pitää myös toimia.

Toivottavasti tämä herätti edes joissakin sellaisia ajatuksia, että ehkä pitäisi tehdä jotain omalle tilanteelleen sen rypemisen sijaan.

Sun mielestä 2 akateemista tutkintoa ja VPn homma johtoryhmässä on saamattomuutta ja laiskuutta ja rypemistä? Ok. Kunpa tietäisit miten helvetillisen ylimaalliset ponnistelut tämä on vaatinut, saavutta kaikki tämä ilman tukea, apua ja perhettä ja sukua. Mutta sun mielestä JOKAINEN huonon kodin lapsi on luuseri, ollaan sitten sitä suosiolla.

T. Luuseri

Hienosti olet suoriutunut! Mutta sinulta on tuo henkinen puoli jäänyt ilmiselvästi käsittelemättä.

Kun luet tekstini uudelleen, niin huomaat että en hauku jokaista vaikeaa lapsuutta kokenutta luuseriksi. En oikeastaan hauku ketään luuseriksi, vaan yritän kiinnittää huomiota siihen, että jokaisella aikuisella on vastuu omasta elämästään (joillakin myös lastensa elämästä) ja pelkkä sääliminen ja voivottelu eivät auta ihmistä.

Vierailija kirjoitti:

Vasta nyt kolmekymppisenä olen alkanut kunnolla analysoimaan elämääni, mikä hitto meni pieleen kun teini-ikä ja varhaisaikuisuus oli yhtä helv#ttiä. Mikä MINUSSA on vikana, vaihtui mikä minun YMPÄRISTÖSSÄNI oli vikana. Herääminen tapahtui, kun aloin näkemään samoja oireita reilusti nuoremmassa veljessäni.

Isäni että äitini omat suvut ovat hirveitä, kummastakin puuttuu täysin lämpö ja empatia. Miten vanhempanikaan olisivat sitä sitten osanneet? Kasvoin siis siihen että olen pettymys vanhemmilleni, virheet muistetaan aina ja häpeän tuottamista vanhemmille pitää välttää viimeiseen asti. Olen varmaan ollut masentunut koko elämäni, muistan jo ala-asteella miettineeni itsemurhaa.

Olen aina miettinyt miten ihmiset voivat olla iloisia ja innostuneita elämästä, kun tämä on niin kammottava paikka elää. Olen nyt viimeinen tajunnut katkaista välini suurimpaan osaan suvustani ja pikku hiljaa elämä on helpottunut.

Hienoa! Tästä lähtee "parantuminen" ja voit tehdä loppuelämästäsi paljon paremman

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista.... Nimitätte minua keittiöpsykologiksi ja väitätte käyneenne terapiassa ja menneenne eteenpäin.

Silti kun joku ei suostu teitä säälimään, vaan kehottaa ottamaan elämästään vastuuta ja hakemaan apua, ärsyynnytte ja alatte hyökkääväksi.

En ole kenenkään isä, en äiti, en rakastavien vanhempien kermaperse. Kylläkin olen sellaisten läheinen, jotka eivät suostu ottamaan vastuuta omasta elämästään ja hakevat jatkuvasti sääliä "vaikealla lapsuudellaan". Vaikean lapsuuden piikkiin pistetään saamattomuutta, velkakierrettä ja milloin mitäkin. Kokevat vaan olevansa oikeutettuja milloin mihinkin, koska vaikea lapsuus. Jonkun muun pitäisi kantaa vastuu, maksaa velat jne.

Samasta perheestä on yllättäen kasvanut niitä, jotka ovat hakeneet apua ja menneet elämässään eteenpäin. Kaikille on tarjottu apua, mutta osa mieluummin rypee itsesäälissään.

Ja tottakai niillekin, jotka ovat asettaneet menneisyyden sinne minne se kuuluu, tulee joissakin tilanteissa ahdistuksia, mutta niistä keskustellaan, eikä tehdä niistä mörköjä. Tarvittaessa haetaan ammattiapua.

Se jatkuva sääliminen ja "ymmärtäminen" vaan ruokkii juuri sitä rypemistä. Eteenpäin meneminen vaatii aika paljon itsetutkiskelua ja sen myöntämistä ja hyväksymistä, että omista valinnoista johtuu aika suuri osa aikuiselämän ongelmista.

Suomalaisen kasvatuskulttuurin hedelmiä on maa täynnä. Voidakseen tulevaisuudessa kasvattaa omat lapset toisin, on asiat käytävä läpi ja opittava uusia toimintamalleja. Ei voi vain keskustella ja keskustella, vaan pitää myös toimia.

Toivottavasti tämä herätti edes joissakin sellaisia ajatuksia, että ehkä pitäisi tehdä jotain omalle tilanteelleen sen rypemisen sijaan.

Sun mielestä 2 akateemista tutkintoa ja VPn homma johtoryhmässä on saamattomuutta ja laiskuutta ja rypemistä? Ok. Kunpa tietäisit miten helvetillisen ylimaalliset ponnistelut tämä on vaatinut, saavutta kaikki tämä ilman tukea, apua ja perhettä ja sukua. Mutta sun mielestä JOKAINEN huonon kodin lapsi on luuseri, ollaan sitten sitä suosiolla.

T. Luuseri

Hienosti olet suoriutunut! Mutta sinulta on tuo henkinen puoli jäänyt ilmiselvästi käsittelemättä.

Kun luet tekstini uudelleen, niin huomaat että en hauku jokaista vaikeaa lapsuutta kokenutta luuseriksi. En oikeastaan hauku ketään luuseriksi, vaan yritän kiinnittää huomiota siihen, että jokaisella aikuisella on vastuu omasta elämästään (joillakin myös lastensa elämästä) ja pelkkä sääliminen ja voivottelu eivät auta ihmistä.

Ja kuka tässä keskustelussa voivottelee? Niin, se olet juuri sinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vasta nyt kolmekymppisenä olen alkanut kunnolla analysoimaan elämääni, mikä hitto meni pieleen kun teini-ikä ja varhaisaikuisuus oli yhtä helv#ttiä. Mikä MINUSSA on vikana, vaihtui mikä minun YMPÄRISTÖSSÄNI oli vikana. Herääminen tapahtui, kun aloin näkemään samoja oireita reilusti nuoremmassa veljessäni.

Isäni että äitini omat suvut ovat hirveitä, kummastakin puuttuu täysin lämpö ja empatia. Miten vanhempanikaan olisivat sitä sitten osanneet? Kasvoin siis siihen että olen pettymys vanhemmilleni, virheet muistetaan aina ja häpeän tuottamista vanhemmille pitää välttää viimeiseen asti. Olen varmaan ollut masentunut koko elämäni, muistan jo ala-asteella miettineeni itsemurhaa.

Olen aina miettinyt miten ihmiset voivat olla iloisia ja innostuneita elämästä, kun tämä on niin kammottava paikka elää. Olen nyt viimeinen tajunnut katkaista välini suurimpaan osaan suvustani ja pikku hiljaa elämä on helpottunut.

Hienoa! Tästä lähtee "parantuminen" ja voit tehdä loppuelämästäsi paljon paremman <3

Mitä hyvää yksinäisessä elämässä mielestäsi on? Moni tasapainoisessa perheessä kasvanut suhtautuu halveksien niihin, jotka ovat saaneet heikommat eväät kotoaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin jo alaluokilla koulussa, että meidän perhe on todella sairas.

Isä joi joka viikonloppu ja pieksi vaimon ja lapset. Usein rikkoi väliovia, ikkunoita ja meillä oli pahimpina aikoina uusi astiasto jopa kuukausittain.

Kotiasioista kiellettiin puhumasta.

Oltiin pikkupaikkakunnalla perhe, joka tiedettiin vanhempien ammattien takia. Ja luulenpa, että ei meidän perhesekoilua ulkopuolisetkaan olla huomaamatta, vaikka kukaan ei siihen puuttunut mitenkään. Myöhemmin se on varmistunut.

Alaluokilla minusta tuli koulussa jännittäjä. Me, lapset olimme hyvinkasvatettuja ja kohteliaita. Kaiken piti ulospäin näyttää täydelliseltä.

Vanhemmat erosivat vasta, kun kaikki lapset olivat täysi-ikäisiä, koska piti olla yhdessä lasten takia! Järkyttävä selitys!

Minun on edelleen vaikea luottaa ihmisiin, koska tiedän, että tuo meidän perhe-elämä tiedettiin, mutta kukaan ei puuttunut siihen. Ei sukulaiset, ei naapurit. Koulusta ei oltu yhteydessä kotiin, vaikka opettaja näki, miten me sisarukset muutuimme koulussa.

Ihan päivänselvää, että meidät ois kaikki pitänyt ottaa huostaan.

En ymmärrä, miten kukaan aikuinen ei puuttunut tuohon.

Isä joi kuolemaansa asti. Tunsin välillä hirveätä syyllisyyttä, koska olin toivonut isän kuolemaa. Tajuan kyllä, että jotain heittää kyllä äidinkin päässä, että piti muka niin tiukasti kiinni avioliitosta.

Ero oli riitaisa ja vanhemmat tappelivat omaisuudesta vuosikausia. Niin kauan, että kummallekaan ei jäänyt mitään.

Tajusin vasta paljon myöhemmin, että vanhemmillani oli ollut talon ja autojen lisäksi tuntuvasti perintömetsää.

Kaikki lapset muuttivat pois kotoa heti, kun vain oli mahdollista ja kauas kotikaupungista.

Meillä sisaruksilla on hyvät välit ja tavataan, kun mahdollista.

Mun mies usein ihmettelee, että miten meillä on näin, että puhutaan kaikesta ja hänkin oli heti täysin tervetullut porukkaan sillä perusteella, että minä olin hänet valinnut.

Se on varmaan sitä, että ei meillä ollut lapsena muuta turvaa kuin toisemme.

Omalle lapselle on tarjolla täysin toisenlainen kasvuympäristö.

