"Olet masentunut, ei lapsia voi katua!" samaan aikaan ketjuja, joissa aikuiset kertovat, miten vanhemmat osoittivat, ettei lasta haluttu. Logiikka kieltämisessä?

Vierailija kirjoitti:

Osa vaan ei halua ajatella hankalia ajatuksia. Kuten että lapsiakin kyllä hankitaan ajattelemattomasti ja hankalaan elämäntilanteeseen, ja sitten ei ole hyvä olo kenelläkään. On voinut olla hyvin epärealistinen kuva lapsiarjesta, tai lapset eivät olekaan terveitä ja helppohoitoisia, kuten on olettanut.

Tämmöiset tabut vaan lisäävät pahaa oloa. Eihän katumus sitä tarkoita, että lasta hoidettaisiin huonosti tms. Mutta on kaksinkertainen taakka, se mikä tulee esim lapsen vammaisuudesta ja siihen päälle se, ettei uskalla itselleen myöntää, että olisi luultavasti onnellisempi toisenlaisilla valinnoilla, ilman sitä lasta.

Tähän tulee nyt vastaukseksi kuinka hyviä ja uhrautuvia vanhempia ovatkaan he itse, jotka vaan nauttivat eivätkä kadu edes tilannetta, jossa lapsi on vakavasti sairas, kärsii koko ikänsä ja kuolee muutaman kk iässä. Oikeasti he voisivat paremmin, ellei lapsi olisi edes syntynyt, mutta sitä ei sovi sanoa, koska tabu.

Vanhemmalla on velvollisuus etsiä apua omaan pahaan oloonsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osa vaan ei halua ajatella hankalia ajatuksia. Kuten että lapsiakin kyllä hankitaan ajattelemattomasti ja hankalaan elämäntilanteeseen, ja sitten ei ole hyvä olo kenelläkään. On voinut olla hyvin epärealistinen kuva lapsiarjesta, tai lapset eivät olekaan terveitä ja helppohoitoisia, kuten on olettanut.

Tämmöiset tabut vaan lisäävät pahaa oloa. Eihän katumus sitä tarkoita, että lasta hoidettaisiin huonosti tms. Mutta on kaksinkertainen taakka, se mikä tulee esim lapsen vammaisuudesta ja siihen päälle se, ettei uskalla itselleen myöntää, että olisi luultavasti onnellisempi toisenlaisilla valinnoilla, ilman sitä lasta.

Tähän tulee nyt vastaukseksi kuinka hyviä ja uhrautuvia vanhempia ovatkaan he itse, jotka vaan nauttivat eivätkä kadu edes tilannetta, jossa lapsi on vakavasti sairas, kärsii koko ikänsä ja kuolee muutaman kk iässä. Oikeasti he voisivat paremmin, ellei lapsi olisi edes syntynyt, mutta sitä ei sovi sanoa, koska tabu.

Vanhemmalla on velvollisuus etsiä apua omaan pahaan oloonsa.

Millainen ihminen oikeasti alapeukuttaa tätä? Sinulla ei taida olla kaikki kunnossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osa vaan ei halua ajatella hankalia ajatuksia. Kuten että lapsiakin kyllä hankitaan ajattelemattomasti ja hankalaan elämäntilanteeseen, ja sitten ei ole hyvä olo kenelläkään. On voinut olla hyvin epärealistinen kuva lapsiarjesta, tai lapset eivät olekaan terveitä ja helppohoitoisia, kuten on olettanut.

Tämmöiset tabut vaan lisäävät pahaa oloa. Eihän katumus sitä tarkoita, että lasta hoidettaisiin huonosti tms. Mutta on kaksinkertainen taakka, se mikä tulee esim lapsen vammaisuudesta ja siihen päälle se, ettei uskalla itselleen myöntää, että olisi luultavasti onnellisempi toisenlaisilla valinnoilla, ilman sitä lasta.

Tähän tulee nyt vastaukseksi kuinka hyviä ja uhrautuvia vanhempia ovatkaan he itse, jotka vaan nauttivat eivätkä kadu edes tilannetta, jossa lapsi on vakavasti sairas, kärsii koko ikänsä ja kuolee muutaman kk iässä. Oikeasti he voisivat paremmin, ellei lapsi olisi edes syntynyt, mutta sitä ei sovi sanoa, koska tabu.

Vanhemmalla on velvollisuus etsiä apua omaan pahaan oloonsa.

Ei liity asiaan mitenkään. Jotenkin kuulostaa tuo jankkaus siltä, että joko siellä jankkaa toimittaja joka haluaa keräillä (epäeettisesti) tarinoita johonkin artikkeliin.

Tai sitten katumisen kieltävä itse katuu niitä lapsiaan  oikeasti ja paljon, mutta ei riitä rohkeus myöntämään asiaa itselleen. Yleensä omaa hyvää vanhemmuuttaan korostavat vanhemmat ovat niitä huonoimpia vanhempia, samaan aikaan kerrotaan miten rakastetaan lasta yli kaiken ja samaan aikaan laiminlyödään lasta. Tyyliin käytetään rankasti päihteitä ja vastustetaan kaikkea lastensuojelua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osa vaan ei halua ajatella hankalia ajatuksia. Kuten että lapsiakin kyllä hankitaan ajattelemattomasti ja hankalaan elämäntilanteeseen, ja sitten ei ole hyvä olo kenelläkään. On voinut olla hyvin epärealistinen kuva lapsiarjesta, tai lapset eivät olekaan terveitä ja helppohoitoisia, kuten on olettanut.

Tämmöiset tabut vaan lisäävät pahaa oloa. Eihän katumus sitä tarkoita, että lasta hoidettaisiin huonosti tms. Mutta on kaksinkertainen taakka, se mikä tulee esim lapsen vammaisuudesta ja siihen päälle se, ettei uskalla itselleen myöntää, että olisi luultavasti onnellisempi toisenlaisilla valinnoilla, ilman sitä lasta.

Tähän tulee nyt vastaukseksi kuinka hyviä ja uhrautuvia vanhempia ovatkaan he itse, jotka vaan nauttivat eivätkä kadu edes tilannetta, jossa lapsi on vakavasti sairas, kärsii koko ikänsä ja kuolee muutaman kk iässä. Oikeasti he voisivat paremmin, ellei lapsi olisi edes syntynyt, mutta sitä ei sovi sanoa, koska tabu.

Vanhemmalla on velvollisuus etsiä apua omaan pahaan oloonsa.

Ei liity asiaan mitenkään. Jotenkin kuulostaa tuo jankkaus siltä, että joko siellä jankkaa toimittaja joka haluaa keräillä (epäeettisesti) tarinoita johonkin artikkeliin.

Tai sitten katumisen kieltävä itse katuu niitä lapsiaan  oikeasti ja paljon, mutta ei riitä rohkeus myöntämään asiaa itselleen. Yleensä omaa hyvää vanhemmuuttaan korostavat vanhemmat ovat niitä huonoimpia vanhempia, samaan aikaan kerrotaan miten rakastetaan lasta yli kaiken ja samaan aikaan laiminlyödään lasta. Tyyliin käytetään rankasti päihteitä ja vastustetaan kaikkea lastensuojelua.

Et oikeasti ole kunnossa. Harhaisen oloista ajattelua. Hae apua itsellesi, oman hyvinvointisi vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Olen sitä mieltä, että monet mt-ongelmat ovat täysin alihoidettuja. Jos elämä koko ajan ottaa pannuun, niin se viittaa vahvasti masennukseen. Silloin pitäisi ymmärtää hakea itselleen apua.

Se ei ole mt- ongelma, jos lapset ja kaikki mikä heihin liittyy tuo mukanaan niin paljon kaikkea vaikeutta, harmia, rahanmenoa, ongelmia jne. Päinvastoin, terve ihminen osaa analysoida ja todeta, että miinukselle meni.

Se on suuri tabu, ettei myönnetä kuinka paljon lapset tuovat myös huonoa mukanaan, Kaikki mikä liittyy lapsen kouluun, ystäviin, terveyteen ym. voivat aiheuttaa ja tehdä kyllä niin helvetiksi vanhempien elämän. Puhumatta jos lapsi/ teini alkaa käyttämään huumeita, varastelemaan ja tuhoamaan. Pannuun ottaminen on kyllä vähän alimitoitettu ilmaisu näiden vanhempien mielentilan kohdalla. Kyllä moni olisi paljon onnellisempi ilman lapsiaan, vaikka kuinka olisi ilman mt-ongelmia.

