Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
"Olet masentunut, ei lapsia voi katua!" samaan aikaan ketjuja, joissa aikuiset kertovat, miten vanhemmat osoittivat, ettei lasta haluttu. Logiikka kieltämisessä?
21.02.2019 |
Ihmettelen, että näille lapsen katumisen kieltäjille ei tule mieleen, että tälläkin palstalla on nähtävissä se, että lapsia oikeasti kadutaan. Asiasta on parikin pitkää ketjua.
Varmasti lapsia katuvat vanhemmat jaksaisivat paremmin olla vanhempia, jos asia ei olisi niin tabu. Kun sitä ahdistusta ei voi purkaa minnekään, jää vain koti ja lapsi, joka viime kädessä saa tuta vanhemman ahdistuksen nahoissaan. Jotkut toki purkavat vihan lapsiin joka tapauksessa. Takuulla eivät kaikki ole mt-ongelmaisia. Osa ahdistuneita ja väsyneitä, osa k-päitä, osa mt-ongelmaisia.
En puolustele kenenkään tekoja, toivon vain että ilmiöstä oikeasti puhuttaisiin.
Itse olen ollut lapsi, jota ei haluttu.
Kommentit (84)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mitä sitten tehdään jos kaduttaa ja se on ok? Miten se on hyväksyttävää tuoda esiin? Tai miten siihen sitten puututaan? kun lasta ei voi noin vain poiskaan laittaa? Ja ei se lapsellekkaan ole kiva kuulla, että vanhempaa kaduttaa hänen syntymisensä. Ok, toki sen saa välittömästi kokea varmasti katuvan vanhemman käytöksen ja suhtautumisen kautta, mutta oisko se yhtään parempi jos vielä asia ääneen sanottuna olis ok? tai siis... niin. Tottakai varmasti moni saattaa katuakin lastaan mutta peittää sen onneksi lapselta ja muilta mahdollisimman hyvin jotta ei aiheuttaisi mielipahaa yms. asiaan viattomallel lapselle- Mutta siis tuli vain mieleen että mitä tämän asian ns. hyväksyminen ja tabun poistaminen tavallaan auttaa asiaan? Riittääkö siis vain se että asiasta puhutaan enemmän ja ihmiset tietävät että sellainen fiilis on normaali tai ok, vai mitä tällä aloituksella haetaan?
Itselläni ei siis ole lapsia, enkä ole hankkimassa, juurikin siitä syystä, että todennäköisesti kaduttaisi kuitenkin. Vaikka varmasti lastaan jollain tapaa rakastaisikin.
Jos olisi ok puhua asiasta, se ei olisi niin suuri taakka.
Lapselle ei tietenkään koskaan pitäisi näyttää katumusta. Ja nimenomaan se, että asiasta voisi edes anonyyminä puhua ilman jeesustelijoita, toisi vanhemmille voimavaroja.
Tietenkään hyväksyminen ei poista itse ongelmaa. Se on ns. ilkeä ongelma, johon ei ole hyvää ratkaisua, joka poistaa ongelman kokonaan. Ongelman vaikutusta voi kuitenkin lieventää sillä, että ihmisen olo ei ole ihan nurkkaan ajettu. Vanhempi, joka ei joudu yksinään kantamaan taakkaa katumisesta, jaksanee olla parempi vanhempi kuin sellainen, jonka tunteet ja kokemus kielletään.
ap
Etkö voisi tuon loputtoman pohdiskelun sijaan vain olla vihainen vanhemmallesi siitä, ettei hänellä selvästi riittävän eväitä vanhemmuuteen ollut?
Kiitos huolenpidosta, mutta olin jo nuorena pitkässä terapiassa, jossa sain purkaa vihani ja suruni turvallisessa ympäristössä.
Törmäsin tähän ilmiöön av:llä hiljattain. En siis ihan ymmärrä, mistä tämä käsitys "loputtomasta pohdinnasta" tulee.
Ymmärrän kyllä, että selkeästi esimerkiksi sinulle on helpompaa yrittää keskittyä minuun kuin keskustella itse aiheesta. Ehkä olisi hyvä miettiä, miksi näin on.
Miksi ajattelet vanhempasi olleen psyykeltään terve? Ei ole tavanomaista kertoa lapselle katuvansa tätä.
En ole sanonut, että minun vanhempani olisivat olleet terveitä psyykeltään. Hyvin mahdollista, että eivät olleet. Tai sitten olivat ihan vain k-päitä, mistä sitä tietää.
Ihmettelen sitä, miksi tämä ilmiö kielletään muuten kuin mt-ongelman lieveilmiönä. Uskon, että vanhempi ei välttämättä näytä katumustaan lapsille ja voi olla ihan hyvä vanhempi, toisin kuin omani olivat.
"Normaalien"/ei-mt-ongelmaisten ihmisten katumuksen kieltäminen oli ihmetyksen aihe tässä ketjussa.
Kiva, jos tämän viestin jälkeen ymmärtäisit.
ap
En minäkään näe äitiäni mt-potilaana. Silti ei todellakaan ollut koskaan tunne, että hän nautti äitiydestä tai välitti minusta. Uskoisin siihen kietoutuneen katumusta. Hän joskus sanoi, että käytöksensä johtuu siitä, ettei isäni suostunutkaan ostamaan yhdessä rivitaloasuntoa, valmistumaan äitini vaatimassa ajassa ja olemaan kunnianhimoinen ammatissa, johon opiskeli (DI-isäni vaihtoi aihealuetta mentyään työelämään eikä ollut koskaan töissä alalla, jolta valmistui. Toimi toki Di:nä).
Eli se, että perheestä ei tullutkaan sellainen kuin äitini mielessään vaati oikeutti häntä sitten katumaan äidiksi ryhtymistä. En muka minä, vaikka ei hän minusta mitään välittänyt. Esitti toki aivan muuta.
Missä tuossa se mt-ongelmaisuus hänessä oli?
Ei ollut, ainakaan missään peristeisessä mielessä.
t.kristallikissaSanoo ihminen, joka toistuvasti haukkuu äitiään netissä narsistiksi.
