Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
"Olet masentunut, ei lapsia voi katua!" samaan aikaan ketjuja, joissa aikuiset kertovat, miten vanhemmat osoittivat, ettei lasta haluttu. Logiikka kieltämisessä?
21.02.2019 |
Ihmettelen, että näille lapsen katumisen kieltäjille ei tule mieleen, että tälläkin palstalla on nähtävissä se, että lapsia oikeasti kadutaan. Asiasta on parikin pitkää ketjua.
Varmasti lapsia katuvat vanhemmat jaksaisivat paremmin olla vanhempia, jos asia ei olisi niin tabu. Kun sitä ahdistusta ei voi purkaa minnekään, jää vain koti ja lapsi, joka viime kädessä saa tuta vanhemman ahdistuksen nahoissaan. Jotkut toki purkavat vihan lapsiin joka tapauksessa. Takuulla eivät kaikki ole mt-ongelmaisia. Osa ahdistuneita ja väsyneitä, osa k-päitä, osa mt-ongelmaisia.
En puolustele kenenkään tekoja, toivon vain että ilmiöstä oikeasti puhuttaisiin.
Itse olen ollut lapsi, jota ei haluttu.
Kommentit (84)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mitä sitten tehdään jos kaduttaa ja se on ok? Miten se on hyväksyttävää tuoda esiin? Tai miten siihen sitten puututaan? kun lasta ei voi noin vain poiskaan laittaa? Ja ei se lapsellekkaan ole kiva kuulla, että vanhempaa kaduttaa hänen syntymisensä. Ok, toki sen saa välittömästi kokea varmasti katuvan vanhemman käytöksen ja suhtautumisen kautta, mutta oisko se yhtään parempi jos vielä asia ääneen sanottuna olis ok? tai siis... niin. Tottakai varmasti moni saattaa katuakin lastaan mutta peittää sen onneksi lapselta ja muilta mahdollisimman hyvin jotta ei aiheuttaisi mielipahaa yms. asiaan viattomallel lapselle- Mutta siis tuli vain mieleen että mitä tämän asian ns. hyväksyminen ja tabun poistaminen tavallaan auttaa asiaan? Riittääkö siis vain se että asiasta puhutaan enemmän ja ihmiset tietävät että sellainen fiilis on normaali tai ok, vai mitä tällä aloituksella haetaan?
Itselläni ei siis ole lapsia, enkä ole hankkimassa, juurikin siitä syystä, että todennäköisesti kaduttaisi kuitenkin. Vaikka varmasti lastaan jollain tapaa rakastaisikin.
Jos olisi ok puhua asiasta, se ei olisi niin suuri taakka.
Lapselle ei tietenkään koskaan pitäisi näyttää katumusta. Ja nimenomaan se, että asiasta voisi edes anonyyminä puhua ilman jeesustelijoita, toisi vanhemmille voimavaroja.
Tietenkään hyväksyminen ei poista itse ongelmaa. Se on ns. ilkeä ongelma, johon ei ole hyvää ratkaisua, joka poistaa ongelman kokonaan. Ongelman vaikutusta voi kuitenkin lieventää sillä, että ihmisen olo ei ole ihan nurkkaan ajettu. Vanhempi, joka ei joudu yksinään kantamaan taakkaa katumisesta, jaksanee olla parempi vanhempi kuin sellainen, jonka tunteet ja kokemus kielletään.
ap
Etkö voisi tuon loputtoman pohdiskelun sijaan vain olla vihainen vanhemmallesi siitä, ettei hänellä selvästi riittävän eväitä vanhemmuuteen ollut?
Kiitos huolenpidosta, mutta olin jo nuorena pitkässä terapiassa, jossa sain purkaa vihani ja suruni turvallisessa ympäristössä.
Törmäsin tähän ilmiöön av:llä hiljattain. En siis ihan ymmärrä, mistä tämä käsitys "loputtomasta pohdinnasta" tulee.
Ymmärrän kyllä, että selkeästi esimerkiksi sinulle on helpompaa yrittää keskittyä minuun kuin keskustella itse aiheesta. Ehkä olisi hyvä miettiä, miksi näin on.
Tämä siis ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mitä sitten tehdään jos kaduttaa ja se on ok? Miten se on hyväksyttävää tuoda esiin? Tai miten siihen sitten puututaan? kun lasta ei voi noin vain poiskaan laittaa? Ja ei se lapsellekkaan ole kiva kuulla, että vanhempaa kaduttaa hänen syntymisensä. Ok, toki sen saa välittömästi kokea varmasti katuvan vanhemman käytöksen ja suhtautumisen kautta, mutta oisko se yhtään parempi jos vielä asia ääneen sanottuna olis ok? tai siis... niin. Tottakai varmasti moni saattaa katuakin lastaan mutta peittää sen onneksi lapselta ja muilta mahdollisimman hyvin jotta ei aiheuttaisi mielipahaa yms. asiaan viattomallel lapselle- Mutta siis tuli vain mieleen että mitä tämän asian ns. hyväksyminen ja tabun poistaminen tavallaan auttaa asiaan? Riittääkö siis vain se että asiasta puhutaan enemmän ja ihmiset tietävät että sellainen fiilis on normaali tai ok, vai mitä tällä aloituksella haetaan?
Itselläni ei siis ole lapsia, enkä ole hankkimassa, juurikin siitä syystä, että todennäköisesti kaduttaisi kuitenkin. Vaikka varmasti lastaan jollain tapaa rakastaisikin.
Jos olisi ok puhua asiasta, se ei olisi niin suuri taakka.
Lapselle ei tietenkään koskaan pitäisi näyttää katumusta. Ja nimenomaan se, että asiasta voisi edes anonyyminä puhua ilman jeesustelijoita, toisi vanhemmille voimavaroja.
Tietenkään hyväksyminen ei poista itse ongelmaa. Se on ns. ilkeä ongelma, johon ei ole hyvää ratkaisua, joka poistaa ongelman kokonaan. Ongelman vaikutusta voi kuitenkin lieventää sillä, että ihmisen olo ei ole ihan nurkkaan ajettu. Vanhempi, joka ei joudu yksinään kantamaan taakkaa katumisesta, jaksanee olla parempi vanhempi kuin sellainen, jonka tunteet ja kokemus kielletään.
ap
Etkö voisi tuon loputtoman pohdiskelun sijaan vain olla vihainen vanhemmallesi siitä, ettei hänellä selvästi riittävän eväitä vanhemmuuteen ollut?
Kiitos huolenpidosta, mutta olin jo nuorena pitkässä terapiassa, jossa sain purkaa vihani ja suruni turvallisessa ympäristössä.
Törmäsin tähän ilmiöön av:llä hiljattain. En siis ihan ymmärrä, mistä tämä käsitys "loputtomasta pohdinnasta" tulee.
Ymmärrän kyllä, että selkeästi esimerkiksi sinulle on helpompaa yrittää keskittyä minuun kuin keskustella itse aiheesta. Ehkä olisi hyvä miettiä, miksi näin on.