Joskus suren sitä, että toista lasta ei saatu. Ikäero alkaa olla jo niin suuri, että olemme lakanneet yrittämästä ja toivomasta ja enemmänkin panostaneet siihen, että serkuksille syntyisi side.

Serkut ovat viettäneet paljon loma-aikoja meillä. Isän puolen isovanhemmilla tapaa tuon suvun lapset useinkin, koska asumme samassa kaupungissa.

Meilläkin oli aikoinaan noin, että sisarukset turvautuivat toisiinsa. Ainakin jossain määrin. Yhtä käännettiin meitä muita vastaan ja minua vastaan onnistuttiinkin kääntämään, mikä sitten kuitenkin heijastuu kaikkeen. Minusta tuli syntipukki ja olen sitä tavallaan vieläkin. Jonkin aikaa pidettiin tiiviisti yhtä ja turvauduttiin toisiimme, mutta vuosien varrella jotain tapahtui. Kaikki oireillaan eri tavalla ja osa yrittää kieltää/peittää omat oireilunsa. Minä olen toisinaan syntipukki edelleen, koska olen aina ollut se, joka on oireillut ulospäin kaikista voimakkaimmin.

Surettaa, kun olen menettänyt sisaruksistani turvan ja perheen. Yksinäisinä hetkinä olo on ihan pohjattoman yksinäinen ja surullinen, koska tuntuu siltä, että ei ole aidosti ketään, kuka todella rakastaisi ja kehen voisi turvautua. Ei ole perhettä. Muiden hyvät perhesuhteet tuottaa tuskaa ja surua, toisaalta olen onnellinen heidän puolestaan. Jokainen lapsi ansaitsisi olla rakastettu, toivottu...turvassa.

Muut eivät tainneet jaksaa katsoa tätä "minä olen oireillut" "minusta on tehty syntipukki" "jotain vain tapahtui". Tuttu kuvio.

On se yksi joka heittäytyy marttyyriksi, joka hakee jatkuvasti sääliä, ei ota vastuuta itsestään ja käyttäytymisestään. Ei sellaista kukaan halua elämäänsä. Saman on kaikki käyneet läpi, mutta vain yksi tekee jatkuvasti numeron itsestään ja kaikkihan on vain muiden syytä. Ja "jotain vain tapahtui"😏

Ota vastuu elämästäsi. Jos etääntyminen ei ole sinusta ja käytöksestäsi johtuvaa, niin se varmaan korjaantuu ihan ottamalla itse ensin yhteyttä.

En ole kirjoittanut tähän ketjuun, mutta noi kirjoitukset voisivat olla hyvinkin meidän lapsuudenperheestä, sillä erotuksella, että minä olen onnellinen perheellinen ja saanut käsitellä asiat terapiassa. Tein tietoisen päätöksen, että työstän asiat yksin. Sillä olisin saanut samaa käytöstä siskoiltani kuin tuo vastausviesti on. Jos on lapsuudessa ollut asiat päälaellaan, ei ne kuviot itsestään korjaannu. Tuosta saamastasi vastauksesta huomaa, että et taida tietää sisaruksesi elämästä ja kokemuksista juuri mitään, sillä vähättelyn ja alistamisen määrä on älytön. Jos sisarukseni hakisi terapiaan, tukisin häntä, en lyttäisi. Vastauksesi kertoo sinusta paljon. Minä olen itse ottanut yhteyttä ihmisiin, kun on siltä tuntunut. Täytyy sanoa, että ei se niin mene, että teet kaiken oikein ja sillä muutkin toimisivat oikein. Suorastaan lapsellista ajattelua. Vastuunottamista on se, että hoitaa itse terapiassa painolastinsa. Juoruilu ja marttyrointi eivät ole minun keinojani, sinulle ne taitavat olla tuttuja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin jo alaluokilla koulussa, että meidän perhe on todella sairas.

Isä joi joka viikonloppu ja pieksi vaimon ja lapset. Usein rikkoi väliovia, ikkunoita ja meillä oli pahimpina aikoina uusi astiasto jopa kuukausittain.

Kotiasioista kiellettiin puhumasta.

Oltiin pikkupaikkakunnalla perhe, joka tiedettiin vanhempien ammattien takia. Ja luulenpa, että ei meidän perhesekoilua ulkopuolisetkaan olla huomaamatta, vaikka kukaan ei siihen puuttunut mitenkään. Myöhemmin se on varmistunut.

Alaluokilla minusta tuli koulussa jännittäjä. Me, lapset olimme hyvinkasvatettuja ja kohteliaita. Kaiken piti ulospäin näyttää täydelliseltä.

Vanhemmat erosivat vasta, kun kaikki lapset olivat täysi-ikäisiä, koska piti olla yhdessä lasten takia! Järkyttävä selitys!

Minun on edelleen vaikea luottaa ihmisiin, koska tiedän, että tuo meidän perhe-elämä tiedettiin, mutta kukaan ei puuttunut siihen. Ei sukulaiset, ei naapurit. Koulusta ei oltu yhteydessä kotiin, vaikka opettaja näki, miten me sisarukset muutuimme koulussa.

Ihan päivänselvää, että meidät ois kaikki pitänyt ottaa huostaan.

En ymmärrä, miten kukaan aikuinen ei puuttunut tuohon.

Isä joi kuolemaansa asti. Tunsin välillä hirveätä syyllisyyttä, koska olin toivonut isän kuolemaa. Tajuan kyllä, että jotain heittää kyllä äidinkin päässä, että piti muka niin tiukasti kiinni avioliitosta.

Ero oli riitaisa ja vanhemmat tappelivat omaisuudesta vuosikausia. Niin kauan, että kummallekaan ei jäänyt mitään.

Tajusin vasta paljon myöhemmin, että vanhemmillani oli ollut talon ja autojen lisäksi tuntuvasti perintömetsää.

Kaikki lapset muuttivat pois kotoa heti, kun vain oli mahdollista ja kauas kotikaupungista.

Meillä sisaruksilla on hyvät välit ja tavataan, kun mahdollista.

Mun mies usein ihmettelee, että miten meillä on näin, että puhutaan kaikesta ja hänkin oli heti täysin tervetullut porukkaan sillä perusteella, että minä olin hänet valinnut.

Se on varmaan sitä, että ei meillä ollut lapsena muuta turvaa kuin toisemme.

Omalle lapselle on tarjolla täysin toisenlainen kasvuympäristö.

Joskus suren sitä, että toista lasta ei saatu. Ikäero alkaa olla jo niin suuri, että olemme lakanneet yrittämästä ja toivomasta ja enemmänkin panostaneet siihen, että serkuksille syntyisi side.

Serkut ovat viettäneet paljon loma-aikoja meillä. Isän puolen isovanhemmilla tapaa tuon suvun lapset useinkin, koska asumme samassa kaupungissa.

Meilläkin oli aikoinaan noin, että sisarukset turvautuivat toisiinsa. Ainakin jossain määrin. Yhtä käännettiin meitä muita vastaan ja minua vastaan onnistuttiinkin kääntämään, mikä sitten kuitenkin heijastuu kaikkeen. Minusta tuli syntipukki ja olen sitä tavallaan vieläkin. Jonkin aikaa pidettiin tiiviisti yhtä ja turvauduttiin toisiimme, mutta vuosien varrella jotain tapahtui. Kaikki oireillaan eri tavalla ja osa yrittää kieltää/peittää omat oireilunsa. Minä olen toisinaan syntipukki edelleen, koska olen aina ollut se, joka on oireillut ulospäin kaikista voimakkaimmin.

Surettaa, kun olen menettänyt sisaruksistani turvan ja perheen. Yksinäisinä hetkinä olo on ihan pohjattoman yksinäinen ja surullinen, koska tuntuu siltä, että ei ole aidosti ketään, kuka todella rakastaisi ja kehen voisi turvautua. Ei ole perhettä. Muiden hyvät perhesuhteet tuottaa tuskaa ja surua, toisaalta olen onnellinen heidän puolestaan. Jokainen lapsi ansaitsisi olla rakastettu, toivottu...turvassa.

Muut eivät tainneet jaksaa katsoa tätä "minä olen oireillut" "minusta on tehty syntipukki" "jotain vain tapahtui". Tuttu kuvio.

On se yksi joka heittäytyy marttyyriksi, joka hakee jatkuvasti sääliä, ei ota vastuuta itsestään ja käyttäytymisestään. Ei sellaista kukaan halua elämäänsä. Saman on kaikki käyneet läpi, mutta vain yksi tekee jatkuvasti numeron itsestään ja kaikkihan on vain muiden syytä. Ja "jotain vain tapahtui"😏

Ota vastuu elämästäsi. Jos etääntyminen ei ole sinusta ja käytöksestäsi johtuvaa, niin se varmaan korjaantuu ihan ottamalla itse ensin yhteyttä.

Meillä nuoremmat sisarukset eivät muista asioita. Ne ovat ilmeisesti olleet liian traumaattisia heidän käsiteltäväkseen siinä iässä. Lapsuudenperhe on kaikille sama, mutta elämä perheessä voidaan kokea eri tavoin, koska vanhemmat usein kohtelevat lapsiaan eri tavoin.

Jokainen käsittelee traumansa eri tavalla. Toiset käsittelevät ne ja menevät elämässä eteenpäin. Toiset jäävät vellomaan itsesääliin ja syyttävät kaikesta lapsuuttaan. Nämä jälkimmäiset omaa vastuuta pakoilevat ihmiset ovat erityisen raskaita ihmisiä. Ei sellaista jaksa kukaan seurata vierestä.

Jos lapsuus on ollut ongelma, hae apua. Selvitä käyttäytymismallisi, opi uusia ja kanna vastuu tulevaisuudestasi. Elämäsi ei parane sillä, että keskityt vain syyttämään muita ihmisiä. Et pysty muuttamaan menneisyyttä, mutta tulevaisuutesi pystyt. Omaan käytökseesi ja tekemiseesi pystyt vaikuttamaan.

