Lue keskustelun säännöt.
Mistä nainen saa sen hyvän itsetunnon joka ei riipu ulkonäöstä ja kaikesta mahdollisesta osaamisesta?
22.02.2019 |
Mistä saa sen kelpaavuuden tunteen joka näyttää olevan miehille tavallista? Miestä ei haittaa tulla verratuksi toiseen mieheen mitä tulee ulkonäköön. Itse en kestä sitä. En kestä muuta kuin ajatuksen, että olen ulkonäöllisesti lähes täydellinen, luonteeltani ja kykyprofiililtani mahdollisimman täydellinen ja aivan paras kaikessa.
En tajua miten jotkut ihmiset jotka ovat vaatimattoman näköisiä, normaaliälyisiä ja muutenkin aivan tavallisia voivat olla niin itseensä uskovia ja rautaisia itsetunnoltaan, että heissä on karismaa ja itse on usko olevani yhtään mitään jos en ole kaikkea mahdollista. Miksei mikään koskaan siis riitä? Hitto miten kateellinen olen tuollaisille jotka ovat tyytyväisiä itseensä noin vain. Tuleeko se lapsuudesta vai mistä? Itse jos onnistun jossain se on hetkellistä ja taas on kohta kohta joku uusi kriisi päällä.
Kommentit (74)
Vierailija kirjoitti:
Se tulee kuule siitä, että rakastaa itseään just sellasena kun on.
Just näin.
Todella erikoinen kysymys, miksi juuri nainen. Ei minua haittaa yhtään tulla verratuksi mihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole mitenkään erikoinen, edes kaunis. Mutta miehiä riittää. Miksi? Hyvä perse ehkä, näin olen kuullut. Mutta ei sekään mikään erikoinen ole. Itsetunto ehkä ratkaisee.
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän tuollaiseen asiaan vaikuta vaikka mikä... kasvatus, aivokemia, elämässä tapahtuneet asiat, media ja ympäristön luomat odotukset jne jne. Elämänkokemus yleensä auttaa.
Minulla on ollut melko hyvä itsetunto ja olen nuorena ollut jopa ylimielinen, koska minua on kehuttu vähän liikaakin lapsena. Kehuttu paljon ja kannustettu, sanottu minun olevan tosi fiksu ja kaunis ja taitava ja ties mitä. Pikkukaupungissa ei paljon ollut kilpailua, joten aloin itsekin uskoa olevani hyvä kaikessa, kun sitä minulle toitotettiin kaikkialta. Sain stipendit koulussa ja parhaan pelaajan palkinnot koripallossa.
Romahdus tapahtui, kun nuorena aikuisena yliopistossa huomasin, että olenkin aivan keskinkertainen. Olin aina perustanut itsetuntoni siihen, että olen hyvä kaikessa ja useimmiten myös paras. Yhtäkkiä olinkin ihan tavis, kun en enää ollut tuppukylässä tumpeloiden ympäröimänä.
Toisaalta nyt taas 10v myöhemmin en enää vertaile itseäni yhtä paljon muihin. En osaa sanoa mikä tämän on aiheuttanut, mutta olen löytänyt jonkinlaisen tasapainon asiassa. Osaan iloita pienistäkin jutuista, en pidä ulkonäköä niin korkeassa arvossa, en kaipaa menestystä työelämässä vaan riittää että saan jostain toimeentulon, minua ei haittaa että en ole missään paras (enää). Mutta edelleen on hetkiä, kun alan vertailla ja ainahan maailmasta löytyy ihmisiä, jotka ovat parempia jossain. Tällöin alkaa tulla ilkeitä ajatuksia ja haluan haukkua muita parantaakseni oloani. Mutta oikeasti siitä tulee vain huonompi olo. Onneksi havahdun yleensä tästä tunteesta nopeasti ja tajuan, että olen onnellinen kun minulla on miesystävä, koti ja terveys. Silloin vertailu loppuu.
Olen tyytyväinen, kun minulla on ystäviä ja perhettä, joiden kanssa jakaa elämääni ja pitää hauskaa. Muulla ei lopulta ole väliä.