Miksi ajattelet vanhempasi olleen psyykeltään terve? Ei ole tavanomaista kertoa lapselle katuvansa tätä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mitä sitten tehdään jos kaduttaa ja se on ok? Miten se on hyväksyttävää tuoda esiin? Tai miten siihen sitten puututaan? kun lasta ei voi noin vain poiskaan laittaa? Ja ei se lapsellekkaan ole kiva kuulla, että vanhempaa kaduttaa hänen syntymisensä. Ok, toki sen saa välittömästi kokea varmasti katuvan vanhemman käytöksen ja suhtautumisen kautta, mutta oisko se yhtään parempi jos vielä asia ääneen sanottuna olis ok? tai siis... niin. Tottakai varmasti moni saattaa katuakin lastaan mutta peittää sen onneksi lapselta ja muilta mahdollisimman hyvin jotta ei aiheuttaisi mielipahaa yms. asiaan viattomallel lapselle- Mutta siis tuli vain mieleen että mitä tämän asian ns. hyväksyminen ja tabun poistaminen tavallaan auttaa asiaan? Riittääkö siis vain se että asiasta puhutaan enemmän ja ihmiset tietävät että sellainen fiilis on normaali tai ok, vai mitä tällä aloituksella haetaan?
Itselläni ei siis ole lapsia, enkä ole hankkimassa, juurikin siitä syystä, että todennäköisesti kaduttaisi kuitenkin. Vaikka varmasti lastaan jollain tapaa rakastaisikin.
Jos olisi ok puhua asiasta, se ei olisi niin suuri taakka.
Lapselle ei tietenkään koskaan pitäisi näyttää katumusta. Ja nimenomaan se, että asiasta voisi edes anonyyminä puhua ilman jeesustelijoita, toisi vanhemmille voimavaroja.
Tietenkään hyväksyminen ei poista itse ongelmaa. Se on ns. ilkeä ongelma, johon ei ole hyvää ratkaisua, joka poistaa ongelman kokonaan. Ongelman vaikutusta voi kuitenkin lieventää sillä, että ihmisen olo ei ole ihan nurkkaan ajettu. Vanhempi, joka ei joudu yksinään kantamaan taakkaa katumisesta, jaksanee olla parempi vanhempi kuin sellainen, jonka tunteet ja kokemus kielletään.
ap
Etkö voisi tuon loputtoman pohdiskelun sijaan vain olla vihainen vanhemmallesi siitä, ettei hänellä selvästi riittävän eväitä vanhemmuuteen ollut?
Kiitos huolenpidosta, mutta olin jo nuorena pitkässä terapiassa, jossa sain purkaa vihani ja suruni turvallisessa ympäristössä.
Törmäsin tähän ilmiöön av:llä hiljattain. En siis ihan ymmärrä, mistä tämä käsitys "loputtomasta pohdinnasta" tulee.
Ymmärrän kyllä, että selkeästi esimerkiksi sinulle on helpompaa yrittää keskittyä minuun kuin keskustella itse aiheesta. Ehkä olisi hyvä miettiä, miksi näin on.
Miksi ajattelet vanhempasi olleen psyykeltään terve? Ei ole tavanomaista kertoa lapselle katuvansa tätä.
En ole sanonut, että minun vanhempani olisivat olleet terveitä psyykeltään. Hyvin mahdollista, että eivät olleet. Tai sitten olivat ihan vain k-päitä, mistä sitä tietää.
Ihmettelen sitä, miksi tämä ilmiö kielletään muuten kuin mt-ongelman lieveilmiönä. Uskon, että vanhempi ei välttämättä näytä katumustaan lapsille ja voi olla ihan hyvä vanhempi, toisin kuin omani olivat.
"Normaalien"/ei-mt-ongelmaisten ihmisten katumuksen kieltäminen oli ihmetyksen aihe tässä ketjussa.
Kiva, jos tämän viestin jälkeen ymmärtäisit.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mitä sitten tehdään jos kaduttaa ja se on ok? Miten se on hyväksyttävää tuoda esiin? Tai miten siihen sitten puututaan? kun lasta ei voi noin vain poiskaan laittaa? Ja ei se lapsellekkaan ole kiva kuulla, että vanhempaa kaduttaa hänen syntymisensä. Ok, toki sen saa välittömästi kokea varmasti katuvan vanhemman käytöksen ja suhtautumisen kautta, mutta oisko se yhtään parempi jos vielä asia ääneen sanottuna olis ok? tai siis... niin. Tottakai varmasti moni saattaa katuakin lastaan mutta peittää sen onneksi lapselta ja muilta mahdollisimman hyvin jotta ei aiheuttaisi mielipahaa yms. asiaan viattomallel lapselle- Mutta siis tuli vain mieleen että mitä tämän asian ns. hyväksyminen ja tabun poistaminen tavallaan auttaa asiaan? Riittääkö siis vain se että asiasta puhutaan enemmän ja ihmiset tietävät että sellainen fiilis on normaali tai ok, vai mitä tällä aloituksella haetaan?
Itselläni ei siis ole lapsia, enkä ole hankkimassa, juurikin siitä syystä, että todennäköisesti kaduttaisi kuitenkin. Vaikka varmasti lastaan jollain tapaa rakastaisikin.
Jos olisi ok puhua asiasta, se ei olisi niin suuri taakka.
Lapselle ei tietenkään koskaan pitäisi näyttää katumusta. Ja nimenomaan se, että asiasta voisi edes anonyyminä puhua ilman jeesustelijoita, toisi vanhemmille voimavaroja.
Tietenkään hyväksyminen ei poista itse ongelmaa. Se on ns. ilkeä ongelma, johon ei ole hyvää ratkaisua, joka poistaa ongelman kokonaan. Ongelman vaikutusta voi kuitenkin lieventää sillä, että ihmisen olo ei ole ihan nurkkaan ajettu. Vanhempi, joka ei joudu yksinään kantamaan taakkaa katumisesta, jaksanee olla parempi vanhempi kuin sellainen, jonka tunteet ja kokemus kielletään.
ap
Etkö voisi tuon loputtoman pohdiskelun sijaan vain olla vihainen vanhemmallesi siitä, ettei hänellä selvästi riittävän eväitä vanhemmuuteen ollut?
Kiitos huolenpidosta, mutta olin jo nuorena pitkässä terapiassa, jossa sain purkaa vihani ja suruni turvallisessa ympäristössä.
Törmäsin tähän ilmiöön av:llä hiljattain. En siis ihan ymmärrä, mistä tämä käsitys "loputtomasta pohdinnasta" tulee.
Ymmärrän kyllä, että selkeästi esimerkiksi sinulle on helpompaa yrittää keskittyä minuun kuin keskustella itse aiheesta. Ehkä olisi hyvä miettiä, miksi näin on.
Miksi ajattelet vanhempasi olleen psyykeltään terve? Ei ole tavanomaista kertoa lapselle katuvansa tätä.
En ole sanonut, että minun vanhempani olisivat olleet terveitä psyykeltään. Hyvin mahdollista, että eivät olleet. Tai sitten olivat ihan vain k-päitä, mistä sitä tietää.
Ihmettelen sitä, miksi tämä ilmiö kielletään muuten kuin mt-ongelman lieveilmiönä. Uskon, että vanhempi ei välttämättä näytä katumustaan lapsille ja voi olla ihan hyvä vanhempi, toisin kuin omani olivat.
"Normaalien"/ei-mt-ongelmaisten ihmisten katumuksen kieltäminen oli ihmetyksen aihe tässä ketjussa.
Kiva, jos tämän viestin jälkeen ymmärtäisit.
ap
Miksi ajattelet, että hyvän mielenterveyden omaava ihminen katuisi lapsiaan? Tunteita tulee ja tunteita menee, mutta on poikkeavaa toistuvasti katua lapsiaan.
Vierailija kirjoitti:
En näemmä tänään osaa kirjoittaa.
Ihmettelen sitä, miksi kielletään terveiden ihmisten katumus.