Ja katkaiskaa jo ne ihmissuhteet, jotka eivät anna mitään hyvää ja aiheuttavat aina vaan pahaa oloa ja ahdistusta. Ihan sama onko se äiti, isä, sisko, mummo.... Jos ihminen ei pysty ottamaan vastuuta ja myöntämään tehneensä väärin, niin miksi sinä jaksat häntä vielä paapoa ja ajatella hänen mielipahaansa. Kerrotte suoraan mikä hiertää ja ette ole enää yhteydessä. Ei ole sen vaikeampaa.

Erityisesti ihmettelen niitä, joiden vanhemmat ovat kohdelleet kaltoin, mutta silti altistavat omat lapsensa sellaiselle ihmiselle vain koska sattuvat olemaan isovanhemmat. Teidän tehtävänä on olla lapsellenne turva ja suojella heitä myrkyllisiltä ihmissuhteilta.

Jos yksin ei pysty, niin tulee hakeutua terapiaan.

Huutelen vähän sivusta ja myönnän, etten ole lukenut teidän keskustelua, mutta heräsi vain seuraavanlaisia ajatuksia. Entä jos on hakenut apua ja saanut apua? Entä jos on jo yrittänyt kaiken? Liikkunut, kehittänyt itseään, työskennellyt, opiskellut, mennyt kohti haaveita, taistellut, mutta silti kerta toisensa jälkeen vain romahtaa, koska korjattavaa on yksinkertaisesti liikaa ja oma kroppakin hajoaa kaiken sen alle? Entä jos ihan tosissaan yrittää ja yrittää ja tsemppaa ja joogaa ja syö terveellisesti, liikkuu luonnossa, tekee kaiken oikein ja sekään ei riitä, vaan huomaa aina kerta toisensa jälkeen olevansa pohjalla, paskana? Mun elämä on nimittäin tämmöstä. Ja olen taas uudessa romahtamispisteessä, vaikka olen tehnyt kaiken oikein ja taistellut oikein mallikkaasti. Mulla vaan hajoo kroppa tässä mukana: vaikka pää yrittäisi jatkaa, kroppa sammuttaa itsensä.

Niin no kannattaa opetella kuuntelemaan itseään ja hankkia elämän sisältö sellaisista asioista mistä pitää, eikä niistä asioista joita kuvittelet "hyvän elämän" rakentuvan ja joita elämäntapaoppaat ehdottavat. Hyviä asioita nuo kaikki luettelemasi, mutta miksi teet niitä? Nautitko oikeasti joogasta vai olisiko joku muu laji sulle paljon mieluisampi jne... Opiskeletko jotain vain, koska kuvittelet sen olevan ulkopuolisen silmissä "oikeaa" vai sellaista mistä oikeasti pidät välittämättä ulkoisesta statuksesta.

Ei teatterissakaan näytelmä kestä ikuisesti. Kannattaa kuunella sydäntään ja rakentaa omanlaisensa elämä. Jos huomaa, että jokin ei ollut oma juttu niin kokeilee jotain muuta.

Juuri niin olen tehnyt. Olen lähtenyt etsimään oman näköistä elämää, lähtenyt opiskelemaan niitä asioita, jotka itseäni aidosti kiinnostaa, harrastan niitä asioita, joista itse nautin ja olen kiinnostunut, mutta tiedätkö mitä? Siltikään tämä ei helpota. Silti tulee aina vain uusia romahduksia ja aina uusia pohjakosketuksia. Aina uusia kausia, jolloin menetän oman elämäni otteestani täysin.

Eikö olekin helppo neuvoa? Miltä tuntuu nyt kun olet neuvonut ja sanonut kaiken minkä osaat ja tajuat, että sekään ei kaikkien kohdalla vain riitä? Keksitkö vielä jotain, minkä ehkä sittenkin olen tehnyt väärin? Ahdistaako ajatus siitä, että kaikille ei ole olemassa mitään patenttiratkaisua ja kaikille ei löydy pitkäaikaista helpotusta?

Tajusin todella pienenä että meidän perheessä ei ollut kaikki ihan ok.

Kavereiden kotona ei juotu ja tapeltu verisesti. Meillä se oli arkipäivää. Juotiin pitkin vk ja vkl. häpesin kotiani enkä halunnut meille kavereita kylään. Poliisit kävi aika usein. Koulusta tultua saattoi kotona odottaa ihan mitä vaan. Monesti piti pelastaa äiti väkivaltaiselta mieheltä ja nukkua ei uskaltanut kun ei tiennyt mitä sillä välin tapahtui. Mekkalan takia nukkuminen oli myös vaikeaa.

Silloin, kun aikuisiällä joskus tajusin, etten voi olla ollenkaan oma itseni perheeni läsnäollessa. Olin asunut omillani ehkä muutaman vuoden ja kärsinyt aina ahdistusta, kun "piti" mennä viettää vanhempien kanssa aikaa. Varmaan omien perhesuhteideni peilaaminen siihen, miten ylistävästi jotkut opiskelukaverini puhuivat omista perheistään johti tähän tajuamiseen.

Samalla olen tuntenut huonoa omatuntoa kokemuksistani siksi, että olen kuitenkin "hyvän perheen" lapsi ja varmasti ulkopuolisten silmin meillä oli kaikki hyvin. Lapsuuteeni ja nuoruuteeni liittyi silti paljon nöyryyttämistä, halveksumista ja alentamista, vertailua muihin jne.

Tämä(kin) ketju vahvistaa 100%:sti sen tunnetun tosiasian että hyvien perheiden rakkautta saaneet lapset eivät ymmärrä YHTÄÄN millaisen lapsuuden kaltoinohdeltu on elänyt.

Hyvien perheiden lapset ovat myös tutkitusti ja tunnetusi empatiakyvyttömiä ja typeryyksissään luulevat että heidän hyvä lapsuus on omaa ansiota, huonojen perheiden lasten huono lapsuus näiden omaa ansiota (syytä) myös.

Etuoikeutettu aidosti luulee että hän on niin paljon parempi ohminen että on ansainnut itse kaiken hyvän.

Oikeasti kyse on sattumasta. Täyttä tuuripeliä millaiseen kotiin vauva syntyy. Jokainen meuhkaaja etuoikeutettu olisi täysin traumatisoitunut joutuaan 15 vuotta väkivallan ihriksi joka päivä. Ne oman erinomaisuuden ajatuksetkin saattaa olla vähän laimeat tuolloin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin jo alaluokilla koulussa, että meidän perhe on todella sairas.

Isä joi joka viikonloppu ja pieksi vaimon ja lapset. Usein rikkoi väliovia, ikkunoita ja meillä oli pahimpina aikoina uusi astiasto jopa kuukausittain.

Kotiasioista kiellettiin puhumasta.

Oltiin pikkupaikkakunnalla perhe, joka tiedettiin vanhempien ammattien takia. Ja luulenpa, että ei meidän perhesekoilua ulkopuolisetkaan olla huomaamatta, vaikka kukaan ei siihen puuttunut mitenkään. Myöhemmin se on varmistunut.

Alaluokilla minusta tuli koulussa jännittäjä. Me, lapset olimme hyvinkasvatettuja ja kohteliaita. Kaiken piti ulospäin näyttää täydelliseltä.

Vanhemmat erosivat vasta, kun kaikki lapset olivat täysi-ikäisiä, koska piti olla yhdessä lasten takia! Järkyttävä selitys!

Minun on edelleen vaikea luottaa ihmisiin, koska tiedän, että tuo meidän perhe-elämä tiedettiin, mutta kukaan ei puuttunut siihen. Ei sukulaiset, ei naapurit. Koulusta ei oltu yhteydessä kotiin, vaikka opettaja näki, miten me sisarukset muutuimme koulussa.

Ihan päivänselvää, että meidät ois kaikki pitänyt ottaa huostaan.

En ymmärrä, miten kukaan aikuinen ei puuttunut tuohon.

Isä joi kuolemaansa asti. Tunsin välillä hirveätä syyllisyyttä, koska olin toivonut isän kuolemaa. Tajuan kyllä, että jotain heittää kyllä äidinkin päässä, että piti muka niin tiukasti kiinni avioliitosta.

Ero oli riitaisa ja vanhemmat tappelivat omaisuudesta vuosikausia. Niin kauan, että kummallekaan ei jäänyt mitään.

Tajusin vasta paljon myöhemmin, että vanhemmillani oli ollut talon ja autojen lisäksi tuntuvasti perintömetsää.

Kaikki lapset muuttivat pois kotoa heti, kun vain oli mahdollista ja kauas kotikaupungista.

Meillä sisaruksilla on hyvät välit ja tavataan, kun mahdollista.

Mun mies usein ihmettelee, että miten meillä on näin, että puhutaan kaikesta ja hänkin oli heti täysin tervetullut porukkaan sillä perusteella, että minä olin hänet valinnut.

Se on varmaan sitä, että ei meillä ollut lapsena muuta turvaa kuin toisemme.

Omalle lapselle on tarjolla täysin toisenlainen kasvuympäristö.

Joskus suren sitä, että toista lasta ei saatu. Ikäero alkaa olla jo niin suuri, että olemme lakanneet yrittämästä ja toivomasta ja enemmänkin panostaneet siihen, että serkuksille syntyisi side.

Serkut ovat viettäneet paljon loma-aikoja meillä. Isän puolen isovanhemmilla tapaa tuon suvun lapset useinkin, koska asumme samassa kaupungissa.

