Lue keskustelun säännöt.
Miehen ja mun älykkyydessä on liian suuri ero
20.02.2013 |
Aloitus, joka kerää varmaan hirveän määrän lokaa niskaan, mutta jonnekin mä tän haluan purkaa. Ja ei, en kuvittele itseäni miksikään älyköksi. Mutta meillä on miehen kanssa liian iso ero älykkyydessä, ja se turhauttaa minua päivittäin. Mies on täysin epälooginen, hidas, ei ymmärrä kunnolla tekstejä ja puheita joutuu selittelemään. On hirveän mustavalkoinen kaikessa. Mä en osaa arvostaa häntä, kun eromme on liian suuri ja tuntuu, että olen kuin äiti hänellekin..Intohimoa meillä ei ole ollut oikeastaan koskaan, ei puolin ei toisin. Rakastuminen jollakin tasolla oli kyllä, ja tykästyminen. Mies on herttainen ja kiltti, ja siinä mielessä arvostan häntä - esim on lempeä rakastava isä lapsillemme. Sehän on jo todella paljon. Mutta tietysti vaativammat lapsiin liittyvät asiat minä joudun hoitamaan. Minä joudun jatkuvasti neuvomaan, ohjaamaan, hoputtamaan miestä. Muistuttelemaan asioisa. Hänen kouluttamattomuutensa alkaa näkyä ajan myötä enemmän, miehen ajatuksenjuoksu on huomattavasti hitaampaa nyt 40v:nä kuin oli tavatessamme 10 vuotta sitten. Olen vakaasti sitä mieltä, että jokaisen tulisi kehittää itseään. Mies käy tehdastöissä ja lukee autolehtiä, uutisia onneksi seuraa, mutta huolestuttaa että hän on dementikko jo 50v:nä... Miten mun tulisi elää ja ajatella tässä suhteessa? Arvostan ehjää perhettä, ja tosiaan hän on rakas isä lapsille. Mutta tämä puolisojen välinen tilanne, ei hyvä.. Kateellinen niille, joilla on "tasaveroinen" puoliso :-//
Kommentit (69)
[quote author="Vierailija" time="20.02.2013 klo 11:33"]
Hyvä isä tuokin on, parempaa saa hakea. Mutta lasten asioiden hoitamista ei hänen vastuulleen voi jättää, kuten ei minkään muunkaan asian. Minä hoidan meillä kaiken mahdollisen takan tuhkaluukun tyhjentämisestä (ei ymmärrä miksi se pitää tyhjentää) sähkösopimuksiin. Rasittavaa ja kuluttavaa.
[/quote]
Miten se voi olla hyvä isä jos ei hoida lasten asioita? Riittääkö nykyään hyväksi isyydeksi se ettei tapa tai hakkaa lapsiaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me olemme miehen kanssa yhtä älykkäitä, mutta meillä on tällainen ongelma: mies on todella usein väärässä, kun ei viitsi ottaa asioista selkoa ja sitten väittää kiven kovaa oman mielipiteensä olevan ainoa oikea. Suuttuu, kun pyydän tarkennuksia tai kysyn, mihin mielipide perustuu. Suuttuu, kun huomaa olevansa väärässä.
Esim: lapsemme loukkasi polvensa. Oli neljä viikkoa kipeä. Mentiin lääkärille, joka määräsi kuvaukseen. Siihen jonottaminen kesti yli kuukauden ja polvi ehti tulla kivuttomaksi. Pelkäsin väärän polven joutuvan kuvatuksi, kun en ollut varma, kumpi oli ollut kipeä. Kysyin mieheltä, kumpi polvi se oli, jos joutuu kuvauksessa sanomaan. Mies sanoi itsevarmasti: oikea. En yleensä uskalla suuttumisen pelossa enää kysyä perusteluja. Nyt kysyin perusteluja parin päivän päästä. Mies sanoi, että oikea tietyti siksi, kun on oikeakätinen lapsi ja tietysti oikean polven loukkaa herkemmin. Mikä hölmö ajatus.
Onneksi lääkäri oli kirjannut polven vasemmaksi ja se kuvattiin. (Pelkäsin, että jos sitä ei ole kirjattu ja kysytään, niin mitä sanon.)