Niin, narsistit voivat pärjätä erittäin hyvin elämässä. Eivät ole mitään mt-potilaita.
t.kristallikissaPersoonallisuushäiriöitä pidetään mielenterveysongelmina.
Luuletko sinä, että jokainen pershäröinen on diagnosoitu?. Ei todellakaan ole. He menevät ympäriinsä täysin terveiden papereilla ja pitävät itseään ihannterveinä. Sellaisiksi heidät on siis laskettava.
t.kristallikissaKyse oli psyykkisesti terveistä ihmisistä, ei sellaisista sairaista jolta diagnoosi puuttuu.
Kyse ei ollut terveistä, koska jos joltain puuttuu dg sä et voi tietää sitä, onko terve vai sairas, jolta se puuttuu.
t.kristallikissa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen ollut kroonisesti masentunut parikymppisestä asti eli melkein 30 vuotta ja löytyy muitakin mt-diagnooseja, mm. eristäytyvä persoonallisuus, mutten ole koskaan katunut lastani.
On elämässäni ainoa hyvä asia, jonka vuoksi haluan pysyä elossa. On lapsi miten iso tahansa.
Pelkään kuolemaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näemmä tänään osaa kirjoittaa.
Ihmettelen sitä, miksi kielletään terveiden ihmisten katumus.
Ja väitetään, vastoin ihmisen itse kertomaa, että katua ei voi, jos on terve. Aika erikoista.
ap
Siinä on jotain hyvin vanhanaikaista holhamista taustalla. Väkevät sukupuoliroolit myös. Nainen, joka ei halua olla äiti tai joka ei automaattisesti saa äidillisiä tunteita lapsen saadessaan, on epänormaali. Joten hänenhän täytyy olla hullu. Vieläkään ei siis sisäistetä sitä, että naisia on monenlaisia. Ja kyllä, kaikki eivät nauti vanhempana olosta. Ikinä.
Kaikki eivät myöskään tunnista omia kiintymyssuhdetraumojaan.
Miten tuo liittyy siihen, ettei halua olla vanhempi? Vaikkei halua lapsia, on silti kiintynyt esim. kumppaniinsa.
Mukaan pitää laskea myös ne lapsiaan katuvat, joilta ehkä puuttuu diagnoosi, eikä leimata, että katumus on VAIN mt-potilailla. Äitini ei ainakaan putoa siihen kategoriaan. Jos kaikki, joilla ei ole diagnoosia ja katuvat lapsiaan, leimataan mt-ongelmaisiksi, vaikka heillä ei ole diagnoosia on se minusta ongelmallista.
t.kristallikissa
Vierailija kirjoitti:
Mä olen näihin ketjuihin aiemminkin kirjoitellut, että lukemieni onnellisuustutkimusten mukaan terveet ihmiset sopeutuvat lähes kaikkiin tilanteisiin, eli alkushokin jälkeen onnellisuus, tyytyväisyys elämään, toiveikkuus jne. palaa tapahtumaa edeltävälle tasolle. Koskee myös objektiivisesti pahoina pidettyjä juttuja kuten avioeroa, kroonistansairastumista ym. Siltä pohjalta uskon, että kyse on yleensä mt-ongelmista, jos kokee katuvansa lastaan.
No tuon teorian pohjalta ihmisen pitäisi siis olla onnellinen myös parisuhteessa, jossa on jatkuvaa väkivaltaa ja henkistä alistamista. Näinkö meinaat? Eli neuvo tilanteessa kuin tilanteessa on: Jos olet terve, sopeudut ja olet onnellinen. Piste.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Osaa pelottaa se, että ehkä he itsekin katuvat, mutta kieltävät asian itsessään. Siksi suuttuvat kun asiasta puhutaan.
Mutta eivät uskalla ajatella ajatusta loppuun asti, koska silloin joutuisi myöntämään että ehkä olisi pitänyt sittenkin elää elämänsä toisin.
Olen miettinyt tätä asiaa nyt, kun se on nostettu pöydälle ja tutkinut mieltäni joka puolelta.
Ei, en tunne katumista. Se on minusta väärä sana. Katuminen on sitä, että toivoisi jonkin olevan toisin. Ja jos voisi peruuttaa, niin tekisi sen. En halua missään nimessä, että lapsiani en olisi tehnyt. Koen kuitenkin monesti monia muita negatiivisia tunteita, joskus niin paljon, että hetken häivähtää mielessä suuri v#tutus. Mutta positiiviset tunteet peittoaa silti ne mennen tullen.
Tämä katumiskeskustelu on minusta mennyt vähän vinoon. Vanhemmuuden vaikeista tunteista on hyvä keskustella, mutta miksi täytyy väkisellä vääntää ne katumukseksi ja jos sitä ei myönnetä, niin sekin on katumusta jota ei vain tunnista?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen näihin ketjuihin aiemminkin kirjoitellut, että lukemieni onnellisuustutkimusten mukaan terveet ihmiset sopeutuvat lähes kaikkiin tilanteisiin, eli alkushokin jälkeen onnellisuus, tyytyväisyys elämään, toiveikkuus jne. palaa tapahtumaa edeltävälle tasolle. Koskee myös objektiivisesti pahoina pidettyjä juttuja kuten avioeroa, kroonistansairastumista ym. Siltä pohjalta uskon, että kyse on yleensä mt-ongelmista, jos kokee katuvansa lastaan.
No tuon teorian pohjalta ihmisen pitäisi siis olla onnellinen myös parisuhteessa, jossa on jatkuvaa väkivaltaa ja henkistä alistamista. Näinkö meinaat? Eli neuvo tilanteessa kuin tilanteessa on: Jos olet terve, sopeudut ja olet onnellinen. Piste.
Millainen ihminen rinnastaa vanhemmaksi tulemisen väkivaltaisessa parisuhteessa olemiseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osaa pelottaa se, että ehkä he itsekin katuvat, mutta kieltävät asian itsessään. Siksi suuttuvat kun asiasta puhutaan.
Mutta eivät uskalla ajatella ajatusta loppuun asti, koska silloin joutuisi myöntämään että ehkä olisi pitänyt sittenkin elää elämänsä toisin.
Olen miettinyt tätä asiaa nyt, kun se on nostettu pöydälle ja tutkinut mieltäni joka puolelta.