Mulla on samanlainen tarina, tulen tuppukylästä ja vanhemmat ja opettajat kehui ja kannusti. Itseluottamukseni oli erinomainen johonkin 20+ asti.
Nykyään tunnen itseni aika huonoksi, mutta minäkäsitykseni on varmaan paljon realistisemmalla tasolla kuin aiemmin. Hauskaa, että olin paljon onnellisempi ennen.
Iän myötä ei enää koe tarvetta vertailla itseään muihin, siinäpä se oikeastaan ainakin omalla kohdalla oli. Noin 35 vuotta kesti hahmottaa se, että hitto, mullahan on oma, ainutkertainen elämäni, keskitytäänpä siihen mitä on, eikä siihen mitä ei ole. Olen ihan diagnosoidun narsisti-isän kasvattama ja siten nuorena vailla normaalia itsetuntoa, mikä veti puoleensa lisää kaikenlaisia luonnevikaisia. Pitkä tie, mutta onpahan vaellettu.
Tiedostaminen. Itsestään huolehtiminen, eli omiin tunteisiinsa tutustuminen ja niiden ottaminen vakavasti.
Elämä on matka ja prosessi. Valmista ei tule.
Kaikkea hyvää sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän tuollaiseen asiaan vaikuta vaikka mikä... kasvatus, aivokemia, elämässä tapahtuneet asiat, media ja ympäristön luomat odotukset jne jne. Elämänkokemus yleensä auttaa.
Minulla on ollut melko hyvä itsetunto ja olen nuorena ollut jopa ylimielinen, koska minua on kehuttu vähän liikaakin lapsena. Kehuttu paljon ja kannustettu, sanottu minun olevan tosi fiksu ja kaunis ja taitava ja ties mitä. Pikkukaupungissa ei paljon ollut kilpailua, joten aloin itsekin uskoa olevani hyvä kaikessa, kun sitä minulle toitotettiin kaikkialta. Sain stipendit koulussa ja parhaan pelaajan palkinnot koripallossa.
Romahdus tapahtui, kun nuorena aikuisena yliopistossa huomasin, että olenkin aivan keskinkertainen. Olin aina perustanut itsetuntoni siihen, että olen hyvä kaikessa ja useimmiten myös paras. Yhtäkkiä olinkin ihan tavis, kun en enää ollut tuppukylässä tumpeloiden ympäröimänä.
Toisaalta nyt taas 10v myöhemmin en enää vertaile itseäni yhtä paljon muihin. En osaa sanoa mikä tämän on aiheuttanut, mutta olen löytänyt jonkinlaisen tasapainon asiassa. Osaan iloita pienistäkin jutuista, en pidä ulkonäköä niin korkeassa arvossa, en kaipaa menestystä työelämässä vaan riittää että saan jostain toimeentulon, minua ei haittaa että en ole missään paras (enää). Mutta edelleen on hetkiä, kun alan vertailla ja ainahan maailmasta löytyy ihmisiä, jotka ovat parempia jossain. Tällöin alkaa tulla ilkeitä ajatuksia ja haluan haukkua muita parantaakseni oloani. Mutta oikeasti siitä tulee vain huonompi olo. Onneksi havahdun yleensä tästä tunteesta nopeasti ja tajuan, että olen onnellinen kun minulla on miesystävä, koti ja terveys. Silloin vertailu loppuu.
Olen tyytyväinen, kun minulla on ystäviä ja perhettä, joiden kanssa jakaa elämääni ja pitää hauskaa. Muulla ei lopulta ole väliä.
Mulla on samanlainen tarina, tulen tuppukylästä ja vanhemmat ja opettajat kehui ja kannusti. Itseluottamukseni oli erinomainen johonkin 20+ asti.
Nykyään tunnen itseni aika huonoksi, mutta minäkäsitykseni on varmaan paljon realistisemmalla tasolla kuin aiemmin. Hauskaa, että olin paljon onnellisempi ennen.
Minäkäsitys ei ole vain sitä että tietää missä on hyvä ja missä ei. Jos sinua on kehuttu ja kannustettu suorituksista, niin itsetuntosi on hyvä vain silloin, kun olet jossain tosi hyvä. Hyväitsetuntoinen taas ei kaipaa ulkopuolelta vahvistusta siihen onko hyvä jossain vai ei, sillä ei ole väliä, jos kokee olevansa arvokas ihan vain koska on olemassa juuri sellaisena kuin on.