Meillä mies osaa tosiaan tehdä kodin remonttihommia ja vaikka sen sähkösopimuksenkin. Mutta vaikka vakuutusasioihin kyselee paljon neuvoja minulta. Minäkin mietin, miten mies aikanaan osaa neuvoa lapsia kouluasioissa - on tosin jo sanonut, että se on sitten mun tehtäväni kun hän ei osaa matikkaa eikä kieliä. Maantiedosta hän taitaa tietää minua enemmän, ja politiikasta. Mutta on kyllä niin persu asenteissaan... parempi, ettemme puhu poliittisista asioista mitään. On todella mustavalkoinen.
Minäkin aloin pohtimaan, miten hyvä vanhemmuus määritellään. Meillä mies on lapsille tosi tärkeä ja rakas, pelaa, leikittää, vie ulos, halailee ja sanoo helliä sanoja. Lukee iltasatuja. Siinä mielessä on ihana ja tosi pehmeä. Mutta rajojen asettaminen on miehelle todella vaikeaa. Arvatenkin, kun on niin jähmeä ja jotenkin puolinukuksissa tuntuvan oloinen.. Varsinkin meidän eskarilainen tarvitsisi isältä enemmän roolimalliutta, jos lapset on miehen vastuulla, he riehuvat ja isompi kiusaa pienempää, katsoo uhmaavasti isäänsä kun minä riennän puuttumaan. Mies hohhottelee että miten sä nyt tolleen.. mua ottaa päähän, että lasten kanssa sujuu paljon paremmin kun olen keskenään heidän kanssaan, kuin että mies on siinä. Silloin eivät esim käyttäydy ruokapöydässä vaan karkailevat ja pelleilevät. Hakevat selvästi miehen huomiota ja jämäkkyyttä, joka häneltä puuttuu. Mutta sitten se mies vie kuitenkin ulos ja minä mietin, että kuitenkin on lasten elämässä läsnä ja helpottaahan se minuakin, vaikkei sellaista kasvatusvastuuta niin olekaan. Rehellisesti kuitekin, haljon hiuksiani kun lapset riehuvat eikä mies saa heihin otetta.
Minullekin tuli mieleen, että miehesi voi olla masentunut. Ja sehän voi kestää vuosikausia.
Muutun itsekin välinpitämättömäksi ja "tyhmäksi" aina kun sellainen (kevyt) masennusjakso tulee.
Vaikea tietysti sanoa lyhyiden kirjoitteluiden perusteella teidän parisuhteesta mitään, mutta en kyllä eroamaan kehottaisi tällaisen perusteella. Meillä myös tilanne se, että mies on alemman koulutuksen saanut kuin minä ja vanhemmiten sen alkaa huomaamaan enemmän ja se ärsyttääkin välillä suunnattomasti. Mutta lohdutan itseäni sillä, että on niitä muitakin.. Olisiko "häpeä" sitten pelkoa siitä, että toiset niputtavat avioparin samaan nippuun ja sitten sitä pelkääkin, että toiset laittavat minutkin vastuuseen mieheni sanomisista.
Miten olette alun perin edes päätyneet yhteen?
Sinänsä kyllä ymmärrän aloittajaa, en minäkään voisi kuvitella seurustelevani naisen kanssa, joka ei osaisi keskustella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä voin kyllä luottaa, että mies puhuu ihan perusjärkeviä jos olemme "ihmisten ilmoilla". Jos monimutkaisia keskusteluja niin sitten mies on hiljaa, mutta muuten ihan osaa keskustella. Vaikkapa lasten päiväkotitilaisuuksiin haluaa että minä menen, tai jos ollaan yhdessä niin mies on siellä ihan hiljaa. Mutta niinhän monet muutkin vanhemmat..
Mies on ehkä jollakin tavalla masentunut, tai elämään pettynyt pikemminkin. Tai sanoo itse, ettei ole masentunut (teki tästäkin testin joskus) mutta v-tuuntunut kun elämä niin ankeaa eikä mikään onnistu. Toisaalta hän ei itse ole koskaan saanut mitään asioita aikaiseksi! Että ihan itseään voi syyttää, jos ei onnistu. Mies harrastaa ja jaksaa olla innostunut treenaamisesta ja todella tarkka syömisistään, eihän masentunut sellaisestakaan välittäisi. Tarkempi hän on omista asioista kuin lasten asioista.