Ei, en tunne katumista. Se on minusta väärä sana. Katuminen on sitä, että toivoisi jonkin olevan toisin. Ja jos voisi peruuttaa, niin tekisi sen. En halua missään nimessä, että lapsiani en olisi tehnyt. Koen kuitenkin monesti monia muita negatiivisia tunteita, joskus niin paljon, että hetken häivähtää mielessä suuri v#tutus. Mutta positiiviset tunteet peittoaa silti ne mennen tullen.
Tämä katumiskeskustelu on minusta mennyt vähän vinoon. Vanhemmuuden vaikeista tunteista on hyvä keskustella, mutta miksi täytyy väkisellä vääntää ne katumukseksi ja jos sitä ei myönnetä, niin sekin on katumusta jota ei vain tunnista?
On aivan luonnollista, että vanhemmuuteen liittyy myös vaikeita tunteita, mutta minustakin ne ovat eri asia kuin vanhemmaksi päätymisen katuminen. Näistä vaikeista tunteista voi aivan hyvin keskustella ilman sitä, että sanoisi katuvansa lastaan. Se ei ole nimittäin kovin yleistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen näihin ketjuihin aiemminkin kirjoitellut, että lukemieni onnellisuustutkimusten mukaan terveet ihmiset sopeutuvat lähes kaikkiin tilanteisiin, eli alkushokin jälkeen onnellisuus, tyytyväisyys elämään, toiveikkuus jne. palaa tapahtumaa edeltävälle tasolle. Koskee myös objektiivisesti pahoina pidettyjä juttuja kuten avioeroa, kroonistansairastumista ym. Siltä pohjalta uskon, että kyse on yleensä mt-ongelmista, jos kokee katuvansa lastaan.
No tuon teorian pohjalta ihmisen pitäisi siis olla onnellinen myös parisuhteessa, jossa on jatkuvaa väkivaltaa ja henkistä alistamista. Näinkö meinaat? Eli neuvo tilanteessa kuin tilanteessa on: Jos olet terve, sopeudut ja olet onnellinen. Piste.
Millainen ihminen rinnastaa vanhemmaksi tulemisen väkivaltaisessa parisuhteessa olemiseen?
Edellinen kirjoittaja, joka väitti, että ihminen sopeutuu ihan mihin tahansa tilanteeseen, myös objektiivisesti pahoina pidettyihin tilanteisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osaa pelottaa se, että ehkä he itsekin katuvat, mutta kieltävät asian itsessään. Siksi suuttuvat kun asiasta puhutaan.
Mutta eivät uskalla ajatella ajatusta loppuun asti, koska silloin joutuisi myöntämään että ehkä olisi pitänyt sittenkin elää elämänsä toisin.
Olen miettinyt tätä asiaa nyt, kun se on nostettu pöydälle ja tutkinut mieltäni joka puolelta.
Ei, en tunne katumista. Se on minusta väärä sana. Katuminen on sitä, että toivoisi jonkin olevan toisin. Ja jos voisi peruuttaa, niin tekisi sen. En halua missään nimessä, että lapsiani en olisi tehnyt. Koen kuitenkin monesti monia muita negatiivisia tunteita, joskus niin paljon, että hetken häivähtää mielessä suuri v#tutus. Mutta positiiviset tunteet peittoaa silti ne mennen tullen.
Tämä katumiskeskustelu on minusta mennyt vähän vinoon. Vanhemmuuden vaikeista tunteista on hyvä keskustella, mutta miksi täytyy väkisellä vääntää ne katumukseksi ja jos sitä ei myönnetä, niin sekin on katumusta jota ei vain tunnista?
On aivan luonnollista, että vanhemmuuteen liittyy myös vaikeita tunteita, mutta minustakin ne ovat eri asia kuin vanhemmaksi päätymisen katuminen. Näistä vaikeista tunteista voi aivan hyvin keskustella ilman sitä, että sanoisi katuvansa lastaan. Se ei ole nimittäin kovin yleistä.
Et sinä voi tietää, kuinka yleistä se on, koska sitä ei ole juurikaan tutkittu. Tuo aihe on vielä kovin tabu. Juuri tuon takia, kun äidit leimataan mielisairaiksi, siitä ei puhuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osaa pelottaa se, että ehkä he itsekin katuvat, mutta kieltävät asian itsessään. Siksi suuttuvat kun asiasta puhutaan.
Mutta eivät uskalla ajatella ajatusta loppuun asti, koska silloin joutuisi myöntämään että ehkä olisi pitänyt sittenkin elää elämänsä toisin.
Olen miettinyt tätä asiaa nyt, kun se on nostettu pöydälle ja tutkinut mieltäni joka puolelta.
Ei, en tunne katumista. Se on minusta väärä sana. Katuminen on sitä, että toivoisi jonkin olevan toisin. Ja jos voisi peruuttaa, niin tekisi sen. En halua missään nimessä, että lapsiani en olisi tehnyt. Koen kuitenkin monesti monia muita negatiivisia tunteita, joskus niin paljon, että hetken häivähtää mielessä suuri v#tutus. Mutta positiiviset tunteet peittoaa silti ne mennen tullen.
Tämä katumiskeskustelu on minusta mennyt vähän vinoon. Vanhemmuuden vaikeista tunteista on hyvä keskustella, mutta miksi täytyy väkisellä vääntää ne katumukseksi ja jos sitä ei myönnetä, niin sekin on katumusta jota ei vain tunnista?
On aivan luonnollista, että vanhemmuuteen liittyy myös vaikeita tunteita, mutta minustakin ne ovat eri asia kuin vanhemmaksi päätymisen katuminen. Näistä vaikeista tunteista voi aivan hyvin keskustella ilman sitä, että sanoisi katuvansa lastaan. Se ei ole nimittäin kovin yleistä.
Et sinä voi tietää, kuinka yleistä se on, koska sitä ei ole juurikaan tutkittu. Tuo aihe on vielä kovin tabu. Juuri tuon takia, kun äidit leimataan mielisairaiksi, siitä ei puhuta.
NYT tehty tutkimus ei kerro, kuinka suuresta ilmiöstä on kyse. Se antaa kuitenkin viitteitä ilmiön olemassaolosta.
