Lue keskustelun säännöt.
Mistä nainen saa sen hyvän itsetunnon joka ei riipu ulkonäöstä ja kaikesta mahdollisesta osaamisesta?
22.02.2019 |
Mistä saa sen kelpaavuuden tunteen joka näyttää olevan miehille tavallista? Miestä ei haittaa tulla verratuksi toiseen mieheen mitä tulee ulkonäköön. Itse en kestä sitä. En kestä muuta kuin ajatuksen, että olen ulkonäöllisesti lähes täydellinen, luonteeltani ja kykyprofiililtani mahdollisimman täydellinen ja aivan paras kaikessa.
En tajua miten jotkut ihmiset jotka ovat vaatimattoman näköisiä, normaaliälyisiä ja muutenkin aivan tavallisia voivat olla niin itseensä uskovia ja rautaisia itsetunnoltaan, että heissä on karismaa ja itse on usko olevani yhtään mitään jos en ole kaikkea mahdollista. Miksei mikään koskaan siis riitä? Hitto miten kateellinen olen tuollaisille jotka ovat tyytyväisiä itseensä noin vain. Tuleeko se lapsuudesta vai mistä? Itse jos onnistun jossain se on hetkellistä ja taas on kohta kohta joku uusi kriisi päällä.
Kommentit (74)
Vierailija kirjoitti:
Vai, että on tunkkaista älykkyyttä. Kyllä täällä moni on pihalla, kun asioita mitataan ulkoisella menestyksellä.
Ymmärrättekö, että kuka tahansa voi koska vain sairastua vakavasti ja sen jälkeen se ulkoinen menestys on ikuisesti mennyttä. Eli se olikin vain harhaa.
Sinccis
No jos menettää elämässä lähes kaiken jolla on syvällistä merkitystä mitä jää jäljelle? Pitäisikö vain lakata olemasta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yleensä kauniilla naisilla on hyvä itsetunto noin 40-vuotiaaksi asti. Sitten rupsahtaessa etenkin miesten varaukseton kauniin naisen osaamisen ja taitojen ihailu loppuu niin täysin, että nainen vihdoin tajuaa mille kaikki palvonta on perustunut.
Ap jatkaa. Olin mukana politiikassa. Siellä näkyi selvästi miten osaamisella, kyvyillä yms. ei ollut niinkään väliä vaan ehdokkaan kauneudella. Kaunis ja siihen päälle älykäs sai järjettömästi ääniä. Tavis sai tehdä heihin verrattuna järjettömän työn eikä ollut silti mitään.
Ja, miten evoluutio liittyy asiaan?
Sinccis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vai, että on tunkkaista älykkyyttä. Kyllä täällä moni on pihalla, kun asioita mitataan ulkoisella menestyksellä.
Ymmärrättekö, että kuka tahansa voi koska vain sairastua vakavasti ja sen jälkeen se ulkoinen menestys on ikuisesti mennyttä. Eli se olikin vain harhaa.
Sinccis
No jos menettää elämässä lähes kaiken jolla on syvällistä merkitystä mitä jää jäljelle? Pitäisikö vain lakata olemasta?
Mitä sinun mielestäsi pitäisi tehdä?
Sinccis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän tuollaiseen asiaan vaikuta vaikka mikä... kasvatus, aivokemia, elämässä tapahtuneet asiat, media ja ympäristön luomat odotukset jne jne. Elämänkokemus yleensä auttaa.
Minulla on ollut melko hyvä itsetunto ja olen nuorena ollut jopa ylimielinen, koska minua on kehuttu vähän liikaakin lapsena. Kehuttu paljon ja kannustettu, sanottu minun olevan tosi fiksu ja kaunis ja taitava ja ties mitä. Pikkukaupungissa ei paljon ollut kilpailua, joten aloin itsekin uskoa olevani hyvä kaikessa, kun sitä minulle toitotettiin kaikkialta. Sain stipendit koulussa ja parhaan pelaajan palkinnot koripallossa.
Romahdus tapahtui, kun nuorena aikuisena yliopistossa huomasin, että olenkin aivan keskinkertainen. Olin aina perustanut itsetuntoni siihen, että olen hyvä kaikessa ja useimmiten myös paras. Yhtäkkiä olinkin ihan tavis, kun en enää ollut tuppukylässä tumpeloiden ympäröimänä.