Vierailija kirjoitti:
En ole mitenkään erikoinen, edes kaunis. Mutta miehiä riittää. Miksi? Hyvä perse ehkä, näin olen kuullut. Mutta ei sekään mikään erikoinen ole. Itsetunto ehkä ratkaisee.
Olet helposti lähestyttävä. Jos saa pakit tavikselta, se ei kirvele liikaa. Jos saa ok-näköisen ja luonteisen naisen treffeille ja jopa parisuhteeseen, se on monelle miehelle sopiva voitto. Ei sulla varmaan ole rima liian korkealla niiden suhteen, kun kerran tiedostat olevasi aika keskiverto?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen tuo aiemmin vastannut uskis. Jatkan naiseuspuolesta. Sitä naiseutta, kuten vaikka omaa terveyttä ja muuta lahjaa, kannattaa vaalia. Itselleni se merkitsee että vaikka ei ole hyvät lähtökohdat, ostan mieleisiäni kauniita vaatteita, pukeudun siten että tukee minuuttani. Ostan lisäravinteita että kuuppa pysyy kutakuinkin kirkkaana, olen esim. löytänyt aminohapot psyykkisen selviytymisen avuksi. Ne alkavat vähetä kun ihminen täyttää 40 vuotta. Rentous ja muu itsensä ulkopuolelle katsominen tuo hyvänlaatuiset lajitoverit kehiin.
Kilpailu ja vertailu kannattaa unohtaa.
Itsellä yksi syy hyvään itsetuntoon on kun jossain vaiheessa tajusin ns. täydellisten ihmisten olevan todella tylsiä. Sitä paitsi kukaan ei ole kaikkien mielestä täydellinen, mielipideasioita. Hyvä ystäväni on monessa asiassa "paras" ja se on aika tylsää monen mielestä kun on niin ylivoimainen. Ei kukaan jaksa viettää aikaa sellaisen ihmisen kanssa jos tuntee itsensä jatkuvasti huonoksi toisen ns. täydellisyyyden takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän tuollaiseen asiaan vaikuta vaikka mikä... kasvatus, aivokemia, elämässä tapahtuneet asiat, media ja ympäristön luomat odotukset jne jne. Elämänkokemus yleensä auttaa.
Minulla on ollut melko hyvä itsetunto ja olen nuorena ollut jopa ylimielinen, koska minua on kehuttu vähän liikaakin lapsena. Kehuttu paljon ja kannustettu, sanottu minun olevan tosi fiksu ja kaunis ja taitava ja ties mitä. Pikkukaupungissa ei paljon ollut kilpailua, joten aloin itsekin uskoa olevani hyvä kaikessa, kun sitä minulle toitotettiin kaikkialta. Sain stipendit koulussa ja parhaan pelaajan palkinnot koripallossa.
Romahdus tapahtui, kun nuorena aikuisena yliopistossa huomasin, että olenkin aivan keskinkertainen. Olin aina perustanut itsetuntoni siihen, että olen hyvä kaikessa ja useimmiten myös paras. Yhtäkkiä olinkin ihan tavis, kun en enää ollut tuppukylässä tumpeloiden ympäröimänä.
Toisaalta nyt taas 10v myöhemmin en enää vertaile itseäni yhtä paljon muihin. En osaa sanoa mikä tämän on aiheuttanut, mutta olen löytänyt jonkinlaisen tasapainon asiassa. Osaan iloita pienistäkin jutuista, en pidä ulkonäköä niin korkeassa arvossa, en kaipaa menestystä työelämässä vaan riittää että saan jostain toimeentulon, minua ei haittaa että en ole missään paras (enää). Mutta edelleen on hetkiä, kun alan vertailla ja ainahan maailmasta löytyy ihmisiä, jotka ovat parempia jossain. Tällöin alkaa tulla ilkeitä ajatuksia ja haluan haukkua muita parantaakseni oloani. Mutta oikeasti siitä tulee vain huonompi olo. Onneksi havahdun yleensä tästä tunteesta nopeasti ja tajuan, että olen onnellinen kun minulla on miesystävä, koti ja terveys. Silloin vertailu loppuu.