Varmasti moni on yrittänytkin hakea apua, mutta jos siinäkin kohtaa ei sitä apua saa, vaan lähinnä syyllistämistä, niin mitä muuta ihmiselle enää voi jäädä, kuin aito katumus.

Vierailija kirjoitti:

mitä sitten tehdään jos kaduttaa ja se on ok? Miten se on hyväksyttävää tuoda esiin? Tai miten siihen sitten puututaan? kun lasta ei voi noin vain poiskaan laittaa? Ja ei se lapsellekkaan ole kiva kuulla, että vanhempaa kaduttaa hänen syntymisensä. Ok, toki sen saa välittömästi kokea varmasti katuvan vanhemman käytöksen ja suhtautumisen kautta, mutta oisko se yhtään parempi jos vielä asia ääneen sanottuna olis ok? tai siis... niin. Tottakai varmasti moni saattaa katuakin lastaan mutta peittää sen onneksi lapselta ja muilta mahdollisimman hyvin jotta ei aiheuttaisi mielipahaa yms. asiaan viattomallel lapselle- Mutta siis tuli vain mieleen että mitä tämän asian ns. hyväksyminen ja tabun poistaminen tavallaan auttaa asiaan? Riittääkö siis vain se että asiasta puhutaan enemmän ja ihmiset tietävät että sellainen fiilis on normaali tai ok, vai mitä tällä aloituksella haetaan? 

Itselläni ei siis ole lapsia, enkä ole hankkimassa, juurikin siitä syystä, että todennäköisesti kaduttaisi kuitenkin. Vaikka varmasti lastaan jollain tapaa rakastaisikin. 

Kuvitteletko sinä siis, että jos lapsi ei saa tietää, että vanhempi katuu häntä, hän elää jossain rakkauspumpulissa ja kaikki on hyvin? Ei se niin mene. Minusta vastuullinen rehellisyys lastakin kohtaan on paljon parempi, kuin tämmöinen vallalla oleva lapsellinen ja infantiili kieltäminen.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mitä sitten tehdään jos kaduttaa ja se on ok? Miten se on hyväksyttävää tuoda esiin? Tai miten siihen sitten puututaan? kun lasta ei voi noin vain poiskaan laittaa? Ja ei se lapsellekkaan ole kiva kuulla, että vanhempaa kaduttaa hänen syntymisensä. Ok, toki sen saa välittömästi kokea varmasti katuvan vanhemman käytöksen ja suhtautumisen kautta, mutta oisko se yhtään parempi jos vielä asia ääneen sanottuna olis ok? tai siis... niin. Tottakai varmasti moni saattaa katuakin lastaan mutta peittää sen onneksi lapselta ja muilta mahdollisimman hyvin jotta ei aiheuttaisi mielipahaa yms. asiaan viattomallel lapselle- Mutta siis tuli vain mieleen että mitä tämän asian ns. hyväksyminen ja tabun poistaminen tavallaan auttaa asiaan? Riittääkö siis vain se että asiasta puhutaan enemmän ja ihmiset tietävät että sellainen fiilis on normaali tai ok, vai mitä tällä aloituksella haetaan? 

Itselläni ei siis ole lapsia, enkä ole hankkimassa, juurikin siitä syystä, että todennäköisesti kaduttaisi kuitenkin. Vaikka varmasti lastaan jollain tapaa rakastaisikin. 

Kuvitteletko sinä siis, että jos lapsi ei saa tietää, että vanhempi katuu häntä, hän elää jossain rakkauspumpulissa ja kaikki on hyvin? Ei se niin mene. Minusta vastuullinen rehellisyys lastakin kohtaan on paljon parempi, kuin tämmöinen vallalla oleva lapsellinen ja infantiili kieltäminen.

t.kristallikissa

Sinullahan on psyykkisesti oireileva lapsi. Et ole paras mahdollinen ihminen antamaan kasvatusvinkkejä toisille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaa pelottaa se, että ehkä he itsekin katuvat, mutta kieltävät asian itsessään. Siksi suuttuvat kun asiasta puhutaan.

Mutta eivät uskalla ajatella ajatusta loppuun asti, koska silloin joutuisi myöntämään että ehkä olisi pitänyt sittenkin elää elämänsä toisin.

Vai pelottaako näitä katujia se ajatus, että he eivät oikeasti ole mieleltään kunnossa? Suurin osa ihmisistä tuntee itsensä paremmin lasten hankintaan ryhtyessään ja myös sopeutuu hyvin vanhemmuuteen ja sen herättämiin tunteisiin.

Suurin osa ihmisistä ei ryhdy mitenkään tietoisesti hankkimaan lapsia, suurin osa lapsista saa alkunsa ihan ilman suurempia ja pitkällisiä pohdintoja. Niin Suomessa kuin muualla maailmassa. Kaikkea voi elämässään katua, koska kaikkeen ei voi mitenkään valmistautua täysin. Kaikki ei mene elämässä hyvin. Ei edes lasten kohdalla. Ihmisiä kaduttaa miten toiset asiat lopulta menivät. Miksi valitsivat tai olivat valitsematta. Siis ihan tervejärkisiä ihmisiä. Kyllä ne aika harvassa, jotka ovat elämässä selvinneet ilman, että koskaan ovat katuneet mitään. Viimeistään kuolinvuoteella suurimmalla osalle joku katumuksen kohde nostaa päätään.

Minusta näitä kieltäjiä vaivaa kyky hyväksyä muiden tunteet ilman, että ne luokitellaan sairaudeksi. Niinkuin lapsissa ei voisi olla mitään pahaa tai pahuutta aiheuttavaa.

Ehkä se on niinpäin, että kieltäjiä vaivaa pikemmin ajatus, että heidät nähtäisiin pahanolon aiheuttajina ja sitä taas heidän egonsa ei kestä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mitä sitten tehdään jos kaduttaa ja se on ok? Miten se on hyväksyttävää tuoda esiin? Tai miten siihen sitten puututaan? kun lasta ei voi noin vain poiskaan laittaa? Ja ei se lapsellekkaan ole kiva kuulla, että vanhempaa kaduttaa hänen syntymisensä. Ok, toki sen saa välittömästi kokea varmasti katuvan vanhemman käytöksen ja suhtautumisen kautta, mutta oisko se yhtään parempi jos vielä asia ääneen sanottuna olis ok? tai siis... niin. Tottakai varmasti moni saattaa katuakin lastaan mutta peittää sen onneksi lapselta ja muilta mahdollisimman hyvin jotta ei aiheuttaisi mielipahaa yms. asiaan viattomallel lapselle- Mutta siis tuli vain mieleen että mitä tämän asian ns. hyväksyminen ja tabun poistaminen tavallaan auttaa asiaan? Riittääkö siis vain se että asiasta puhutaan enemmän ja ihmiset tietävät että sellainen fiilis on normaali tai ok, vai mitä tällä aloituksella haetaan? 

Itselläni ei siis ole lapsia, enkä ole hankkimassa, juurikin siitä syystä, että todennäköisesti kaduttaisi kuitenkin. Vaikka varmasti lastaan jollain tapaa rakastaisikin. 

Jos olisi ok puhua asiasta, se ei olisi niin suuri taakka.

Lapselle ei tietenkään koskaan pitäisi näyttää katumusta. Ja nimenomaan se, että asiasta voisi edes anonyyminä puhua ilman jeesustelijoita, toisi vanhemmille voimavaroja. 

Tietenkään hyväksyminen ei poista itse ongelmaa. Se on ns. ilkeä ongelma, johon ei ole hyvää ratkaisua, joka poistaa ongelman kokonaan. Ongelman vaikutusta voi kuitenkin lieventää sillä, että ihmisen olo ei ole ihan nurkkaan ajettu. Vanhempi, joka ei joudu yksinään kantamaan taakkaa katumisesta, jaksanee olla parempi vanhempi kuin sellainen, jonka tunteet ja kokemus kielletään. 

ap

Etkö voisi tuon loputtoman pohdiskelun sijaan vain olla vihainen vanhemmallesi siitä, ettei hänellä selvästi riittävän eväitä vanhemmuuteen ollut?

Kiitos huolenpidosta, mutta olin jo nuorena pitkässä terapiassa, jossa sain purkaa vihani ja suruni turvallisessa ympäristössä. 

Törmäsin tähän ilmiöön av:llä hiljattain. En siis ihan ymmärrä, mistä tämä käsitys "loputtomasta pohdinnasta" tulee. 

Ymmärrän kyllä, että selkeästi esimerkiksi sinulle on helpompaa yrittää keskittyä minuun kuin keskustella itse aiheesta. Ehkä olisi hyvä miettiä, miksi näin on. 

