Te, joilla on diagnosoitu epävakaa persoonallisuus – kertokaa itsestänne!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli kerran seurustelukumppani, joka tuntui pelkäävän kovasti hylätyksi tulemista. Halusi edetä nopeasti suhteessa, siis heti naimisiin ja lapsi jne. Sitten kuitenkin tuntui, ettei välillä välittänyt minusta yhtään mutta silti puhui noista jutuista. Saimme lapsen, johon henkilö ei sanojensa mukaan olisi ollutkaan vielä valmis, vaikka sitä selvästi halusi. Sai myös raivokohtauksia ja heitteli tavaroita yms. mutta saattoi taas vähän ajan päästä olla iloinen. Välillä tosi ihana ja välillä tosi huonolla tuulella. Vaikutti myös siltä, ettei tiedä mitä haluaa tai kuka on, vaikka lähes nelikymppinen. Ei oikein pystynyt (ainakaan rehellisesti) puhumaan tunteistaan tai mistään ”syvällisemmästä”. Käytti päihteitä päivittäin. Rinnakkaissuhteita myös, parisuhteet ei kestä. Kuulostaako siltä, että voisi olla epävakaa vai mitä?

Lisään vielä, että hän kertoi tuntevansa olonsa paljon nuoremmaksi mitä on, ja viihtyy usein itseään nuorempien kanssa. Ei tunne kuuluvansa joukkoon. Hänelle on kuulemma myös sanottu, että hänen pitäisi kasvaa aikuiseksi.

Haluaisin oppia ymmärtämään häntä paremmin, siksi mietin onko hänellä mahdollisesti jokin sairaus.

Voi olla epävakaa persoonallisuus ja/tai pari muuta ongelmaa. Mutta päihdeongelmaista ja raivokohtauksia saavaa ihmistä ei pidä pitää lapsen elämässä joka tapauksessa. Lakkaa yrittämästä ymmärtää, sano tyypille että hänen pitää hakeutua hoitoon ja pakkaa kamasi, jos olette vielä yhdessä.

Emme ole yhdessä. Suhde päättyi ikävästi ja otin etäisyyttä. Nyt hän ei enää halua nähtävästi olla tekemisissä kanssani, vaikka olen yrittänyt lähestyä ystävällisesti. Ei ole lapsestakaan kiinnostunut. En tiedä mitä pitäisi tehdä. :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli kerran seurustelukumppani, joka tuntui pelkäävän kovasti hylätyksi tulemista. Halusi edetä nopeasti suhteessa, siis heti naimisiin ja lapsi jne. Sitten kuitenkin tuntui, ettei välillä välittänyt minusta yhtään mutta silti puhui noista jutuista. Saimme lapsen, johon henkilö ei sanojensa mukaan olisi ollutkaan vielä valmis, vaikka sitä selvästi halusi. Sai myös raivokohtauksia ja heitteli tavaroita yms. mutta saattoi taas vähän ajan päästä olla iloinen. Välillä tosi ihana ja välillä tosi huonolla tuulella. Vaikutti myös siltä, ettei tiedä mitä haluaa tai kuka on, vaikka lähes nelikymppinen. Ei oikein pystynyt (ainakaan rehellisesti) puhumaan tunteistaan tai mistään ”syvällisemmästä”. Käytti päihteitä päivittäin. Rinnakkaissuhteita myös, parisuhteet ei kestä. Kuulostaako siltä, että voisi olla epävakaa vai mitä?

Lisään vielä, että hän kertoi tuntevansa olonsa paljon nuoremmaksi mitä on, ja viihtyy usein itseään nuorempien kanssa. Ei tunne kuuluvansa joukkoon. Hänelle on kuulemma myös sanottu, että hänen pitäisi kasvaa aikuiseksi.

Haluaisin oppia ymmärtämään häntä paremmin, siksi mietin onko hänellä mahdollisesti jokin sairaus.

Voi olla epävakaa persoonallisuus ja/tai pari muuta ongelmaa. Mutta päihdeongelmaista ja raivokohtauksia saavaa ihmistä ei pidä pitää lapsen elämässä joka tapauksessa. Lakkaa yrittämästä ymmärtää, sano tyypille että hänen pitää hakeutua hoitoon ja pakkaa kamasi, jos olette vielä yhdessä.