Ja väitetään, vastoin ihmisen itse kertomaa, että katua ei voi, jos on terve. Aika erikoista.
ap
Siinä on jotain hyvin vanhanaikaista holhamista taustalla. Väkevät sukupuoliroolit myös. Nainen, joka ei halua olla äiti tai joka ei automaattisesti saa äidillisiä tunteita lapsen saadessaan, on epänormaali. Joten hänenhän täytyy olla hullu. Vieläkään ei siis sisäistetä sitä, että naisia on monenlaisia. Ja kyllä, kaikki eivät nauti vanhempana olosta. Ikinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mitä sitten tehdään jos kaduttaa ja se on ok? Miten se on hyväksyttävää tuoda esiin? Tai miten siihen sitten puututaan? kun lasta ei voi noin vain poiskaan laittaa? Ja ei se lapsellekkaan ole kiva kuulla, että vanhempaa kaduttaa hänen syntymisensä. Ok, toki sen saa välittömästi kokea varmasti katuvan vanhemman käytöksen ja suhtautumisen kautta, mutta oisko se yhtään parempi jos vielä asia ääneen sanottuna olis ok? tai siis... niin. Tottakai varmasti moni saattaa katuakin lastaan mutta peittää sen onneksi lapselta ja muilta mahdollisimman hyvin jotta ei aiheuttaisi mielipahaa yms. asiaan viattomallel lapselle- Mutta siis tuli vain mieleen että mitä tämän asian ns. hyväksyminen ja tabun poistaminen tavallaan auttaa asiaan? Riittääkö siis vain se että asiasta puhutaan enemmän ja ihmiset tietävät että sellainen fiilis on normaali tai ok, vai mitä tällä aloituksella haetaan?
Itselläni ei siis ole lapsia, enkä ole hankkimassa, juurikin siitä syystä, että todennäköisesti kaduttaisi kuitenkin. Vaikka varmasti lastaan jollain tapaa rakastaisikin.
Jos olisi ok puhua asiasta, se ei olisi niin suuri taakka.
Lapselle ei tietenkään koskaan pitäisi näyttää katumusta. Ja nimenomaan se, että asiasta voisi edes anonyyminä puhua ilman jeesustelijoita, toisi vanhemmille voimavaroja.
Tietenkään hyväksyminen ei poista itse ongelmaa. Se on ns. ilkeä ongelma, johon ei ole hyvää ratkaisua, joka poistaa ongelman kokonaan. Ongelman vaikutusta voi kuitenkin lieventää sillä, että ihmisen olo ei ole ihan nurkkaan ajettu. Vanhempi, joka ei joudu yksinään kantamaan taakkaa katumisesta, jaksanee olla parempi vanhempi kuin sellainen, jonka tunteet ja kokemus kielletään.
ap
Etkö voisi tuon loputtoman pohdiskelun sijaan vain olla vihainen vanhemmallesi siitä, ettei hänellä selvästi riittävän eväitä vanhemmuuteen ollut?
Kiitos huolenpidosta, mutta olin jo nuorena pitkässä terapiassa, jossa sain purkaa vihani ja suruni turvallisessa ympäristössä.
Törmäsin tähän ilmiöön av:llä hiljattain. En siis ihan ymmärrä, mistä tämä käsitys "loputtomasta pohdinnasta" tulee.
Ymmärrän kyllä, että selkeästi esimerkiksi sinulle on helpompaa yrittää keskittyä minuun kuin keskustella itse aiheesta. Ehkä olisi hyvä miettiä, miksi näin on.
Miksi ajattelet vanhempasi olleen psyykeltään terve? Ei ole tavanomaista kertoa lapselle katuvansa tätä.
En ole sanonut, että minun vanhempani olisivat olleet terveitä psyykeltään. Hyvin mahdollista, että eivät olleet. Tai sitten olivat ihan vain k-päitä, mistä sitä tietää.
Ihmettelen sitä, miksi tämä ilmiö kielletään muuten kuin mt-ongelman lieveilmiönä. Uskon, että vanhempi ei välttämättä näytä katumustaan lapsille ja voi olla ihan hyvä vanhempi, toisin kuin omani olivat.
"Normaalien"/ei-mt-ongelmaisten ihmisten katumuksen kieltäminen oli ihmetyksen aihe tässä ketjussa.
Kiva, jos tämän viestin jälkeen ymmärtäisit.
ap
Miksi ajattelet, että hyvän mielenterveyden omaava ihminen katuisi lapsiaan? Tunteita tulee ja tunteita menee, mutta on poikkeavaa toistuvasti katua lapsiaan.
Siksi, että törmäsin pitkään ketjuun aiheesta täällä. Siinä vanhemmat, jotka kertoivat rakastavansa lapsiaan, kertoivat myös katuvansa lasten hankkimista. Nämä ihmiset myös kertoivat, että eivät näytä katumustaan lapsilleen.
Kiva, että joku on minusta noin kiinnostunut. Itse aihe ei tunnu kiinnostavan yhtään niin paljon kuin minun ruotimiseni. :D
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näemmä tänään osaa kirjoittaa.
Ihmettelen sitä, miksi kielletään terveiden ihmisten katumus.
Ja väitetään, vastoin ihmisen itse kertomaa, että katua ei voi, jos on terve. Aika erikoista.
ap
Siinä on jotain hyvin vanhanaikaista holhamista taustalla. Väkevät sukupuoliroolit myös. Nainen, joka ei halua olla äiti tai joka ei automaattisesti saa äidillisiä tunteita lapsen saadessaan, on epänormaali. Joten hänenhän täytyy olla hullu. Vieläkään ei siis sisäistetä sitä, että naisia on monenlaisia. Ja kyllä, kaikki eivät nauti vanhempana olosta. Ikinä.
Kaikki eivät myöskään tunnista omia kiintymyssuhdetraumojaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mitä sitten tehdään jos kaduttaa ja se on ok? Miten se on hyväksyttävää tuoda esiin? Tai miten siihen sitten puututaan? kun lasta ei voi noin vain poiskaan laittaa? Ja ei se lapsellekkaan ole kiva kuulla, että vanhempaa kaduttaa hänen syntymisensä. Ok, toki sen saa välittömästi kokea varmasti katuvan vanhemman käytöksen ja suhtautumisen kautta, mutta oisko se yhtään parempi jos vielä asia ääneen sanottuna olis ok? tai siis... niin. Tottakai varmasti moni saattaa katuakin lastaan mutta peittää sen onneksi lapselta ja muilta mahdollisimman hyvin jotta ei aiheuttaisi mielipahaa yms. asiaan viattomallel lapselle- Mutta siis tuli vain mieleen että mitä tämän asian ns. hyväksyminen ja tabun poistaminen tavallaan auttaa asiaan? Riittääkö siis vain se että asiasta puhutaan enemmän ja ihmiset tietävät että sellainen fiilis on normaali tai ok, vai mitä tällä aloituksella haetaan?
Itselläni ei siis ole lapsia, enkä ole hankkimassa, juurikin siitä syystä, että todennäköisesti kaduttaisi kuitenkin. Vaikka varmasti lastaan jollain tapaa rakastaisikin.
Jos olisi ok puhua asiasta, se ei olisi niin suuri taakka.
Lapselle ei tietenkään koskaan pitäisi näyttää katumusta. Ja nimenomaan se, että asiasta voisi edes anonyyminä puhua ilman jeesustelijoita, toisi vanhemmille voimavaroja.
Tietenkään hyväksyminen ei poista itse ongelmaa. Se on ns. ilkeä ongelma, johon ei ole hyvää ratkaisua, joka poistaa ongelman kokonaan. Ongelman vaikutusta voi kuitenkin lieventää sillä, että ihmisen olo ei ole ihan nurkkaan ajettu. Vanhempi, joka ei joudu yksinään kantamaan taakkaa katumisesta, jaksanee olla parempi vanhempi kuin sellainen, jonka tunteet ja kokemus kielletään.
ap
Etkö voisi tuon loputtoman pohdiskelun sijaan vain olla vihainen vanhemmallesi siitä, ettei hänellä selvästi riittävän eväitä vanhemmuuteen ollut?