Toisaalta nyt taas 10v myöhemmin en enää vertaile itseäni yhtä paljon muihin. En osaa sanoa mikä tämän on aiheuttanut, mutta olen löytänyt jonkinlaisen tasapainon asiassa. Osaan iloita pienistäkin jutuista, en pidä ulkonäköä niin korkeassa arvossa, en kaipaa menestystä työelämässä vaan riittää että saan jostain toimeentulon, minua ei haittaa että en ole missään paras (enää). Mutta edelleen on hetkiä, kun alan vertailla ja ainahan maailmasta löytyy ihmisiä, jotka ovat parempia jossain. Tällöin alkaa tulla ilkeitä ajatuksia ja haluan haukkua muita parantaakseni oloani. Mutta oikeasti siitä tulee vain huonompi olo. Onneksi havahdun yleensä tästä tunteesta nopeasti ja tajuan, että olen onnellinen kun minulla on miesystävä, koti ja terveys. Silloin vertailu loppuu.
Olen tyytyväinen, kun minulla on ystäviä ja perhettä, joiden kanssa jakaa elämääni ja pitää hauskaa. Muulla ei lopulta ole väliä.
Mulla on samanlainen tarina, tulen tuppukylästä ja vanhemmat ja opettajat kehui ja kannusti. Itseluottamukseni oli erinomainen johonkin 20+ asti.
Nykyään tunnen itseni aika huonoksi, mutta minäkäsitykseni on varmaan paljon realistisemmalla tasolla kuin aiemmin. Hauskaa, että olin paljon onnellisempi ennen.Täällä parikin vastaajaa yhdistää 'tuppukylän' ja kasvamisen hyvään käsitykseen itsestä. Omituista että näin voi olla. Eikö tuppukylät ole niitä onnettomia paikkoja joihin ihmisparka sattuu syntymään ja joista pitää hakeutua äkkiä kaupunkiin? Näin olen ymmärtänyt.
Ei. Tuppukylä oli turvallinen lintukoto kaukana pahasta maailmasta. Ryhmät olivat pieniä perhepäivähoidossa ja koulussa, kyläläiset auttoivat toisiaan. Lapsuuteni oli todella onnellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hallanvaara kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanoisin hyvän itsetunnon olevan luottamusta omaan kykyynsä pärjätä arkielämässä ja tarvittaessa myös arjesta poikkeavissa tilanteissa.
Minua ei tyttönä kasvatettu pitämään ulkonäköä ykkösjuttuna, pikemminkin minua kasvatettiin yhtenä poikana. Kiipeilin puissa, leikin pyssyleikkejä ja saatoin painiakin välillä. Leikin toki myös "tyttöjen leikkejä". Murrosiässä en pitänyt itseäni kovin erikoisen näköisenä. Minua se ei vaan nujertanut, koska päätin sen sijaan kehittää aivojani. Luin todella paljon kirjoja.
Se ei kuitenkaan tarkoita, että minulle olisi kasvanut teräksinen itsetunto. Ehei. Jouduin sen ihan itse kasvattamaan nuorena aikuisena ja vähän vanhempanakin yrityksen ja erehdyksen kautta. Se tuli kuin itsestään selvittyäni erinäisistä vastoinkäymisistä. En ehkä täysin ehjänä, mutta toimintakykyisenä ja elämänhaluisena. Nyt tiedän kuka olen ja mitä haluan.
Vinkkini: ole valmis heittämään pois kaikki, mikä vaikuttaa sinuun negatiivisesti: uskomukset, ihmiset, tavat, tavarat, harrastukset... Ja lue. Lue paljon.
Minäkin olin poikatyttö ja samaistun tähän.
Hyvä itsetunto ei ole sitä että perustaa itsensä sen varaan kuinka paljon voi antaa tai tarjota muille, kauneudelle, rahalle, statukselle, erityisille taidoille, tms. vaan siihen että on tarpeeksi hyvä omana itsenään ihan "riisuttuna". Jokainen on.
Mä en ole koskaan ymmärtänyt,miksi joku olisi arvokas pelkästään omana itsenään. Mun mielestä on aivan selvää, että suuri osa ihmisen arvosta perustuu siihen, mitä pystyy ja on pystynyt olemaan ja tekemään.