Koska aihetta on kartoitettu Suomessa vasta hyvin vähän, jätti se tutkijoille paljon kysymyksiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Palstaguru kirjoitti:
Katumisen taustalla on kyvyttömyys sopeutua muuttuneisiin olosuhteisiin ja nykytilanteeseen ja jonkunasteinen toive todellisuuden kieltämisestä.
Katumus on tunne, kun kadut menneisyydessä tekemääsi asiaa ja toivoisit tehneesi toisin.
Katumus on siis sitä ettei voi hyväksyä menneisyyttään ja seurauksia millaista elämästä tuli.
Jos ihmisellä on kysy sopeutua ja mukautua muutoksiin ja hyväksyä todellisuus, katuminen lakkaa.
Katuminen on järjetöntä ja katumisen säilyttäminen on tietoinen valinta. Ihminen tietoisesti kieltäytyy hyväksymästä nykytilannetta ja valitsee mielummin katumisen tuskassa elämisen.
Ihmisellä on toki valinta - lapset saanut voi tehdä asialle jotain. Elämme vapaassa maailmassa, ei täällä ole kenenkään pakko omia lapsiaan kasvattaa. Katujilta puuttuu kuitenkin rohkeus ja varmaan todellinen tahtokin tehdä asioille jotain eli alkaa elää taas lapsetonta elämää. Niinpä he ripustautuvat katumukseen, tuohon ainoaan asiaan jolla selittävät itselleen miksi elämässä ei ole nykyään sisältöä. Syynä nähdään lapset ja niitä kadutaan, vaikka kenellä tahansa tosiasiassa on mahdollisuus itseään toteuttaa ja rakentaa sisältöä elämään. Syy ei ole lapset. Lapset on tekosyy.
Katuminen on tapa, menneessä elämistä. Jokainen voi tehdä itsestään onnellisen kun tekee vaan. Onnellisuus on korvien välissä. Suosittelisin kaikille katujille henkistä kirjallisuutta tietoisuudesta kuten Castanedaa tai Khrisnamurtia. Havahdutte siihen miten katuminen on ihan teidän itsenne käsissä.
Ihan hienoa analyysiä. Olen lukenut jo nuoresta Castanedaa ja Krishnamurtia. Nyt kesken on The Tibetan Book Of Living And Dying. Ja silti....
Minulla oli jo kaksi ihanaa lasta murrosiän kynnyksellä, elämä siinä pisteessä että vihdoinkin sain taas tilaa suuntautua enemmän omiin juttuihini. Olin juuri opetellut uusia toimintamalleja tajuttuani vuosikausien sähläyksen jälkeen minulla olevan ADD. Aloittelin tukihenkilön turvin yksityisyrittäjänä. Mieheni masennus näytti olevan hallinnassa.
Ja sitten tajusin yhtäkkiä olevani raskaana! Ultrassa näkyi jo ihan ihminen nenineen ja varpaineen. Järki sanoi, että abortti, mutta en vain pystynyt. Ei mieskään, vaikka häntäkin ihan aiheesta epäilytti jaksamisensa. Minä olen ikuinen optimisti, ja olimme selviytyneet jo niin monesta haasteesta niin miksei tästäkin. Raskaus meni hyvin, synnytys loistavasti, ensimmäinen puolivuotta oli ihanaa. Ja sitten alkoi arki. Ja pikkuhiljaa tuli selväksi, että tämä oli se yksi haaste liikaa tähän astisessa elämässä. Lopulta tuli ero. Olin kolmen lapsen yksinhuoltaja. Mies muutti hyvin kauaksi. En pystynyt toimimaan yrittäjänä. Tein fyysisesti rasittavaa työtä. Muuttoja ja taloudellista haastetta. Lapsi osoittautui melko haastavaksi luonteeksi...
Rakas nuorimmaisempi on nyt seitsemän ja olen saanut elämämme aika hyvälle mallille, mutta tämä rumba on vaatinut minulta yli rajojeni vaikka kuinka olen sopeutunut ja hyväksynyt. Tuntuu että olen vanhentunut muutamalla vuosikymmenellä tässä välissä. Ja vaikka yleisesti ottaen nautin suunnattomasti elämästä enkä todellakaan uhriudu, niin edelleenkin tipahdan säännöllisesti sellaiseen uupumuksen usvaan ja joudun rämpimään tuskaisena pitääkseni tämän arjen ja oman pääni jotenkin edes kasassa.
Vaikka se ajatus tulee päähäni yhä harvemmin, niin jossain syvällä kytee edelleenkin se sellainen hahmoton tunne, joka manifestoituu hetkinä kun kiertelen kahden vanhimman lapseni kanssa museota, teen keskimmäisen kanssa hyvää ruokaa musiikkia kuunnellen, kun ihan joskus saa häivähdyksen siitä millaista elämäni voisi olla jos ei olisi tuota ihanaa tuittupäätä täyttämässä voimallisella läsnäolollaan jokaista hetkeä ja lähes kaikkea tilaa. Jospa...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mitä sitten tehdään jos kaduttaa ja se on ok? Miten se on hyväksyttävää tuoda esiin? Tai miten siihen sitten puututaan? kun lasta ei voi noin vain poiskaan laittaa? Ja ei se lapsellekkaan ole kiva kuulla, että vanhempaa kaduttaa hänen syntymisensä. Ok, toki sen saa välittömästi kokea varmasti katuvan vanhemman käytöksen ja suhtautumisen kautta, mutta oisko se yhtään parempi jos vielä asia ääneen sanottuna olis ok? tai siis... niin. Tottakai varmasti moni saattaa katuakin lastaan mutta peittää sen onneksi lapselta ja muilta mahdollisimman hyvin jotta ei aiheuttaisi mielipahaa yms. asiaan viattomallel lapselle- Mutta siis tuli vain mieleen että mitä tämän asian ns. hyväksyminen ja tabun poistaminen tavallaan auttaa asiaan? Riittääkö siis vain se että asiasta puhutaan enemmän ja ihmiset tietävät että sellainen fiilis on normaali tai ok, vai mitä tällä aloituksella haetaan?