Kiitos huolenpidosta, mutta olin jo nuorena pitkässä terapiassa, jossa sain purkaa vihani ja suruni turvallisessa ympäristössä.
Törmäsin tähän ilmiöön av:llä hiljattain. En siis ihan ymmärrä, mistä tämä käsitys "loputtomasta pohdinnasta" tulee.
Ymmärrän kyllä, että selkeästi esimerkiksi sinulle on helpompaa yrittää keskittyä minuun kuin keskustella itse aiheesta. Ehkä olisi hyvä miettiä, miksi näin on.
Miksi ajattelet vanhempasi olleen psyykeltään terve? Ei ole tavanomaista kertoa lapselle katuvansa tätä.
En ole sanonut, että minun vanhempani olisivat olleet terveitä psyykeltään. Hyvin mahdollista, että eivät olleet. Tai sitten olivat ihan vain k-päitä, mistä sitä tietää.
Ihmettelen sitä, miksi tämä ilmiö kielletään muuten kuin mt-ongelman lieveilmiönä. Uskon, että vanhempi ei välttämättä näytä katumustaan lapsille ja voi olla ihan hyvä vanhempi, toisin kuin omani olivat.
"Normaalien"/ei-mt-ongelmaisten ihmisten katumuksen kieltäminen oli ihmetyksen aihe tässä ketjussa.
Kiva, jos tämän viestin jälkeen ymmärtäisit.
ap
Miksi ajattelet, että hyvän mielenterveyden omaava ihminen katuisi lapsiaan? Tunteita tulee ja tunteita menee, mutta on poikkeavaa toistuvasti katua lapsiaan.
Siksi, että törmäsin pitkään ketjuun aiheesta täällä. Siinä vanhemmat, jotka kertoivat rakastavansa lapsiaan, kertoivat myös katuvansa lasten hankkimista. Nämä ihmiset myös kertoivat, että eivät näytä katumustaan lapsilleen.
Kiva, että joku on minusta noin kiinnostunut. Itse aihe ei tunnu kiinnostavan yhtään niin paljon kuin minun ruotimiseni. :D
ap
Mistä päättelet, että näillä ihmisillä ei olisi ongelmia mielenterveytensä kanssa?
Mä olen näihin ketjuihin aiemminkin kirjoitellut, että lukemieni onnellisuustutkimusten mukaan terveet ihmiset sopeutuvat lähes kaikkiin tilanteisiin, eli alkushokin jälkeen onnellisuus, tyytyväisyys elämään, toiveikkuus jne. palaa tapahtumaa edeltävälle tasolle. Koskee myös objektiivisesti pahoina pidettyjä juttuja kuten avioeroa, kroonistansairastumista ym. Siltä pohjalta uskon, että kyse on yleensä mt-ongelmista, jos kokee katuvansa lastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mitä sitten tehdään jos kaduttaa ja se on ok? Miten se on hyväksyttävää tuoda esiin? Tai miten siihen sitten puututaan? kun lasta ei voi noin vain poiskaan laittaa? Ja ei se lapsellekkaan ole kiva kuulla, että vanhempaa kaduttaa hänen syntymisensä. Ok, toki sen saa välittömästi kokea varmasti katuvan vanhemman käytöksen ja suhtautumisen kautta, mutta oisko se yhtään parempi jos vielä asia ääneen sanottuna olis ok? tai siis... niin. Tottakai varmasti moni saattaa katuakin lastaan mutta peittää sen onneksi lapselta ja muilta mahdollisimman hyvin jotta ei aiheuttaisi mielipahaa yms. asiaan viattomallel lapselle- Mutta siis tuli vain mieleen että mitä tämän asian ns. hyväksyminen ja tabun poistaminen tavallaan auttaa asiaan? Riittääkö siis vain se että asiasta puhutaan enemmän ja ihmiset tietävät että sellainen fiilis on normaali tai ok, vai mitä tällä aloituksella haetaan?
Itselläni ei siis ole lapsia, enkä ole hankkimassa, juurikin siitä syystä, että todennäköisesti kaduttaisi kuitenkin. Vaikka varmasti lastaan jollain tapaa rakastaisikin.
Jos olisi ok puhua asiasta, se ei olisi niin suuri taakka.
Lapselle ei tietenkään koskaan pitäisi näyttää katumusta. Ja nimenomaan se, että asiasta voisi edes anonyyminä puhua ilman jeesustelijoita, toisi vanhemmille voimavaroja.
Tietenkään hyväksyminen ei poista itse ongelmaa. Se on ns. ilkeä ongelma, johon ei ole hyvää ratkaisua, joka poistaa ongelman kokonaan. Ongelman vaikutusta voi kuitenkin lieventää sillä, että ihmisen olo ei ole ihan nurkkaan ajettu. Vanhempi, joka ei joudu yksinään kantamaan taakkaa katumisesta, jaksanee olla parempi vanhempi kuin sellainen, jonka tunteet ja kokemus kielletään.
ap
Etkö voisi tuon loputtoman pohdiskelun sijaan vain olla vihainen vanhemmallesi siitä, ettei hänellä selvästi riittävän eväitä vanhemmuuteen ollut?
Kiitos huolenpidosta, mutta olin jo nuorena pitkässä terapiassa, jossa sain purkaa vihani ja suruni turvallisessa ympäristössä.
Törmäsin tähän ilmiöön av:llä hiljattain. En siis ihan ymmärrä, mistä tämä käsitys "loputtomasta pohdinnasta" tulee.
Ymmärrän kyllä, että selkeästi esimerkiksi sinulle on helpompaa yrittää keskittyä minuun kuin keskustella itse aiheesta. Ehkä olisi hyvä miettiä, miksi näin on.
Miksi ajattelet vanhempasi olleen psyykeltään terve? Ei ole tavanomaista kertoa lapselle katuvansa tätä.
En ole sanonut, että minun vanhempani olisivat olleet terveitä psyykeltään. Hyvin mahdollista, että eivät olleet. Tai sitten olivat ihan vain k-päitä, mistä sitä tietää.
Ihmettelen sitä, miksi tämä ilmiö kielletään muuten kuin mt-ongelman lieveilmiönä. Uskon, että vanhempi ei välttämättä näytä katumustaan lapsille ja voi olla ihan hyvä vanhempi, toisin kuin omani olivat.
"Normaalien"/ei-mt-ongelmaisten ihmisten katumuksen kieltäminen oli ihmetyksen aihe tässä ketjussa.
Kiva, jos tämän viestin jälkeen ymmärtäisit.
ap
Miksi ajattelet, että hyvän mielenterveyden omaava ihminen katuisi lapsiaan? Tunteita tulee ja tunteita menee, mutta on poikkeavaa toistuvasti katua lapsiaan.
Viestini katosi. Tässä uudelleen, olkoon sitten tuplana jos on.
Tämä asia tuli mieleeni palstalla olleen ketjun vuoksi. Siinä oli lasten hankkimista katuvia vanhempia, jotka eivät näyttäneet katumusta lapsille ja rakastivat näitä kyllä. Ja silti katuivat.