Meilläkin oli aikoinaan noin, että sisarukset turvautuivat toisiinsa. Ainakin jossain määrin. Yhtä käännettiin meitä muita vastaan ja minua vastaan onnistuttiinkin kääntämään, mikä sitten kuitenkin heijastuu kaikkeen. Minusta tuli syntipukki ja olen sitä tavallaan vieläkin. Jonkin aikaa pidettiin tiiviisti yhtä ja turvauduttiin toisiimme, mutta vuosien varrella jotain tapahtui. Kaikki oireillaan eri tavalla ja osa yrittää kieltää/peittää omat oireilunsa. Minä olen toisinaan syntipukki edelleen, koska olen aina ollut se, joka on oireillut ulospäin kaikista voimakkaimmin.

Surettaa, kun olen menettänyt sisaruksistani turvan ja perheen. Yksinäisinä hetkinä olo on ihan pohjattoman yksinäinen ja surullinen, koska tuntuu siltä, että ei ole aidosti ketään, kuka todella rakastaisi ja kehen voisi turvautua. Ei ole perhettä. Muiden hyvät perhesuhteet tuottaa tuskaa ja surua, toisaalta olen onnellinen heidän puolestaan. Jokainen lapsi ansaitsisi olla rakastettu, toivottu...turvassa.

Muut eivät tainneet jaksaa katsoa tätä "minä olen oireillut" "minusta on tehty syntipukki" "jotain vain tapahtui". Tuttu kuvio.

On se yksi joka heittäytyy marttyyriksi, joka hakee jatkuvasti sääliä, ei ota vastuuta itsestään ja käyttäytymisestään. Ei sellaista kukaan halua elämäänsä. Saman on kaikki käyneet läpi, mutta vain yksi tekee jatkuvasti numeron itsestään ja kaikkihan on vain muiden syytä. Ja "jotain vain tapahtui"😏

Ota vastuu elämästäsi. Jos etääntyminen ei ole sinusta ja käytöksestäsi johtuvaa, niin se varmaan korjaantuu ihan ottamalla itse ensin yhteyttä.

Meillä nuoremmat sisarukset eivät muista asioita. Ne ovat ilmeisesti olleet liian traumaattisia heidän käsiteltäväkseen siinä iässä. Lapsuudenperhe on kaikille sama, mutta elämä perheessä voidaan kokea eri tavoin, koska vanhemmat usein kohtelevat lapsiaan eri tavoin.

Jokainen käsittelee traumansa eri tavalla. Toiset käsittelevät ne ja menevät elämässä eteenpäin. Toiset jäävät vellomaan itsesääliin ja syyttävät kaikesta lapsuuttaan. Nämä jälkimmäiset omaa vastuuta pakoilevat ihmiset ovat erityisen raskaita ihmisiä. Ei sellaista jaksa kukaan seurata vierestä.

Jos lapsuus on ollut ongelma, hae apua. Selvitä käyttäytymismallisi, opi uusia ja kanna vastuu tulevaisuudestasi. Elämäsi ei parane sillä, että keskityt vain syyttämään muita ihmisiä. Et pysty muuttamaan menneisyyttä, mutta tulevaisuutesi pystyt. Omaan käytökseesi ja tekemiseesi pystyt vaikuttamaan.

Ja katkaiskaa jo ne ihmissuhteet, jotka eivät anna mitään hyvää ja aiheuttavat aina vaan pahaa oloa ja ahdistusta. Ihan sama onko se äiti, isä, sisko, mummo.... Jos ihminen ei pysty ottamaan vastuuta ja myöntämään tehneensä väärin, niin miksi sinä jaksat häntä vielä paapoa ja ajatella hänen mielipahaansa. Kerrotte suoraan mikä hiertää ja ette ole enää yhteydessä. Ei ole sen vaikeampaa.

Erityisesti ihmettelen niitä, joiden vanhemmat ovat kohdelleet kaltoin, mutta silti altistavat omat lapsensa sellaiselle ihmiselle vain koska sattuvat olemaan isovanhemmat. Teidän tehtävänä on olla lapsellenne turva ja suojella heitä myrkyllisiltä ihmissuhteilta.

Jos yksin ei pysty, niin tulee hakeutua terapiaan.

Huutelen vähän sivusta ja myönnän, etten ole lukenut teidän keskustelua, mutta heräsi vain seuraavanlaisia ajatuksia. Entä jos on hakenut apua ja saanut apua? Entä jos on jo yrittänyt kaiken? Liikkunut, kehittänyt itseään, työskennellyt, opiskellut, mennyt kohti haaveita, taistellut, mutta silti kerta toisensa jälkeen vain romahtaa, koska korjattavaa on yksinkertaisesti liikaa ja oma kroppakin hajoaa kaiken sen alle? Entä jos ihan tosissaan yrittää ja yrittää ja tsemppaa ja joogaa ja syö terveellisesti, liikkuu luonnossa, tekee kaiken oikein ja sekään ei riitä, vaan huomaa aina kerta toisensa jälkeen olevansa pohjalla, paskana? Mun elämä on nimittäin tämmöstä. Ja olen taas uudessa romahtamispisteessä, vaikka olen tehnyt kaiken oikein ja taistellut oikein mallikkaasti. Mulla vaan hajoo kroppa tässä mukana: vaikka pää yrittäisi jatkaa, kroppa sammuttaa itsensä.

Niin no kannattaa opetella kuuntelemaan itseään ja hankkia elämän sisältö sellaisista asioista mistä pitää, eikä niistä asioista joita kuvittelet "hyvän elämän" rakentuvan ja joita elämäntapaoppaat ehdottavat. Hyviä asioita nuo kaikki luettelemasi, mutta miksi teet niitä? Nautitko oikeasti joogasta vai olisiko joku muu laji sulle paljon mieluisampi jne... Opiskeletko jotain vain, koska kuvittelet sen olevan ulkopuolisen silmissä "oikeaa" vai sellaista mistä oikeasti pidät välittämättä ulkoisesta statuksesta.

Ei teatterissakaan näytelmä kestä ikuisesti. Kannattaa kuunella sydäntään ja rakentaa omanlaisensa elämä. Jos huomaa, että jokin ei ollut oma juttu niin kokeilee jotain muuta.

Juuri niin olen tehnyt. Olen lähtenyt etsimään oman näköistä elämää, lähtenyt opiskelemaan niitä asioita, jotka itseäni aidosti kiinnostaa, harrastan niitä asioita, joista itse nautin ja olen kiinnostunut, mutta tiedätkö mitä? Siltikään tämä ei helpota. Silti tulee aina vain uusia romahduksia ja aina uusia pohjakosketuksia. Aina uusia kausia, jolloin menetän oman elämäni otteestani täysin.

Eikö olekin helppo neuvoa? Miltä tuntuu nyt kun olet neuvonut ja sanonut kaiken minkä osaat ja tajuat, että sekään ei kaikkien kohdalla vain riitä? Keksitkö vielä jotain, minkä ehkä sittenkin olen tehnyt väärin? Ahdistaako ajatus siitä, että kaikille ei ole olemassa mitään patenttiratkaisua ja kaikille ei löydy pitkäaikaista helpotusta?

Ei ahdista :D Olen tottunut siihen, etteivät neuvot ja tuki kelpaa ja kakissa muissa, minussa mukaanlukien on se vika. Ja se on sinun tehtäväsi pohtia, mikä meni pieleen ja mikä mahtaisi olla se juttu mikä estäisi seuraavan romahduksen tai tekisi siitä vain pienen alamäen. Ulkopuliset eivät voi tehdö sitä puolestasi, voivat kyllä haastaa pohtimaan asiaa ja tukea.

Moni lapsi kärsii koko elämänsä väkivaltaisessa perheessä kun ei tiedä sen olevan väärin tai ei osaa hakea apua.

Sen takia olisi erittäin tärkeää että tällaisista asioista puhuttaisiin kouluissa (ja myös muissa paikoissa) missä on paljon lapsia ja nuoria. Kerrottaisiin perheväkivallasta, ja mikä on väärin ja mistä voi saada apua.

Omana kouluaikana meillä kävi poliisit ja palomiehet niin eskarissa, ala-asteella kuin ylä-asteellakin puhumassa tulipalon vaaroista, tulitikkuleikeistä, hätänumeroon soittamisesta tulipalon takia jne. Mutta ei kertaakaan kukaan (viranomainen tai opettaja) koko kouluaikana kertonut perheväkivallasta, väkivallasta, hyväksikäytöstä yms, jotka varmaan useampaa lasta koskettaakin kuin tulipalot.

Omassa lapsuudessani itkin itseni joka ilta uneen perheeni olosuhteiden takia, mutta kuvittelin olevani vain herkkä kun en kestänyt sitä.

Kerran jopa silloin kun minua taas kerran hakattiin ja potkittiin kotona niin mietin että soitan hätänumeroon, mutta sitten mietin että tilanne ei varmasti ole tarpeeksi vakava, ei ole tulipaloa, asunto ei ole tuhoutumassa tulipalon takia tmv eikä hätänumeroon saanut soittaa turhan takia (niin aina noissa palomiesten/ poliisien esittelyissä sanottiin). Joten kestin sitten kaiken.

Joskus mietin myös kertovani terkkarille veljeni väkivallasta, mutta sitten muistin kuinka aina sisarusten väliset tappelut ja nahistelut ovat kuulemma normaaleita. Kaikissa sisaruussuhteissa riidellään, niin olin joskus koulussa kuullut.

Kukaan ei vain maininnut että jos se toinen sisarus on 16-vuotias veli ja toinen 8-vuotias sisko, niin ei ehkä ole aivan normaalia sisarusten välistä nahistelua, jos veli hakkaa siskoaan päivittäin tai heittelee tavaroilla tai koskettelee sängyssä ilman vaatteita ja tekee muita seksuaalisia tekoja.

Taisin olla 15-vuotias kun menin ystävälleni kylään ja hän oli selvästi itkenyt, ja kun kysyin syytä niin hän sanoi, että he riitelivät isänsä kanssa ja hänen isänsä meinasi lyödä häntä. Ihmettelin silloin että mitä niin kamalaa tuossa on kun eihän hänen isänsä edes satuttanut häntä ja toiaaalta kun olin itse tottunut omassa kodissani päivittäiseen väkivaltaan niin vanhempieni kuin sisarustani taholta, niin en ymmärtänyt ollenkaan kaverini reaktiota. Pidin väkivaltaa perheen sisällä normaalina.