Itselläni ei siis ole lapsia, enkä ole hankkimassa, juurikin siitä syystä, että todennäköisesti kaduttaisi kuitenkin. Vaikka varmasti lastaan jollain tapaa rakastaisikin.
Jos olisi ok puhua asiasta, se ei olisi niin suuri taakka.
Lapselle ei tietenkään koskaan pitäisi näyttää katumusta. Ja nimenomaan se, että asiasta voisi edes anonyyminä puhua ilman jeesustelijoita, toisi vanhemmille voimavaroja.
Tietenkään hyväksyminen ei poista itse ongelmaa. Se on ns. ilkeä ongelma, johon ei ole hyvää ratkaisua, joka poistaa ongelman kokonaan. Ongelman vaikutusta voi kuitenkin lieventää sillä, että ihmisen olo ei ole ihan nurkkaan ajettu. Vanhempi, joka ei joudu yksinään kantamaan taakkaa katumisesta, jaksanee olla parempi vanhempi kuin sellainen, jonka tunteet ja kokemus kielletään.
ap
Etkö voisi tuon loputtoman pohdiskelun sijaan vain olla vihainen vanhemmallesi siitä, ettei hänellä selvästi riittävän eväitä vanhemmuuteen ollut?
Kiitos huolenpidosta, mutta olin jo nuorena pitkässä terapiassa, jossa sain purkaa vihani ja suruni turvallisessa ympäristössä.
Törmäsin tähän ilmiöön av:llä hiljattain. En siis ihan ymmärrä, mistä tämä käsitys "loputtomasta pohdinnasta" tulee.
Ymmärrän kyllä, että selkeästi esimerkiksi sinulle on helpompaa yrittää keskittyä minuun kuin keskustella itse aiheesta. Ehkä olisi hyvä miettiä, miksi näin on.
Miksi ajattelet vanhempasi olleen psyykeltään terve? Ei ole tavanomaista kertoa lapselle katuvansa tätä.
En ole sanonut, että minun vanhempani olisivat olleet terveitä psyykeltään. Hyvin mahdollista, että eivät olleet. Tai sitten olivat ihan vain k-päitä, mistä sitä tietää.
Ihmettelen sitä, miksi tämä ilmiö kielletään muuten kuin mt-ongelman lieveilmiönä. Uskon, että vanhempi ei välttämättä näytä katumustaan lapsille ja voi olla ihan hyvä vanhempi, toisin kuin omani olivat.
"Normaalien"/ei-mt-ongelmaisten ihmisten katumuksen kieltäminen oli ihmetyksen aihe tässä ketjussa.
Kiva, jos tämän viestin jälkeen ymmärtäisit.
ap
En minäkään näe äitiäni mt-potilaana. Silti ei todellakaan ollut koskaan tunne, että hän nautti äitiydestä tai välitti minusta. Uskoisin siihen kietoutuneen katumusta. Hän joskus sanoi, että käytöksensä johtuu siitä, ettei isäni suostunutkaan ostamaan yhdessä rivitaloasuntoa, valmistumaan äitini vaatimassa ajassa ja olemaan kunnianhimoinen ammatissa, johon opiskeli (DI-isäni vaihtoi aihealuetta mentyään työelämään eikä ollut koskaan töissä alalla, jolta valmistui. Toimi toki Di:nä).
Eli se, että perheestä ei tullutkaan sellainen kuin äitini mielessään vaati oikeutti häntä sitten katumaan äidiksi ryhtymistä. En muka minä, vaikka ei hän minusta mitään välittänyt. Esitti toki aivan muuta.
Missä tuossa se mt-ongelmaisuus hänessä oli?
Ei ollut, ainakaan missään peristeisessä mielessä.
t.kristallikissaSanoo ihminen, joka toistuvasti haukkuu äitiään netissä narsistiksi.
Niin, narsistit voivat pärjätä erittäin hyvin elämässä. Eivät ole mitään mt-potilaita.
t.kristallikissaPersoonallisuushäiriöitä pidetään mielenterveysongelmina.
Ei pidetä, luuletko sinä, että äitiäni pidetään pershäröisenä? Ei se näy kuin lähimmille, ja narsisteilla heitä eli siis läheisiä on usein hyvin vähän.
t.kristallikissaTässä ei ole nyt kyse sinun äidistäsi. Mene muualle jankuttamaan.
Niinpä, äitihullu kaappasi ketjun ja kaikki järkevä keskustelu loppuu. Sääli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No minä sanon sen nyt anonyyminä: kadun lasten hankkimista. Rakastan lapsiani todella paljon, mutta jos voisin palata ajassa takaisin 10 vuotta ja tietäisin kaiken mitä tiedän nyt, menisin sterilisaatioon heti.
Olen hyvä äiti, lapseni (8 ja 10) ovat onnellisia ja pärjäävät hyvin koulussa ja heillä on paljon kavereita. Haluan heille pelkkää hyvää ja tulen jatkossakin tekemään kaikkeni, jotta heidän elämänsä on tasaisen hyvää ja turvallista.
Se ei muuta sitä tosiasiaa, että menetin lasten myötä itseni, vapauteni ja elämäni, jota rakastin ja jossa olin sanoinkuvaamattoman onnellinen. Luulin että lapset tekisivät siitä vielä parempaa, toisivat siihen jonkun puuttuvan aspektin joka tekisi kaikesta vielä kokonaisempaa. Kasvoin, kaikkien naisten lailla, siinä valtavassa propagandaryöpyssä tyyliin ”et tunne oikeaa onnea ja rakkautta ennen kuin saat oman lapsen syliisi” ja ”mikään maailmassa ei vertaa äidin ja lapsen väliseen rakkauteen ja tunnesiteeseen” jne. ja uskoin tietty siihen sitten kun sitä joka suunnasta toitotettiin eikä tosiaan 10v sitten kukaan uskaltanut sanoa ääneen ettei se lasten hankkiminen sitten ollutkaan ihan sitä mitä toivoi.
Elämäni oli kaikin puolin parempaa ennen lasten hankkimista. Se on karu totuus, jonka kanssa joudun nyt elämään. En ole masentunut, olen hyväksynyt tilanteeni ja valintani, mutta en myöskään valehtele itselleni.
