Kuinka monta hyvää ystävää sulla on?

Yksi. Haluaisin kyllä ystäviä, mutta en tiedä miten niitä saisi hankittua. Ja joo, tiedetään ne samat litaniat ystävien hankkimisesta, mitä kaikissa vastaavissa ketjuissa on kerrottu, kokeiltu on, ei oikein toimi ja aina ei rohkeus riitä.

Ihan vaan pari. Toisaalta ne riittää koska en myöskään jaksa liikoja mitään ihmissuhde draamaa mikä aina jaksaa liittyä kaikkiin suhteisiin.

Paras ystävä on puolisoni, ollut jo 32 v. Hänen lisäkseen on neljä oikein hyvää ystävää, yhden olen tuntenut koko elämäni, toisen kanssa olen ollut ystävä 34 v, kolmannen kanssa 31 v ja neljäs on uusi ystävä vuoden takaa. Oli ihanaa löytää uusi ystävä vielä näin viisikymppisenä. Lisäksi on sitten kavereita toiset 3 kpl ja sisko, siskontyttö, veljenvaimo ja veljentyttö. Lapset on aikuisia ja olemme hyvin läheisiä, mutta heitä en kyllä laske ystäviin. Sopiva ystäväpiiri mulle, ollaan melko tiiviisti yhteydessä, en jaksaisi enempää. En myöskään tykkää ihan sellaisista pintapuolisista ystävistä, pitää olla jotain yhteistä: perhe, harrastuksia, työ, mielenkiinnon kohteita, ei siis kaikkia näitä, vaan jotain näistä. Ja täytyy olla myös kohtuullisen samalla aaltopituudella muutenkin. Koen olevani melko introvertti. 

Oma mies. Ei ole muuta sukua kuin mun vanhemmat ja sisarukset.

Kolme perheen ulkopuolelta. Yksi on lapsuudenystävä ja kahteen muuhun tutustuin lukiossa :)

Yksi oikea sydänystävä eli mieheni. Sen lisäksi oma äitini ja kolme muuta kaveria, joiden kanssa nähdään harvakseltaan (muutaman kerran vuodessa).

9 hyvää ystävää, joista yksi on serkku ja yksi mun mies. Samalla paikkakunnalla tosin asuu heistä vain 4.

Olen vähän laiska tapaamaan, mutta useimpien kanssa viestitellään jos ei päivittäin, niin viikoittain. Onneksi on whatsapp. Helppo pysyä kärryillä kaukana asuvien ystävien elämästä.

6 + serkku + puoliso. Ollut enemmänkin, mutta se kaveriporukka hajaantui eri teille valitettavasti, eikä oikein olla oltu yhteyksissä sittemmin. 

Sanoisin että neljä tosi läheistä sydänystävää. Sitten hyviä kavereita ehkä kymmenkunta. Jos vaikka järjestän juhlat, kutsun yleensä 20-40 ihmistä, mutta siinä on jo puolisoita ja miehen ystäviä mukana.

En ole kuitenkaan hirveän hyvä jakamaan asioitani ja koen ehkä siitä syystä itseni usein yksinäiseksi. Pitäisi varmaan entistä paremmin aktivoitua ja pitää tiiviimmin yhteyttä ainakin kaikkein läheisimpiin ihmisiin.

Ei ketään. Yksi oli, mutta välit meni poikki.

Jos sukulaisia ei lasketa nolla.

Yksi vuosikymmenten sydänystävä. Uudella paikkakunnalla kaksi ihanaa uutta ystävyyssuhdetta.

Mies, sisko ja serkku. Sairastuin vakavasti muutama vuosi sitten ja sen myötä yhteydenpito moneen ihmiseen jäi, osa vain katosi elämästäni kun sai tietää sairaudestani. Parhaaseen ystävään (olimme ystäviä n. 15 vuotta) välit kuihtuivat pois pikku hiljaa samoihin aikoihin kun hän alkoi käyttää kamaa ja sekoilla. :/ Kyllä multa kavereita löytyy, mutta ei oikeastaan perheen ulkopuolelta yhtäkään luottoystävää enää. 

Ei yhtään. Heitä oli 4, mutta 3 on jo siirtynyt tuonpuoleiseen ja 1 jättänyt ilman selityksiä, koska sairastuin. En laske tähän omia lapsia, koska lapsien tehtävä ei ole toimia vanhempiensa olkapäänä ja uskottuna, se olisi ystävän tehtävä.

Ei yhtään. 

Kolme kaveria löytyy vielä, ne kolme joihin olen itse edelleen yrittänyt pitää yhteyttä. Muihin en vain jaksanut, kun olen aina se joka laittaa viestiä. Itse kärsin vakavista MT-ongelmista, joten viestien laittaminen itsessään on minulle todella raskasta. Vaikka katoaisin, niin kukaan ei jäisi kaipaamaan.

Olen yksinäinen ja tahdon vain pois.

Ei yhtään. Sellasia hyvän päivän tuttuja on kenen kanssa voi rupatella niitä näitä. Mutta ei yhtään henkiystävää.

Yksi, pikkusisko. 

Vierailija kirjoitti:

Usein sitä pohtii, miten sitä sitten pärjää kun jostain läheisestä ystävästä aika jättää. :( Suunnaton suru olis. Onko kokemuksia?

Parhaan ystävän poismeno oman käden kautta.

Varmaan olisi ollut "helpompaa" selvitä luonnollisista syistä johtuneen kuoleman jälkeen...

Mutta kovillehan tuo otti ja ottaa vielä useamman vuodenkin jälkeenkin. Ensimmäiset kuukaudet varsinkin ja eka vuosi oli ihan hullua, surullista ja kauheaa sisäisen ristiriidan ja masennuksen aikaa, kuin sumussa kulkemista.

Kyllähän sitä vielä edelleen välillä miettii että voi kun hän voisi kuulla miten mulla menee ja kumpa ei olisi päätynyt ratkaisuunsa. Mitäköhän häbestäkin olisi tullut kun olisi jaksanut...

Parikymppisenä meni. Rauha hänelle.

2. Ovat sellaisia, joiden seurassa olen eniten oma itseni ja voin puhua lähtökohtaisesti kaikesta.

Yksi, pikkuinen koira.

Voin kertoa hänelle ihan kaiken.