Toivon todellakin että näistä asioista aletaan puhumaan enemmän etenkin kouluissa eikä niin monen lapsen/ nuoren tarvitsisi elää koko lapsuuttaan väkivallan keskellä vaan he osaisivat/ uskaltaisivat hakea apua ja myös saisivat sitä.

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista.... Nimitätte minua keittiöpsykologiksi ja väitätte käyneenne terapiassa ja menneenne eteenpäin.

Silti kun joku ei suostu teitä säälimään, vaan kehottaa ottamaan elämästään vastuuta ja hakemaan apua, ärsyynnytte ja alatte hyökkääväksi.

En ole kenenkään isä, en äiti, en rakastavien vanhempien kermaperse. Kylläkin olen sellaisten läheinen, jotka eivät suostu ottamaan vastuuta omasta elämästään ja hakevat jatkuvasti sääliä "vaikealla lapsuudellaan". Vaikean lapsuuden piikkiin pistetään saamattomuutta, velkakierrettä ja milloin mitäkin. Kokevat vaan olevansa oikeutettuja milloin mihinkin, koska vaikea lapsuus. Jonkun muun pitäisi kantaa vastuu, maksaa velat jne.

Samasta perheestä on yllättäen kasvanut niitä, jotka ovat hakeneet apua ja menneet elämässään eteenpäin. Kaikille on tarjottu apua, mutta osa mieluummin rypee itsesäälissään.

Ja tottakai niillekin, jotka ovat asettaneet menneisyyden sinne minne se kuuluu, tulee joissakin tilanteissa ahdistuksia, mutta niistä keskustellaan, eikä tehdä niistä mörköjä. Tarvittaessa haetaan ammattiapua.

Se jatkuva sääliminen ja "ymmärtäminen" vaan ruokkii juuri sitä rypemistä. Eteenpäin meneminen vaatii aika paljon itsetutkiskelua ja sen myöntämistä ja hyväksymistä, että omista valinnoista johtuu aika suuri osa aikuiselämän ongelmista.

Suomalaisen kasvatuskulttuurin hedelmiä on maa täynnä. Voidakseen tulevaisuudessa kasvattaa omat lapset toisin, on asiat käytävä läpi ja opittava uusia toimintamalleja. Ei voi vain keskustella ja keskustella, vaan pitää myös toimia.

Toivottavasti tämä herätti edes joissakin sellaisia ajatuksia, että ehkä pitäisi tehdä jotain omalle tilanteelleen sen rypemisen sijaan.

En jaksanut kaivella alkuperäistä viestiä mihin vastasit, mutta vastaan nyt tähän. Olen se sisarusparven yksi osapuoli, joka on etääntynyt sisaruksistaan ja jolle kirjoitit hyvin kärkkäästi ja syyllistävästi ilman että tiedät minusta tai elämästäni mitään. Sinä projisoit omaa turhautumistasi minuun. Haluat nähdä minut läheisenäsi joka on riippakivenä ja pummaa sinulta rahaa, loisii ympärilläsi (?). Voin kertoa sinulle, että olen kaikkea muuta. Olen todellakin ottanut vastuun omasta elämästäni, elätän ihan itse itseni ja hoidan itse itseni. En pyydä apua keneltäkään, en ole muiden taakaksi. Sinä siirrät omia traumojasi ja käsittelemättömiä ihmissuhteitasi tähän ketjuun. Kuvittelet minut ja muut sinun elämäsi ihmisten kaltaisiksi ja syyllistät meitä asioista, jotka eivät pidä paikkaansa. Ymmärrätkö sinä, että kaikki maailman ihmiset eivät ole niinkuin sinä ja sinun läheisesi? Ymmärrätkö sinä, että tarinoita ja tilanteita on lukuisia erilaisia, jotka poikkeavat täysin sinun omista kokemuksistasi?

Saat siksi niin paljon vihaa niskaan, koska elät niin vahvasti omasta narsistisesta näkökulmastasi lähtien. Syyttelet muita asioista joita itse olet kokenut ja koet edelleen, et kuuntele, et lue etkä sisäistä lukemaasi, vaan hyvin hyökkäävällä tyylillä luulet tietäväsi, mitä kenenkin elämässä on täällä tapahtunut, vaikka todellisuudessa et tiedä mitään. Sinä vain projisoit ja näet omat kokemuksesi. Tulet olemaan ristiriidassa muiden ihmisten kanssa tasan niin pitkään, kun elät vain itsesi ja oman näkökenttäsi kautta ymmärtämättä, että muilla on erinäköinen elämä ja erilaiset kokemukset.

Sinäkään et tiedä minusta tai minun sisarusteni asioista yhtään mitään etkä niihin vaikuttaneista asioista. Enkä minä niitä sinulle ala avaamaan, koska sinä et ymmärrä lukemaasi. Kuvittelet minut ihmiseksi, jota vastaan itse taistelet. Minä en ole se ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin jo alaluokilla koulussa, että meidän perhe on todella sairas.

Isä joi joka viikonloppu ja pieksi vaimon ja lapset. Usein rikkoi väliovia, ikkunoita ja meillä oli pahimpina aikoina uusi astiasto jopa kuukausittain.

Kotiasioista kiellettiin puhumasta.

Oltiin pikkupaikkakunnalla perhe, joka tiedettiin vanhempien ammattien takia. Ja luulenpa, että ei meidän perhesekoilua ulkopuolisetkaan olla huomaamatta, vaikka kukaan ei siihen puuttunut mitenkään. Myöhemmin se on varmistunut.

Alaluokilla minusta tuli koulussa jännittäjä. Me, lapset olimme hyvinkasvatettuja ja kohteliaita. Kaiken piti ulospäin näyttää täydelliseltä.

Vanhemmat erosivat vasta, kun kaikki lapset olivat täysi-ikäisiä, koska piti olla yhdessä lasten takia! Järkyttävä selitys!

Minun on edelleen vaikea luottaa ihmisiin, koska tiedän, että tuo meidän perhe-elämä tiedettiin, mutta kukaan ei puuttunut siihen. Ei sukulaiset, ei naapurit. Koulusta ei oltu yhteydessä kotiin, vaikka opettaja näki, miten me sisarukset muutuimme koulussa.

Ihan päivänselvää, että meidät ois kaikki pitänyt ottaa huostaan.

En ymmärrä, miten kukaan aikuinen ei puuttunut tuohon.

Isä joi kuolemaansa asti. Tunsin välillä hirveätä syyllisyyttä, koska olin toivonut isän kuolemaa. Tajuan kyllä, että jotain heittää kyllä äidinkin päässä, että piti muka niin tiukasti kiinni avioliitosta.

Ero oli riitaisa ja vanhemmat tappelivat omaisuudesta vuosikausia. Niin kauan, että kummallekaan ei jäänyt mitään.

Tajusin vasta paljon myöhemmin, että vanhemmillani oli ollut talon ja autojen lisäksi tuntuvasti perintömetsää.

Kaikki lapset muuttivat pois kotoa heti, kun vain oli mahdollista ja kauas kotikaupungista.

Meillä sisaruksilla on hyvät välit ja tavataan, kun mahdollista.

Mun mies usein ihmettelee, että miten meillä on näin, että puhutaan kaikesta ja hänkin oli heti täysin tervetullut porukkaan sillä perusteella, että minä olin hänet valinnut.

Se on varmaan sitä, että ei meillä ollut lapsena muuta turvaa kuin toisemme.

Omalle lapselle on tarjolla täysin toisenlainen kasvuympäristö.

Joskus suren sitä, että toista lasta ei saatu. Ikäero alkaa olla jo niin suuri, että olemme lakanneet yrittämästä ja toivomasta ja enemmänkin panostaneet siihen, että serkuksille syntyisi side.

Serkut ovat viettäneet paljon loma-aikoja meillä. Isän puolen isovanhemmilla tapaa tuon suvun lapset useinkin, koska asumme samassa kaupungissa.

Meilläkin oli aikoinaan noin, että sisarukset turvautuivat toisiinsa. Ainakin jossain määrin. Yhtä käännettiin meitä muita vastaan ja minua vastaan onnistuttiinkin kääntämään, mikä sitten kuitenkin heijastuu kaikkeen. Minusta tuli syntipukki ja olen sitä tavallaan vieläkin. Jonkin aikaa pidettiin tiiviisti yhtä ja turvauduttiin toisiimme, mutta vuosien varrella jotain tapahtui. Kaikki oireillaan eri tavalla ja osa yrittää kieltää/peittää omat oireilunsa. Minä olen toisinaan syntipukki edelleen, koska olen aina ollut se, joka on oireillut ulospäin kaikista voimakkaimmin.

Surettaa, kun olen menettänyt sisaruksistani turvan ja perheen. Yksinäisinä hetkinä olo on ihan pohjattoman yksinäinen ja surullinen, koska tuntuu siltä, että ei ole aidosti ketään, kuka todella rakastaisi ja kehen voisi turvautua. Ei ole perhettä. Muiden hyvät perhesuhteet tuottaa tuskaa ja surua, toisaalta olen onnellinen heidän puolestaan. Jokainen lapsi ansaitsisi olla rakastettu, toivottu...turvassa.

Muut eivät tainneet jaksaa katsoa tätä "minä olen oireillut" "minusta on tehty syntipukki" "jotain vain tapahtui". Tuttu kuvio.

On se yksi joka heittäytyy marttyyriksi, joka hakee jatkuvasti sääliä, ei ota vastuuta itsestään ja käyttäytymisestään. Ei sellaista kukaan halua elämäänsä. Saman on kaikki käyneet läpi, mutta vain yksi tekee jatkuvasti numeron itsestään ja kaikkihan on vain muiden syytä. Ja "jotain vain tapahtui"😏

Ota vastuu elämästäsi. Jos etääntyminen ei ole sinusta ja käytöksestäsi johtuvaa, niin se varmaan korjaantuu ihan ottamalla itse ensin yhteyttä.