Eniten vituttaa ihmiset, jotka tällaisiin keskusteluihin tulevat väittämään ettei lapset muuta elämää jos niin ei halua, että voi tehdä kaikkea mitä ennenkin lastenkin kanssa, jne. Täyttä epätoivoista valetta. Jos tosiaan uskot noihin lauseisiin, olet huono ja vastuuton vanhempi! Koska kun on lapsia, lasten ja lasten tarpeiden tulee aina tulla ensin. Se jo itsessään tarkoittaa, ettei elämä voi olla samanlaista kuin ennen, ei millään tavalla.
Vierailija kirjoitti:
No minä sanon sen nyt anonyyminä: kadun lasten hankkimista. Rakastan lapsiani todella paljon, mutta jos voisin palata ajassa takaisin 10 vuotta ja tietäisin kaiken mitä tiedän nyt, menisin sterilisaatioon heti.
Olen hyvä äiti, lapseni (8 ja 10) ovat onnellisia ja pärjäävät hyvin koulussa ja heillä on paljon kavereita. Haluan heille pelkkää hyvää ja tulen jatkossakin tekemään kaikkeni, jotta heidän elämänsä on tasaisen hyvää ja turvallista.
Se ei muuta sitä tosiasiaa, että menetin lasten myötä itseni, vapauteni ja elämäni, jota rakastin ja jossa olin sanoinkuvaamattoman onnellinen. Luulin että lapset tekisivät siitä vielä parempaa, toisivat siihen jonkun puuttuvan aspektin joka tekisi kaikesta vielä kokonaisempaa. Kasvoin, kaikkien naisten lailla, siinä valtavassa propagandaryöpyssä tyyliin ”et tunne oikeaa onnea ja rakkautta ennen kuin saat oman lapsen syliisi” ja ”mikään maailmassa ei vertaa äidin ja lapsen väliseen rakkauteen ja tunnesiteeseen” jne. ja uskoin tietty siihen sitten kun sitä joka suunnasta toitotettiin eikä tosiaan 10v sitten kukaan uskaltanut sanoa ääneen ettei se lasten hankkiminen sitten ollutkaan ihan sitä mitä toivoi.
Elämäni oli kaikin puolin parempaa ennen lasten hankkimista. Se on karu totuus, jonka kanssa joudun nyt elämään. En ole masentunut, olen hyväksynyt tilanteeni ja valintani, mutta en myöskään valehtele itselleni.
Eniten vituttaa ihmiset, jotka tällaisiin keskusteluihin tulevat väittämään ettei lapset muuta elämää jos niin ei halua, että voi tehdä kaikkea mitä ennenkin lastenkin kanssa, jne. Täyttä epätoivoista valetta. Jos tosiaan uskot noihin lauseisiin, olet huono ja vastuuton vanhempi! Koska kun on lapsia, lasten ja lasten tarpeiden tulee aina tulla ensin. Se jo itsessään tarkoittaa, ettei elämä voi olla samanlaista kuin ennen, ei millään tavalla.
Kuinka yksinkertainen ihmisen pitää olla kuvitellakseen etteivät lapset muuta elämässä mitään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osaa pelottaa se, että ehkä he itsekin katuvat, mutta kieltävät asian itsessään. Siksi suuttuvat kun asiasta puhutaan.
Mutta eivät uskalla ajatella ajatusta loppuun asti, koska silloin joutuisi myöntämään että ehkä olisi pitänyt sittenkin elää elämänsä toisin.
Olen miettinyt tätä asiaa nyt, kun se on nostettu pöydälle ja tutkinut mieltäni joka puolelta.
Ei, en tunne katumista. Se on minusta väärä sana. Katuminen on sitä, että toivoisi jonkin olevan toisin. Ja jos voisi peruuttaa, niin tekisi sen. En halua missään nimessä, että lapsiani en olisi tehnyt. Koen kuitenkin monesti monia muita negatiivisia tunteita, joskus niin paljon, että hetken häivähtää mielessä suuri v#tutus. Mutta positiiviset tunteet peittoaa silti ne mennen tullen.
Tämä katumiskeskustelu on minusta mennyt vähän vinoon. Vanhemmuuden vaikeista tunteista on hyvä keskustella, mutta miksi täytyy väkisellä vääntää ne katumukseksi ja jos sitä ei myönnetä, niin sekin on katumusta jota ei vain tunnista?
On aivan luonnollista, että vanhemmuuteen liittyy myös vaikeita tunteita, mutta minustakin ne ovat eri asia kuin vanhemmaksi päätymisen katuminen. Näistä vaikeista tunteista voi aivan hyvin keskustella ilman sitä, että sanoisi katuvansa lastaan. Se ei ole nimittäin kovin yleistä.
Et sinä voi tietää, kuinka yleistä se on, koska sitä ei ole juurikaan tutkittu. Tuo aihe on vielä kovin tabu. Juuri tuon takia, kun äidit leimataan mielisairaiksi, siitä ei puhuta.
Lapsiaan katuvat ihmiset voivat olla mielisairaita.
Vierailija kirjoitti:
No minä sanon sen nyt anonyyminä: kadun lasten hankkimista. Rakastan lapsiani todella paljon, mutta jos voisin palata ajassa takaisin 10 vuotta ja tietäisin kaiken mitä tiedän nyt, menisin sterilisaatioon heti.
Olen hyvä äiti, lapseni (8 ja 10) ovat onnellisia ja pärjäävät hyvin koulussa ja heillä on paljon kavereita. Haluan heille pelkkää hyvää ja tulen jatkossakin tekemään kaikkeni, jotta heidän elämänsä on tasaisen hyvää ja turvallista.
Se ei muuta sitä tosiasiaa, että menetin lasten myötä itseni, vapauteni ja elämäni, jota rakastin ja jossa olin sanoinkuvaamattoman onnellinen. Luulin että lapset tekisivät siitä vielä parempaa, toisivat siihen jonkun puuttuvan aspektin joka tekisi kaikesta vielä kokonaisempaa. Kasvoin, kaikkien naisten lailla, siinä valtavassa propagandaryöpyssä tyyliin ”et tunne oikeaa onnea ja rakkautta ennen kuin saat oman lapsen syliisi” ja ”mikään maailmassa ei vertaa äidin ja lapsen väliseen rakkauteen ja tunnesiteeseen” jne. ja uskoin tietty siihen sitten kun sitä joka suunnasta toitotettiin eikä tosiaan 10v sitten kukaan uskaltanut sanoa ääneen ettei se lasten hankkiminen sitten ollutkaan ihan sitä mitä toivoi.