Vierailija kirjoitti:
Hallanvaara kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanoisin hyvän itsetunnon olevan luottamusta omaan kykyynsä pärjätä arkielämässä ja tarvittaessa myös arjesta poikkeavissa tilanteissa.
Minua ei tyttönä kasvatettu pitämään ulkonäköä ykkösjuttuna, pikemminkin minua kasvatettiin yhtenä poikana. Kiipeilin puissa, leikin pyssyleikkejä ja saatoin painiakin välillä. Leikin toki myös "tyttöjen leikkejä". Murrosiässä en pitänyt itseäni kovin erikoisen näköisenä. Minua se ei vaan nujertanut, koska päätin sen sijaan kehittää aivojani. Luin todella paljon kirjoja.
Se ei kuitenkaan tarkoita, että minulle olisi kasvanut teräksinen itsetunto. Ehei. Jouduin sen ihan itse kasvattamaan nuorena aikuisena ja vähän vanhempanakin yrityksen ja erehdyksen kautta. Se tuli kuin itsestään selvittyäni erinäisistä vastoinkäymisistä. En ehkä täysin ehjänä, mutta toimintakykyisenä ja elämänhaluisena. Nyt tiedän kuka olen ja mitä haluan.
Vinkkini: ole valmis heittämään pois kaikki, mikä vaikuttaa sinuun negatiivisesti: uskomukset, ihmiset, tavat, tavarat, harrastukset... Ja lue. Lue paljon.
Minäkin olin poikatyttö ja samaistun tähän.
Hyvä itsetunto ei ole sitä että perustaa itsensä sen varaan kuinka paljon voi antaa tai tarjota muille, kauneudelle, rahalle, statukselle, erityisille taidoille, tms. vaan siihen että on tarpeeksi hyvä omana itsenään ihan "riisuttuna". Jokainen on.
Mä en ole koskaan ymmärtänyt,miksi joku olisi arvokas pelkästään omana itsenään. Mun mielestä on aivan selvää, että suuri osa ihmisen arvosta perustuu siihen, mitä pystyy ja on pystynyt olemaan ja tekemään.
Vain elämänkatsomus, joka antaa naisen ihmisarvon, ja armahtaa tekoihin kysymättä, kestää koetuksen tämänkin ketjun otsikon kyssäriin. Onko muuta raamia, jossa sinut kannetaan, kaikki annetaan lahjana?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tiedostaminen. Itsestään huolehtiminen, eli omiin tunteisiinsa tutustuminen ja niiden ottaminen vakavasti.
Elämä on matka ja prosessi. Valmista ei tule.
Kaikkea hyvää sinulle.
Just näin. Suosittelen meditointia.
Mun vastaus on, että iän myötä. Olen saanut kasvatuksen, jossa ainoastaan perheen poikalapsi oli hyväksytty. Arvaa kumpi olin kahdesta... Mieheni (pian ex) on narsisti, joka jossain vaiheessa äkkäsi, että mulle saa p a s k a n mielen katselemalla muita naisia. Ja arvaa mitä?! Nyt kun mies on muuttanut pois ja äitiini en ole missään tekemisissä ollutkaan viimeiseen 18 vuoteen, hyväksyn itseni juuri sellaisena kuin olen! Rypyt, roikkuva p e r s e, roikkuva naama - ihan sama! Ei vois VÄHEMPÄÄ kiinnostaa!!! Puntilla taitaa kohta olla pakko käydä, kun alaselkä särkee, mutten lähde salille siksi, että näyttäisin patemmalta, vaan siksi, etten joutuisi kärsimään kivuista.
Tuntuu, että ulkonäöstä on vihdoin tullut täysin yhdentekevä. Taidot ja kyvytkin ovat ajan myötä surkistuneet ja aina on ihmisiä, jotka ovat parempia asioissa kuin minä. So what?! Ei mun kaikkea tarvitse osata! Ja aina löytyy myös niitä, joita parempi minä olen. Ja parhaimmiston osalta on jo yhden tekevää kuka on paras, koska silloin puhutaan makuasioista. Mietipä esim taiteilijoita. Sinä pidät yhdestä, kaverisi jostain muusta. Kumpi taiteilijoista on parempi? No sinun mielestäsi tietysti se, josta sinä pidät. Mutta onko? Ikä tuo perspektiiviä elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osittain synnynnäistä, osittain kasvatuksen ja ympäristön tulos.