Emme ole yhdessä. Suhde päättyi ikävästi ja otin etäisyyttä. Nyt hän ei enää halua nähtävästi olla tekemisissä kanssani, vaikka olen yrittänyt lähestyä ystävällisesti. Ei ole lapsestakaan kiinnostunut. En tiedä mitä pitäisi tehdä. :(

Eikä tule olemaan. Otit etäisyyttä - mustavalkoisessa maailmankuvassa se on lopullista. Kiitos ja hei. Se oli sinun valintasi.

Vierailija kirjoitti:

Tuskin tekään olette vain päättäneet että onpa kiva saada epävakaa persoonallisuushäiriö elämänkumppaniksi selittämään älyttömiä tempauksia?! Ette ole myöskään voimattomia sen suhteen.

Edellä kirjoitettu oli myös kuin omasta elämästäni kunnes hoksasin ( aluksi kirjallisuuden,sitten ammattilaisten avulla) että kyseessä oli syvän ja pitkään kestäneen lapsuusajan kaltoinkohtelun seuraus- en kerta kaikkiaan tuntenut itseäni yhtään,en osannut kertoa itsestäni kysyttäessä mitään,en nimetä tunteita tai olla mitään mieltä mistään.

Traumaterapian ja ehkä myös perustaltaan vahvan psyyken vuoksi en tuhoutunut.

Jaksakaa sitkeästi hakea oikeanlaista apua ja ulkoistakaa tämä tuholainen ennenkuin se pilaa elämänne!

Tämä! Lohduttavaa kuulla muiden kokemuksia. Todetaan edelleen se, että epävakaan diagnoosin saaneilla oireet saattavat vaihdella hyvinkin paljon mitä henkilön ulkopuolisille näkyvä käytökseen ja olemukseen tulee.

Itsellä myös edellä mainittu kestävien ystävyys- ja parisuhteiden muodostaminen on kehno, en uskalla sitoutua mihinkään tai kehenkään.  Tämä tuottaa tällä hetkellä ehkä eniten surua omaa tilaa kohtaan, mutta parempaan päin olen onneksi jo menossa. Itsekin tosin vielä jonossa pidempikestoiseen terapiaan, pidän kuitenkin hoitokontaktia yllä.

Tsemppiä kaikille saman skeidan kanssa painiville!

N29

Tällaisen tyypin on tosi vaikea kertoa itsestään neutraalisti vaikka työhaastattelussa. Millainen työntekijä olet, missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua, miten työkaverit tai asiakkaat kuvailisivat sinua, mitkä piirteet sinussa ovat haasteellisimpia.

Aina joutuu toteamaan: ei aavistustakaan. Ja sitten joku pirteämpi tapaus saa sen työn.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli kerran seurustelukumppani, joka tuntui pelkäävän kovasti hylätyksi tulemista. Halusi edetä nopeasti suhteessa, siis heti naimisiin ja lapsi jne. Sitten kuitenkin tuntui, ettei välillä välittänyt minusta yhtään mutta silti puhui noista jutuista. Saimme lapsen, johon henkilö ei sanojensa mukaan olisi ollutkaan vielä valmis, vaikka sitä selvästi halusi. Sai myös raivokohtauksia ja heitteli tavaroita yms. mutta saattoi taas vähän ajan päästä olla iloinen. Välillä tosi ihana ja välillä tosi huonolla tuulella. Vaikutti myös siltä, ettei tiedä mitä haluaa tai kuka on, vaikka lähes nelikymppinen. Ei oikein pystynyt (ainakaan rehellisesti) puhumaan tunteistaan tai mistään ”syvällisemmästä”. Käytti päihteitä päivittäin. Rinnakkaissuhteita myös, parisuhteet ei kestä. Kuulostaako siltä, että voisi olla epävakaa vai mitä?

Lisään vielä, että hän kertoi tuntevansa olonsa paljon nuoremmaksi mitä on, ja viihtyy usein itseään nuorempien kanssa. Ei tunne kuuluvansa joukkoon. Hänelle on kuulemma myös sanottu, että hänen pitäisi kasvaa aikuiseksi.

Haluaisin oppia ymmärtämään häntä paremmin, siksi mietin onko hänellä mahdollisesti jokin sairaus.