Elämäni oli kaikin puolin parempaa ennen lasten hankkimista. Se on karu totuus, jonka kanssa joudun nyt elämään. En ole masentunut, olen hyväksynyt tilanteeni ja valintani, mutta en myöskään valehtele itselleni.
Eniten vituttaa ihmiset, jotka tällaisiin keskusteluihin tulevat väittämään ettei lapset muuta elämää jos niin ei halua, että voi tehdä kaikkea mitä ennenkin lastenkin kanssa, jne. Täyttä epätoivoista valetta. Jos tosiaan uskot noihin lauseisiin, olet huono ja vastuuton vanhempi! Koska kun on lapsia, lasten ja lasten tarpeiden tulee aina tulla ensin. Se jo itsessään tarkoittaa, ettei elämä voi olla samanlaista kuin ennen, ei millään tavalla.
Rohkeaa sanoa tuo ääneen.
Minä uskon että kyllä katumusta on, ei pelkkiä ei-täydellisiä hetkiä vain. Ilman mitään mt-ongelmaa.
Kun kaikki ei mene aina kuten Strömsössä, kaikki lapset eivät ole sellaisia normaaleja ja ihania kuten jokainen lapsia tekevä automaattisesti olettaa. On myös vakavasti sairaita lapsia, joiden lyhyt elämä on kurjaa taistelua ja pahaa oloa, päättyäkseen kuolemaan jo ennen kouluikää.
Minusta on mielenterveysongelmainen, ellei yhtään haittaa eikä kaduta vanhempana seurata sitä letkuissa makaamista, sairaalakierrettä ja kärsimystä, jonka tietää päättyvän ennenaikaiseen kuolemaan.
Ja sitten sellainen, joka on onnekseen saanut terveet tai lähes terveet lapset, ja julistaa sieltä ylimielisyydestään ja tietämättömyydestään muut mielisairaiksi.
Mitä veikkaatte, mitä mieltä äitihullun äiti mahtaa olla tyttärestään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No minä sanon sen nyt anonyyminä: kadun lasten hankkimista. Rakastan lapsiani todella paljon, mutta jos voisin palata ajassa takaisin 10 vuotta ja tietäisin kaiken mitä tiedän nyt, menisin sterilisaatioon heti.
Olen hyvä äiti, lapseni (8 ja 10) ovat onnellisia ja pärjäävät hyvin koulussa ja heillä on paljon kavereita. Haluan heille pelkkää hyvää ja tulen jatkossakin tekemään kaikkeni, jotta heidän elämänsä on tasaisen hyvää ja turvallista.
Se ei muuta sitä tosiasiaa, että menetin lasten myötä itseni, vapauteni ja elämäni, jota rakastin ja jossa olin sanoinkuvaamattoman onnellinen. Luulin että lapset tekisivät siitä vielä parempaa, toisivat siihen jonkun puuttuvan aspektin joka tekisi kaikesta vielä kokonaisempaa. Kasvoin, kaikkien naisten lailla, siinä valtavassa propagandaryöpyssä tyyliin ”et tunne oikeaa onnea ja rakkautta ennen kuin saat oman lapsen syliisi” ja ”mikään maailmassa ei vertaa äidin ja lapsen väliseen rakkauteen ja tunnesiteeseen” jne. ja uskoin tietty siihen sitten kun sitä joka suunnasta toitotettiin eikä tosiaan 10v sitten kukaan uskaltanut sanoa ääneen ettei se lasten hankkiminen sitten ollutkaan ihan sitä mitä toivoi.
Elämäni oli kaikin puolin parempaa ennen lasten hankkimista. Se on karu totuus, jonka kanssa joudun nyt elämään. En ole masentunut, olen hyväksynyt tilanteeni ja valintani, mutta en myöskään valehtele itselleni.
Eniten vituttaa ihmiset, jotka tällaisiin keskusteluihin tulevat väittämään ettei lapset muuta elämää jos niin ei halua, että voi tehdä kaikkea mitä ennenkin lastenkin kanssa, jne. Täyttä epätoivoista valetta. Jos tosiaan uskot noihin lauseisiin, olet huono ja vastuuton vanhempi! Koska kun on lapsia, lasten ja lasten tarpeiden tulee aina tulla ensin. Se jo itsessään tarkoittaa, ettei elämä voi olla samanlaista kuin ennen, ei millään tavalla.
Rohkeaa sanoa tuo ääneen.
Minä uskon että kyllä katumusta on, ei pelkkiä ei-täydellisiä hetkiä vain. Ilman mitään mt-ongelmaa.
Kun kaikki ei mene aina kuten Strömsössä, kaikki lapset eivät ole sellaisia normaaleja ja ihania kuten jokainen lapsia tekevä automaattisesti olettaa. On myös vakavasti sairaita lapsia, joiden lyhyt elämä on kurjaa taistelua ja pahaa oloa, päättyäkseen kuolemaan jo ennen kouluikää.
Minusta on mielenterveysongelmainen, ellei yhtään haittaa eikä kaduta vanhempana seurata sitä letkuissa makaamista, sairaalakierrettä ja kärsimystä, jonka tietää päättyvän ennenaikaiseen kuolemaan.
Ja sitten sellainen, joka on onnekseen saanut terveet tai lähes terveet lapset, ja julistaa sieltä ylimielisyydestään ja tietämättömyydestään muut mielisairaiksi.
Mitä veikkaatte, mitä mieltä äitihullun äiti mahtaa olla tyttärestään?