Miksi ajattelet vanhempasi olleen psyykeltään terve? Ei ole tavanomaista kertoa lapselle katuvansa tätä.

En ole sanonut, että minun vanhempani olisivat olleet terveitä psyykeltään. Hyvin mahdollista, että eivät olleet. Tai sitten olivat ihan vain k-päitä, mistä sitä tietää. 

Ihmettelen sitä, miksi tämä ilmiö kielletään muuten kuin mt-ongelman lieveilmiönä. Uskon, että vanhempi ei välttämättä näytä katumustaan lapsille ja voi olla ihan hyvä vanhempi, toisin kuin omani olivat.

"Normaalien"/ei-mt-ongelmaisten ihmisten katumuksen kieltäminen oli ihmetyksen aihe tässä ketjussa.

Kiva, jos tämän viestin jälkeen ymmärtäisit. 

ap

En minäkään näe äitiäni mt-potilaana. Silti ei todellakaan ollut koskaan tunne, että hän nautti äitiydestä tai välitti minusta. Uskoisin siihen kietoutuneen katumusta. Hän joskus sanoi, että käytöksensä johtuu siitä, ettei isäni suostunutkaan ostamaan yhdessä rivitaloasuntoa, valmistumaan äitini vaatimassa ajassa ja olemaan kunnianhimoinen ammatissa, johon opiskeli (DI-isäni vaihtoi aihealuetta mentyään työelämään eikä ollut koskaan töissä alalla, jolta valmistui. Toimi toki Di:nä).

Eli se, että perheestä ei tullutkaan sellainen kuin äitini mielessään vaati oikeutti häntä sitten katumaan äidiksi ryhtymistä. En muka minä, vaikka ei hän minusta mitään välittänyt. Esitti toki aivan muuta.

Missä tuossa se mt-ongelmaisuus hänessä oli?

Ei ollut, ainakaan missään peristeisessä mielessä.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mitä sitten tehdään jos kaduttaa ja se on ok? Miten se on hyväksyttävää tuoda esiin? Tai miten siihen sitten puututaan? kun lasta ei voi noin vain poiskaan laittaa? Ja ei se lapsellekkaan ole kiva kuulla, että vanhempaa kaduttaa hänen syntymisensä. Ok, toki sen saa välittömästi kokea varmasti katuvan vanhemman käytöksen ja suhtautumisen kautta, mutta oisko se yhtään parempi jos vielä asia ääneen sanottuna olis ok? tai siis... niin. Tottakai varmasti moni saattaa katuakin lastaan mutta peittää sen onneksi lapselta ja muilta mahdollisimman hyvin jotta ei aiheuttaisi mielipahaa yms. asiaan viattomallel lapselle- Mutta siis tuli vain mieleen että mitä tämän asian ns. hyväksyminen ja tabun poistaminen tavallaan auttaa asiaan? Riittääkö siis vain se että asiasta puhutaan enemmän ja ihmiset tietävät että sellainen fiilis on normaali tai ok, vai mitä tällä aloituksella haetaan? 

Itselläni ei siis ole lapsia, enkä ole hankkimassa, juurikin siitä syystä, että todennäköisesti kaduttaisi kuitenkin. Vaikka varmasti lastaan jollain tapaa rakastaisikin. 

Jos olisi ok puhua asiasta, se ei olisi niin suuri taakka.

Lapselle ei tietenkään koskaan pitäisi näyttää katumusta. Ja nimenomaan se, että asiasta voisi edes anonyyminä puhua ilman jeesustelijoita, toisi vanhemmille voimavaroja. 

Tietenkään hyväksyminen ei poista itse ongelmaa. Se on ns. ilkeä ongelma, johon ei ole hyvää ratkaisua, joka poistaa ongelman kokonaan. Ongelman vaikutusta voi kuitenkin lieventää sillä, että ihmisen olo ei ole ihan nurkkaan ajettu. Vanhempi, joka ei joudu yksinään kantamaan taakkaa katumisesta, jaksanee olla parempi vanhempi kuin sellainen, jonka tunteet ja kokemus kielletään. 

ap

Etkö voisi tuon loputtoman pohdiskelun sijaan vain olla vihainen vanhemmallesi siitä, ettei hänellä selvästi riittävän eväitä vanhemmuuteen ollut?

Kiitos huolenpidosta, mutta olin jo nuorena pitkässä terapiassa, jossa sain purkaa vihani ja suruni turvallisessa ympäristössä. 

Törmäsin tähän ilmiöön av:llä hiljattain. En siis ihan ymmärrä, mistä tämä käsitys "loputtomasta pohdinnasta" tulee. 

Ymmärrän kyllä, että selkeästi esimerkiksi sinulle on helpompaa yrittää keskittyä minuun kuin keskustella itse aiheesta. Ehkä olisi hyvä miettiä, miksi näin on. 

Miksi ajattelet vanhempasi olleen psyykeltään terve? Ei ole tavanomaista kertoa lapselle katuvansa tätä.

En ole sanonut, että minun vanhempani olisivat olleet terveitä psyykeltään. Hyvin mahdollista, että eivät olleet. Tai sitten olivat ihan vain k-päitä, mistä sitä tietää. 

Ihmettelen sitä, miksi tämä ilmiö kielletään muuten kuin mt-ongelman lieveilmiönä. Uskon, että vanhempi ei välttämättä näytä katumustaan lapsille ja voi olla ihan hyvä vanhempi, toisin kuin omani olivat.

"Normaalien"/ei-mt-ongelmaisten ihmisten katumuksen kieltäminen oli ihmetyksen aihe tässä ketjussa.

Kiva, jos tämän viestin jälkeen ymmärtäisit. 

ap

En minäkään näe äitiäni mt-potilaana. Silti ei todellakaan ollut koskaan tunne, että hän nautti äitiydestä tai välitti minusta. Uskoisin siihen kietoutuneen katumusta. Hän joskus sanoi, että käytöksensä johtuu siitä, ettei isäni suostunutkaan ostamaan yhdessä rivitaloasuntoa, valmistumaan äitini vaatimassa ajassa ja olemaan kunnianhimoinen ammatissa, johon opiskeli (DI-isäni vaihtoi aihealuetta mentyään työelämään eikä ollut koskaan töissä alalla, jolta valmistui. Toimi toki Di:nä).

Eli se, että perheestä ei tullutkaan sellainen kuin äitini mielessään vaati oikeutti häntä sitten katumaan äidiksi ryhtymistä. En muka minä, vaikka ei hän minusta mitään välittänyt. Esitti toki aivan muuta.

Missä tuossa se mt-ongelmaisuus hänessä oli?

Ei ollut, ainakaan missään peristeisessä mielessä.

t.kristallikissa

Sanoo ihminen, joka toistuvasti haukkuu äitiään netissä narsistiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mitä sitten tehdään jos kaduttaa ja se on ok? Miten se on hyväksyttävää tuoda esiin? Tai miten siihen sitten puututaan? kun lasta ei voi noin vain poiskaan laittaa? Ja ei se lapsellekkaan ole kiva kuulla, että vanhempaa kaduttaa hänen syntymisensä. Ok, toki sen saa välittömästi kokea varmasti katuvan vanhemman käytöksen ja suhtautumisen kautta, mutta oisko se yhtään parempi jos vielä asia ääneen sanottuna olis ok? tai siis... niin. Tottakai varmasti moni saattaa katuakin lastaan mutta peittää sen onneksi lapselta ja muilta mahdollisimman hyvin jotta ei aiheuttaisi mielipahaa yms. asiaan viattomallel lapselle- Mutta siis tuli vain mieleen että mitä tämän asian ns. hyväksyminen ja tabun poistaminen tavallaan auttaa asiaan? Riittääkö siis vain se että asiasta puhutaan enemmän ja ihmiset tietävät että sellainen fiilis on normaali tai ok, vai mitä tällä aloituksella haetaan? 

Itselläni ei siis ole lapsia, enkä ole hankkimassa, juurikin siitä syystä, että todennäköisesti kaduttaisi kuitenkin. Vaikka varmasti lastaan jollain tapaa rakastaisikin. 

Kuvitteletko sinä siis, että jos lapsi ei saa tietää, että vanhempi katuu häntä, hän elää jossain rakkauspumpulissa ja kaikki on hyvin? Ei se niin mene. Minusta vastuullinen rehellisyys lastakin kohtaan on paljon parempi, kuin tämmöinen vallalla oleva lapsellinen ja infantiili kieltäminen.

t.kristallikissa

Sinullahan on psyykkisesti oireileva lapsi. Et ole paras mahdollinen ihminen antamaan kasvatusvinkkejä toisille.