Itsellä ei esimerkiksi ole käynyt ikinä mielessäkään epäillä, ettenkö olisi hyvä ja rakastettava.
En ole koskaan unelmoinut olevani ”täydellinen”, enkä oikein osaa olla kateellinen kenellekään - ihailen vain.
En ole myöskään ikinä katsonut itseäni inhoten, hävennyt vartaloani tms.
Tai epäillyt, ettenkö osaisi tai kykenisi johonkin.
Eikä myöskään yksikään aikuinen koskaan elämässäni ole näin tehnyt, eli on ainoastaan kannustettu ja luotettu, kehuttu, katsottu rakastavasti ja annettu paljon läheisyyttä.
Luulen, että se tulee siitä kun elää omannäköistä elämää, johon on tyytyväinen. Olen oman nykyään jo pitkähkön elämäni aikana huomannut ja pariin otteeseen karvaasti joutunut kokemaan sen, että en välttämättä edes tule onnellisiksi niistä asioista, joita kadehdin tai olen kadehtinut.
Todella moni asia ja tilanne näyttää paljon paremmalta ulkopuolelta ja kaikki ei vaan sovi kaikille. Jotkut elämäntapagurut ohjeistavat käyttämään kateutta inspiraationa ja mielestäni on hienoa, jos pystyy kanavoimaan negatiivisia tunteita positiiviseen suuntaan, mutta omalla kohdallani kateus on aina ollut huono motivaatio asioiden tekemiseen. Se ei ikinä ole johtanut kestävään tyytyväisyyteen. Eniten olen iloinen ja ylpeä niistä asioista ja unelmista, jotka ovat nousseet sisältä päin. Niistä on myös saanut aitoa itsetunnon kohotusta kun on päässyt toteuttamaan itseään eikä vaan kopioimaan jotain mitä jollain toisella on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että se tulee siitä kun elää omannäköistä elämää, johon on tyytyväinen. Olen oman nykyään jo pitkähkön elämäni aikana huomannut ja pariin otteeseen karvaasti joutunut kokemaan sen, että en välttämättä edes tule onnellisiksi niistä asioista, joita kadehdin tai olen kadehtinut.
Todella moni asia ja tilanne näyttää paljon paremmalta ulkopuolelta ja kaikki ei vaan sovi kaikille. Jotkut elämäntapagurut ohjeistavat käyttämään kateutta inspiraationa ja mielestäni on hienoa, jos pystyy kanavoimaan negatiivisia tunteita positiiviseen suuntaan, mutta omalla kohdallani kateus on aina ollut huono motivaatio asioiden tekemiseen. Se ei ikinä ole johtanut kestävään tyytyväisyyteen. Eniten olen iloinen ja ylpeä niistä asioista ja unelmista, jotka ovat nousseet sisältä päin. Niistä on myös saanut aitoa itsetunnon kohotusta kun on päässyt toteuttamaan itseään eikä vaan kopioimaan jotain mitä jollain toisella on.
Hyvin sanottu. Minäkin ajattelen että pitää löytää ne omat arvot ja toiveet sisältään. Olla aidosti oma itsensä vikoineen, arpineen ja ryppyineen sekä elämänhistorioineen. Kukaan muu ei voi olla sinä ja elää sun elämääsi, etkä sinä voi muuttua toiseksi saati elää hänen elämäänsä.
Kun saa selville kuka itse on ja minkälaista elämää haluaa elää, vapautuu siitä että yrittäisi noudattaa jotain ulkoa tullutta mallia, sopeutua muiden vaatimuksiin tai kadehtia muita.
Ehkä tyttöjä pitäisi enemmän opettaa kuinka he voisivat miellyttää itseään, eikä muita.
Vierailija kirjoitti:
Simppeliä: oikealla kasvatuksella.
Ei se ihan noin yksinkertaista ole.
Minulla on hyvä itsetunto, vaikka oli huono narsistinen vanhempi ja kasvatuskin niin ja näin. Lisäksi muita huonoja kokemuksia ja traumoja. Työtä se on toki vaatinut, mutta niin varmaan kaikilla enemmän tai vähemmän.
Hyvästä isäsuhteesta.