Pitkäaikaiset vaikeudet voivat masentaa ihmisen. Masennus taas on mielenterveysongelma.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mitä sitten tehdään jos kaduttaa ja se on ok? Miten se on hyväksyttävää tuoda esiin? Tai miten siihen sitten puututaan? kun lasta ei voi noin vain poiskaan laittaa? Ja ei se lapsellekkaan ole kiva kuulla, että vanhempaa kaduttaa hänen syntymisensä. Ok, toki sen saa välittömästi kokea varmasti katuvan vanhemman käytöksen ja suhtautumisen kautta, mutta oisko se yhtään parempi jos vielä asia ääneen sanottuna olis ok? tai siis... niin. Tottakai varmasti moni saattaa katuakin lastaan mutta peittää sen onneksi lapselta ja muilta mahdollisimman hyvin jotta ei aiheuttaisi mielipahaa yms. asiaan viattomallel lapselle- Mutta siis tuli vain mieleen että mitä tämän asian ns. hyväksyminen ja tabun poistaminen tavallaan auttaa asiaan? Riittääkö siis vain se että asiasta puhutaan enemmän ja ihmiset tietävät että sellainen fiilis on normaali tai ok, vai mitä tällä aloituksella haetaan?
Itselläni ei siis ole lapsia, enkä ole hankkimassa, juurikin siitä syystä, että todennäköisesti kaduttaisi kuitenkin. Vaikka varmasti lastaan jollain tapaa rakastaisikin.
Jos olisi ok puhua asiasta, se ei olisi niin suuri taakka.
Lapselle ei tietenkään koskaan pitäisi näyttää katumusta. Ja nimenomaan se, että asiasta voisi edes anonyyminä puhua ilman jeesustelijoita, toisi vanhemmille voimavaroja.
Tietenkään hyväksyminen ei poista itse ongelmaa. Se on ns. ilkeä ongelma, johon ei ole hyvää ratkaisua, joka poistaa ongelman kokonaan. Ongelman vaikutusta voi kuitenkin lieventää sillä, että ihmisen olo ei ole ihan nurkkaan ajettu. Vanhempi, joka ei joudu yksinään kantamaan taakkaa katumisesta, jaksanee olla parempi vanhempi kuin sellainen, jonka tunteet ja kokemus kielletään.
ap
Etkö voisi tuon loputtoman pohdiskelun sijaan vain olla vihainen vanhemmallesi siitä, ettei hänellä selvästi riittävän eväitä vanhemmuuteen ollut?
Kiitos huolenpidosta, mutta olin jo nuorena pitkässä terapiassa, jossa sain purkaa vihani ja suruni turvallisessa ympäristössä.
Törmäsin tähän ilmiöön av:llä hiljattain. En siis ihan ymmärrä, mistä tämä käsitys "loputtomasta pohdinnasta" tulee.
Ymmärrän kyllä, että selkeästi esimerkiksi sinulle on helpompaa yrittää keskittyä minuun kuin keskustella itse aiheesta. Ehkä olisi hyvä miettiä, miksi näin on.
Miksi ajattelet vanhempasi olleen psyykeltään terve? Ei ole tavanomaista kertoa lapselle katuvansa tätä.
En ole sanonut, että minun vanhempani olisivat olleet terveitä psyykeltään. Hyvin mahdollista, että eivät olleet. Tai sitten olivat ihan vain k-päitä, mistä sitä tietää.
Ihmettelen sitä, miksi tämä ilmiö kielletään muuten kuin mt-ongelman lieveilmiönä. Uskon, että vanhempi ei välttämättä näytä katumustaan lapsille ja voi olla ihan hyvä vanhempi, toisin kuin omani olivat.
"Normaalien"/ei-mt-ongelmaisten ihmisten katumuksen kieltäminen oli ihmetyksen aihe tässä ketjussa.
Kiva, jos tämän viestin jälkeen ymmärtäisit.
ap
En minäkään näe äitiäni mt-potilaana. Silti ei todellakaan ollut koskaan tunne, että hän nautti äitiydestä tai välitti minusta. Uskoisin siihen kietoutuneen katumusta. Hän joskus sanoi, että käytöksensä johtuu siitä, ettei isäni suostunutkaan ostamaan yhdessä rivitaloasuntoa, valmistumaan äitini vaatimassa ajassa ja olemaan kunnianhimoinen ammatissa, johon opiskeli (DI-isäni vaihtoi aihealuetta mentyään työelämään eikä ollut koskaan töissä alalla, jolta valmistui. Toimi toki Di:nä).
Eli se, että perheestä ei tullutkaan sellainen kuin äitini mielessään vaati oikeutti häntä sitten katumaan äidiksi ryhtymistä. En muka minä, vaikka ei hän minusta mitään välittänyt. Esitti toki aivan muuta.
Missä tuossa se mt-ongelmaisuus hänessä oli?
Ei ollut, ainakaan missään peristeisessä mielessä.
t.kristallikissaSanoo ihminen, joka toistuvasti haukkuu äitiään netissä narsistiksi.
Niin, narsistit voivat pärjätä erittäin hyvin elämässä. Eivät ole mitään mt-potilaita.
t.kristallikissaPersoonallisuushäiriöitä pidetään mielenterveysongelmina.
Ei pidetä, luuletko sinä, että äitiäni pidetään pershäröisenä? Ei se näy kuin lähimmille, ja narsisteilla heitä eli siis läheisiä on usein hyvin vähän.
t.kristallikissaTässä ei ole nyt kyse sinun äidistäsi. Mene muualle jankuttamaan.
Niinpä, äitihullu kaappasi ketjun ja kaikki järkevä keskustelu loppuu. Sääli.
,iten niin loppui? Aliarvioitko ennen tätä laitettuja kommentteja? Se, jos keskustelu minuun loppuu on aivan omaa syytänne, eikä se siltä näytä. Miten joku voi olla noin vamm.ainen, että syyttää yhtä keskustelijaa siitä, ettei itsellä ole mitään järkevää sanottavaa ilmeisesti? Taitaa olla ainoa syy kommentointiisi se aivoton hätä, joka jollekin syntyy, kun Kristallikissa puhuu. Jokainen saa osallistua palstalla keskusteluihin, jos se ei ole selvää, niin voit kehittää itseäsi asian ymmärtämisessä, ole hyvä.
t.kristallikissa
Alue: Aihe vapaa
Infantiili vauvakeskustelija hermostui :DDddddd Way to go, me!
t.kristallikissa