Toistetaan nyt sekin, että on kiva, kun joku on minusta näin kiinnostunut, itse ketjun aihe jää kakkoseksi. :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mitä sitten tehdään jos kaduttaa ja se on ok? Miten se on hyväksyttävää tuoda esiin? Tai miten siihen sitten puututaan? kun lasta ei voi noin vain poiskaan laittaa? Ja ei se lapsellekkaan ole kiva kuulla, että vanhempaa kaduttaa hänen syntymisensä. Ok, toki sen saa välittömästi kokea varmasti katuvan vanhemman käytöksen ja suhtautumisen kautta, mutta oisko se yhtään parempi jos vielä asia ääneen sanottuna olis ok? tai siis... niin. Tottakai varmasti moni saattaa katuakin lastaan mutta peittää sen onneksi lapselta ja muilta mahdollisimman hyvin jotta ei aiheuttaisi mielipahaa yms. asiaan viattomallel lapselle- Mutta siis tuli vain mieleen että mitä tämän asian ns. hyväksyminen ja tabun poistaminen tavallaan auttaa asiaan? Riittääkö siis vain se että asiasta puhutaan enemmän ja ihmiset tietävät että sellainen fiilis on normaali tai ok, vai mitä tällä aloituksella haetaan?
Itselläni ei siis ole lapsia, enkä ole hankkimassa, juurikin siitä syystä, että todennäköisesti kaduttaisi kuitenkin. Vaikka varmasti lastaan jollain tapaa rakastaisikin.
Jos olisi ok puhua asiasta, se ei olisi niin suuri taakka.
Lapselle ei tietenkään koskaan pitäisi näyttää katumusta. Ja nimenomaan se, että asiasta voisi edes anonyyminä puhua ilman jeesustelijoita, toisi vanhemmille voimavaroja.
Tietenkään hyväksyminen ei poista itse ongelmaa. Se on ns. ilkeä ongelma, johon ei ole hyvää ratkaisua, joka poistaa ongelman kokonaan. Ongelman vaikutusta voi kuitenkin lieventää sillä, että ihmisen olo ei ole ihan nurkkaan ajettu. Vanhempi, joka ei joudu yksinään kantamaan taakkaa katumisesta, jaksanee olla parempi vanhempi kuin sellainen, jonka tunteet ja kokemus kielletään.
ap
Etkö voisi tuon loputtoman pohdiskelun sijaan vain olla vihainen vanhemmallesi siitä, ettei hänellä selvästi riittävän eväitä vanhemmuuteen ollut?
Kiitos huolenpidosta, mutta olin jo nuorena pitkässä terapiassa, jossa sain purkaa vihani ja suruni turvallisessa ympäristössä.
Törmäsin tähän ilmiöön av:llä hiljattain. En siis ihan ymmärrä, mistä tämä käsitys "loputtomasta pohdinnasta" tulee.
Ymmärrän kyllä, että selkeästi esimerkiksi sinulle on helpompaa yrittää keskittyä minuun kuin keskustella itse aiheesta. Ehkä olisi hyvä miettiä, miksi näin on.
Miksi ajattelet vanhempasi olleen psyykeltään terve? Ei ole tavanomaista kertoa lapselle katuvansa tätä.
En ole sanonut, että minun vanhempani olisivat olleet terveitä psyykeltään. Hyvin mahdollista, että eivät olleet. Tai sitten olivat ihan vain k-päitä, mistä sitä tietää.
Ihmettelen sitä, miksi tämä ilmiö kielletään muuten kuin mt-ongelman lieveilmiönä. Uskon, että vanhempi ei välttämättä näytä katumustaan lapsille ja voi olla ihan hyvä vanhempi, toisin kuin omani olivat.
"Normaalien"/ei-mt-ongelmaisten ihmisten katumuksen kieltäminen oli ihmetyksen aihe tässä ketjussa.
Kiva, jos tämän viestin jälkeen ymmärtäisit.
ap
Miksi ajattelet, että hyvän mielenterveyden omaava ihminen katuisi lapsiaan? Tunteita tulee ja tunteita menee, mutta on poikkeavaa toistuvasti katua lapsiaan.
Viestini katosi. Tässä uudelleen, olkoon sitten tuplana jos on.
Tämä asia tuli mieleeni palstalla olleen ketjun vuoksi. Siinä oli lasten hankkimista katuvia vanhempia, jotka eivät näyttäneet katumusta lapsille ja rakastivat näitä kyllä. Ja silti katuivat.
Toistetaan nyt sekin, että on kiva, kun joku on minusta näin kiinnostunut, itse ketjun aihe jää kakkoseksi. :D
Ehkä tämä "ihmettelijä" ilmoitti asiattomaksi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mitä sitten tehdään jos kaduttaa ja se on ok? Miten se on hyväksyttävää tuoda esiin? Tai miten siihen sitten puututaan? kun lasta ei voi noin vain poiskaan laittaa? Ja ei se lapsellekkaan ole kiva kuulla, että vanhempaa kaduttaa hänen syntymisensä. Ok, toki sen saa välittömästi kokea varmasti katuvan vanhemman käytöksen ja suhtautumisen kautta, mutta oisko se yhtään parempi jos vielä asia ääneen sanottuna olis ok? tai siis... niin. Tottakai varmasti moni saattaa katuakin lastaan mutta peittää sen onneksi lapselta ja muilta mahdollisimman hyvin jotta ei aiheuttaisi mielipahaa yms. asiaan viattomallel lapselle- Mutta siis tuli vain mieleen että mitä tämän asian ns. hyväksyminen ja tabun poistaminen tavallaan auttaa asiaan? Riittääkö siis vain se että asiasta puhutaan enemmän ja ihmiset tietävät että sellainen fiilis on normaali tai ok, vai mitä tällä aloituksella haetaan?
Itselläni ei siis ole lapsia, enkä ole hankkimassa, juurikin siitä syystä, että todennäköisesti kaduttaisi kuitenkin. Vaikka varmasti lastaan jollain tapaa rakastaisikin.
Jos olisi ok puhua asiasta, se ei olisi niin suuri taakka.
Lapselle ei tietenkään koskaan pitäisi näyttää katumusta. Ja nimenomaan se, että asiasta voisi edes anonyyminä puhua ilman jeesustelijoita, toisi vanhemmille voimavaroja.
Tietenkään hyväksyminen ei poista itse ongelmaa. Se on ns. ilkeä ongelma, johon ei ole hyvää ratkaisua, joka poistaa ongelman kokonaan. Ongelman vaikutusta voi kuitenkin lieventää sillä, että ihmisen olo ei ole ihan nurkkaan ajettu. Vanhempi, joka ei joudu yksinään kantamaan taakkaa katumisesta, jaksanee olla parempi vanhempi kuin sellainen, jonka tunteet ja kokemus kielletään.
ap
Etkö voisi tuon loputtoman pohdiskelun sijaan vain olla vihainen vanhemmallesi siitä, ettei hänellä selvästi riittävän eväitä vanhemmuuteen ollut?
Kiitos huolenpidosta, mutta olin jo nuorena pitkässä terapiassa, jossa sain purkaa vihani ja suruni turvallisessa ympäristössä.
Törmäsin tähän ilmiöön av:llä hiljattain. En siis ihan ymmärrä, mistä tämä käsitys "loputtomasta pohdinnasta" tulee.
Ymmärrän kyllä, että selkeästi esimerkiksi sinulle on helpompaa yrittää keskittyä minuun kuin keskustella itse aiheesta. Ehkä olisi hyvä miettiä, miksi näin on.
Miksi ajattelet vanhempasi olleen psyykeltään terve? Ei ole tavanomaista kertoa lapselle katuvansa tätä.
En ole sanonut, että minun vanhempani olisivat olleet terveitä psyykeltään. Hyvin mahdollista, että eivät olleet. Tai sitten olivat ihan vain k-päitä, mistä sitä tietää.