Voi olla epävakaa persoonallisuus ja/tai pari muuta ongelmaa. Mutta päihdeongelmaista ja raivokohtauksia saavaa ihmistä ei pidä pitää lapsen elämässä joka tapauksessa. Lakkaa yrittämästä ymmärtää, sano tyypille että hänen pitää hakeutua hoitoon ja pakkaa kamasi, jos olette vielä yhdessä.

Emme ole yhdessä. Suhde päättyi ikävästi ja otin etäisyyttä. Nyt hän ei enää halua nähtävästi olla tekemisissä kanssani, vaikka olen yrittänyt lähestyä ystävällisesti. Ei ole lapsestakaan kiinnostunut. En tiedä mitä pitäisi tehdä. :(

Eikä tule olemaan. Otit etäisyyttä - mustavalkoisessa maailmankuvassa se on lopullista. Kiitos ja hei. Se oli sinun valintasi.

Tuollainen ajattelu on siis tyypillistä epävakaalle?

Auts. Olisinpa tajunnut aiemmin miettiä asiaa. Tuntui vaan siltä, että oli pakko tehdä niin, kun hän teki aika pahoja asioita. Oletti kyllä ilmeisesti, että sietäisin mitä tahansa... Hän myös saattoi ajatella, etten pidä enää hänestä ottaessani etäisyyttä, vaikka pidin kyllä paljonkin. Mitään vinkkejä, miten kannattaisi lähestyä? Vai eikö tosiaan ole enää mitään tehtävissä?

Vierailija kirjoitti:

Olin hyvin lyhytpinnainen sosiaalisissa suhteissa. Suutuin helpolla. Nyt se asia on parantunut. En edelleenkään jaksa keskittyä asioihin, jotka eivät kiinnosta, mutta joihin pitäisi paneutua jostakin ulkoisesta syystä. Olen eritavoin tutkailtuna älykäs ja olen aikanaan menestynyt kouluissa loistavasti. Työelämässä en ole pärjännyt. Olen ollut masentunut siitä asti kun valmistuin yliopistosta.

Kiintoisaa tässä on se, että nämä asiat voidaan yhdistää aika moneen mielenterveyden vähemmäntoivottavaan tilaan. Jos tuttavallesi on diagnosoitu epävakaa persoonallisuus, se ei välttämättä tarkoita paljon mitään. Lääkäri on voinut antaa diagnoosin, koska se nyt lähinnä tuli hänen mieleensä. Ymmärrät tuota ystävääsi tahi tuttavaasi parhaiten tutustumalla häneen: juttelemalla ja viettämällä hänen kanssaan aikaa.

Minä myös olin tosi välkky, pärjäsin hienosti koulun läpi lukematta eli töitä tekemättä. Opiskelin hyvän ammatin, mutta työelämä ei sitten luistanutkaan. Poltin itseni loppuun, kun en osannut laittaa rajoja työajalle tutkijan hommissa.

Yksityiselämä meni sitten vielä enemmän poskelleen. Epävakauden "hyviä" puolia lienee kumminkin ikuinen, tietynlainen optimistisuus: huonot kokemukset ihmissuhteissa eivät saaneet minua lannistumaan, vaan aina jaksoin aloittaa uudestaan alusta. Nyt vanhana kyllä harmittaa, että olen ryssinyt asiani. Vaikka siinä tilanteessa aina tein kaikkeni ja parhaani. En vieläkään ymmärrä miksi kaikki meni niin kuin meni. Ulkopuolelta minut on tietysti manattu alimpaan helvettiin ja jätetty lopulta mätänemään omiin mehuihini. En kumminkaan ole paha ihminen, todellakaan. :'(

Mulla oli epävakaa persoonallisuushäiriö, mutta paranin siitä. Piirteitä on edelleen, mutta normaali persoonallisuus. Lapsuus oli traumaattinen ja elämä diagnoosin kanssa vaikeaa sekä mulle että läheisille. Pitkä psykoterapia paransi, sitä suosittelen. Läheisenä voi olla tukena, mutta paranemiseen tarvitaan ammattiapua. Ihmissuhde epävakaan persoonallisuuden kanssa on vaikea, mutta jokainen rinnalla kulkeva läheinen on merkityksellinen. Omista rajoistaan kannattaa pitää huolta ettei itse uuvu läheisenä.