Päinvastoin, paljon paremmin asiaa tunteva, kuin moni muu. Lapsen oireilu ei johdu vain olosuhteista, vaan perimästä. Oireilu ei ole vaarallista. Monella lapsella on piilossa olevaa selviämistä, jonka jälkeen elämä romahtaa täysi-ikäisenä, ja vanhempi voi glorifioida itsensä terveen lapsen vanhemmaksi, joka ei lainkaan pidä paikkaansa ja kaikki velotaan lapsen selkänahasta hänen lapsuutensa ajan. Ne traumat eivät korjaannu koskaan.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mitä sitten tehdään jos kaduttaa ja se on ok? Miten se on hyväksyttävää tuoda esiin? Tai miten siihen sitten puututaan? kun lasta ei voi noin vain poiskaan laittaa? Ja ei se lapsellekkaan ole kiva kuulla, että vanhempaa kaduttaa hänen syntymisensä. Ok, toki sen saa välittömästi kokea varmasti katuvan vanhemman käytöksen ja suhtautumisen kautta, mutta oisko se yhtään parempi jos vielä asia ääneen sanottuna olis ok? tai siis... niin. Tottakai varmasti moni saattaa katuakin lastaan mutta peittää sen onneksi lapselta ja muilta mahdollisimman hyvin jotta ei aiheuttaisi mielipahaa yms. asiaan viattomallel lapselle- Mutta siis tuli vain mieleen että mitä tämän asian ns. hyväksyminen ja tabun poistaminen tavallaan auttaa asiaan? Riittääkö siis vain se että asiasta puhutaan enemmän ja ihmiset tietävät että sellainen fiilis on normaali tai ok, vai mitä tällä aloituksella haetaan? 

Itselläni ei siis ole lapsia, enkä ole hankkimassa, juurikin siitä syystä, että todennäköisesti kaduttaisi kuitenkin. Vaikka varmasti lastaan jollain tapaa rakastaisikin. 

Jos olisi ok puhua asiasta, se ei olisi niin suuri taakka.

Lapselle ei tietenkään koskaan pitäisi näyttää katumusta. Ja nimenomaan se, että asiasta voisi edes anonyyminä puhua ilman jeesustelijoita, toisi vanhemmille voimavaroja. 

Tietenkään hyväksyminen ei poista itse ongelmaa. Se on ns. ilkeä ongelma, johon ei ole hyvää ratkaisua, joka poistaa ongelman kokonaan. Ongelman vaikutusta voi kuitenkin lieventää sillä, että ihmisen olo ei ole ihan nurkkaan ajettu. Vanhempi, joka ei joudu yksinään kantamaan taakkaa katumisesta, jaksanee olla parempi vanhempi kuin sellainen, jonka tunteet ja kokemus kielletään. 

ap

Etkö voisi tuon loputtoman pohdiskelun sijaan vain olla vihainen vanhemmallesi siitä, ettei hänellä selvästi riittävän eväitä vanhemmuuteen ollut?

Kiitos huolenpidosta, mutta olin jo nuorena pitkässä terapiassa, jossa sain purkaa vihani ja suruni turvallisessa ympäristössä. 

Törmäsin tähän ilmiöön av:llä hiljattain. En siis ihan ymmärrä, mistä tämä käsitys "loputtomasta pohdinnasta" tulee. 

Ymmärrän kyllä, että selkeästi esimerkiksi sinulle on helpompaa yrittää keskittyä minuun kuin keskustella itse aiheesta. Ehkä olisi hyvä miettiä, miksi näin on. 

Miksi ajattelet vanhempasi olleen psyykeltään terve? Ei ole tavanomaista kertoa lapselle katuvansa tätä.

En ole sanonut, että minun vanhempani olisivat olleet terveitä psyykeltään. Hyvin mahdollista, että eivät olleet. Tai sitten olivat ihan vain k-päitä, mistä sitä tietää. 

Ihmettelen sitä, miksi tämä ilmiö kielletään muuten kuin mt-ongelman lieveilmiönä. Uskon, että vanhempi ei välttämättä näytä katumustaan lapsille ja voi olla ihan hyvä vanhempi, toisin kuin omani olivat.

"Normaalien"/ei-mt-ongelmaisten ihmisten katumuksen kieltäminen oli ihmetyksen aihe tässä ketjussa.

Kiva, jos tämän viestin jälkeen ymmärtäisit. 

ap

En minäkään näe äitiäni mt-potilaana. Silti ei todellakaan ollut koskaan tunne, että hän nautti äitiydestä tai välitti minusta. Uskoisin siihen kietoutuneen katumusta. Hän joskus sanoi, että käytöksensä johtuu siitä, ettei isäni suostunutkaan ostamaan yhdessä rivitaloasuntoa, valmistumaan äitini vaatimassa ajassa ja olemaan kunnianhimoinen ammatissa, johon opiskeli (DI-isäni vaihtoi aihealuetta mentyään työelämään eikä ollut koskaan töissä alalla, jolta valmistui. Toimi toki Di:nä).

Eli se, että perheestä ei tullutkaan sellainen kuin äitini mielessään vaati oikeutti häntä sitten katumaan äidiksi ryhtymistä. En muka minä, vaikka ei hän minusta mitään välittänyt. Esitti toki aivan muuta.

Missä tuossa se mt-ongelmaisuus hänessä oli?

Ei ollut, ainakaan missään peristeisessä mielessä.

t.kristallikissa

Sanoo ihminen, joka toistuvasti haukkuu äitiään netissä narsistiksi.

Niin, narsistit voivat pärjätä erittäin hyvin elämässä. Eivät ole mitään mt-potilaita.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaa pelottaa se, että ehkä he itsekin katuvat, mutta kieltävät asian itsessään. Siksi suuttuvat kun asiasta puhutaan.

Mutta eivät uskalla ajatella ajatusta loppuun asti, koska silloin joutuisi myöntämään että ehkä olisi pitänyt sittenkin elää elämänsä toisin.

Vai pelottaako näitä katujia se ajatus, että he eivät oikeasti ole mieleltään kunnossa? Suurin osa ihmisistä tuntee itsensä paremmin lasten hankintaan ryhtyessään ja myös sopeutuu hyvin vanhemmuuteen ja sen herättämiin tunteisiin.

Suurin osa ihmisistä ei ryhdy mitenkään tietoisesti hankkimaan lapsia, suurin osa lapsista saa alkunsa ihan ilman suurempia ja pitkällisiä pohdintoja. Niin Suomessa kuin muualla maailmassa. Kaikkea voi elämässään katua, koska kaikkeen ei voi mitenkään valmistautua täysin. Kaikki ei mene elämässä hyvin. Ei edes lasten kohdalla. Ihmisiä kaduttaa miten toiset asiat lopulta menivät. Miksi valitsivat tai olivat valitsematta. Siis ihan tervejärkisiä ihmisiä. Kyllä ne aika harvassa, jotka ovat elämässä selvinneet ilman, että koskaan ovat katuneet mitään. Viimeistään kuolinvuoteella suurimmalla osalle joku katumuksen kohde nostaa päätään.

Minusta näitä kieltäjiä vaivaa kyky hyväksyä muiden tunteet ilman, että ne luokitellaan sairaudeksi. Niinkuin lapsissa ei voisi olla mitään pahaa tai pahuutta aiheuttavaa.

Ehkä se on niinpäin, että kieltäjiä vaivaa pikemmin ajatus, että heidät nähtäisiin pahanolon aiheuttajina ja sitä taas heidän egonsa ei kestä?

Miksi olet siinä käsityksessä, ettei Suomessa nykyisin hyvin tietoisesti hankittaisi lapsia? Lapsia syntyy nykyään paljon vähemmän kuin aiemmin ja vanhemmaksi tullaan nykyisin myöhemmin kuin ennen. Mitä se sinun mielestäsi on ellei perhesuunnittelua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mitä sitten tehdään jos kaduttaa ja se on ok? Miten se on hyväksyttävää tuoda esiin? Tai miten siihen sitten puututaan? kun lasta ei voi noin vain poiskaan laittaa? Ja ei se lapsellekkaan ole kiva kuulla, että vanhempaa kaduttaa hänen syntymisensä. Ok, toki sen saa välittömästi kokea varmasti katuvan vanhemman käytöksen ja suhtautumisen kautta, mutta oisko se yhtään parempi jos vielä asia ääneen sanottuna olis ok? tai siis... niin. Tottakai varmasti moni saattaa katuakin lastaan mutta peittää sen onneksi lapselta ja muilta mahdollisimman hyvin jotta ei aiheuttaisi mielipahaa yms. asiaan viattomallel lapselle- Mutta siis tuli vain mieleen että mitä tämän asian ns. hyväksyminen ja tabun poistaminen tavallaan auttaa asiaan? Riittääkö siis vain se että asiasta puhutaan enemmän ja ihmiset tietävät että sellainen fiilis on normaali tai ok, vai mitä tällä aloituksella haetaan? 