Ihmettelen sitä, miksi tämä ilmiö kielletään muuten kuin mt-ongelman lieveilmiönä. Uskon, että vanhempi ei välttämättä näytä katumustaan lapsille ja voi olla ihan hyvä vanhempi, toisin kuin omani olivat.
"Normaalien"/ei-mt-ongelmaisten ihmisten katumuksen kieltäminen oli ihmetyksen aihe tässä ketjussa.
Kiva, jos tämän viestin jälkeen ymmärtäisit.
ap
Miksi ajattelet, että hyvän mielenterveyden omaava ihminen katuisi lapsiaan? Tunteita tulee ja tunteita menee, mutta on poikkeavaa toistuvasti katua lapsiaan.
Siksi, että törmäsin pitkään ketjuun aiheesta täällä. Siinä vanhemmat, jotka kertoivat rakastavansa lapsiaan, kertoivat myös katuvansa lasten hankkimista. Nämä ihmiset myös kertoivat, että eivät näytä katumustaan lapsilleen.
Kiva, että joku on minusta noin kiinnostunut. Itse aihe ei tunnu kiinnostavan yhtään niin paljon kuin minun ruotimiseni. :D
ap
Mistä päättelet, että näillä ihmisillä ei olisi ongelmia mielenterveytensä kanssa?
Mistä päättelet, että olisi?
Kyseessä olivat vanhemmat, jotka eivät näyttäneet lapsilleen katumusta ja olivat oppineet elämään tilanteessa.
He siis ovat niitä, jotka ovat sopeutuneet. Eli kenties terveitä.
Minä en diagnosoi ihmisiä netissä, vaan pohdin. Kertoo jotain aiheen vaikeudesta, että minuun henkilönä käytetään tosiaan näin valtavasti energiaa.
Itse aiheestakin saa keskustella sen sijaan, että keskitytään minun ajatuksiini siitä. Mutta toivottavasti tämä selvensi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mitä sitten tehdään jos kaduttaa ja se on ok? Miten se on hyväksyttävää tuoda esiin? Tai miten siihen sitten puututaan? kun lasta ei voi noin vain poiskaan laittaa? Ja ei se lapsellekkaan ole kiva kuulla, että vanhempaa kaduttaa hänen syntymisensä. Ok, toki sen saa välittömästi kokea varmasti katuvan vanhemman käytöksen ja suhtautumisen kautta, mutta oisko se yhtään parempi jos vielä asia ääneen sanottuna olis ok? tai siis... niin. Tottakai varmasti moni saattaa katuakin lastaan mutta peittää sen onneksi lapselta ja muilta mahdollisimman hyvin jotta ei aiheuttaisi mielipahaa yms. asiaan viattomallel lapselle- Mutta siis tuli vain mieleen että mitä tämän asian ns. hyväksyminen ja tabun poistaminen tavallaan auttaa asiaan? Riittääkö siis vain se että asiasta puhutaan enemmän ja ihmiset tietävät että sellainen fiilis on normaali tai ok, vai mitä tällä aloituksella haetaan?
Itselläni ei siis ole lapsia, enkä ole hankkimassa, juurikin siitä syystä, että todennäköisesti kaduttaisi kuitenkin. Vaikka varmasti lastaan jollain tapaa rakastaisikin.
Jos olisi ok puhua asiasta, se ei olisi niin suuri taakka.
Lapselle ei tietenkään koskaan pitäisi näyttää katumusta. Ja nimenomaan se, että asiasta voisi edes anonyyminä puhua ilman jeesustelijoita, toisi vanhemmille voimavaroja.
Tietenkään hyväksyminen ei poista itse ongelmaa. Se on ns. ilkeä ongelma, johon ei ole hyvää ratkaisua, joka poistaa ongelman kokonaan. Ongelman vaikutusta voi kuitenkin lieventää sillä, että ihmisen olo ei ole ihan nurkkaan ajettu. Vanhempi, joka ei joudu yksinään kantamaan taakkaa katumisesta, jaksanee olla parempi vanhempi kuin sellainen, jonka tunteet ja kokemus kielletään.
ap
Etkö voisi tuon loputtoman pohdiskelun sijaan vain olla vihainen vanhemmallesi siitä, ettei hänellä selvästi riittävän eväitä vanhemmuuteen ollut?
Kiitos huolenpidosta, mutta olin jo nuorena pitkässä terapiassa, jossa sain purkaa vihani ja suruni turvallisessa ympäristössä.
Törmäsin tähän ilmiöön av:llä hiljattain. En siis ihan ymmärrä, mistä tämä käsitys "loputtomasta pohdinnasta" tulee.
Ymmärrän kyllä, että selkeästi esimerkiksi sinulle on helpompaa yrittää keskittyä minuun kuin keskustella itse aiheesta. Ehkä olisi hyvä miettiä, miksi näin on.
Miksi ajattelet vanhempasi olleen psyykeltään terve? Ei ole tavanomaista kertoa lapselle katuvansa tätä.
En ole sanonut, että minun vanhempani olisivat olleet terveitä psyykeltään. Hyvin mahdollista, että eivät olleet. Tai sitten olivat ihan vain k-päitä, mistä sitä tietää.
Ihmettelen sitä, miksi tämä ilmiö kielletään muuten kuin mt-ongelman lieveilmiönä. Uskon, että vanhempi ei välttämättä näytä katumustaan lapsille ja voi olla ihan hyvä vanhempi, toisin kuin omani olivat.
"Normaalien"/ei-mt-ongelmaisten ihmisten katumuksen kieltäminen oli ihmetyksen aihe tässä ketjussa.
Kiva, jos tämän viestin jälkeen ymmärtäisit.
ap
Miksi ajattelet, että hyvän mielenterveyden omaava ihminen katuisi lapsiaan? Tunteita tulee ja tunteita menee, mutta on poikkeavaa toistuvasti katua lapsiaan.
Siksi, että törmäsin pitkään ketjuun aiheesta täällä. Siinä vanhemmat, jotka kertoivat rakastavansa lapsiaan, kertoivat myös katuvansa lasten hankkimista. Nämä ihmiset myös kertoivat, että eivät näytä katumustaan lapsilleen.
Kiva, että joku on minusta noin kiinnostunut. Itse aihe ei tunnu kiinnostavan yhtään niin paljon kuin minun ruotimiseni. :D
ap
Mistä päättelet, että näillä ihmisillä ei olisi ongelmia mielenterveytensä kanssa?
Mistä päättelet, että olisi?
Kyseessä olivat vanhemmat, jotka eivät näyttäneet lapsilleen katumusta ja olivat oppineet elämään tilanteessa.
He siis ovat niitä, jotka ovat sopeutuneet. Eli kenties terveitä.
Minä en diagnosoi ihmisiä netissä, vaan pohdin. Kertoo jotain aiheen vaikeudesta, että minuun henkilönä käytetään tosiaan näin valtavasti energiaa.
Itse aiheestakin saa keskustella sen sijaan, että keskitytään minun ajatuksiini siitä. Mutta toivottavasti tämä selvensi.
