"Olet masentunut, ei lapsia voi katua!" samaan aikaan ketjuja, joissa aikuiset kertovat, miten vanhemmat osoittivat, ettei lasta haluttu. Logiikka kieltämisessä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No minä sanon sen nyt anonyyminä: kadun lasten hankkimista. Rakastan lapsiani todella paljon, mutta jos voisin palata ajassa takaisin 10 vuotta ja tietäisin kaiken mitä tiedän nyt, menisin sterilisaatioon heti.

Olen hyvä äiti, lapseni (8 ja 10) ovat onnellisia ja pärjäävät hyvin koulussa ja heillä on paljon kavereita. Haluan heille pelkkää hyvää ja tulen jatkossakin tekemään kaikkeni, jotta heidän elämänsä on tasaisen hyvää ja turvallista.

Se ei muuta sitä tosiasiaa, että menetin lasten myötä itseni, vapauteni ja elämäni, jota rakastin ja jossa olin sanoinkuvaamattoman onnellinen. Luulin että lapset tekisivät siitä vielä parempaa, toisivat siihen jonkun puuttuvan aspektin joka tekisi kaikesta vielä kokonaisempaa. Kasvoin, kaikkien naisten lailla, siinä valtavassa propagandaryöpyssä tyyliin ”et tunne oikeaa onnea ja rakkautta ennen kuin saat oman lapsen syliisi” ja ”mikään maailmassa ei vertaa äidin ja lapsen väliseen rakkauteen ja tunnesiteeseen” jne. ja uskoin tietty siihen sitten kun sitä joka suunnasta toitotettiin eikä tosiaan 10v sitten kukaan uskaltanut sanoa ääneen ettei se lasten hankkiminen sitten ollutkaan ihan sitä mitä toivoi.

Elämäni oli kaikin puolin parempaa ennen lasten hankkimista. Se on karu totuus, jonka kanssa joudun nyt elämään. En ole masentunut, olen hyväksynyt tilanteeni ja valintani, mutta en myöskään valehtele itselleni.

Eniten vituttaa ihmiset, jotka tällaisiin keskusteluihin tulevat väittämään ettei lapset muuta elämää jos niin ei halua, että voi tehdä kaikkea mitä ennenkin lastenkin kanssa, jne. Täyttä epätoivoista valetta. Jos tosiaan uskot noihin lauseisiin, olet huono ja vastuuton vanhempi! Koska kun on lapsia, lasten ja lasten tarpeiden tulee aina tulla ensin. Se jo itsessään tarkoittaa, ettei elämä voi olla samanlaista kuin ennen, ei millään tavalla.

Rohkeaa sanoa tuo ääneen.

Minä uskon että kyllä katumusta on, ei pelkkiä ei-täydellisiä hetkiä vain. Ilman mitään mt-ongelmaa.

Kun kaikki ei mene aina kuten Strömsössä, kaikki lapset eivät ole sellaisia normaaleja ja ihania kuten jokainen lapsia tekevä automaattisesti olettaa. On myös vakavasti sairaita lapsia, joiden lyhyt  elämä on kurjaa taistelua ja pahaa oloa, päättyäkseen kuolemaan jo ennen kouluikää.

Minusta on mielenterveysongelmainen, ellei yhtään haittaa eikä kaduta vanhempana seurata sitä letkuissa makaamista, sairaalakierrettä  ja kärsimystä, jonka tietää päättyvän ennenaikaiseen kuolemaan.

Ja sitten sellainen, joka on onnekseen saanut terveet tai lähes terveet lapset, ja julistaa sieltä ylimielisyydestään ja tietämättömyydestään muut mielisairaiksi.

Mitä veikkaatte, mitä mieltä äitihullun äiti mahtaa olla tyttärestään?

Pitkäaikaiset vaikeudet voivat masentaa ihmisen. Masennus taas on mielenterveysongelma.

Mielenterveysongelma on elää sellaisessa harhassa, että ei kadu selvästi väärää valintaa. Mutta jankkaa sinä vaan mielenterveysongelmaa(si).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No minä sanon sen nyt anonyyminä: kadun lasten hankkimista. Rakastan lapsiani todella paljon, mutta jos voisin palata ajassa takaisin 10 vuotta ja tietäisin kaiken mitä tiedän nyt, menisin sterilisaatioon heti.

Olen hyvä äiti, lapseni (8 ja 10) ovat onnellisia ja pärjäävät hyvin koulussa ja heillä on paljon kavereita. Haluan heille pelkkää hyvää ja tulen jatkossakin tekemään kaikkeni, jotta heidän elämänsä on tasaisen hyvää ja turvallista.