Kiinnostavia ajatuksia, nostan.

Älkää menkö junan alle pilaamaan monen muun elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli kerran seurustelukumppani, joka tuntui pelkäävän kovasti hylätyksi tulemista. Halusi edetä nopeasti suhteessa, siis heti naimisiin ja lapsi jne. Sitten kuitenkin tuntui, ettei välillä välittänyt minusta yhtään mutta silti puhui noista jutuista. Saimme lapsen, johon henkilö ei sanojensa mukaan olisi ollutkaan vielä valmis, vaikka sitä selvästi halusi. Sai myös raivokohtauksia ja heitteli tavaroita yms. mutta saattoi taas vähän ajan päästä olla iloinen. Välillä tosi ihana ja välillä tosi huonolla tuulella. Vaikutti myös siltä, ettei tiedä mitä haluaa tai kuka on, vaikka lähes nelikymppinen. Ei oikein pystynyt (ainakaan rehellisesti) puhumaan tunteistaan tai mistään ”syvällisemmästä”. Käytti päihteitä päivittäin. Rinnakkaissuhteita myös, parisuhteet ei kestä. Kuulostaako siltä, että voisi olla epävakaa vai mitä?

Lisään vielä, että hän kertoi tuntevansa olonsa paljon nuoremmaksi mitä on, ja viihtyy usein itseään nuorempien kanssa. Ei tunne kuuluvansa joukkoon. Hänelle on kuulemma myös sanottu, että hänen pitäisi kasvaa aikuiseksi.

Haluaisin oppia ymmärtämään häntä paremmin, siksi mietin onko hänellä mahdollisesti jokin sairaus.

Voi olla epävakaa persoonallisuus ja/tai pari muuta ongelmaa. Mutta päihdeongelmaista ja raivokohtauksia saavaa ihmistä ei pidä pitää lapsen elämässä joka tapauksessa. Lakkaa yrittämästä ymmärtää, sano tyypille että hänen pitää hakeutua hoitoon ja pakkaa kamasi, jos olette vielä yhdessä.

Emme ole yhdessä. Suhde päättyi ikävästi ja otin etäisyyttä. Nyt hän ei enää halua nähtävästi olla tekemisissä kanssani, vaikka olen yrittänyt lähestyä ystävällisesti. Ei ole lapsestakaan kiinnostunut. En tiedä mitä pitäisi tehdä. :(

Eikä tule olemaan. Otit etäisyyttä - mustavalkoisessa maailmankuvassa se on lopullista. Kiitos ja hei. Se oli sinun valintasi.

Tuollainen ajattelu on siis tyypillistä epävakaalle?

Auts. Olisinpa tajunnut aiemmin miettiä asiaa. Tuntui vaan siltä, että oli pakko tehdä niin, kun hän teki aika pahoja asioita. Oletti kyllä ilmeisesti, että sietäisin mitä tahansa... Hän myös saattoi ajatella, etten pidä enää hänestä ottaessani etäisyyttä, vaikka pidin kyllä paljonkin. Mitään vinkkejä, miten kannattaisi lähestyä? Vai eikö tosiaan ole enää mitään tehtävissä?

Luultavimmin jos hällä on tunteita sua kohtaan, niin ottaa sut takaisin aika helpostikin, ellei sitten ole kaunainen ja haudo kostoa. Tuskin oletti että siedät mitä tahansa vaan tyypillistä tälle on että haluaa testata läheistään, ihan tiedostamattaan käytöksellään, ehkä sun demonit ei pelaa hyvin hänen omien kanssa jos et kestänyt? Pelkää siis että tulee jätetyksi ja käytöksellään yrittää saada sen aikaan jotta saisi vahvistusta omasta riittämättömyydestä ja siitä ettet rakasta.