Minusta se ei kerro sopeutumisesta tilanteeseen, että on tarve netissä nimettömänä kertoa katuvansa lapsiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mitä sitten tehdään jos kaduttaa ja se on ok? Miten se on hyväksyttävää tuoda esiin? Tai miten siihen sitten puututaan? kun lasta ei voi noin vain poiskaan laittaa? Ja ei se lapsellekkaan ole kiva kuulla, että vanhempaa kaduttaa hänen syntymisensä. Ok, toki sen saa välittömästi kokea varmasti katuvan vanhemman käytöksen ja suhtautumisen kautta, mutta oisko se yhtään parempi jos vielä asia ääneen sanottuna olis ok? tai siis... niin. Tottakai varmasti moni saattaa katuakin lastaan mutta peittää sen onneksi lapselta ja muilta mahdollisimman hyvin jotta ei aiheuttaisi mielipahaa yms. asiaan viattomallel lapselle- Mutta siis tuli vain mieleen että mitä tämän asian ns. hyväksyminen ja tabun poistaminen tavallaan auttaa asiaan? Riittääkö siis vain se että asiasta puhutaan enemmän ja ihmiset tietävät että sellainen fiilis on normaali tai ok, vai mitä tällä aloituksella haetaan?
Itselläni ei siis ole lapsia, enkä ole hankkimassa, juurikin siitä syystä, että todennäköisesti kaduttaisi kuitenkin. Vaikka varmasti lastaan jollain tapaa rakastaisikin.
Jos olisi ok puhua asiasta, se ei olisi niin suuri taakka.
Lapselle ei tietenkään koskaan pitäisi näyttää katumusta. Ja nimenomaan se, että asiasta voisi edes anonyyminä puhua ilman jeesustelijoita, toisi vanhemmille voimavaroja.
Tietenkään hyväksyminen ei poista itse ongelmaa. Se on ns. ilkeä ongelma, johon ei ole hyvää ratkaisua, joka poistaa ongelman kokonaan. Ongelman vaikutusta voi kuitenkin lieventää sillä, että ihmisen olo ei ole ihan nurkkaan ajettu. Vanhempi, joka ei joudu yksinään kantamaan taakkaa katumisesta, jaksanee olla parempi vanhempi kuin sellainen, jonka tunteet ja kokemus kielletään.
ap
Etkö voisi tuon loputtoman pohdiskelun sijaan vain olla vihainen vanhemmallesi siitä, ettei hänellä selvästi riittävän eväitä vanhemmuuteen ollut?
Kiitos huolenpidosta, mutta olin jo nuorena pitkässä terapiassa, jossa sain purkaa vihani ja suruni turvallisessa ympäristössä.
Törmäsin tähän ilmiöön av:llä hiljattain. En siis ihan ymmärrä, mistä tämä käsitys "loputtomasta pohdinnasta" tulee.
Ymmärrän kyllä, että selkeästi esimerkiksi sinulle on helpompaa yrittää keskittyä minuun kuin keskustella itse aiheesta. Ehkä olisi hyvä miettiä, miksi näin on.
Miksi ajattelet vanhempasi olleen psyykeltään terve? Ei ole tavanomaista kertoa lapselle katuvansa tätä.
En ole sanonut, että minun vanhempani olisivat olleet terveitä psyykeltään. Hyvin mahdollista, että eivät olleet. Tai sitten olivat ihan vain k-päitä, mistä sitä tietää.
Ihmettelen sitä, miksi tämä ilmiö kielletään muuten kuin mt-ongelman lieveilmiönä. Uskon, että vanhempi ei välttämättä näytä katumustaan lapsille ja voi olla ihan hyvä vanhempi, toisin kuin omani olivat.
"Normaalien"/ei-mt-ongelmaisten ihmisten katumuksen kieltäminen oli ihmetyksen aihe tässä ketjussa.
Kiva, jos tämän viestin jälkeen ymmärtäisit.
ap
Miksi ajattelet, että hyvän mielenterveyden omaava ihminen katuisi lapsiaan? Tunteita tulee ja tunteita menee, mutta on poikkeavaa toistuvasti katua lapsiaan.
Siksi, että törmäsin pitkään ketjuun aiheesta täällä. Siinä vanhemmat, jotka kertoivat rakastavansa lapsiaan, kertoivat myös katuvansa lasten hankkimista. Nämä ihmiset myös kertoivat, että eivät näytä katumustaan lapsilleen.
Kiva, että joku on minusta noin kiinnostunut. Itse aihe ei tunnu kiinnostavan yhtään niin paljon kuin minun ruotimiseni. :D
ap
Mistä päättelet, että näillä ihmisillä ei olisi ongelmia mielenterveytensä kanssa?
Mistä päättelet, että olisi?
Kyseessä olivat vanhemmat, jotka eivät näyttäneet lapsilleen katumusta ja olivat oppineet elämään tilanteessa.
He siis ovat niitä, jotka ovat sopeutuneet. Eli kenties terveitä.
Minä en diagnosoi ihmisiä netissä, vaan pohdin. Kertoo jotain aiheen vaikeudesta, että minuun henkilönä käytetään tosiaan näin valtavasti energiaa.
Itse aiheestakin saa keskustella sen sijaan, että keskitytään minun ajatuksiini siitä. Mutta toivottavasti tämä selvensi.
Minusta se ei kerro sopeutumisesta tilanteeseen, että on tarve netissä nimettömänä kertoa katuvansa lapsiaan.
Jos olisi oikeasti hyväksynyt tunteensa, niin kykenisi elämään niiden kanssa ilman jatkuvaa hyväksynnän hakua omille ajatuksilleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mitä sitten tehdään jos kaduttaa ja se on ok? Miten se on hyväksyttävää tuoda esiin? Tai miten siihen sitten puututaan? kun lasta ei voi noin vain poiskaan laittaa? Ja ei se lapsellekkaan ole kiva kuulla, että vanhempaa kaduttaa hänen syntymisensä. Ok, toki sen saa välittömästi kokea varmasti katuvan vanhemman käytöksen ja suhtautumisen kautta, mutta oisko se yhtään parempi jos vielä asia ääneen sanottuna olis ok? tai siis... niin. Tottakai varmasti moni saattaa katuakin lastaan mutta peittää sen onneksi lapselta ja muilta mahdollisimman hyvin jotta ei aiheuttaisi mielipahaa yms. asiaan viattomallel lapselle- Mutta siis tuli vain mieleen että mitä tämän asian ns. hyväksyminen ja tabun poistaminen tavallaan auttaa asiaan? Riittääkö siis vain se että asiasta puhutaan enemmän ja ihmiset tietävät että sellainen fiilis on normaali tai ok, vai mitä tällä aloituksella haetaan?
Itselläni ei siis ole lapsia, enkä ole hankkimassa, juurikin siitä syystä, että todennäköisesti kaduttaisi kuitenkin. Vaikka varmasti lastaan jollain tapaa rakastaisikin.
Jos olisi ok puhua asiasta, se ei olisi niin suuri taakka.
Lapselle ei tietenkään koskaan pitäisi näyttää katumusta. Ja nimenomaan se, että asiasta voisi edes anonyyminä puhua ilman jeesustelijoita, toisi vanhemmille voimavaroja.
Tietenkään hyväksyminen ei poista itse ongelmaa. Se on ns. ilkeä ongelma, johon ei ole hyvää ratkaisua, joka poistaa ongelman kokonaan. Ongelman vaikutusta voi kuitenkin lieventää sillä, että ihmisen olo ei ole ihan nurkkaan ajettu. Vanhempi, joka ei joudu yksinään kantamaan taakkaa katumisesta, jaksanee olla parempi vanhempi kuin sellainen, jonka tunteet ja kokemus kielletään.
ap
Etkö voisi tuon loputtoman pohdiskelun sijaan vain olla vihainen vanhemmallesi siitä, ettei hänellä selvästi riittävän eväitä vanhemmuuteen ollut?
Kiitos huolenpidosta, mutta olin jo nuorena pitkässä terapiassa, jossa sain purkaa vihani ja suruni turvallisessa ympäristössä.