Se ei muuta sitä tosiasiaa, että menetin lasten myötä itseni, vapauteni ja elämäni, jota rakastin ja jossa olin sanoinkuvaamattoman onnellinen. Luulin että lapset tekisivät siitä vielä parempaa, toisivat siihen jonkun puuttuvan aspektin joka tekisi kaikesta vielä kokonaisempaa. Kasvoin, kaikkien naisten lailla, siinä valtavassa propagandaryöpyssä tyyliin ”et tunne oikeaa onnea ja rakkautta ennen kuin saat oman lapsen syliisi” ja ”mikään maailmassa ei vertaa äidin ja lapsen väliseen rakkauteen ja tunnesiteeseen” jne. ja uskoin tietty siihen sitten kun sitä joka suunnasta toitotettiin eikä tosiaan 10v sitten kukaan uskaltanut sanoa ääneen ettei se lasten hankkiminen sitten ollutkaan ihan sitä mitä toivoi.

Elämäni oli kaikin puolin parempaa ennen lasten hankkimista. Se on karu totuus, jonka kanssa joudun nyt elämään. En ole masentunut, olen hyväksynyt tilanteeni ja valintani, mutta en myöskään valehtele itselleni.

Eniten vituttaa ihmiset, jotka tällaisiin keskusteluihin tulevat väittämään ettei lapset muuta elämää jos niin ei halua, että voi tehdä kaikkea mitä ennenkin lastenkin kanssa, jne. Täyttä epätoivoista valetta. Jos tosiaan uskot noihin lauseisiin, olet huono ja vastuuton vanhempi! Koska kun on lapsia, lasten ja lasten tarpeiden tulee aina tulla ensin. Se jo itsessään tarkoittaa, ettei elämä voi olla samanlaista kuin ennen, ei millään tavalla.

Rohkeaa sanoa tuo ääneen.

Minä uskon että kyllä katumusta on, ei pelkkiä ei-täydellisiä hetkiä vain. Ilman mitään mt-ongelmaa.

Kun kaikki ei mene aina kuten Strömsössä, kaikki lapset eivät ole sellaisia normaaleja ja ihania kuten jokainen lapsia tekevä automaattisesti olettaa. On myös vakavasti sairaita lapsia, joiden lyhyt  elämä on kurjaa taistelua ja pahaa oloa, päättyäkseen kuolemaan jo ennen kouluikää.

Minusta on mielenterveysongelmainen, ellei yhtään haittaa eikä kaduta vanhempana seurata sitä letkuissa makaamista, sairaalakierrettä  ja kärsimystä, jonka tietää päättyvän ennenaikaiseen kuolemaan.

Ja sitten sellainen, joka on onnekseen saanut terveet tai lähes terveet lapset, ja julistaa sieltä ylimielisyydestään ja tietämättömyydestään muut mielisairaiksi.

Mitä veikkaatte, mitä mieltä äitihullun äiti mahtaa olla tyttärestään?

Pitkäaikaiset vaikeudet voivat masentaa ihmisen. Masennus taas on mielenterveysongelma.

Mielenterveysongelma on elää sellaisessa harhassa, että ei kadu selvästi väärää valintaa. Mutta jankkaa sinä vaan mielenterveysongelmaa(si).

Psyykeltään terve ihminen etsii keinoja ongelmien ratkaisemiseksi ja / tai tilanteeseen sopeutumiseksi parhaalla mahdollisella tavalla. Masentunut ihminen taas lamaantuu ja katkeroituu vaikeuksien äärellä.

Ovat ihmiset ennenkin maailmassa antaneet lapsiaan pois muiden kasvatettaviksi. Katujat ottakoot tässä asiassa mallia esihemmilta, jos vanhemmuus herättää pelkkää mielipahaa. Kyllä joku muu sen lapsen on valmis rakkaudella ja ilolla kasvattamaan, ellei lapsen biologisesta äidistä ja isästä tähän ole.

Ihmisiä on monenlaisia ja elämässään voi katua erilaisia asioita. Ihmettelen silti ap:n motiivia. Yhtä hyvin voisi kysyä katuvatko vapaaehtoisesti lapsettomat valintaansa. Uskoakseni useimmat eivät mutta varmasti päinvastaisiakin kertomuksia löytyisi. Pitäisin silti ulkopuolelta tulevaa keskustelunavausta asiasta epäkohteliaana. Keskustelu ja avoimuus asioissa on hyväksi mutta se tuntuu luontevammalta silloin kun joku kertoo omista kokemuksistaan. Tulee tunne, että ap on ehkä tekemässä tai jo tehnyt henkilökohtaisen päätöksen olla hankkimatta lapsia ja haluaa muiden tarinoista itselleen vahvistusta. Hänen kantansa on silti vastauksista päätellen jo vahva.

Erityisesti en ymmärrä kysymystä siitä, miltä mahdollinen lapsen sairaus tai vammaisuus tuntuisi, kaduttaisiko lapsen hankkiminen. Eiköhän tuollainen tilanne aiheuta lähinnä valtavaa surua, ehkä tunnetta epäoikeudenmukaisesta maailmasta. Tuossa tilanteessa ilmenevien katumuksen tunteiden kyseleminen on sama kuin kysyisi vaikka lomamatkallaan onnettomuuteen joutuneelta, että kaduttaako kun matkustelit, tai rakkaudesta naimisiin menneeltä kysyttäisiin että kaduttaako nyt kun puolisosi vammautui. Ei kovin empaattista.