Olen tyytyväinen, kun minulla on ystäviä ja perhettä, joiden kanssa jakaa elämääni ja pitää hauskaa. Muulla ei lopulta ole väliä.
Mulla on samanlainen tarina, tulen tuppukylästä ja vanhemmat ja opettajat kehui ja kannusti. Itseluottamukseni oli erinomainen johonkin 20+ asti.
Nykyään tunnen itseni aika huonoksi, mutta minäkäsitykseni on varmaan paljon realistisemmalla tasolla kuin aiemmin. Hauskaa, että olin paljon onnellisempi ennen.Minäkäsitys ei ole vain sitä että tietää missä on hyvä ja missä ei. Jos sinua on kehuttu ja kannustettu suorituksista, niin itsetuntosi on hyvä vain silloin, kun olet jossain tosi hyvä. Hyväitsetuntoinen taas ei kaipaa ulkopuolelta vahvistusta siihen onko hyvä jossain vai ei, sillä ei ole väliä, jos kokee olevansa arvokas ihan vain koska on olemassa juuri sellaisena kuin on.
Siinä tapauksessa kai minulla on ollut huono itsetunto aina. Tutuista piireistä lähtiessä ulkopuolinen pönkitys vain loppui.
Vierailija kirjoitti:
Hoet itelles joka pv monta kertaa että rakastat itteäs jne. ennen pitkää uskot sen.
Tuo on ihan huuhaata. Itsetunto rakentuu onnistumisen kokemuksista. Siitä, että asettaa itselleen haasteita ja ylittää ne. Opiskelee haluamansa tutkinnon, kehittyy harrastuksessaan, käyttää rohkeasti vierasta kueltä, esiintyy yleisölle vaikka jännittää, menestyy ammatissaan jne. Se edellyttää omalle epämukavuusalueelle menemistä kerta toisensa jälkeen, mutta onnistuminen palkitsee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä sanoisin että huomion suuntaamisella johonkin muuhun kuin itseen. Ymmärtämällä että itse on vain hyttysen kakka valtameressä, ei yhtään enempää, ja ymmärtää ettei kukaan muukaan ole mitään muuta kuin kakkeli itsekin valtameressä. Arvon antaminen kaikelle, ja kaikille, tietysti myös itselle, koska itse on ihan sama kuin kaikki muukin, ei enempää, ei vähempää. En lähtisi siis ollenkaan mistään peilin edessä rakastan sinua-hokemisesta, vaan ihan perusasioista. Jostain syystä se oma itsetunto vääristyy ajattelemaan itsestä pahaa, vaikka itsehän on oman itsen kumppani, ja se jonka kanssa loppuelämänsä viettää. Kannattaa siis olla hyvässä seurassa itsensä kanssa. Myös sen taakse piiloutuminen että Lapsuus tai nuoruus tai eksä VEI itsetuntoni kannattaa unohtaa.
Itsetunnon rakentaa jokainen itse. Itsetunto on sama asia kuin itsetuntemus: ymmärrät, millainen olet, hyväksyt itsesi, näet ja arvostat hyviä ominaisuuksiasi ja myönnät myös heikkoudet ja annat ne itsellesi anteeksi, elleivät ne ole sellaisia, jotka haluat ja voit korjata. Ja erotat itsesi muista ihmisistä ja heidän mielipiteistään sekä mielikuvituksesi ja pelkosi tosiasioista. Muut eivät sinua määritä vaan sinä itse.
Itsetunto ei tarkoita ylimielisyyttä, itsensä ylikorostamista, vikojensa piilottamista tai tyrkyttäytymistä. Se on itsensä ymmärtämistä ja hyväksyntää, ja sen oppii ihan kuka tahansa, jopa äitihullu, kunhan vain haluaa ja viitsii.