Itselläni ei siis ole lapsia, enkä ole hankkimassa, juurikin siitä syystä, että todennäköisesti kaduttaisi kuitenkin. Vaikka varmasti lastaan jollain tapaa rakastaisikin. 

Kuvitteletko sinä siis, että jos lapsi ei saa tietää, että vanhempi katuu häntä, hän elää jossain rakkauspumpulissa ja kaikki on hyvin? Ei se niin mene. Minusta vastuullinen rehellisyys lastakin kohtaan on paljon parempi, kuin tämmöinen vallalla oleva lapsellinen ja infantiili kieltäminen.

t.kristallikissa

Sinullahan on psyykkisesti oireileva lapsi. Et ole paras mahdollinen ihminen antamaan kasvatusvinkkejä toisille.

Päinvastoin, paljon paremmin asiaa tunteva, kuin moni muu. Lapsen oireilu ei johdu vain olosuhteista, vaan perimästä. Oireilu ei ole vaarallista. Monella lapsella on piilossa olevaa selviämistä, jonka jälkeen elämä romahtaa täysi-ikäisenä, ja vanhempi voi glorifioida itsensä terveen lapsen vanhemmaksi, joka ei lainkaan pidä paikkaansa ja kaikki velotaan lapsen selkänahasta hänen lapsuutensa ajan. Ne traumat eivät korjaannu koskaan.

t.kristallikissa

Siis piilossa olevaa traumautumista, joka peitetään selviämisellä, koska vanhempi ei hyväksy eikä suostu näkemään lapsen vaikeuksia. Kieltää ne.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mitä sitten tehdään jos kaduttaa ja se on ok? Miten se on hyväksyttävää tuoda esiin? Tai miten siihen sitten puututaan? kun lasta ei voi noin vain poiskaan laittaa? Ja ei se lapsellekkaan ole kiva kuulla, että vanhempaa kaduttaa hänen syntymisensä. Ok, toki sen saa välittömästi kokea varmasti katuvan vanhemman käytöksen ja suhtautumisen kautta, mutta oisko se yhtään parempi jos vielä asia ääneen sanottuna olis ok? tai siis... niin. Tottakai varmasti moni saattaa katuakin lastaan mutta peittää sen onneksi lapselta ja muilta mahdollisimman hyvin jotta ei aiheuttaisi mielipahaa yms. asiaan viattomallel lapselle- Mutta siis tuli vain mieleen että mitä tämän asian ns. hyväksyminen ja tabun poistaminen tavallaan auttaa asiaan? Riittääkö siis vain se että asiasta puhutaan enemmän ja ihmiset tietävät että sellainen fiilis on normaali tai ok, vai mitä tällä aloituksella haetaan? 

Itselläni ei siis ole lapsia, enkä ole hankkimassa, juurikin siitä syystä, että todennäköisesti kaduttaisi kuitenkin. Vaikka varmasti lastaan jollain tapaa rakastaisikin. 

Jos olisi ok puhua asiasta, se ei olisi niin suuri taakka.

Lapselle ei tietenkään koskaan pitäisi näyttää katumusta. Ja nimenomaan se, että asiasta voisi edes anonyyminä puhua ilman jeesustelijoita, toisi vanhemmille voimavaroja. 

Tietenkään hyväksyminen ei poista itse ongelmaa. Se on ns. ilkeä ongelma, johon ei ole hyvää ratkaisua, joka poistaa ongelman kokonaan. Ongelman vaikutusta voi kuitenkin lieventää sillä, että ihmisen olo ei ole ihan nurkkaan ajettu. Vanhempi, joka ei joudu yksinään kantamaan taakkaa katumisesta, jaksanee olla parempi vanhempi kuin sellainen, jonka tunteet ja kokemus kielletään. 

ap

Etkö voisi tuon loputtoman pohdiskelun sijaan vain olla vihainen vanhemmallesi siitä, ettei hänellä selvästi riittävän eväitä vanhemmuuteen ollut?

Kiitos huolenpidosta, mutta olin jo nuorena pitkässä terapiassa, jossa sain purkaa vihani ja suruni turvallisessa ympäristössä. 

Törmäsin tähän ilmiöön av:llä hiljattain. En siis ihan ymmärrä, mistä tämä käsitys "loputtomasta pohdinnasta" tulee. 

Ymmärrän kyllä, että selkeästi esimerkiksi sinulle on helpompaa yrittää keskittyä minuun kuin keskustella itse aiheesta. Ehkä olisi hyvä miettiä, miksi näin on. 

Miksi ajattelet vanhempasi olleen psyykeltään terve? Ei ole tavanomaista kertoa lapselle katuvansa tätä.

En ole sanonut, että minun vanhempani olisivat olleet terveitä psyykeltään. Hyvin mahdollista, että eivät olleet. Tai sitten olivat ihan vain k-päitä, mistä sitä tietää. 

Ihmettelen sitä, miksi tämä ilmiö kielletään muuten kuin mt-ongelman lieveilmiönä. Uskon, että vanhempi ei välttämättä näytä katumustaan lapsille ja voi olla ihan hyvä vanhempi, toisin kuin omani olivat.

"Normaalien"/ei-mt-ongelmaisten ihmisten katumuksen kieltäminen oli ihmetyksen aihe tässä ketjussa.

Kiva, jos tämän viestin jälkeen ymmärtäisit. 

ap

En minäkään näe äitiäni mt-potilaana. Silti ei todellakaan ollut koskaan tunne, että hän nautti äitiydestä tai välitti minusta. Uskoisin siihen kietoutuneen katumusta. Hän joskus sanoi, että käytöksensä johtuu siitä, ettei isäni suostunutkaan ostamaan yhdessä rivitaloasuntoa, valmistumaan äitini vaatimassa ajassa ja olemaan kunnianhimoinen ammatissa, johon opiskeli (DI-isäni vaihtoi aihealuetta mentyään työelämään eikä ollut koskaan töissä alalla, jolta valmistui. Toimi toki Di:nä).

Eli se, että perheestä ei tullutkaan sellainen kuin äitini mielessään vaati oikeutti häntä sitten katumaan äidiksi ryhtymistä. En muka minä, vaikka ei hän minusta mitään välittänyt. Esitti toki aivan muuta.

Missä tuossa se mt-ongelmaisuus hänessä oli?

Ei ollut, ainakaan missään peristeisessä mielessä.

t.kristallikissa

Sanoo ihminen, joka toistuvasti haukkuu äitiään netissä narsistiksi.

Niin, narsistit voivat pärjätä erittäin hyvin elämässä. Eivät ole mitään mt-potilaita.

t.kristallikissa

Persoonallisuushäiriöitä pidetään mielenterveysongelmina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mitä sitten tehdään jos kaduttaa ja se on ok? Miten se on hyväksyttävää tuoda esiin? Tai miten siihen sitten puututaan? kun lasta ei voi noin vain poiskaan laittaa? Ja ei se lapsellekkaan ole kiva kuulla, että vanhempaa kaduttaa hänen syntymisensä. Ok, toki sen saa välittömästi kokea varmasti katuvan vanhemman käytöksen ja suhtautumisen kautta, mutta oisko se yhtään parempi jos vielä asia ääneen sanottuna olis ok? tai siis... niin. Tottakai varmasti moni saattaa katuakin lastaan mutta peittää sen onneksi lapselta ja muilta mahdollisimman hyvin jotta ei aiheuttaisi mielipahaa yms. asiaan viattomallel lapselle- Mutta siis tuli vain mieleen että mitä tämän asian ns. hyväksyminen ja tabun poistaminen tavallaan auttaa asiaan? Riittääkö siis vain se että asiasta puhutaan enemmän ja ihmiset tietävät että sellainen fiilis on normaali tai ok, vai mitä tällä aloituksella haetaan? 

Itselläni ei siis ole lapsia, enkä ole hankkimassa, juurikin siitä syystä, että todennäköisesti kaduttaisi kuitenkin. Vaikka varmasti lastaan jollain tapaa rakastaisikin. 

Jos olisi ok puhua asiasta, se ei olisi niin suuri taakka.