Törmäsin tähän ilmiöön av:llä hiljattain. En siis ihan ymmärrä, mistä tämä käsitys "loputtomasta pohdinnasta" tulee.
Ymmärrän kyllä, että selkeästi esimerkiksi sinulle on helpompaa yrittää keskittyä minuun kuin keskustella itse aiheesta. Ehkä olisi hyvä miettiä, miksi näin on.
Miksi ajattelet vanhempasi olleen psyykeltään terve? Ei ole tavanomaista kertoa lapselle katuvansa tätä.
En ole sanonut, että minun vanhempani olisivat olleet terveitä psyykeltään. Hyvin mahdollista, että eivät olleet. Tai sitten olivat ihan vain k-päitä, mistä sitä tietää.
Ihmettelen sitä, miksi tämä ilmiö kielletään muuten kuin mt-ongelman lieveilmiönä. Uskon, että vanhempi ei välttämättä näytä katumustaan lapsille ja voi olla ihan hyvä vanhempi, toisin kuin omani olivat.
"Normaalien"/ei-mt-ongelmaisten ihmisten katumuksen kieltäminen oli ihmetyksen aihe tässä ketjussa.
Kiva, jos tämän viestin jälkeen ymmärtäisit.
ap
Miksi ajattelet, että hyvän mielenterveyden omaava ihminen katuisi lapsiaan? Tunteita tulee ja tunteita menee, mutta on poikkeavaa toistuvasti katua lapsiaan.
Siksi, että törmäsin pitkään ketjuun aiheesta täällä. Siinä vanhemmat, jotka kertoivat rakastavansa lapsiaan, kertoivat myös katuvansa lasten hankkimista. Nämä ihmiset myös kertoivat, että eivät näytä katumustaan lapsilleen.
Kiva, että joku on minusta noin kiinnostunut. Itse aihe ei tunnu kiinnostavan yhtään niin paljon kuin minun ruotimiseni. :D
ap
Mistä päättelet, että näillä ihmisillä ei olisi ongelmia mielenterveytensä kanssa?
Mistä päättelet, että olisi?
Kyseessä olivat vanhemmat, jotka eivät näyttäneet lapsilleen katumusta ja olivat oppineet elämään tilanteessa.
He siis ovat niitä, jotka ovat sopeutuneet. Eli kenties terveitä.
Minä en diagnosoi ihmisiä netissä, vaan pohdin. Kertoo jotain aiheen vaikeudesta, että minuun henkilönä käytetään tosiaan näin valtavasti energiaa.
Itse aiheestakin saa keskustella sen sijaan, että keskitytään minun ajatuksiini siitä. Mutta toivottavasti tämä selvensi.
Minusta se ei kerro sopeutumisesta tilanteeseen, että on tarve netissä nimettömänä kertoa katuvansa lapsiaan.
Ok. Huomaan, että käsityksemme termin "sopeutuminen" sisällöstä eroaa suuresti.
Ihminen voi esimerkiksi sopeutua ajatukseen kroonisesta kivusta. Sopeutuminen ei poista asian haastavuutta, vaan helpottaa elämää.
Tietenkään en ajattele, että lapsia tulisi verrata krooniseen kipuun. Tämä on ontuva esimerkki sen vuoksi. Mutta sopeutuminen ei tosiaan tarkoita, että ongelma tai "ongelma" katoaisi. Se tarkoittaa, että asian kanssa oppii elämään niin, että se ei vie kaikkea /kohtuuttomasti energiaa ja mustutua mieltä.
Näin minä ymmärrän sopeutumisen. Jos kaikki olisi helppoa ja ongelma ratkeaisi, sopeutumista ei monessa tilaneessa edes tarvittaisi. Siksi loputon kipu on tässä vertauksena, vaikka onkin aika kaukana itse aiheesta. Sopeutumista tarvitaan eniten silloin, kun vaikeaksi koettu asia ei tule poistumaan millään nopealla keinolla, jos mitenkään.
ap
Osaa pelottaa se, että ehkä he itsekin katuvat, mutta kieltävät asian itsessään. Siksi suuttuvat kun asiasta puhutaan.
Mutta eivät uskalla ajatella ajatusta loppuun asti, koska silloin joutuisi myöntämään että ehkä olisi pitänyt sittenkin elää elämänsä toisin.
Vierailija kirjoitti:
Osaa pelottaa se, että ehkä he itsekin katuvat, mutta kieltävät asian itsessään. Siksi suuttuvat kun asiasta puhutaan.
Mutta eivät uskalla ajatella ajatusta loppuun asti, koska silloin joutuisi myöntämään että ehkä olisi pitänyt sittenkin elää elämänsä toisin.
Vai pelottaako näitä katujia se ajatus, että he eivät oikeasti ole mieleltään kunnossa? Suurin osa ihmisistä tuntee itsensä paremmin lasten hankintaan ryhtyessään ja myös sopeutuu hyvin vanhemmuuteen ja sen herättämiin tunteisiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osaa pelottaa se, että ehkä he itsekin katuvat, mutta kieltävät asian itsessään. Siksi suuttuvat kun asiasta puhutaan.
Mutta eivät uskalla ajatella ajatusta loppuun asti, koska silloin joutuisi myöntämään että ehkä olisi pitänyt sittenkin elää elämänsä toisin.
Vai pelottaako näitä katujia se ajatus, että he eivät oikeasti ole mieleltään kunnossa? Suurin osa ihmisistä tuntee itsensä paremmin lasten hankintaan ryhtyessään ja myös sopeutuu hyvin vanhemmuuteen ja sen herättämiin tunteisiin.
Siksi heijastellaan mielessä omat ongelmat koskemaan kaikkia muitakin, jotta voisi ajatella niiden olevan hyvin yleisiä eikä niille muka siksi tarvitsisi tehdä mitään. Vastuunsiirtämistä pois itseltä.
Osa vaan ei halua ajatella hankalia ajatuksia. Kuten että lapsiakin kyllä hankitaan ajattelemattomasti ja hankalaan elämäntilanteeseen, ja sitten ei ole hyvä olo kenelläkään. On voinut olla hyvin epärealistinen kuva lapsiarjesta, tai lapset eivät olekaan terveitä ja helppohoitoisia, kuten on olettanut.
Tämmöiset tabut vaan lisäävät pahaa oloa. Eihän katumus sitä tarkoita, että lasta hoidettaisiin huonosti tms. Mutta on kaksinkertainen taakka, se mikä tulee esim lapsen vammaisuudesta ja siihen päälle se, ettei uskalla itselleen myöntää, että olisi luultavasti onnellisempi toisenlaisilla valinnoilla, ilman sitä lasta.
Tähän tulee nyt vastaukseksi kuinka hyviä ja uhrautuvia vanhempia ovatkaan he itse, jotka vaan nauttivat eivätkä kadu edes tilannetta, jossa lapsi on vakavasti sairas, kärsii koko ikänsä ja kuolee muutaman kk iässä. Oikeasti he voisivat paremmin, ellei lapsi olisi edes syntynyt, mutta sitä ei sovi sanoa, koska tabu.
Alue: Aihe vapaa
Kiitos huolenpidosta, mutta olin jo nuorena pitkässä terapiassa, jossa sain purkaa vihani ja suruni turvallisessa ympäristössä.
Törmäsin tähän ilmiöön av:llä hiljattain. En siis ihan ymmärrä, mistä tämä käsitys "loputtomasta pohdinnasta" tulee.
Ymmärrän kyllä, että selkeästi esimerkiksi sinulle on helpompaa yrittää keskittyä minuun kuin keskustella itse aiheesta. Ehkä olisi hyvä miettiä, miksi näin on.