Ainoastaan narsistilla ei ole itsetuntoa ollenkaan. Hän takertuu sen vuoksi muihin ihmisiin ja näiden antamaan, näiltä kerjäämäänsä ja manipuloimaansa palautteeseen. Ja voi vaikuttaa hyvinkin itsevarmalta teeskentelemällä, katso edellinen kappale.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsetunto on jännä asia, se on liukuma ja vielä enemmänkin kuin liukuma, koska se on niin monitahoinen. Itse en noin absoluuttisesti arvosta itseäni yhtään, häpeän jopa, ja uskon että se juontaa juurensa ihan varhaislapsuuteeni. Samoin tunnen itseni epäonnistujaksi ammatillisessa mielessä, mutta pidän kyllä itseäni älykkäänä enkä pelkää tai kaihda älykkäiden ihmisten seuraa. Erityisen kiitollinen olen kuitenkin siitä, että olen kohdannut elämässäni niin monta rakastavaa miestä. Olen seurustellut useamman kerran vakavasti tai vähemmän vakavasti, ja vaikka elämääni on myös mahtunut sydänsurua, minun naisellinen itsetuntoni on kasvanut todella hyväksi. Minuun ovat rakastuneet niin monet hyviksi ihmisiksi kokemani miehet, etten voi kuin ajatella että minussakin on jotain hyvää. Kiitos siitä universumi.
Yleensä kauniilla naisilla on hyvä itsetunto noin 40-vuotiaaksi asti. Sitten rupsahtaessa etenkin miesten varaukseton kauniin naisen osaamisen ja taitojen ihailu loppuu niin täysin, että nainen vihdoin tajuaa mille kaikki palvonta on perustunut.
Ap jatkaa. Olin mukana politiikassa. Siellä näkyi selvästi miten osaamisella, kyvyillä yms. ei ollut niinkään väliä vaan ehdokkaan kauneudella. Kaunis ja siihen päälle älykäs sai järjettömästi ääniä. Tavis sai tehdä heihin verrattuna järjettömän työn eikä ollut silti mitään.
Hyvä itsetunto on minusta sitä, että arvostaa itseään, pitää itsestään, kokee ansaitsevansa hyviä asioita. Riippumatta minkä näköinen on tai mikä oli yläasteen keskiarvo tai nykyinen ammatti. Ei mitään sellaista, että "olen vain kärpäsenkakka universumissa, ei minulla mitään väliä ole, en ole sen kummempi kuin muutkaan."
Vierailija kirjoitti:
Mä sanoisin että huomion suuntaamisella johonkin muuhun kuin itseen. Ymmärtämällä että itse on vain hyttysen kakka valtameressä, ei yhtään enempää, ja ymmärtää ettei kukaan muukaan ole mitään muuta kuin kakkeli itsekin valtameressä. Arvon antaminen kaikelle, ja kaikille, tietysti myös itselle, koska itse on ihan sama kuin kaikki muukin, ei enempää, ei vähempää. En lähtisi siis ollenkaan mistään peilin edessä rakastan sinua-hokemisesta, vaan ihan perusasioista. Jostain syystä se oma itsetunto vääristyy ajattelemaan itsestä pahaa, vaikka itsehän on oman itsen kumppani, ja se jonka kanssa loppuelämänsä viettää. Kannattaa siis olla hyvässä seurassa itsensä kanssa. Myös sen taakse piiloutuminen että Lapsuus tai nuoruus tai eksä VEI itsetuntoni kannattaa unohtaa.
Tässä minusta ajatusta. Jos silmät on koko ajan itsessä on hankala oppia suhteuttamaan. Aito katselu ympärille, elämän kirjon tajuaminen auttaa ymmärtämään, että jokainen yksilö koostuu paloista, on pala lapsuutta, kodin sosiaaliluokkaa ja tunneilmastoa, on koulutuspala, osaamiset, ulkonäkö, parisuhteet jne. Ja kokonaisuus muttuu ajan myötä, ulkonökäpalan merkitys vähenee, terveyspala korostuu, luonteenpiirteet, osaaminen, sosiaaliset kyvyt... Jos kuuntelisi ja katselisi noita Aira Samulinin ikäisiä ihmisiä voi huomata mitä kaikkea yhteen elämään mahtuu. Jokaisella meillä yksi ainutkertainen elämä, aikaa voi käyttää murehtimalla reisiensä paksuutta tai huulten ohuutta tai sitten keskittyä elämiseen, yrittää tehdä omasta elämästä mahdollisimman paljon omien arvojen kaltainen. Se hyvä itsetunto on sitä, että viihtyy omassa elämässään ja nahkoissaan, miksi tuota oloa pitäisi kehnostuttaa vertaamalla nahkaansa ja sisuksiaan koko ajan muihin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän tuollaiseen asiaan vaikuta vaikka mikä... kasvatus, aivokemia, elämässä tapahtuneet asiat, media ja ympäristön luomat odotukset jne jne. Elämänkokemus yleensä auttaa.