Lapselle ei tietenkään koskaan pitäisi näyttää katumusta. Ja nimenomaan se, että asiasta voisi edes anonyyminä puhua ilman jeesustelijoita, toisi vanhemmille voimavaroja. 

Tietenkään hyväksyminen ei poista itse ongelmaa. Se on ns. ilkeä ongelma, johon ei ole hyvää ratkaisua, joka poistaa ongelman kokonaan. Ongelman vaikutusta voi kuitenkin lieventää sillä, että ihmisen olo ei ole ihan nurkkaan ajettu. Vanhempi, joka ei joudu yksinään kantamaan taakkaa katumisesta, jaksanee olla parempi vanhempi kuin sellainen, jonka tunteet ja kokemus kielletään. 

ap

Etkö voisi tuon loputtoman pohdiskelun sijaan vain olla vihainen vanhemmallesi siitä, ettei hänellä selvästi riittävän eväitä vanhemmuuteen ollut?

Kiitos huolenpidosta, mutta olin jo nuorena pitkässä terapiassa, jossa sain purkaa vihani ja suruni turvallisessa ympäristössä. 

Törmäsin tähän ilmiöön av:llä hiljattain. En siis ihan ymmärrä, mistä tämä käsitys "loputtomasta pohdinnasta" tulee. 

Ymmärrän kyllä, että selkeästi esimerkiksi sinulle on helpompaa yrittää keskittyä minuun kuin keskustella itse aiheesta. Ehkä olisi hyvä miettiä, miksi näin on. 

Miksi ajattelet vanhempasi olleen psyykeltään terve? Ei ole tavanomaista kertoa lapselle katuvansa tätä.

En ole sanonut, että minun vanhempani olisivat olleet terveitä psyykeltään. Hyvin mahdollista, että eivät olleet. Tai sitten olivat ihan vain k-päitä, mistä sitä tietää. 

Ihmettelen sitä, miksi tämä ilmiö kielletään muuten kuin mt-ongelman lieveilmiönä. Uskon, että vanhempi ei välttämättä näytä katumustaan lapsille ja voi olla ihan hyvä vanhempi, toisin kuin omani olivat.

"Normaalien"/ei-mt-ongelmaisten ihmisten katumuksen kieltäminen oli ihmetyksen aihe tässä ketjussa.

Kiva, jos tämän viestin jälkeen ymmärtäisit. 

ap

En minäkään näe äitiäni mt-potilaana. Silti ei todellakaan ollut koskaan tunne, että hän nautti äitiydestä tai välitti minusta. Uskoisin siihen kietoutuneen katumusta. Hän joskus sanoi, että käytöksensä johtuu siitä, ettei isäni suostunutkaan ostamaan yhdessä rivitaloasuntoa, valmistumaan äitini vaatimassa ajassa ja olemaan kunnianhimoinen ammatissa, johon opiskeli (DI-isäni vaihtoi aihealuetta mentyään työelämään eikä ollut koskaan töissä alalla, jolta valmistui. Toimi toki Di:nä).

Eli se, että perheestä ei tullutkaan sellainen kuin äitini mielessään vaati oikeutti häntä sitten katumaan äidiksi ryhtymistä. En muka minä, vaikka ei hän minusta mitään välittänyt. Esitti toki aivan muuta.

Missä tuossa se mt-ongelmaisuus hänessä oli?

Ei ollut, ainakaan missään peristeisessä mielessä.

t.kristallikissa

Sanoo ihminen, joka toistuvasti haukkuu äitiään netissä narsistiksi.

Niin, narsistit voivat pärjätä erittäin hyvin elämässä. Eivät ole mitään mt-potilaita.

t.kristallikissa

Persoonallisuushäiriöitä pidetään mielenterveysongelmina.

Ei pidetä, luuletko sinä, että äitiäni pidetään pershäröisenä? Ei se näy kuin lähimmille, ja narsisteilla heitä eli siis läheisiä on usein hyvin vähän.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mitä sitten tehdään jos kaduttaa ja se on ok? Miten se on hyväksyttävää tuoda esiin? Tai miten siihen sitten puututaan? kun lasta ei voi noin vain poiskaan laittaa? Ja ei se lapsellekkaan ole kiva kuulla, että vanhempaa kaduttaa hänen syntymisensä. Ok, toki sen saa välittömästi kokea varmasti katuvan vanhemman käytöksen ja suhtautumisen kautta, mutta oisko se yhtään parempi jos vielä asia ääneen sanottuna olis ok? tai siis... niin. Tottakai varmasti moni saattaa katuakin lastaan mutta peittää sen onneksi lapselta ja muilta mahdollisimman hyvin jotta ei aiheuttaisi mielipahaa yms. asiaan viattomallel lapselle- Mutta siis tuli vain mieleen että mitä tämän asian ns. hyväksyminen ja tabun poistaminen tavallaan auttaa asiaan? Riittääkö siis vain se että asiasta puhutaan enemmän ja ihmiset tietävät että sellainen fiilis on normaali tai ok, vai mitä tällä aloituksella haetaan? 

Itselläni ei siis ole lapsia, enkä ole hankkimassa, juurikin siitä syystä, että todennäköisesti kaduttaisi kuitenkin. Vaikka varmasti lastaan jollain tapaa rakastaisikin. 

Jos olisi ok puhua asiasta, se ei olisi niin suuri taakka.

Lapselle ei tietenkään koskaan pitäisi näyttää katumusta. Ja nimenomaan se, että asiasta voisi edes anonyyminä puhua ilman jeesustelijoita, toisi vanhemmille voimavaroja. 

Tietenkään hyväksyminen ei poista itse ongelmaa. Se on ns. ilkeä ongelma, johon ei ole hyvää ratkaisua, joka poistaa ongelman kokonaan. Ongelman vaikutusta voi kuitenkin lieventää sillä, että ihmisen olo ei ole ihan nurkkaan ajettu. Vanhempi, joka ei joudu yksinään kantamaan taakkaa katumisesta, jaksanee olla parempi vanhempi kuin sellainen, jonka tunteet ja kokemus kielletään. 

ap

Etkö voisi tuon loputtoman pohdiskelun sijaan vain olla vihainen vanhemmallesi siitä, ettei hänellä selvästi riittävän eväitä vanhemmuuteen ollut?

Kiitos huolenpidosta, mutta olin jo nuorena pitkässä terapiassa, jossa sain purkaa vihani ja suruni turvallisessa ympäristössä. 

Törmäsin tähän ilmiöön av:llä hiljattain. En siis ihan ymmärrä, mistä tämä käsitys "loputtomasta pohdinnasta" tulee. 

Ymmärrän kyllä, että selkeästi esimerkiksi sinulle on helpompaa yrittää keskittyä minuun kuin keskustella itse aiheesta. Ehkä olisi hyvä miettiä, miksi näin on. 

Miksi ajattelet vanhempasi olleen psyykeltään terve? Ei ole tavanomaista kertoa lapselle katuvansa tätä.

En ole sanonut, että minun vanhempani olisivat olleet terveitä psyykeltään. Hyvin mahdollista, että eivät olleet. Tai sitten olivat ihan vain k-päitä, mistä sitä tietää. 

Ihmettelen sitä, miksi tämä ilmiö kielletään muuten kuin mt-ongelman lieveilmiönä. Uskon, että vanhempi ei välttämättä näytä katumustaan lapsille ja voi olla ihan hyvä vanhempi, toisin kuin omani olivat.

"Normaalien"/ei-mt-ongelmaisten ihmisten katumuksen kieltäminen oli ihmetyksen aihe tässä ketjussa.

Kiva, jos tämän viestin jälkeen ymmärtäisit. 

ap

En minäkään näe äitiäni mt-potilaana. Silti ei todellakaan ollut koskaan tunne, että hän nautti äitiydestä tai välitti minusta. Uskoisin siihen kietoutuneen katumusta. Hän joskus sanoi, että käytöksensä johtuu siitä, ettei isäni suostunutkaan ostamaan yhdessä rivitaloasuntoa, valmistumaan äitini vaatimassa ajassa ja olemaan kunnianhimoinen ammatissa, johon opiskeli (DI-isäni vaihtoi aihealuetta mentyään työelämään eikä ollut koskaan töissä alalla, jolta valmistui. Toimi toki Di:nä).

Eli se, että perheestä ei tullutkaan sellainen kuin äitini mielessään vaati oikeutti häntä sitten katumaan äidiksi ryhtymistä. En muka minä, vaikka ei hän minusta mitään välittänyt. Esitti toki aivan muuta.

Missä tuossa se mt-ongelmaisuus hänessä oli?