Meillä nuoremmat sisarukset eivät muista asioita. Ne ovat ilmeisesti olleet liian traumaattisia heidän käsiteltäväkseen siinä iässä. Lapsuudenperhe on kaikille sama, mutta elämä perheessä voidaan kokea eri tavoin, koska vanhemmat usein kohtelevat lapsiaan eri tavoin.

Jokainen käsittelee traumansa eri tavalla. Toiset käsittelevät ne ja menevät elämässä eteenpäin. Toiset jäävät vellomaan itsesääliin ja syyttävät kaikesta lapsuuttaan. Nämä jälkimmäiset omaa vastuuta pakoilevat ihmiset ovat erityisen raskaita ihmisiä. Ei sellaista jaksa kukaan seurata vierestä.

Jos lapsuus on ollut ongelma, hae apua. Selvitä käyttäytymismallisi, opi uusia ja kanna vastuu tulevaisuudestasi. Elämäsi ei parane sillä, että keskityt vain syyttämään muita ihmisiä. Et pysty muuttamaan menneisyyttä, mutta tulevaisuutesi pystyt. Omaan käytökseesi ja tekemiseesi pystyt vaikuttamaan.

Ja katkaiskaa jo ne ihmissuhteet, jotka eivät anna mitään hyvää ja aiheuttavat aina vaan pahaa oloa ja ahdistusta. Ihan sama onko se äiti, isä, sisko, mummo.... Jos ihminen ei pysty ottamaan vastuuta ja myöntämään tehneensä väärin, niin miksi sinä jaksat häntä vielä paapoa ja ajatella hänen mielipahaansa. Kerrotte suoraan mikä hiertää ja ette ole enää yhteydessä. Ei ole sen vaikeampaa.

Erityisesti ihmettelen niitä, joiden vanhemmat ovat kohdelleet kaltoin, mutta silti altistavat omat lapsensa sellaiselle ihmiselle vain koska sattuvat olemaan isovanhemmat. Teidän tehtävänä on olla lapsellenne turva ja suojella heitä myrkyllisiltä ihmissuhteilta.

Jos yksin ei pysty, niin tulee hakeutua terapiaan.

Huutelen vähän sivusta ja myönnän, etten ole lukenut teidän keskustelua, mutta heräsi vain seuraavanlaisia ajatuksia. Entä jos on hakenut apua ja saanut apua? Entä jos on jo yrittänyt kaiken? Liikkunut, kehittänyt itseään, työskennellyt, opiskellut, mennyt kohti haaveita, taistellut, mutta silti kerta toisensa jälkeen vain romahtaa, koska korjattavaa on yksinkertaisesti liikaa ja oma kroppakin hajoaa kaiken sen alle? Entä jos ihan tosissaan yrittää ja yrittää ja tsemppaa ja joogaa ja syö terveellisesti, liikkuu luonnossa, tekee kaiken oikein ja sekään ei riitä, vaan huomaa aina kerta toisensa jälkeen olevansa pohjalla, paskana? Mun elämä on nimittäin tämmöstä. Ja olen taas uudessa romahtamispisteessä, vaikka olen tehnyt kaiken oikein ja taistellut oikein mallikkaasti. Mulla vaan hajoo kroppa tässä mukana: vaikka pää yrittäisi jatkaa, kroppa sammuttaa itsensä.

Niin no kannattaa opetella kuuntelemaan itseään ja hankkia elämän sisältö sellaisista asioista mistä pitää, eikä niistä asioista joita kuvittelet "hyvän elämän" rakentuvan ja joita elämäntapaoppaat ehdottavat. Hyviä asioita nuo kaikki luettelemasi, mutta miksi teet niitä? Nautitko oikeasti joogasta vai olisiko joku muu laji sulle paljon mieluisampi jne... Opiskeletko jotain vain, koska kuvittelet sen olevan ulkopuolisen silmissä "oikeaa" vai sellaista mistä oikeasti pidät välittämättä ulkoisesta statuksesta.

Ei teatterissakaan näytelmä kestä ikuisesti. Kannattaa kuunella sydäntään ja rakentaa omanlaisensa elämä. Jos huomaa, että jokin ei ollut oma juttu niin kokeilee jotain muuta.

Juuri niin olen tehnyt. Olen lähtenyt etsimään oman näköistä elämää, lähtenyt opiskelemaan niitä asioita, jotka itseäni aidosti kiinnostaa, harrastan niitä asioita, joista itse nautin ja olen kiinnostunut, mutta tiedätkö mitä? Siltikään tämä ei helpota. Silti tulee aina vain uusia romahduksia ja aina uusia pohjakosketuksia. Aina uusia kausia, jolloin menetän oman elämäni otteestani täysin.

Eikö olekin helppo neuvoa? Miltä tuntuu nyt kun olet neuvonut ja sanonut kaiken minkä osaat ja tajuat, että sekään ei kaikkien kohdalla vain riitä? Keksitkö vielä jotain, minkä ehkä sittenkin olen tehnyt väärin? Ahdistaako ajatus siitä, että kaikille ei ole olemassa mitään patenttiratkaisua ja kaikille ei löydy pitkäaikaista helpotusta?

Ei ahdista :D Olen tottunut siihen, etteivät neuvot ja tuki kelpaa ja kakissa muissa, minussa mukaanlukien on se vika. Ja se on sinun tehtäväsi pohtia, mikä meni pieleen ja mikä mahtaisi olla se juttu mikä estäisi seuraavan romahduksen tai tekisi siitä vain pienen alamäen. Ulkopuliset eivät voi tehdö sitä puolestasi, voivat kyllä haastaa pohtimaan asiaa ja tukea.

Miten ihmeessä sinä saat tämän ylemmyydentuntoisen pätemisen mielessäsi käännettyä tukemiseksi?

Vierailija kirjoitti:

Tämä(kin) ketju vahvistaa 100%:sti sen tunnetun tosiasian että hyvien perheiden rakkautta saaneet lapset eivät ymmärrä YHTÄÄN millaisen lapsuuden kaltoinohdeltu on elänyt.

Hyvien perheiden lapset ovat myös tutkitusti ja tunnetusi empatiakyvyttömiä ja typeryyksissään luulevat että heidän hyvä lapsuus on omaa ansiota, huonojen perheiden lasten huono lapsuus näiden omaa ansiota (syytä) myös.

Etuoikeutettu aidosti luulee että hän on niin paljon parempi ohminen että on ansainnut itse kaiken hyvän.

Oikeasti kyse on sattumasta. Täyttä tuuripeliä millaiseen kotiin vauva syntyy. Jokainen meuhkaaja etuoikeutettu olisi täysin traumatisoitunut joutuaan 15 vuotta väkivallan ihriksi joka päivä. Ne oman erinomaisuuden ajatuksetkin saattaa olla vähän laimeat tuolloin.

Ketkä tässä keskustelussa ovat "hyvien perheiden lapsia"? Kuka on ketjussa väittänyt, että lapsen kokema kaltoinkohtelu on lapsen oma vika. Minulta mennyt täysin ohi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin jo alaluokilla koulussa, että meidän perhe on todella sairas.

Isä joi joka viikonloppu ja pieksi vaimon ja lapset. Usein rikkoi väliovia, ikkunoita ja meillä oli pahimpina aikoina uusi astiasto jopa kuukausittain.

Kotiasioista kiellettiin puhumasta.

Oltiin pikkupaikkakunnalla perhe, joka tiedettiin vanhempien ammattien takia. Ja luulenpa, että ei meidän perhesekoilua ulkopuolisetkaan olla huomaamatta, vaikka kukaan ei siihen puuttunut mitenkään. Myöhemmin se on varmistunut.

Alaluokilla minusta tuli koulussa jännittäjä. Me, lapset olimme hyvinkasvatettuja ja kohteliaita. Kaiken piti ulospäin näyttää täydelliseltä.

Vanhemmat erosivat vasta, kun kaikki lapset olivat täysi-ikäisiä, koska piti olla yhdessä lasten takia! Järkyttävä selitys!

Minun on edelleen vaikea luottaa ihmisiin, koska tiedän, että tuo meidän perhe-elämä tiedettiin, mutta kukaan ei puuttunut siihen. Ei sukulaiset, ei naapurit. Koulusta ei oltu yhteydessä kotiin, vaikka opettaja näki, miten me sisarukset muutuimme koulussa.

Ihan päivänselvää, että meidät ois kaikki pitänyt ottaa huostaan.

En ymmärrä, miten kukaan aikuinen ei puuttunut tuohon.

Isä joi kuolemaansa asti. Tunsin välillä hirveätä syyllisyyttä, koska olin toivonut isän kuolemaa. Tajuan kyllä, että jotain heittää kyllä äidinkin päässä, että piti muka niin tiukasti kiinni avioliitosta.

Ero oli riitaisa ja vanhemmat tappelivat omaisuudesta vuosikausia. Niin kauan, että kummallekaan ei jäänyt mitään.

Tajusin vasta paljon myöhemmin, että vanhemmillani oli ollut talon ja autojen lisäksi tuntuvasti perintömetsää.

Kaikki lapset muuttivat pois kotoa heti, kun vain oli mahdollista ja kauas kotikaupungista.

Meillä sisaruksilla on hyvät välit ja tavataan, kun mahdollista.

Mun mies usein ihmettelee, että miten meillä on näin, että puhutaan kaikesta ja hänkin oli heti täysin tervetullut porukkaan sillä perusteella, että minä olin hänet valinnut.

Se on varmaan sitä, että ei meillä ollut lapsena muuta turvaa kuin toisemme.

Omalle lapselle on tarjolla täysin toisenlainen kasvuympäristö.