Minulla on ollut melko hyvä itsetunto ja olen nuorena ollut jopa ylimielinen, koska minua on kehuttu vähän liikaakin lapsena. Kehuttu paljon ja kannustettu, sanottu minun olevan tosi fiksu ja kaunis ja taitava ja ties mitä. Pikkukaupungissa ei paljon ollut kilpailua, joten aloin itsekin uskoa olevani hyvä kaikessa, kun sitä minulle toitotettiin kaikkialta. Sain stipendit koulussa ja parhaan pelaajan palkinnot koripallossa.
Romahdus tapahtui, kun nuorena aikuisena yliopistossa huomasin, että olenkin aivan keskinkertainen. Olin aina perustanut itsetuntoni siihen, että olen hyvä kaikessa ja useimmiten myös paras. Yhtäkkiä olinkin ihan tavis, kun en enää ollut tuppukylässä tumpeloiden ympäröimänä.
Toisaalta nyt taas 10v myöhemmin en enää vertaile itseäni yhtä paljon muihin. En osaa sanoa mikä tämän on aiheuttanut, mutta olen löytänyt jonkinlaisen tasapainon asiassa. Osaan iloita pienistäkin jutuista, en pidä ulkonäköä niin korkeassa arvossa, en kaipaa menestystä työelämässä vaan riittää että saan jostain toimeentulon, minua ei haittaa että en ole missään paras (enää). Mutta edelleen on hetkiä, kun alan vertailla ja ainahan maailmasta löytyy ihmisiä, jotka ovat parempia jossain. Tällöin alkaa tulla ilkeitä ajatuksia ja haluan haukkua muita parantaakseni oloani. Mutta oikeasti siitä tulee vain huonompi olo. Onneksi havahdun yleensä tästä tunteesta nopeasti ja tajuan, että olen onnellinen kun minulla on miesystävä, koti ja terveys. Silloin vertailu loppuu.
Olen tyytyväinen, kun minulla on ystäviä ja perhettä, joiden kanssa jakaa elämääni ja pitää hauskaa. Muulla ei lopulta ole väliä.
Mulla on samanlainen tarina, tulen tuppukylästä ja vanhemmat ja opettajat kehui ja kannusti. Itseluottamukseni oli erinomainen johonkin 20+ asti.
Nykyään tunnen itseni aika huonoksi, mutta minäkäsitykseni on varmaan paljon realistisemmalla tasolla kuin aiemmin. Hauskaa, että olin paljon onnellisempi ennen.
Täällä parikin vastaajaa yhdistää 'tuppukylän' ja kasvamisen hyvään käsitykseen itsestä. Omituista että näin voi olla. Eikö tuppukylät ole niitä onnettomia paikkoja joihin ihmisparka sattuu syntymään ja joista pitää hakeutua äkkiä kaupunkiin? Näin olen ymmärtänyt.
Kyllä itsetunto etenkin itsevarmuus on myös luonteenpiirre, etenkin jollei sitä tietoisesti herkässä vaiheessa murskata. Kulkee käsi kädessä rohkeuden ja vahvuuden kanssa. Epävarmuuksiemme kanssahan me kaikki joudumme tekemään töitä. Toiset vaan on nopeampia oppiin siinäkin. Perfektionismi on tappava tauti
Olisi kiva kun olosi ystäviä ja perhettä...
Niin, hyvän itsetunnon pohja syntyy alle 5- vuotiaana ja siitä eteenpäin, tai sitten aikuisena hyvässä terapiassa (ei toki ole täysin sama kuin lapsena kehittynyt)