Jos kaipaat ensisijaisesesti apua arjen pyörittämiseen ja keskustelu seuraa niin voin vakuuttaa että pelkkä älykkyys ei ole siihen ratkaisu.
Minun mieheni äo yllittää kirkaasti mensan jäsenyyys rajat, on korkeakoulutettu ja rentoutuu tekemällä väitöskirjaa.
Viimeksi eilen ilalla mieheni ilmoitti eittei missään tapauksessa osaa laittaa puudutttavia korvatippoja lapselle tarkoista ohjeista huolimatta. Edelisenä iltana pidin pitkä ohje puheen vuoron siitä miten kuumeista lasta pitäisi yölllä hoitaa, laitoin lääkkeen valmiiksi annosteltuna yöpöydälle ja sanoin että antaa sen jos lapsi herää yöllä kuumeisena ( itse nukuin kuumeisen vauvan kanssa).Lopputulos: heräsi aamulla hirveään itkuun ja huutoon ja kun menin katsomaan mikä oli hätänä mies yritti saada lasta otttamaan lääkettä vaikka otsa oli lähinnä kylmä jamitatenkin lpö 36.7. Kun ihmettilin tätä mies sanoi että luuli että se pitää antaa kun se oli pöydälllä. Eli ei muistanut mitään illan keskusteluista...
Hän ei myöskään pysty esim. sekoittamaan puuurokattilaa tai syömään mitään jos hänellä on vauva sylissä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin kuten sanoin, tutustuin mieheen harrastuksen kautta ja siinä mies oli innostunut. Hän oli myös 10v sitten paljon pirteämpi tyyppi, vaikka tietynlainen temperamentin hitaus oli silloinkin. Oli omista asioistaan tarkka ja hoiti talouden hyvin. Tuntuu, että nyt tämä perhe-elämä on liian vaativaa miehelleni, hänelle sopisi paremmin pienessä yksiössä omien juttujensa parissa nyhrääminen kuin perheenisän ja "miehen" rooli. Sellainen olo minulla on.
Vastaaja 47:lle - vitsi että nauran kirjoituksellesi - tismalleen kuten meillä! Ja olen siis ap. Meillä on tällaista jatkuvasti... luojan kiitos, muillakin ;) Ja esim. jos mies on syömässä niin ei kykene ollenkaan noteeraamaan lapsia siinä samalla. Pikkuinen voi keikkua tuolilla ja lusikka suussa, mies tuijottaa omaa lautastaan ja SYÖ. Tai katselee pihalle ja syö.. eihän sitä nyt voi kahta asiaa tehdä samaan aikaan. Sillä se ei pärjää kasvatusasioissa ollenkaan ja minä olen raivon partaalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
33 Näin ja miehesi loistaa älyllään työyhteisössä ja naiset on lääpällään ja ehkäpä haaveilevat hänestä?:))
Kerro nyt vihdoin, miksi ette harrasta enää yhdessä? Lapset hoitoon ja omaa yhteistä elämää teille!
[quote author="Vierailija" time="20.02.2013 klo 14:21"]
Niin kuten sanoin, tutustuin mieheen harrastuksen kautta ja siinä mies oli innostunut. Hän oli myös 10v sitten paljon pirteämpi tyyppi, vaikka tietynlainen temperamentin hitaus oli silloinkin. Oli omista asioistaan tarkka ja hoiti talouden hyvin. Tuntuu, että nyt tämä perhe-elämä on liian vaativaa miehelleni, hänelle sopisi paremmin pienessä yksiössä omien juttujensa parissa nyhrääminen kuin perheenisän ja "miehen" rooli. Sellainen olo minulla on.
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lopeta nyt se raivoaminen ja ymmärrä, että puolisosi on ihan tavallinen mies!! Paitsi, että osaa leikkiä lasten kanssa ja nauttii siitä. Sulla on oikea aarre, koita nyt vaan tajuta se!