Joskus suren sitä, että toista lasta ei saatu. Ikäero alkaa olla jo niin suuri, että olemme lakanneet yrittämästä ja toivomasta ja enemmänkin panostaneet siihen, että serkuksille syntyisi side.

Serkut ovat viettäneet paljon loma-aikoja meillä. Isän puolen isovanhemmilla tapaa tuon suvun lapset useinkin, koska asumme samassa kaupungissa.

Meilläkin oli aikoinaan noin, että sisarukset turvautuivat toisiinsa. Ainakin jossain määrin. Yhtä käännettiin meitä muita vastaan ja minua vastaan onnistuttiinkin kääntämään, mikä sitten kuitenkin heijastuu kaikkeen. Minusta tuli syntipukki ja olen sitä tavallaan vieläkin. Jonkin aikaa pidettiin tiiviisti yhtä ja turvauduttiin toisiimme, mutta vuosien varrella jotain tapahtui. Kaikki oireillaan eri tavalla ja osa yrittää kieltää/peittää omat oireilunsa. Minä olen toisinaan syntipukki edelleen, koska olen aina ollut se, joka on oireillut ulospäin kaikista voimakkaimmin.

Surettaa, kun olen menettänyt sisaruksistani turvan ja perheen. Yksinäisinä hetkinä olo on ihan pohjattoman yksinäinen ja surullinen, koska tuntuu siltä, että ei ole aidosti ketään, kuka todella rakastaisi ja kehen voisi turvautua. Ei ole perhettä. Muiden hyvät perhesuhteet tuottaa tuskaa ja surua, toisaalta olen onnellinen heidän puolestaan. Jokainen lapsi ansaitsisi olla rakastettu, toivottu...turvassa.

Muut eivät tainneet jaksaa katsoa tätä "minä olen oireillut" "minusta on tehty syntipukki" "jotain vain tapahtui". Tuttu kuvio.

On se yksi joka heittäytyy marttyyriksi, joka hakee jatkuvasti sääliä, ei ota vastuuta itsestään ja käyttäytymisestään. Ei sellaista kukaan halua elämäänsä. Saman on kaikki käyneet läpi, mutta vain yksi tekee jatkuvasti numeron itsestään ja kaikkihan on vain muiden syytä. Ja "jotain vain tapahtui"😏

Ota vastuu elämästäsi. Jos etääntyminen ei ole sinusta ja käytöksestäsi johtuvaa, niin se varmaan korjaantuu ihan ottamalla itse ensin yhteyttä.

Meillä nuoremmat sisarukset eivät muista asioita. Ne ovat ilmeisesti olleet liian traumaattisia heidän käsiteltäväkseen siinä iässä. Lapsuudenperhe on kaikille sama, mutta elämä perheessä voidaan kokea eri tavoin, koska vanhemmat usein kohtelevat lapsiaan eri tavoin.

Jokainen käsittelee traumansa eri tavalla. Toiset käsittelevät ne ja menevät elämässä eteenpäin. Toiset jäävät vellomaan itsesääliin ja syyttävät kaikesta lapsuuttaan. Nämä jälkimmäiset omaa vastuuta pakoilevat ihmiset ovat erityisen raskaita ihmisiä. Ei sellaista jaksa kukaan seurata vierestä.

Jos lapsuus on ollut ongelma, hae apua. Selvitä käyttäytymismallisi, opi uusia ja kanna vastuu tulevaisuudestasi. Elämäsi ei parane sillä, että keskityt vain syyttämään muita ihmisiä. Et pysty muuttamaan menneisyyttä, mutta tulevaisuutesi pystyt. Omaan käytökseesi ja tekemiseesi pystyt vaikuttamaan.

Ja katkaiskaa jo ne ihmissuhteet, jotka eivät anna mitään hyvää ja aiheuttavat aina vaan pahaa oloa ja ahdistusta. Ihan sama onko se äiti, isä, sisko, mummo.... Jos ihminen ei pysty ottamaan vastuuta ja myöntämään tehneensä väärin, niin miksi sinä jaksat häntä vielä paapoa ja ajatella hänen mielipahaansa. Kerrotte suoraan mikä hiertää ja ette ole enää yhteydessä. Ei ole sen vaikeampaa.

Erityisesti ihmettelen niitä, joiden vanhemmat ovat kohdelleet kaltoin, mutta silti altistavat omat lapsensa sellaiselle ihmiselle vain koska sattuvat olemaan isovanhemmat. Teidän tehtävänä on olla lapsellenne turva ja suojella heitä myrkyllisiltä ihmissuhteilta.

Jos yksin ei pysty, niin tulee hakeutua terapiaan.

Huutelen vähän sivusta ja myönnän, etten ole lukenut teidän keskustelua, mutta heräsi vain seuraavanlaisia ajatuksia. Entä jos on hakenut apua ja saanut apua? Entä jos on jo yrittänyt kaiken? Liikkunut, kehittänyt itseään, työskennellyt, opiskellut, mennyt kohti haaveita, taistellut, mutta silti kerta toisensa jälkeen vain romahtaa, koska korjattavaa on yksinkertaisesti liikaa ja oma kroppakin hajoaa kaiken sen alle? Entä jos ihan tosissaan yrittää ja yrittää ja tsemppaa ja joogaa ja syö terveellisesti, liikkuu luonnossa, tekee kaiken oikein ja sekään ei riitä, vaan huomaa aina kerta toisensa jälkeen olevansa pohjalla, paskana? Mun elämä on nimittäin tämmöstä. Ja olen taas uudessa romahtamispisteessä, vaikka olen tehnyt kaiken oikein ja taistellut oikein mallikkaasti. Mulla vaan hajoo kroppa tässä mukana: vaikka pää yrittäisi jatkaa, kroppa sammuttaa itsensä.

Niin no kannattaa opetella kuuntelemaan itseään ja hankkia elämän sisältö sellaisista asioista mistä pitää, eikä niistä asioista joita kuvittelet "hyvän elämän" rakentuvan ja joita elämäntapaoppaat ehdottavat. Hyviä asioita nuo kaikki luettelemasi, mutta miksi teet niitä? Nautitko oikeasti joogasta vai olisiko joku muu laji sulle paljon mieluisampi jne... Opiskeletko jotain vain, koska kuvittelet sen olevan ulkopuolisen silmissä "oikeaa" vai sellaista mistä oikeasti pidät välittämättä ulkoisesta statuksesta.

Ei teatterissakaan näytelmä kestä ikuisesti. Kannattaa kuunella sydäntään ja rakentaa omanlaisensa elämä. Jos huomaa, että jokin ei ollut oma juttu niin kokeilee jotain muuta.

Juuri niin olen tehnyt. Olen lähtenyt etsimään oman näköistä elämää, lähtenyt opiskelemaan niitä asioita, jotka itseäni aidosti kiinnostaa, harrastan niitä asioita, joista itse nautin ja olen kiinnostunut, mutta tiedätkö mitä? Siltikään tämä ei helpota. Silti tulee aina vain uusia romahduksia ja aina uusia pohjakosketuksia. Aina uusia kausia, jolloin menetän oman elämäni otteestani täysin.

Eikö olekin helppo neuvoa? Miltä tuntuu nyt kun olet neuvonut ja sanonut kaiken minkä osaat ja tajuat, että sekään ei kaikkien kohdalla vain riitä? Keksitkö vielä jotain, minkä ehkä sittenkin olen tehnyt väärin? Ahdistaako ajatus siitä, että kaikille ei ole olemassa mitään patenttiratkaisua ja kaikille ei löydy pitkäaikaista helpotusta?

Ei ahdista :D Olen tottunut siihen, etteivät neuvot ja tuki kelpaa ja kakissa muissa, minussa mukaanlukien on se vika. Ja se on sinun tehtäväsi pohtia, mikä meni pieleen ja mikä mahtaisi olla se juttu mikä estäisi seuraavan romahduksen tai tekisi siitä vain pienen alamäen. Ulkopuliset eivät voi tehdö sitä puolestasi, voivat kyllä haastaa pohtimaan asiaa ja tukea.

Itseasiassa sinä ahdistuit. Hyökkäys on paras puolustus silloin kun kohtaa asian, jota ei voi itsessään sietää. Ja sen asian yleensä näkee kaikissa muissa. Ihan turhaan itse uhriudut siitä, että sinun ”tukesi” ja ”apusi” ei kelpaa, sinä keksit ihmisten kirjoittamista asioista omia olkiukkojasi ja suutut, kun sinulle sanotaan, että asia ei ole noin mitä mielessäsi olet kuvitellut. Sinä et osaa tehdä eroa itsesi ja muiden välille, vaan näet muut itsesi jatkeena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin jo alaluokilla koulussa, että meidän perhe on todella sairas.

Isä joi joka viikonloppu ja pieksi vaimon ja lapset. Usein rikkoi väliovia, ikkunoita ja meillä oli pahimpina aikoina uusi astiasto jopa kuukausittain.

Kotiasioista kiellettiin puhumasta.

Oltiin pikkupaikkakunnalla perhe, joka tiedettiin vanhempien ammattien takia. Ja luulenpa, että ei meidän perhesekoilua ulkopuolisetkaan olla huomaamatta, vaikka kukaan ei siihen puuttunut mitenkään. Myöhemmin se on varmistunut.

Alaluokilla minusta tuli koulussa jännittäjä. Me, lapset olimme hyvinkasvatettuja ja kohteliaita. Kaiken piti ulospäin näyttää täydelliseltä.

Vanhemmat erosivat vasta, kun kaikki lapset olivat täysi-ikäisiä, koska piti olla yhdessä lasten takia! Järkyttävä selitys!

Minun on edelleen vaikea luottaa ihmisiin, koska tiedän, että tuo meidän perhe-elämä tiedettiin, mutta kukaan ei puuttunut siihen. Ei sukulaiset, ei naapurit. Koulusta ei oltu yhteydessä kotiin, vaikka opettaja näki, miten me sisarukset muutuimme koulussa.