Ei ollut, ainakaan missään peristeisessä mielessä.

t.kristallikissa

Sanoo ihminen, joka toistuvasti haukkuu äitiään netissä narsistiksi.

Niin, narsistit voivat pärjätä erittäin hyvin elämässä. Eivät ole mitään mt-potilaita.

t.kristallikissa

Persoonallisuushäiriöitä pidetään mielenterveysongelmina.

Ei pidetä, luuletko sinä, että äitiäni pidetään pershäröisenä? Ei se näy kuin lähimmille, ja narsisteilla heitä eli siis läheisiä on usein hyvin vähän.

t.kristallikissa

Tässä ei ole nyt kyse sinun äidistäsi. Mene muualle jankuttamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mitä sitten tehdään jos kaduttaa ja se on ok? Miten se on hyväksyttävää tuoda esiin? Tai miten siihen sitten puututaan? kun lasta ei voi noin vain poiskaan laittaa? Ja ei se lapsellekkaan ole kiva kuulla, että vanhempaa kaduttaa hänen syntymisensä. Ok, toki sen saa välittömästi kokea varmasti katuvan vanhemman käytöksen ja suhtautumisen kautta, mutta oisko se yhtään parempi jos vielä asia ääneen sanottuna olis ok? tai siis... niin. Tottakai varmasti moni saattaa katuakin lastaan mutta peittää sen onneksi lapselta ja muilta mahdollisimman hyvin jotta ei aiheuttaisi mielipahaa yms. asiaan viattomallel lapselle- Mutta siis tuli vain mieleen että mitä tämän asian ns. hyväksyminen ja tabun poistaminen tavallaan auttaa asiaan? Riittääkö siis vain se että asiasta puhutaan enemmän ja ihmiset tietävät että sellainen fiilis on normaali tai ok, vai mitä tällä aloituksella haetaan? 

Itselläni ei siis ole lapsia, enkä ole hankkimassa, juurikin siitä syystä, että todennäköisesti kaduttaisi kuitenkin. Vaikka varmasti lastaan jollain tapaa rakastaisikin. 

Jos olisi ok puhua asiasta, se ei olisi niin suuri taakka.

Lapselle ei tietenkään koskaan pitäisi näyttää katumusta. Ja nimenomaan se, että asiasta voisi edes anonyyminä puhua ilman jeesustelijoita, toisi vanhemmille voimavaroja. 

Tietenkään hyväksyminen ei poista itse ongelmaa. Se on ns. ilkeä ongelma, johon ei ole hyvää ratkaisua, joka poistaa ongelman kokonaan. Ongelman vaikutusta voi kuitenkin lieventää sillä, että ihmisen olo ei ole ihan nurkkaan ajettu. Vanhempi, joka ei joudu yksinään kantamaan taakkaa katumisesta, jaksanee olla parempi vanhempi kuin sellainen, jonka tunteet ja kokemus kielletään. 

ap

Etkö voisi tuon loputtoman pohdiskelun sijaan vain olla vihainen vanhemmallesi siitä, ettei hänellä selvästi riittävän eväitä vanhemmuuteen ollut?

Kiitos huolenpidosta, mutta olin jo nuorena pitkässä terapiassa, jossa sain purkaa vihani ja suruni turvallisessa ympäristössä. 

Törmäsin tähän ilmiöön av:llä hiljattain. En siis ihan ymmärrä, mistä tämä käsitys "loputtomasta pohdinnasta" tulee. 

Ymmärrän kyllä, että selkeästi esimerkiksi sinulle on helpompaa yrittää keskittyä minuun kuin keskustella itse aiheesta. Ehkä olisi hyvä miettiä, miksi näin on. 

Miksi ajattelet vanhempasi olleen psyykeltään terve? Ei ole tavanomaista kertoa lapselle katuvansa tätä.

En ole sanonut, että minun vanhempani olisivat olleet terveitä psyykeltään. Hyvin mahdollista, että eivät olleet. Tai sitten olivat ihan vain k-päitä, mistä sitä tietää. 

Ihmettelen sitä, miksi tämä ilmiö kielletään muuten kuin mt-ongelman lieveilmiönä. Uskon, että vanhempi ei välttämättä näytä katumustaan lapsille ja voi olla ihan hyvä vanhempi, toisin kuin omani olivat.

"Normaalien"/ei-mt-ongelmaisten ihmisten katumuksen kieltäminen oli ihmetyksen aihe tässä ketjussa.

Kiva, jos tämän viestin jälkeen ymmärtäisit. 

ap

En minäkään näe äitiäni mt-potilaana. Silti ei todellakaan ollut koskaan tunne, että hän nautti äitiydestä tai välitti minusta. Uskoisin siihen kietoutuneen katumusta. Hän joskus sanoi, että käytöksensä johtuu siitä, ettei isäni suostunutkaan ostamaan yhdessä rivitaloasuntoa, valmistumaan äitini vaatimassa ajassa ja olemaan kunnianhimoinen ammatissa, johon opiskeli (DI-isäni vaihtoi aihealuetta mentyään työelämään eikä ollut koskaan töissä alalla, jolta valmistui. Toimi toki Di:nä).

Eli se, että perheestä ei tullutkaan sellainen kuin äitini mielessään vaati oikeutti häntä sitten katumaan äidiksi ryhtymistä. En muka minä, vaikka ei hän minusta mitään välittänyt. Esitti toki aivan muuta.

Missä tuossa se mt-ongelmaisuus hänessä oli?

Ei ollut, ainakaan missään peristeisessä mielessä.

t.kristallikissa

Sanoo ihminen, joka toistuvasti haukkuu äitiään netissä narsistiksi.

Niin, narsistit voivat pärjätä erittäin hyvin elämässä. Eivät ole mitään mt-potilaita.

t.kristallikissa

Persoonallisuushäiriöitä pidetään mielenterveysongelmina.

Luuletko sinä, että jokainen pershäröinen on diagnosoitu?. Ei todellakaan ole. He menevät ympäriinsä täysin terveiden papereilla ja pitävät itseään ihannterveinä. Sellaisiksi heidät on siis laskettava.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mitä sitten tehdään jos kaduttaa ja se on ok? Miten se on hyväksyttävää tuoda esiin? Tai miten siihen sitten puututaan? kun lasta ei voi noin vain poiskaan laittaa? Ja ei se lapsellekkaan ole kiva kuulla, että vanhempaa kaduttaa hänen syntymisensä. Ok, toki sen saa välittömästi kokea varmasti katuvan vanhemman käytöksen ja suhtautumisen kautta, mutta oisko se yhtään parempi jos vielä asia ääneen sanottuna olis ok? tai siis... niin. Tottakai varmasti moni saattaa katuakin lastaan mutta peittää sen onneksi lapselta ja muilta mahdollisimman hyvin jotta ei aiheuttaisi mielipahaa yms. asiaan viattomallel lapselle- Mutta siis tuli vain mieleen että mitä tämän asian ns. hyväksyminen ja tabun poistaminen tavallaan auttaa asiaan? Riittääkö siis vain se että asiasta puhutaan enemmän ja ihmiset tietävät että sellainen fiilis on normaali tai ok, vai mitä tällä aloituksella haetaan? 

Itselläni ei siis ole lapsia, enkä ole hankkimassa, juurikin siitä syystä, että todennäköisesti kaduttaisi kuitenkin. Vaikka varmasti lastaan jollain tapaa rakastaisikin. 

Jos olisi ok puhua asiasta, se ei olisi niin suuri taakka.

Lapselle ei tietenkään koskaan pitäisi näyttää katumusta. Ja nimenomaan se, että asiasta voisi edes anonyyminä puhua ilman jeesustelijoita, toisi vanhemmille voimavaroja. 

Tietenkään hyväksyminen ei poista itse ongelmaa. Se on ns. ilkeä ongelma, johon ei ole hyvää ratkaisua, joka poistaa ongelman kokonaan. Ongelman vaikutusta voi kuitenkin lieventää sillä, että ihmisen olo ei ole ihan nurkkaan ajettu. Vanhempi, joka ei joudu yksinään kantamaan taakkaa katumisesta, jaksanee olla parempi vanhempi kuin sellainen, jonka tunteet ja kokemus kielletään. 

ap

Etkö voisi tuon loputtoman pohdiskelun sijaan vain olla vihainen vanhemmallesi siitä, ettei hänellä selvästi riittävän eväitä vanhemmuuteen ollut?

Kiitos huolenpidosta, mutta olin jo nuorena pitkässä terapiassa, jossa sain purkaa vihani ja suruni turvallisessa ympäristössä. 