[quote author="Vierailija" time="20.02.2013 klo 14:25"]
Vastaaja 47:lle - vitsi että nauran kirjoituksellesi - tismalleen kuten meillä! Ja olen siis ap. Meillä on tällaista jatkuvasti... luojan kiitos, muillakin ;) Ja esim. jos mies on syömässä niin ei kykene ollenkaan noteeraamaan lapsia siinä samalla. Pikkuinen voi keikkua tuolilla ja lusikka suussa, mies tuijottaa omaa lautastaan ja SYÖ. Tai katselee pihalle ja syö.. eihän sitä nyt voi kahta asiaa tehdä samaan aikaan. Sillä se ei pärjää kasvatusasioissa ollenkaan ja minä olen raivon partaalla.
[/quote]
No se aiempi harrastus ei nyt enää meillä toimi, en nyt liian paljastavasti viitsi siitä kertoa. Kuntosalilla käymme kumpikin, mutta eri aikaan lastenhoidollisista syistä johtuen. Olisihan sinne kiva päästä yhdessä, vaikkei niin yhteistä tekemistä tavallaan olekaan. Ei kuitenkaan ole lähellä auttavia käsiä lasten suhteen.
Koko perheenä teemme asioita, mutten koe niitä rentouttaviksi. Mies on herkästi se altavastaaja joka hidastelee ja jättäytyy, minusta on paljon sujuvampaa että tehdään erikseen lasten kanssa ja tyyleillämme - mulle ei ole rentoutusta tehdä yhdessä ja pukea ja huolehtia lapset kuitenkin lähinnä yksin siinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
34 paljon kehuja sulle! Olet fiksu, älykäs ja ajatteleva ymmärtäen, että ihmiset ovat erilaisia etenkin sukupuolet. Annat tilaa toiselle olla oma minä ja silti nautit hänestä. Anoppina sanoisin, että viisautesi takia saat paljon avio-onnea läpi elämäsi!
Raamatussa muuten sanotaan, että tyhmä nainen omin käsin repii talonsa hajalle mutta viisas sen osaa rakentaa. Talolla tarkoitetaan tässä sitä perhe-elämää:)
Mitä olemme muitten lapsiperheitten kanssa tekemisissä, minulla on heidän miehistään sellainen kuva että osaavat kasvattaa ja huolehtia kuten naisetkin. Tokihan naiset vaikka vaateasiat hoitavat ja kantavat vaikka vastuun päiväkotijutuista, mutta miehet silti osaavat ohjata ja neuvoa lapsiaan. Eikä näin että isompi lyö pienempää isän edessä kun tietää ettei isä saa kuriakaan pidettyä. Jos meillä on vieraita, mies ei huolehdi lapsista oikeastaan yhtään. Jälkikäteen kun kysyn miksei huolehtinut, pieni kiipeili pöydällä jne. niin mies totesi että "no kai mä nyt vieraitten kanssa juttelen ja kait mä nyt kahvit juon rauhassa". Niin että tottahan toki, sama mitä 1v:lle sillä välin tapahtuu.
Mies ei ole koskaan osallistunut lasten asioitten hoitamiseen, edes niihin perinteisiin miehisiin kuten lastenvaunujen hankintaan tai turvaistuinvertaiuihin. Eihän tosiaan ymmärrä tietokoeen käyttöäkään juuri. Kaipaisin, että sillä omalla miehisellä tyylillä olisi kuitenkin fiksu ja mukana vastuuta jakamassa.
[quote author="Vierailija" time="20.02.2013 klo 14:52"]
Mitä olemme muitten lapsiperheitten kanssa tekemisissä, minulla on heidän miehistään sellainen kuva että osaavat kasvattaa ja huolehtia kuten naisetkin. Tokihan naiset vaikka vaateasiat hoitavat ja kantavat vaikka vastuun päiväkotijutuista, mutta miehet silti osaavat ohjata ja neuvoa lapsiaan. Eikä näin että isompi lyö pienempää isän edessä kun tietää ettei isä saa kuriakaan pidettyä. Jos meillä on vieraita, mies ei huolehdi lapsista oikeastaan yhtään. Jälkikäteen kun kysyn miksei huolehtinut, pieni kiipeili pöydällä jne. niin mies totesi että "no kai mä nyt vieraitten kanssa juttelen ja kait mä nyt kahvit juonrauhassa". Niin että tottahan toki, sama mitä 1v:lle sillä välin tapahtuu.