Oletteko käyneet tunteiden hallintaryhmissä? Oletteko saaneet siitä apua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli kerran seurustelukumppani, joka tuntui pelkäävän kovasti hylätyksi tulemista. Halusi edetä nopeasti suhteessa, siis heti naimisiin ja lapsi jne. Sitten kuitenkin tuntui, ettei välillä välittänyt minusta yhtään mutta silti puhui noista jutuista. Saimme lapsen, johon henkilö ei sanojensa mukaan olisi ollutkaan vielä valmis, vaikka sitä selvästi halusi. Sai myös raivokohtauksia ja heitteli tavaroita yms. mutta saattoi taas vähän ajan päästä olla iloinen. Välillä tosi ihana ja välillä tosi huonolla tuulella. Vaikutti myös siltä, ettei tiedä mitä haluaa tai kuka on, vaikka lähes nelikymppinen. Ei oikein pystynyt (ainakaan rehellisesti) puhumaan tunteistaan tai mistään ”syvällisemmästä”. Käytti päihteitä päivittäin. Rinnakkaissuhteita myös, parisuhteet ei kestä. Kuulostaako siltä, että voisi olla epävakaa vai mitä?

Lisään vielä, että hän kertoi tuntevansa olonsa paljon nuoremmaksi mitä on, ja viihtyy usein itseään nuorempien kanssa. Ei tunne kuuluvansa joukkoon. Hänelle on kuulemma myös sanottu, että hänen pitäisi kasvaa aikuiseksi.

Haluaisin oppia ymmärtämään häntä paremmin, siksi mietin onko hänellä mahdollisesti jokin sairaus.

Voi olla epävakaa persoonallisuus ja/tai pari muuta ongelmaa. Mutta päihdeongelmaista ja raivokohtauksia saavaa ihmistä ei pidä pitää lapsen elämässä joka tapauksessa. Lakkaa yrittämästä ymmärtää, sano tyypille että hänen pitää hakeutua hoitoon ja pakkaa kamasi, jos olette vielä yhdessä.

Emme ole yhdessä. Suhde päättyi ikävästi ja otin etäisyyttä. Nyt hän ei enää halua nähtävästi olla tekemisissä kanssani, vaikka olen yrittänyt lähestyä ystävällisesti. Ei ole lapsestakaan kiinnostunut. En tiedä mitä pitäisi tehdä. :(

Eikä tule olemaan. Otit etäisyyttä - mustavalkoisessa maailmankuvassa se on lopullista. Kiitos ja hei. Se oli sinun valintasi.

Tuollainen ajattelu on siis tyypillistä epävakaalle?

Auts. Olisinpa tajunnut aiemmin miettiä asiaa. Tuntui vaan siltä, että oli pakko tehdä niin, kun hän teki aika pahoja asioita. Oletti kyllä ilmeisesti, että sietäisin mitä tahansa... Hän myös saattoi ajatella, etten pidä enää hänestä ottaessani etäisyyttä, vaikka pidin kyllä paljonkin. Mitään vinkkejä, miten kannattaisi lähestyä? Vai eikö tosiaan ole enää mitään tehtävissä?

Luultavimmin jos hällä on tunteita sua kohtaan, niin ottaa sut takaisin aika helpostikin, ellei sitten ole kaunainen ja haudo kostoa. Tuskin oletti että siedät mitä tahansa vaan tyypillistä tälle on että haluaa testata läheistään, ihan tiedostamattaan käytöksellään, ehkä sun demonit ei pelaa hyvin hänen omien kanssa jos et kestänyt? Pelkää siis että tulee jätetyksi ja käytöksellään yrittää saada sen aikaan jotta saisi vahvistusta omasta riittämättömyydestä ja siitä ettet rakasta.

Kiitos tästä.

Itselläni taas ptsd-tyyppistä oireilua ikävien kokemusten takia ja hänen käytöksensä välillä nosti juurikin pintaan näitä vanhoja traumoja ja ahdistuksia. Joten olet varmaan oikeassa. Harmittaa tosi paljon, etten tajunnut tätä silloin kun olimme yhdessä. Jos olisin tiennyt, olisin itsekin osannut käyttäytyä eri tavoin ja ymmärtää myös häntä paremmin.

Surettaa tilanne niin paljon. Ei kai tässä voi muuta, kun toivoa, että välit jotenkin joskus korjaantuisivat lapsenkin takia.