Törmäsin tähän ilmiöön av:llä hiljattain. En siis ihan ymmärrä, mistä tämä käsitys "loputtomasta pohdinnasta" tulee. 

Ymmärrän kyllä, että selkeästi esimerkiksi sinulle on helpompaa yrittää keskittyä minuun kuin keskustella itse aiheesta. Ehkä olisi hyvä miettiä, miksi näin on. 

Miksi ajattelet vanhempasi olleen psyykeltään terve? Ei ole tavanomaista kertoa lapselle katuvansa tätä.

En ole sanonut, että minun vanhempani olisivat olleet terveitä psyykeltään. Hyvin mahdollista, että eivät olleet. Tai sitten olivat ihan vain k-päitä, mistä sitä tietää. 

Ihmettelen sitä, miksi tämä ilmiö kielletään muuten kuin mt-ongelman lieveilmiönä. Uskon, että vanhempi ei välttämättä näytä katumustaan lapsille ja voi olla ihan hyvä vanhempi, toisin kuin omani olivat.

"Normaalien"/ei-mt-ongelmaisten ihmisten katumuksen kieltäminen oli ihmetyksen aihe tässä ketjussa.

Kiva, jos tämän viestin jälkeen ymmärtäisit. 

ap

En minäkään näe äitiäni mt-potilaana. Silti ei todellakaan ollut koskaan tunne, että hän nautti äitiydestä tai välitti minusta. Uskoisin siihen kietoutuneen katumusta. Hän joskus sanoi, että käytöksensä johtuu siitä, ettei isäni suostunutkaan ostamaan yhdessä rivitaloasuntoa, valmistumaan äitini vaatimassa ajassa ja olemaan kunnianhimoinen ammatissa, johon opiskeli (DI-isäni vaihtoi aihealuetta mentyään työelämään eikä ollut koskaan töissä alalla, jolta valmistui. Toimi toki Di:nä).

Eli se, että perheestä ei tullutkaan sellainen kuin äitini mielessään vaati oikeutti häntä sitten katumaan äidiksi ryhtymistä. En muka minä, vaikka ei hän minusta mitään välittänyt. Esitti toki aivan muuta.

Missä tuossa se mt-ongelmaisuus hänessä oli?

Ei ollut, ainakaan missään peristeisessä mielessä.

t.kristallikissa

Sanoo ihminen, joka toistuvasti haukkuu äitiään netissä narsistiksi.

Niin, narsistit voivat pärjätä erittäin hyvin elämässä. Eivät ole mitään mt-potilaita.

t.kristallikissa

Persoonallisuushäiriöitä pidetään mielenterveysongelmina.

Ei pidetä, luuletko sinä, että äitiäni pidetään pershäröisenä? Ei se näy kuin lähimmille, ja narsisteilla heitä eli siis läheisiä on usein hyvin vähän.

t.kristallikissa

Tässä ei ole nyt kyse sinun äidistäsi. Mene muualle jankuttamaan.

Tässä ei ole kyse siitä, mitä sinä haluat, säälittävä, teiggeröityvä vauva. Mitähän sun itses kannattaa tehdä, jos et kestä keskustelua Av:llä? Mitähän?

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mitä sitten tehdään jos kaduttaa ja se on ok? Miten se on hyväksyttävää tuoda esiin? Tai miten siihen sitten puututaan? kun lasta ei voi noin vain poiskaan laittaa? Ja ei se lapsellekkaan ole kiva kuulla, että vanhempaa kaduttaa hänen syntymisensä. Ok, toki sen saa välittömästi kokea varmasti katuvan vanhemman käytöksen ja suhtautumisen kautta, mutta oisko se yhtään parempi jos vielä asia ääneen sanottuna olis ok? tai siis... niin. Tottakai varmasti moni saattaa katuakin lastaan mutta peittää sen onneksi lapselta ja muilta mahdollisimman hyvin jotta ei aiheuttaisi mielipahaa yms. asiaan viattomallel lapselle- Mutta siis tuli vain mieleen että mitä tämän asian ns. hyväksyminen ja tabun poistaminen tavallaan auttaa asiaan? Riittääkö siis vain se että asiasta puhutaan enemmän ja ihmiset tietävät että sellainen fiilis on normaali tai ok, vai mitä tällä aloituksella haetaan? 

Itselläni ei siis ole lapsia, enkä ole hankkimassa, juurikin siitä syystä, että todennäköisesti kaduttaisi kuitenkin. Vaikka varmasti lastaan jollain tapaa rakastaisikin. 

Jos olisi ok puhua asiasta, se ei olisi niin suuri taakka.

Lapselle ei tietenkään koskaan pitäisi näyttää katumusta. Ja nimenomaan se, että asiasta voisi edes anonyyminä puhua ilman jeesustelijoita, toisi vanhemmille voimavaroja. 

Tietenkään hyväksyminen ei poista itse ongelmaa. Se on ns. ilkeä ongelma, johon ei ole hyvää ratkaisua, joka poistaa ongelman kokonaan. Ongelman vaikutusta voi kuitenkin lieventää sillä, että ihmisen olo ei ole ihan nurkkaan ajettu. Vanhempi, joka ei joudu yksinään kantamaan taakkaa katumisesta, jaksanee olla parempi vanhempi kuin sellainen, jonka tunteet ja kokemus kielletään. 

ap

Etkö voisi tuon loputtoman pohdiskelun sijaan vain olla vihainen vanhemmallesi siitä, ettei hänellä selvästi riittävän eväitä vanhemmuuteen ollut?

Kiitos huolenpidosta, mutta olin jo nuorena pitkässä terapiassa, jossa sain purkaa vihani ja suruni turvallisessa ympäristössä. 

Törmäsin tähän ilmiöön av:llä hiljattain. En siis ihan ymmärrä, mistä tämä käsitys "loputtomasta pohdinnasta" tulee. 

Ymmärrän kyllä, että selkeästi esimerkiksi sinulle on helpompaa yrittää keskittyä minuun kuin keskustella itse aiheesta. Ehkä olisi hyvä miettiä, miksi näin on. 

Miksi ajattelet vanhempasi olleen psyykeltään terve? Ei ole tavanomaista kertoa lapselle katuvansa tätä.

En ole sanonut, että minun vanhempani olisivat olleet terveitä psyykeltään. Hyvin mahdollista, että eivät olleet. Tai sitten olivat ihan vain k-päitä, mistä sitä tietää. 

Ihmettelen sitä, miksi tämä ilmiö kielletään muuten kuin mt-ongelman lieveilmiönä. Uskon, että vanhempi ei välttämättä näytä katumustaan lapsille ja voi olla ihan hyvä vanhempi, toisin kuin omani olivat.

"Normaalien"/ei-mt-ongelmaisten ihmisten katumuksen kieltäminen oli ihmetyksen aihe tässä ketjussa.

Kiva, jos tämän viestin jälkeen ymmärtäisit. 

ap

En minäkään näe äitiäni mt-potilaana. Silti ei todellakaan ollut koskaan tunne, että hän nautti äitiydestä tai välitti minusta. Uskoisin siihen kietoutuneen katumusta. Hän joskus sanoi, että käytöksensä johtuu siitä, ettei isäni suostunutkaan ostamaan yhdessä rivitaloasuntoa, valmistumaan äitini vaatimassa ajassa ja olemaan kunnianhimoinen ammatissa, johon opiskeli (DI-isäni vaihtoi aihealuetta mentyään työelämään eikä ollut koskaan töissä alalla, jolta valmistui. Toimi toki Di:nä).

Eli se, että perheestä ei tullutkaan sellainen kuin äitini mielessään vaati oikeutti häntä sitten katumaan äidiksi ryhtymistä. En muka minä, vaikka ei hän minusta mitään välittänyt. Esitti toki aivan muuta.

Missä tuossa se mt-ongelmaisuus hänessä oli?

Ei ollut, ainakaan missään peristeisessä mielessä.

t.kristallikissa

Sanoo ihminen, joka toistuvasti haukkuu äitiään netissä narsistiksi.

Niin, narsistit voivat pärjätä erittäin hyvin elämässä. Eivät ole mitään mt-potilaita.

t.kristallikissa

Persoonallisuushäiriöitä pidetään mielenterveysongelmina.

Luuletko sinä, että jokainen pershäröinen on diagnosoitu?. Ei todellakaan ole. He menevät ympäriinsä täysin terveiden papereilla ja pitävät itseään ihannterveinä. Sellaisiksi heidät on siis laskettava.

t.kristallikissa

Kyse oli psyykkisesti terveistä ihmisistä, ei sellaisista sairaista jolta diagnoosi puuttuu.