Mies ei ole koskaan osallistunut lasten asioitten hoitamiseen, edes niihin perinteisiin miehisiin kuten lastenvaunujen hankintaan tai turvaistuinvertaiuihin. Eihän tosiaan ymmärrä tietokoeen käyttöäkään juuri. Kaipaisin, että sillä omalla miehisellä tyylillä olisi kuitenkin fiksu ja mukana vastuuta jakamassa.
[/quote]
Ap, toista ei voi muuttaa. Tämän monet ymmärtävät ennen naimisiin menoa, sinulle kävi nyt näin. Itseäsi voit muuttaa ja suhtautumistasi mieheesi, häntä valitettavasti et. Kuulostaa siltä, että et kunnioita häntä oikeastaan missään asiassa? En tiedä, mitä tilanteessasi pitäisi tehdä, erokaan ei ole hyvä vaihtoehto pienille lapsillenne.
Jos ihan suoraan sanon, mitä en koskaan tekisi tavallisessa elämässä, mutta teen nyt kuitenkin täällä netissä, sinäkään et kirjoitustesi perusteella vaikuta mitenkään tavattoman älykkäältä. Lisäksi parjaat miestäsi jatkuvasti. Ymmärräthän, että parisuhteessa usein projisoidaan omia kasvukipuja ja kaipauksia puolisoon, jolta sitten yhtäkkiä puuttuu muka jotain olennaista.
Vaikuttaa siltä, että sinun täytyisi ottaa vstuu omasta kasvustasi, eikä syyttää ainoastaan miestäsi. Se voi johtaa siihen, että eroatte, tai siihen, että näet lopulta erilaisuutenne rikkautena ja opit jälleen kunnioittamaan miestäsi, lastenne isää.
Meillä taitaa olla toisin päin, eli minä se saamaton ja unohtelija. Itse olen kyllä oikein älykäs, mieheni ehkä vielä älykkäämpi. Mutta olen niin huonoitsetuntoinen ja traumatisoitunut, että en aina oikein saa esim. laskuja maksettua yms. Varsinkin mieheni kritiikki saa minut todella kömpelöksi. Eli mussa paljon samoja piirteitä kuin miehissänne. Yritän kyllä koko ajan korjata tilannetta, ja aina jossain osioissa tapahtuu parannusta.
Ap Arvelet että miehelläsi on muistisairaus ja patistit hänet VERIkokeisiin? Miksi? Oliko mielestäsi jotenkin älykäs teko? Miten kyseinen sairaus tulee ilmi verikokeessa?
Ap, olet varmasti naimisissa minun opiskeluaikaisen avomieheni kanssa! Toki seurustelustamme on jo yli 15 vuotta aikaa, mutta mies kuulostaa kuvauksesi perusteella niin tutulta.
Itse siis yliopisto-opiskelijana asuin tämän duunarimiehen kanssa. Mies oli mukava ja kunnollinen (ei ylenmääräistä alkoholin käyttöä, biletystä tms., hoiti työnsä hyvin jne.), mutta äärimmäisen passiivinen ja kiinnostumaton ympäröivästä maailmasta. Loukkaantui, jos minä halusin illalla lukea kirjaa. Halusi mielummin, että katsotaan telkkaria yhdessä.
Olen kiitollinen siitä, että uskalsin huonosta itsetunnostani huolimatta ottaa riskin yksin jäämisestä, jota kovasti pelkäsin, ja lähteä suhteesta. Jos olisin siihen jäänyt ja olisimme saaneet lapsia yhdessä, olisin varmasti onneton.
Mies on hidas, alistuva ja tyhmä... Mites teidän lapset? On kaikki lapset perineet sinun nopeutesi, dominoivuutesi ja älysi vai onko jollakin lapsistakin oppimisvaikeuksia? Ihme juttu, että aloit tehdä lapsia tuollaisen miehen kanssa kun itse olet niin terävä...