Kaikki tuntemani epävakaat persoonallisuudet (3-4kpl) ovat olleet hieman huomionhakuisia, herkästi provosoituvia, äärimmäisen impulsiivisia ja asettuvat mielellään uhrin rooliin. Syy omiin tekemisiin ja tekemättä jättämisistä löytyy aina ympäristöstä ja on hyvin vaikea ottaa vastuuta oman kuntoutumisen etenemisestä. Jonkun pitäisi vaan tulla ja pelastaa. Kun sitä ei tietenkään tapahdu, haukutaan koko maailma paskaksi ja katkeroidutaan. Kaikki on äärimmäisen mustavalkoista. Täydestä ihailusta vihaan jne. Itsemurhalla uhkailu kuuluu asiaan. Sillä on haluttu huolestuttaa muut, eikä sitten enää vastata, kun kysytään vointia. Yhden tällaisen kanssa olen ollut siinä pisteessä, etten ole enää kyennyt välittää lukuisista itsemurhaviesteistä, kun olin soittanut ambulanssin niin monesti. Se tuntuu manipuloinnilta. On edelleen hengissä ja voi paremmin, kun alkoi ottaa vastuuta omasta itsestään. Niitä voi olla myös muun tyyppisiä, mutta tämä on minun kokemukseni. Alan ammattilainen kertoi, että epävakaan persoonallisuuden kanssa on kovin vaikea muodostaa oikeaa ja vastavuoroista ystävyyssuhdetta. 

Olen seurustellut epävakaan kanssa. Ei koskaan enää! Melkein menetin omankin mielenterveyteni, kun olin koko ajan toisen mielialojen vaihteluiden ja räjähtelyn kohteena. Suhteen aikana toinen jätti mut lähemmäs kymmenen kertaa.

Epävakaat on sekopäitä. Eivät itse tajua kuinka kuluttavat ihmisiä ympärillään. En enää yhtäkään sellaista huoli lähipiiriini.

Kumppanina se on todella raskasta ja traumatisoivaa kun ensin olet toiselle kaikki kaikessa ja silmänräpäyksessä et enää ole mitään eikä tunteita enää ole. Sitten taas yritetään ja kaikki on ok vähän aikaa kunnes ei enää ole. Ei semmoinen parisuhteeseen sovi.

Kumppanina varmaan kauhea mutta entä sitten äitinä, huh niin raskasta. Epäilen äitini olevan epävakaa

Ei oo diagnoosiin,mut piirteitä.oon hysteerinen välillä,vouhottaja,stressaava,joskus mielialat sahaa ylös ja alas,väsynyt helposti,suutun helposti ja näytän sen etenkin läheisille,"mä haluun"ja siitä saattaa jäädä pakkomielle,huumorintajuinen,empaattinen,hyvä mielikuvitus,hyvä kehollisissa asioissa,käytännön ihminen,impulsiivinen,yms,joskus tunteet edellä,järki perässä

Onko kostonhimo ominaista epävakaalle persoonallisuudelle?

Vierailija kirjoitti:

Tyhjyyden tunne on voimakas ja läsnä päivittäin. Olen opiskellut kolme kertaa amiksessa ja jättänyt aina kesken, samoin töissä olen pystynyt käymään vain muutaman hassun viikon ennen kun on ollut pakko lopettaa. Ja nämäkin saavutukset vain opamoxin voimin. Ajattelen mustavalkoisesti ihmisistä ja asioista. Olen ollut vuosia sairaslomalla/eläkkeellä ja olen vasta 27. Olen todella impulsiivinen ja saan toisinaan hirveitä raivokohtauksia tyhjästä. Olen syönyt kymmeniä lääkkeitä saamatta niistä mitään apua. Olen jonossa psykoterapiaan, mutta voi kuulema olla etten pääse siihen koska se pitäisi kustantaa itse. No milläs maksat kun saat sen reilu 400e/kk. Niin ja se vielä että voi mennä helposti parikin viikkoa niin etten poistu asunnostani ja toisinaan taas tamppaan päivittäin jossain. Tunnen olevani huono ja paha ihminen. Olen myös yrittänyt itsemurhaa, mutta minut yllätettiin. Seuraavalla kerralla kun tilanne menee niin pahaksi niin menen junan alle enkä ala kikkailemaan lääkkeillä ja veitsillä.

Koska oireilee noin vaikeasti eikö sossu maksais terapian oma osuuden? Toivon sinulle kaikkea hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Onko kostonhimo ominaista epävakaalle persoonallisuudelle?

Ei

EI please anneta tän keskustelun kuolla :/