Ihan päivänselvää, että meidät ois kaikki pitänyt ottaa huostaan.

En ymmärrä, miten kukaan aikuinen ei puuttunut tuohon.

Isä joi kuolemaansa asti. Tunsin välillä hirveätä syyllisyyttä, koska olin toivonut isän kuolemaa. Tajuan kyllä, että jotain heittää kyllä äidinkin päässä, että piti muka niin tiukasti kiinni avioliitosta.

Ero oli riitaisa ja vanhemmat tappelivat omaisuudesta vuosikausia. Niin kauan, että kummallekaan ei jäänyt mitään.

Tajusin vasta paljon myöhemmin, että vanhemmillani oli ollut talon ja autojen lisäksi tuntuvasti perintömetsää.

Kaikki lapset muuttivat pois kotoa heti, kun vain oli mahdollista ja kauas kotikaupungista.

Meillä sisaruksilla on hyvät välit ja tavataan, kun mahdollista.

Mun mies usein ihmettelee, että miten meillä on näin, että puhutaan kaikesta ja hänkin oli heti täysin tervetullut porukkaan sillä perusteella, että minä olin hänet valinnut.

Se on varmaan sitä, että ei meillä ollut lapsena muuta turvaa kuin toisemme.

Omalle lapselle on tarjolla täysin toisenlainen kasvuympäristö.

Joskus suren sitä, että toista lasta ei saatu. Ikäero alkaa olla jo niin suuri, että olemme lakanneet yrittämästä ja toivomasta ja enemmänkin panostaneet siihen, että serkuksille syntyisi side.

Serkut ovat viettäneet paljon loma-aikoja meillä. Isän puolen isovanhemmilla tapaa tuon suvun lapset useinkin, koska asumme samassa kaupungissa.

Meilläkin oli aikoinaan noin, että sisarukset turvautuivat toisiinsa. Ainakin jossain määrin. Yhtä käännettiin meitä muita vastaan ja minua vastaan onnistuttiinkin kääntämään, mikä sitten kuitenkin heijastuu kaikkeen. Minusta tuli syntipukki ja olen sitä tavallaan vieläkin. Jonkin aikaa pidettiin tiiviisti yhtä ja turvauduttiin toisiimme, mutta vuosien varrella jotain tapahtui. Kaikki oireillaan eri tavalla ja osa yrittää kieltää/peittää omat oireilunsa. Minä olen toisinaan syntipukki edelleen, koska olen aina ollut se, joka on oireillut ulospäin kaikista voimakkaimmin.

Surettaa, kun olen menettänyt sisaruksistani turvan ja perheen. Yksinäisinä hetkinä olo on ihan pohjattoman yksinäinen ja surullinen, koska tuntuu siltä, että ei ole aidosti ketään, kuka todella rakastaisi ja kehen voisi turvautua. Ei ole perhettä. Muiden hyvät perhesuhteet tuottaa tuskaa ja surua, toisaalta olen onnellinen heidän puolestaan. Jokainen lapsi ansaitsisi olla rakastettu, toivottu...turvassa.

Muut eivät tainneet jaksaa katsoa tätä "minä olen oireillut" "minusta on tehty syntipukki" "jotain vain tapahtui". Tuttu kuvio.

On se yksi joka heittäytyy marttyyriksi, joka hakee jatkuvasti sääliä, ei ota vastuuta itsestään ja käyttäytymisestään. Ei sellaista kukaan halua elämäänsä. Saman on kaikki käyneet läpi, mutta vain yksi tekee jatkuvasti numeron itsestään ja kaikkihan on vain muiden syytä. Ja "jotain vain tapahtui"😏

Ota vastuu elämästäsi. Jos etääntyminen ei ole sinusta ja käytöksestäsi johtuvaa, niin se varmaan korjaantuu ihan ottamalla itse ensin yhteyttä.

Meillä nuoremmat sisarukset eivät muista asioita. Ne ovat ilmeisesti olleet liian traumaattisia heidän käsiteltäväkseen siinä iässä. Lapsuudenperhe on kaikille sama, mutta elämä perheessä voidaan kokea eri tavoin, koska vanhemmat usein kohtelevat lapsiaan eri tavoin.

Jokainen käsittelee traumansa eri tavalla. Toiset käsittelevät ne ja menevät elämässä eteenpäin. Toiset jäävät vellomaan itsesääliin ja syyttävät kaikesta lapsuuttaan. Nämä jälkimmäiset omaa vastuuta pakoilevat ihmiset ovat erityisen raskaita ihmisiä. Ei sellaista jaksa kukaan seurata vierestä.

Jos lapsuus on ollut ongelma, hae apua. Selvitä käyttäytymismallisi, opi uusia ja kanna vastuu tulevaisuudestasi. Elämäsi ei parane sillä, että keskityt vain syyttämään muita ihmisiä. Et pysty muuttamaan menneisyyttä, mutta tulevaisuutesi pystyt. Omaan käytökseesi ja tekemiseesi pystyt vaikuttamaan.

Ja katkaiskaa jo ne ihmissuhteet, jotka eivät anna mitään hyvää ja aiheuttavat aina vaan pahaa oloa ja ahdistusta. Ihan sama onko se äiti, isä, sisko, mummo.... Jos ihminen ei pysty ottamaan vastuuta ja myöntämään tehneensä väärin, niin miksi sinä jaksat häntä vielä paapoa ja ajatella hänen mielipahaansa. Kerrotte suoraan mikä hiertää ja ette ole enää yhteydessä. Ei ole sen vaikeampaa.

Erityisesti ihmettelen niitä, joiden vanhemmat ovat kohdelleet kaltoin, mutta silti altistavat omat lapsensa sellaiselle ihmiselle vain koska sattuvat olemaan isovanhemmat. Teidän tehtävänä on olla lapsellenne turva ja suojella heitä myrkyllisiltä ihmissuhteilta.

Jos yksin ei pysty, niin tulee hakeutua terapiaan.

Miksi luulet, etten käy terapiassa? Jos ei muista tapahtuneita asioita lainkaan, niin se ei tarkoita että olisi sinut niiden kanssa. Se tarkoittaa sitä, että näiden asioiden käsittelemisen aika on joko joskus myöhemmin tai ei koskaan. Mieli voi kunnolla käsitellä ainoastaan niitä asioita, jotka ovat nousseet jollain tavalla tietoisuuteen.

Miksi sinä alapeukuttelet? Todennäköisesti emme ole sisaruksia. Sinun ja minun kokemukset ovat erilaisia. Luultavasti perheemmekin ovat.

Kaikkien kokemukset ovat erilaisia. Olet ilmeisen tietoinen siitä, että lapsuuden kodissasi oli ongelmia. Käsittelet ne mitkä muistat. Pitääkö vielä sellaisistakin asioista tehdä mörköjä, joita ei muista?

Ne tulevat mieleen sitten kun tulevat, jos edes tulevat. Jos sattuvat tulemaan, sinulla on työkalut käsitellä niitä (käyt jo terapiassa) ja asettaa ne elämässäsi niille kuuluville paikoille eli menneisyyteen. Nyt on sinunkin aika mennä elämässä eteenpäin. Tottakai sellaisen, jolla on ollut vaikea lapsuus, tulee tehdä enemmän töitä itsensä tsemppaamisen kanssa. On hölmöä hukata omaa loppuelämäänsä muiden syyttelyyn ja menneisyyden päivittelyyn.

Minä muistan, mutta muu perhe vaikenee kaikesta. Ei haluta keikuttaa venettä. Vanhempi yrittää kieltää kaiken tai syyllistää asioista minua, nuoremmat sisarukset eivät myönnä muistavansa mitään. Joko eivät muista tai eivät uskalla puhua kokemuksistaan. Tällaista on elämä perheessä, jonka historia on tabu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vasta nyt kolmekymppisenä olen alkanut kunnolla analysoimaan elämääni, mikä hitto meni pieleen kun teini-ikä ja varhaisaikuisuus oli yhtä helv#ttiä. Mikä MINUSSA on vikana, vaihtui mikä minun YMPÄRISTÖSSÄNI oli vikana. Herääminen tapahtui, kun aloin näkemään samoja oireita reilusti nuoremmassa veljessäni.

Isäni että äitini omat suvut ovat hirveitä, kummastakin puuttuu täysin lämpö ja empatia. Miten vanhempanikaan olisivat sitä sitten osanneet? Kasvoin siis siihen että olen pettymys vanhemmilleni, virheet muistetaan aina ja häpeän tuottamista vanhemmille pitää välttää viimeiseen asti. Olen varmaan ollut masentunut koko elämäni, muistan jo ala-asteella miettineeni itsemurhaa.

Olen aina miettinyt miten ihmiset voivat olla iloisia ja innostuneita elämästä, kun tämä on niin kammottava paikka elää. Olen nyt viimeinen tajunnut katkaista välini suurimpaan osaan suvustani ja pikku hiljaa elämä on helpottunut.

Hienoa! Tästä lähtee "parantuminen" ja voit tehdä loppuelämästäsi paljon paremman <3

Mitä hyvää yksinäisessä elämässä mielestäsi on? Moni tasapainoisessa perheessä kasvanut suhtautuu halveksien niihin, jotka ovat saaneet heikommat eväät kotoaan.

Olen vastauksen ensimmäisen lainauksen kirjoittanut. Tiedän että yksinäisyyteni tulee lisääntymään kun katkaisen välejäni sukuuni, mutta toisaalta sukuni saa ihmisvihani voimistumaan ja karttamaan ihmisiä. Toisessa lauseessa olet taas ihan oikeassa. Eräs "hyvän perheen poika" kysyi juuri mitä veljeni tekee, vastasin että hän vielä etsiskelee eläämänsä suuntaa. Poika naurahti pilkallisesti, teki mieli iskeä hampaat sen kurkkuun.